Osa teistä varmasti muistaa, kuinka haimme lapsille päiväkotipaikkoja tälle keväälle jo viime syksynä. Paikkoja ei kuitenkaan saatu, ja oikeastaan siinä tilanteessa se ei sittenkään haitannut niin paljon kuin pelkäsin. Hypättyäni portaalin taustajoukoista takaisin ”vain” bloggaajaksi, mun työmäärä pieneni jonkin verran ja arki tuntui taas mahdolliselta, ei ihan liian kiireiseltä, vaan siltä että mä oikeasti pystyn siihen. Hyvin ja tasapainoisesti, mulle jäi jopa pikkiriikkinen hetki omaa aikaa joka ilta. Viihdyin ihan superhyvin lasten kanssa kotona, ja Tiarakin sai ikäistään seuraa aina pari kertaa viikossa kerhosta, jossa tykkäsi käydä. Harmittelimme tietysti ruotsinkielen opetuksen puutetta, ja sitä että mun päivämenot koulutuksista pressitilaisuuksiin olivat hankalasti järjestettävissä. Ne piti joko jättää väliin tai ottaa lapset mukaan, tai hirveällä vaivalla sumplia joku läheinen hoitajaksi.

Uskon, että päiväkotipaikoista olisi ollut paljon hyötyä meille kaikille jos olisimme ne alunperin saaneet. Lapset olisivat saaneet sen pehmeän laskun päivähoitoon, tuen ruotsin kielen opetteluun ja mä olisin saanut enemmän aikaa bloggaamiselle ja blogitilaisuuksille, keskellä päivää, jotta vapaapäivät, illat ja viikonloput olisin voinut pyhittää täysin lapsille, Otolle ja itselleni. Välillä sumpliminen blogitilaisuuksien, Tiaran kerhon, postaamisen ja yhteydenottoihin vastaamisen välillä oli uskomattoman hankalaa, ja aika paljon piti vain priorisoida. Jättää tekemättä joitakin asioita, koska oli pakko.

Olin hyväksynyt jo ajatuksen siitä, että tämä kevät menee vielä sumpliessa näitä hoitokuvioita ja menoja, ja syksyllä sitten päästään kiinni päiväkotirytmiin, kun eteen tuli jotain sellaista joka muutti kaiken. Mä sain uuden työpaikan. Tilanteessa jossa en etsinyt työtä ollenkaan, enkä myöskään sellaista osannut edes kaivata bloggaamisen rinnalle juuri nyt, mä sain niin uskomattoman tilaisuuden että se oli pakko ottaa vastaan. En oikeastaan vieläkään voi uskoa, että Suomen nykyisessä taloustilanteessa mä sain mahdollisuuden päästä tekemään työtä, joka vastaa kaikkia mun unelmia, ja ilman että työpaikkaa olisin edes tavoitellut.

Maaliskuussa mä aloitan työn, joka sisältää matkustelua, tapahtumia ja uusia ihmisiä. Työ on joustavaa, ja sellaista että mulla jää loistavasti aikaa myös bloggaamiselle koska tytöt aloittavat päivähoidon. Se on mielenkiintoista, vaihtelevaa ja hauskaa työtä trendien, sisällöntuotannon ja sosiaalisen median parissa. Se on myös työtä, johon vuosien bloggaaminen on antanut arvokasta kokemusta. Ympärilläni on huikea porukka, johon olen kevään aikana tutustunut. Inspiroivaa seuraa ja inspiroivaa työtä, josta opin varmasti paljon, ja jolle toivon mulla olevan paljon annettavaa. Maaliskuun alusta alkaen mulla blogi, ja sitten mulla on ihan oikea työ niinkuin joku ehkä sanoisi. Molemmat tukevat toisiaan, ja silti aikaa viettää myös lasten kanssa vapaapäiviä kotona. Se on paljon enemmän kuin koskaan osasin haaveilla.

Mun on pakko nipistää itseäni vielä kerran että uskon tämän olevan totta, kyllä se on! Maaliskuusta eteenpäin mun työpaikkana toimii EYE Jewelry, koruyritys jonka innovatiivisuus on tehnyt muhun suuren vaikutuksen. Muistatte oikein, mä tein heidän kanssaan yhteistyötä viikko takaperin. Siitä se kaikki lähti, niinkin pienestä jutusta kuin blogiyhteistyön suunnittelusta alkuvuodesta. Voitte uskoa että mä kiitän itseäni siitä joka päivä, että toukokuussa 2011 aloin kirjoittamaan mun blogia josta on neljässä vuodessa kasvanut mulle elämäntapa ja elinkeino. Blogiin tämä ei vaikuta muuten, kuin että esittelen ehkä enemmän toimistoasuja, haha! Jatkan bloggaamista ihan niinkuin aina ennenkin, mutta uusi arki tuo varmasti blogiinkin uudenlaista sisältöä 3,5 vuoden kotonaolon jälkeen.

Olen maailman kiitollisin mun uudelle työnantajalle ja työkavereille, jotka uskovat muhun ja mun taitoihin ja antavat mulle tämän hienon mahdollisuuden. Kiitos EYE <3 He ovat ottaneet mut avosylin vastaan, ja käytiin tänään tyttöjen kanssa toimistolla piipahtamassa pari tuntia, ja meillä oli ihan parasta! Mä uskon että tästä vuodesta tulee aika järkyttävän mieletön, koska ainakin se on alkanut hienommin kuin osasin ikinä kuvitella. Juuri nyt kaikki on niin hyvin, että ei ole tarvetta miettiä eteenpäin vaan nauttia ja elää hetkessä. Go 2015!

