Tätä on odotettu, arkea! Kesäloma oli ihana, sitä en kiellä. Kuusi viikkoa vailla kalenteria, yhdessä koko perhe, se jos mikä oli luksusta. Lomalla saa tehdä mitä haluaa, ei ole rutiineja, ei kalenteria, kaikki on sallittua. Lomailu on ihan parasta, mutta kuuden viikon loman jälkeen sitä kaipaa jo jotain muutakin, ainakin minä kaipaan. Kaipaan haasteita, tehokkaampaa itseäni, ja sitä että päivissä on selkeä rytmi. Lasken arjen alkaneen keskiviikkoiltana, kun mun äiti palasi Ouluun, sillä onhan se arki silloin erilaista kun täällä on yksi tehokas äiti apuna, haha.

Otetaanpa vertailuun vaikka tämä viikko: Alkuviikolla, lomalla aikaansaadut asiat: mökkireissu, yksi kevätflunssa ja uuden uimalelun osto. Kaksi postausta. Torstaina ja perjantaina aikaansaadut asiat: Kuusi lajiteltua, pestyä, kuivattua ja viikattua koneellista pyykkiä. Kaksi ulkoilureissua, uimareissu. Viikon ruokaostokset tehtynä. Itsetehtyä ruokaa molempina päivinä, kaikilla aterioilla. Yksi uusi ulkoasu blogiin. Miljoona työsähköpostia läpikäytynä ja vastattuna. Uusia juttuja ideoituna, paljon. Leffa katsottu Oton kanssa. Lasten kanssa leikitty, välikausivaatteita mietitty ja iso osa kommenteista vastattu. Tämän jälkeen kolme postausta valmiina. Kalenteri päivitetty ajantasalle, parit leikkitreffit sovittuna.

Vertailu on hyvin pelkistetty, toki me syötiin alkuviikollakin ja tehtiin kaikenlaista muutakin. mutta mökillä, ja meille kokattiin siellä herkkuruokia ystävän toimesta. Ja leikin mä silloinkin toki lasten kanssa, niin paljon kuin flunssaltani jaksoin. Mutta tarkoituksena oli vain havainnollistaa sitä, että sitten kun se arki oikeasti iskee päälle, mä ainakin tunnen olevani paljon jaksavaisempi ja tehokkaampi. Kesälomalla jos lapset heräsivät joskus ennen seitsemää, tuntui että suunnilleen nukahdan pystyyn. Tänään herättiin 6.50 pirteänä kuin peipposet, keittelin aamukahvit ja syötiin kaikessa rauhassa karjalanpiirakkaa. Ennen aamukymmentä oltiin jo ulkona piirtämässä katuliiduilla! Ei olisi tullut kuuloonkaan vielä viikko sitten.

Mä olen tälläinen arjen hehkuttaja, tiedän. Mutta arjessa tunnen olevani parhaimmillani, ja ehdottomasti tehokkaimmillani. Ei sillä että kesälomalla tarvitsisi olla tehokas, kesälomalla kuuluukin ottaa rennosti ja viis veisata tehokkuudesta. Nautin arjesta, ja siitä että on päivisin ohjelmaa ja suunnitelmia viikkojen päähän. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että rutiinit tuottavat mulle nautintoa. Äidin sairastumisen jälkeen lukujärjestykset ja pakolliset menot alkoivat ahdistaa mua ihan suunnattoman paljon, oli aikoja etten halunnut tehdä mitään tai mennä minnekään. Kesti vuosia, että opin uudelleen ensin sietämään rutiineja, ja sitten jopa tykkäämään niistä.

Kesälomailu on näkynyt blogissakin, postausmäärien vähenemisenä, kommentteihin vastailun hitautena ja yleisenä löysäilynä. Uuden ulkoasun myötä, mä haluan julistaa syksyn ja arjen tervetulleeksi täälläkin puolella. Lomailu on ohi, ja on aika herättää blogi kesähorroksesta! Pää pursuaa ideoita, eikä vähiten sen ansiosta että olen vihdoinkin sinut sekä blogin sisällön, että ulkoasun kanssa. Nimikin on alkanut tässä kesän aikana tuntua taas ihan hyvältä, hitto vieköön se on mun blogin nimi. Miksi mä sitä muuksi muuttaisin, kun se on omaperäinen, pönttö ja huvittava. Vähän niinkuin mäkin (ainakin noi kaksi jälkimmäistä).

Ihan mielettömän ihanaa viikonloppua kaikille! Meidän arki on alkanut ihan täysillä, ja huomennakin Otto on töissä ja  me tytöt möllötetään keskenämme. Mutta tuntuupahan sunnuntai, viikon ainoa yhteinen vapaapäivä, taas asteen verran merkityksellisemmältä. Tervetuloa arki ja syksy<3

PS: Mitä tykkäätte uudesta ulkoasusta? Mun mielestä se on ihanan raikas ja kevyt, jättää tilaa postausten kuville, kun ei pomppaa miljoona eri väriä silmille!

Mä värkkäilen, tai olen värkkäillyt suurimman osan päivästä blogin uuden ulkoasun kanssa, joka tulee toivottavasti pian valmistumaan! Ehkäpä nopeammin kuin uskoisinkaan. Mä olen tosi innoissani, koska tuo vanha ulkoasu on tökkinyt jo todella pitkään, kun ei ole enää ajankohtainen. Jännittää jo valmiiksi, miten saan ulkoasun onnistumaan, ja millaisen vastaanoton se saa teiltä! Haluan keskittyä täysillä tämän tekemiseen, ja siksi ajattelinkin tänään antaa kirjoitusvuoron teille. Jos olette ihmetelleet, että mitä tuon naisen mielessä oikein liikkuu, niin nyt on hyvä tilaisuus saada siihen vastaus, vuorossa nimittäin kysymyspostaus.

Kysymyspostauksia on mun blogissa ollut aiemminkin, kerran-pari vuodessa, ja ajattelin että nyt olisi sopiva aika tälle, kun täysin omaa kysymyspostausta en ole tehnytkään pitkään aikaan. Viimeksi tehtiin tälläinen yhdessä Oton kanssa, viime marraskuussa. Homman nimi on se, että saat kysyä mitä ikinä mieleen juolahtaakaan, toki hyvän maun rajoissa, ja mä vastailen sitten, iik! Kysymyspostaukset on mun lemppareita, kun pääsee aina miettimään sellaisiakin asioita, mitä normaalisti ei tulisi välttämättä edes mietittyä. Aikaa kysyä on sunnuntaihin 10.8. asti, ja vastaan kysymyksiin joko kirjoittaen tai videolla, ihan miten te haluatte!

Ihanaa torstaipäivää kaikille<3

Tiedättekö sen tunteen, kun oikeasti kaikki on todella hyvin ja olet tehnyt parhaasi, mutta silti onnistut tuntemaan syyllisyyttä jostain? Jostain mistä ei oikeasti tarvitsisi. Se on turhaa syyllisyyttä, ja siihen mä oon syyllistynyt viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi. Mä oon aina ollut empaattinen, oikeastaan yliempaattinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapsena mua vietiin tilaisuuden tullen kuin pässiä narussa, mutta nykyään mä osaan jo pitää puoleni, ja miettiä ratkaisuni omalta kannaltani, perheeni kannalta. Silti on vaikeaa päästä irti huonosta omastatunnosta, kun sanoo jollekin ei, tai jättää tekemättä jotain.

Kuten sanottua, lapsena olin hyvin empaattinen, ja muiden vietävissä. En sanonut ei juuri koskaan, murehdin kaikkien maailman ihmisten ja eläinten murheet, en jättänyt mitään koskaan tekemättä siksi että ei olisi huvittanut, ja kipeänäkin olisin mennyt kouluun jos äiti olisi antanut. Yläasteen loppuun asti olin pesunkestävä perfektionisti, mutta lukiossa rikoin rajojani ja onnistuin päästämään hetkeksi irti jatkuvasta huonosta omastatunnosta. Äitiyden myötä se toki palasi takaisin kuvioihin, veikkaan että kuuluu asiaan kaikilla äideillä, niillä normaalisti vähemmän syyllistyvilläkin?

Äitiyden myötä olen oppinut syyllistymään aivan uusista asioista, ja empatiakykyni on ottanut vielä aimo harppauksen ylöspäin. Nykyään osaan syyllistyä ulkona iltakahdeksan aikaan ulkoilevasta perheestä: ”Onkohan tämä meidän rytmi nyt vähän turhan tiukka, oltais voitu ulkoilla  kauniissa kesäillassa vähän pidempään vielä jos lapset eivät menisi näin aikaisin nukkumaan”.

Tänään syyllistyin omasta flunssastani, ja siitä mä tämän aiheenkin keksin. Tuntuu vain niin pahalta, että mun flunssan takia tytöt eivät päässeet (Iltalehden mukaan, heh) mahdollisesti kesän viimeisenä superhellepäivänä uimaan. Tulee saamaton kakkapää-olo kun suurimmat saavutukset päivän aikana ovat olleet kaupassakäynti ja ruuanlaitto viimeisillä voimilla. Onneksi tytöt sentään saivat ulkoilla aamulla mummunsa kanssa muutaman tunnin, ennenkuin mummu lähti Ouluun takaisin.

Oton tultua töistä kotiin hän lähti tyttöjen kanssa hakemaan mulle kuumelääkettä apteekista, ja toi samalla mulle pyytämättä uuden meikkipuuterin. Berliinistä ostamani puuteri on nyt kaksi kertaa aiheuttanut allergisen reaktion, enkä uskalla enää käyttää sitä. Kahdesti piti kokeilla, kun ensimmäisellä kerralla en ollut reaktion aiheuttajasta varma. Vaikka Otto tarjoutui lähtemään ihan itse, ja lähti hyvillä mielin, en voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että toinen rankan työpäivän jälkeen lähti kuumassa helteessä tarpomaan mun panadolin takia.

Taannoin kävimme hakemassa Otolle uutta passia poliisiasemalta. Eräs etukäteen ajan varannut vanhempi nainen kysyi multa neuvoa, kun hänellä oli huono kuulo, ja hän pyysi mua kertomaan jos hänen nimensä kuulutettaisiin. Odoteltiin omaa vuoronumeroamme hyvä tovi, ja jossain vaiheessa älysin kysyä naiselta, että moneltako hänellä olisi ollut se aika. Nainen kertoi, että aika oli kuulemma kello 12.20.

Tässä vaiheessa tuosta oli mennyt jo puoli tuntia! Mulle tuli niin paha mieli naisen puolesta,  ja huono omatunto siitä, että me ei oltu oltu silloin paikalla vielä, enkä ollut voinut auttaa naista. Neuvoin naisen menemään suoraan tiskille kysymään asiasta, ja hän onneksi sai palvelua, mutta mulla meinasi melkein tulla itku siinä tilanteessa, vaikka ei sinällään isosta asiasta tai edes suuresta ajallisesta menetyksestä ollut kysymys. En vaan halua, että kenellekään tulee paha mieli, koskaan, mistään.

Syyllistyvänä äitinä muistutan nyt itseäni siitä, että on ihan turhaa vertailla itseään muihin. Pienilläkin valinnoilla voi toki vaikuttaa, mutta niistä asioista ei tarvitse syyllistyä, joihin ei itse voi vaikuttaa. Flunssa ei ole mun syy, ja me voidaan lasten kanssa keksiä vaikka mitä kivaa tekemistä kunhan paranen, päästiin me uimaan tai ei.  Puolisona mun ei tarvitse syyllistyä siitä, jos toinen tarjoutuu tekemään jotain. Jos toinen tarjoutuu auttamaan, hän varmaankin on siihen ihan varautunut ja tekee sen ihan mielellään.

Kaikkien maailman murheiden kantajana, mä olen tehnyt päätöksen. Sen sijaan että murehdin ja märehdin ja mietin toisten murheita, mä voin auttaa. Olen päättänyt alkaa hyväntekeväisyystyöhön syksyn aikana, ja aika paljon olen jo ottanut selvääkin eri mahdollisuuksista. Vielä täytyy selvittää aikataulua säännöllisen toiminnan aloittamiseen, sillä kun mä vapaaehtoistyöhön alan, mä aion siihen myös sitoutua pitkäaikaisesti. Aion kertoa aiheesta enemmän, kunhan yksityiskohdat ovat selvillä, mutta tämä päätös on auttanut mua jo nyt. Sen sijaan että harmittelen jokaisen surullisen lukemani uutisen kohdalla (no okei, harmittelen mä vieläkin), mietin mitä kaikkea voin itse tehdä auttaakseni.

Kaikki kuvat: DMK Photography

Mä en halua uhrata enää yhtään hetkeä huonolle omalletunnolle, koska se on ihan turhaa. Vaikka mä olen kuinka onnellinen, en ole koskaan osannut päästä eroon tästä tavasta tai näistä tuntemuksista kokonaan. Mutta uskon että muiden auttaminen auttaa mua itseäni ymmärtämään, että ei voi ottaa itselleen kaikkia murheita kannettavaksi, vaan pitää keskittyä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Löytyykö mun lukijoista samanlaisia syyllistyjiä, vai olenko mä ainoa? Entäpä vapaaehtoistyöntekijöitä? Kenties kotiäitejä/kotoa käsin töitä tekeviä äitejä? Miten olette sovittaneet yhteen lapset ja vapaaehtoistyön?

Moikka! Pienen blogitauon sain vahingossa aikaiseksi sairastumalla keskellä kesähelteitä oikein perinteiseen flunssaan kuumeineen ja miljoonine aivastuksineen. Lähdettiin eilen päivällä mun äidin ja tyttöjen kanssa perheystävien mökille, ja otin koneenkin mukaan että bloggaan illalla vaikka mökkilaiturilta kaikessa rauhassa, kun tytöt nukahtavat touhukkaan päivän jälkeen. Mutta vielä mitä, jo puusaunaan mennessä kurkku oli kuin strepsils-mainoksesta, täynnä kaktuksen piikkejä ihan selkeästi. Saunan jälkeen alkoi nousta kuume, ja tyttöjen nukahdettua nukahdin itsekin sohvalle ennen kun sain edes konetta auki.

Tänään olo on ollut ihan hirveä koko päivän, aamullakin nukuin pikkunokoset kun kuume oli niin korkea, mutta onneksi tytöillä riitti puuhaa ja seuraa mökillä. Jos ei aiemmin ollut kesämökkikuumetta, niin nyt kyllä ainakin on. Sellainen on ehdottomasti lisättävä tulevaisuuden haavelistalle. Se ilo ja onni lasten silmissä, kun nämä saavat juosta ja touhuta ilman kenkiä järjettömän kokoisella pihalla, vailla minkäänlaista kiirettä, on vaan jotain niin täydellistä.

Ostettiin mökille mukaan lasten uima-allas, sillä järvi oli harmillisesti juuri asetettu uintikieltoon sinilevän takia. Onneksi meidän tytöt olivat enemmän kuin tyytyväisiä vettä suihkuttavaan kilpikonna-altaaseensa, eivätkä kertaakaan edes yrittäneet järviveteen uimaan. Mökillä syötiin muurinpohjalettuja, uskomattoman hyvää savusiikaa, poroa ja graavilohta ja vaikka mitä muitakin tuoreena hallista ostettuja herkkuja.  Tytötkin tykkäsivät siiasta kovasti, sitä pitää ehdottomasti tehdä kotonakin. Mä oon aina ollut kalaruokien ystävä, mutta en itse ole pelkurina kokeillut kokata vielä juuri muita kuin lohiruokia. Mutta eihän sitä opi jos ei yritä!

Mökillä vietin aikaa myös kahdestaan molempien neitien kanssa, mikä oli ihanaa! Eilen illalla Tiaran kanssa, joka jaksoi valvoa myöhempään kuin pikkusiskonsa, ja Zeldan kanssa taas tänään raikkaassa aamuilmassa jo ennen seitsemää. Parasta oli kun heti herättyä saattoi vain avata oven ja päästää toisen juoksemaan nurmikolle onnesta soikeana, vaikka en kyllä halua yhtään vähätellä iltaista laiturikävelyä esikoisen kanssa, ihanaa oli sekin.

Mökin rauhassa oli mahtavaa piipahtaa, sai vielä hetkeksi sellaisen illuusion kesälomasta, joka siis oikeasti loppui jo reilu viikko sitten. Kunhan tämä flunssa paranee, eikä toivottavasti tartu muille perheenjäsenille, on ihana aloittaa syksy kunnolla. Viileässä mökki-illassa eilen oli jo havaittavissa pientä syksyn tuntua, ihanaa! Mä odotan niin paljon jo hämäriä iltoja, kynttilöitä, muumiteen juomista viltin alla ja kirpeää tuoksua lähimetsässä. Eniten odotan kyllä varmaan sitä, että pääsen näkemään kun tytöt pomppivat yhdessä lehtikasoissa.

Mutta nyt nautitaan kesästä niin kauan kuin sitä kestää, vaikka välillä helle uuvuttaa, erityisesti sisällä ilman tuuletinta, niin talvella sitä lämpöä kaipaa kuitenkin ihan hulluna. Mä aion antaa flunssalle kenkää viimeistään huomenna, että päästään vielä rantsuun nauttimaan auringosta, merestä ja uimaleluista. Ja eipä se flunssa kai kovin paljon pahemmaksi voi ulkoillessa mennä, kun lämpötila on sama jokapaikassa. Tietenkään ei saisi rehkiä liikaa huonokuntoisena, mutta rannalla makoilu ei kai ole kiellettyä 😉

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille<3

Moikka! Niinhän siinä sitten kävi, että kun erikseen mainitsin postaavani illalla, en saanutkaan tätä eilen valmiiksi. Pahoittelut myöhästymisestä! Lasten verkkoidentiteettiä käsittelevä postaus oli mulle itselleni tunteita ja ajatuksia herättävä kirjoitus, ja olen iloinen että otitte sen niin hyvin vastaan, kiitos! Nämä asiat ovat mietityttäneet mua jo pitkään, kuten sanoin, enkä oikeastaan osaa tehdä yksiselitteistä ”oikeaa” ratkaisua. Eihän  sitä voi etukäteen varmaksi tietää mikä on oikein. Moni ehkä luki kirjoituksen liian mustavalkoisesti, ajatellen että blogi on tästälähtien pelkkää Iinaa, muiden joukkoon hukkuva massavirtalifestyle. Eihän se niin tietenkään tule menemään.

Joku sanoi, että uusi blogi olisi paikallaan, kun tulee näin suuria muutoksia. Pysähdyin miettimään näitä tulevia suuria muutoksia, ja eivät ne ainakaan oman blogini postaustilastojen valossa itselleni vaikuta kovin suurilta. Jos minulle henkilökohtaisesti liian yksityiskohtaiset lasten persoonallisuutta kuvaavat postaukset – kuten kehityspostaukset, tai haastatteluvideot jättää pois, se tarkoittaa käytännössä 1-3 postausta vähemmän kuukauden aikana. Nämä 1-3 postausta voin korvata muilla aiheilla.

Joku kysyi myös, mitä tämä muutos tarkoittaa Oton blogin kannalta. Eikö Otonkin pitäisi toimia samoin kuin minun? Siihen mulla on helppo vastaus. Ei, vaan mun pitäisi toimia niinkuin Oton. Otto on alusta asti pitänyt lapset pienemmässä roolissa blogissaan, eikä ole käsitellyt heidän persoonallisuuksiaan juurta jaksaen. Kuten Oton blogissa, myös mun blogissa lapset tulevat edelleen näkymään, mutta eivät pääosaan verrattavassa osassa. On täysin eri asia kertoa vanhemmuudesta, lasten tuottamasta ilosta tai kuvata tapahtumia joissa koko perhe on mukana, kuin raapustaa 1200 sanaa 23kk-kuulumisia.

Mulla on jonkinverran ristiriitaisia tunteita, koska mä rakastan kirjoittaa lapsistani, heidän kiinnostuksenkohteistaan ja luonteistaan. En kuitenkaan tiedä, miten sitä voisi tehdä loukkaamatta lasteni yksityisyyttä. Kun lasten ja meidän perheen nimet ovat tiedossa, ja kasvot olleet esillä, ei olisi mitään järkeä yhtäkkiä alkaa kutsumaan lapsia lempinimillä ja kuvata heitä vain takaapäin tai sutata kasvot, jotta voi kuvailla heidän persoonaansa värikkäästi. Teidän kommenttinne vahvistivat mun tunnetta siitä, että tämä on ehdottomasti oikea päätös. Ja sinulle, joka sanoit että ”heihei Tiara, oli kiva tutustua!” sanoisin, että Tiara voi itse tutustua niihin keihin itse haluaa, kun on tarpeeksi vanha.

En osaa vielä itsekään sanoa 100% varmuudella, miten muutos tulee näkymään blogissa, sen näyttää vain aika. Mutta kuten sanottua, perheblogi tämä on edelleen, ei mikään iina shoppailee -blogi täynnä pelkkiä ostoksia, tai mielipideblogi. Mun näköinen, meidän näköinen, positiivinen ja toivottavasti myös inspiroiva. Muutos on aina tunteitaherättävää, ainakin jossain määrin.

Ehkä olisin voinut toimia toisinkin, hitaasti vähentää vain lasten osuutta entisestään, kuten olen oikeastaan tehnyt jo vuoden ajan. Mutta mieluummin sanon nyt reilusti mitä mielessäni liikkuu, kun muutan edelleen blogiani pikkuhiljaa sanomatta mitään. Jos tämä muutos nyt karkottaa jonkun pois, niin sille mä en voi mitään. Mutta mulla on ainakin kova halu kehittää blogia, ja toivon että onnistun edelleen tuomaan blogiini kiinnostavia asioita, joista kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille, ja kiitos kaikesta tuesta  jota teiltä saan<3 Te lukijat olette tämän blogin suola ja sokeri, ja ajatustenvaihto teidän kanssa tuo valtavasti hyvää mun elämään.