Moikka! Mulla on meneillään eka päivä ilman kuumetta, vihdoinkin! Päätä särkee, nuha ja yskä on mahdoton ja nuhalääke aiheuttaa mulle huimausta, mutta se että ei ole kuumetta ja huimauskaan ei ole jatkuvaa tuntuu jo niin voitolta tämän viikon jälkeen. Aamulla keitin itse eka kertaa tällä viikolla puurot koko perheelle. Otto on tehnyt ruokaa koko viikon, ja hoitanut muutenkin kaikki askareet aina kun on vain ollut kotona, vaikka on tehnyt töissäkin pitkää päivää. En voi kyllä tarpeeksi kiittää Ottoa ja mun äitiä tästä viikosta! Äiti lähti eilen takaisin kotiin, mutta kyllä me selvitään ensi viikosta, en suostu enää olemaan kipeänä tämän pidempään. Nyt on kuitenkin aika höpötellä vähän muustakin kuin kipeänä olosta (thank god!), ja esitellä Tipan hauska asu viime viikolta.

Ystävänpäivää edeltävänä perjantaina meidän esikoinen oli sitä mieltä, että nyt laitetaan tukka kuosiin ja hän saa valita itse asunsa. Me katsottiin yhdessä Pinterestistä kampauksia, ja vastaan tuli Rihannan We Found Love -videon ihana bandana-huivilla kehystetty kiharapehko, johon Tiarakin sitten ihastui. Mä päätin yrittää haastavaa tehtävää ja kiharrettiin Tiaran pitkä tukka kiharrussauvalla. Se on kyllä sellaista puuhaa etten tosiaankaan uskaltaisi tehdä jos olisi yhtään liikkuvaisempi lapsi kuten Zelda kyseessä. Mutta Tiara pysyy paikallaan kuin patsas koko kiharruksen ajan, eikä yhtään sörki tai tee äkkinäisiä liikkeitä, niin ei pelota.

Tottakai varmuuden vuoksi muistutan kokoajan samalla että nyt on sitten kuuma kiharrin ja muista ettei saa heilua, mutta tosi hyvin hän osaa itsekin varoa. Onneksi tyypillä on vielä sen verran ohut tukka että kiharrukseen ei kovin kauaa mene, sekin varmasti helpottaa paikallaan pysymistä. Ja tietenkin myös se että kiharrettiin vain latvat niin kiharrussauvaa ei tarvinnut viedä kovin lähelle päätä. Kyllä mä muistan omastakin lapsuudesta kuinka tarhan juhliin krepattiin tukkaa ja se oli aina hauskaa puuhaa ja oli niin hassua kun oma tukka muuttui ihan erilaiseksi.

Tiara valitsi itselleen viime kesänä ostetun peplum-mekon, ja sen kanssa lemppari jätskikorunsa sekä kissakengät ja kissalaukun. Aika söpö ja keväinen asu ainakin mun silmiin ja ihan hyvin toimisi vaikka Zeldan synttäreillä tuollainen look! Musta on ihanaa kun tytöt haluavat itse osallistua vaatteiden päättämiseen ja tykkäävät pukeutumisleikeistä ja hiustenlaitosta, ne on munkin lemppareita legorakentelun lisäksi.

Mekko H&M / Kaulakoru Gina Tricot / Huivi mun vanha ysärilemppari / Kengät Zara / Laukku H&M

Lapset ovat ihanan ennakkoluulottomia ja kokeilunhaluisia pukeutujia, ainakin meidän lapset on, enkä aio sitä millään tavalla rajoittaa. Pukeutumisen kuuluu olla kivaa, ja vaikka se ei omaa lempipuuhaa olisikaan niin uskon että lapsi tykkää siitä enemmän, kun on itselläkin sananvaltaa. Ja onhan näitä miniasuja kyllä ihan mahdottoman kivaa ikuistaa myös kuviin, saavat tytöt sitten hihitellä itselleen isompana, tai ihastella omaa jo pienenä pettämätöntä tyylisilmäänsä, haha!

Näistä kuvista tulee niin kevätfiilis, mä niin odotan että saa laittaa oikeasti ulos päälle tuollaisia asuja, eikä tarvitse kääriytyä toppavaatteisiin, huiveihin ja tumppuihin. Kevätaurinko on pysytellyt taas piilossa muutaman päivän, eipähän ole harmittanut niin paljoa kökkiä kipeänä sisällä. Positiivista on myös se, että lumet ovat lähteneet hyvin sulamaan. Onhan tässä vielä mahdollisuus useammallekin talven comebackille kun eletään kuitenkin vasta helmikuun loppupuolta. Mutta on ihana ajatella, että parin kuukauden päästä valoa on entistä enemmän ja ulkonakin voi ehkä hengailla jo vähintäänkin tennareissa!

Tuo kiharakampaus on muuten maailman helpoin tehdä, jopa kolmevuotiaalle, koska tuon kanssa ei ole niin turhan tarkkaa että mihin kohtaan pinnit laitetaan. Mä kiharsin hiusten latvat, ja kasasin ne pinneillä keskelle päätä vaan keoksi, jonka sitten viimeistelin tuolla huivilla. Koko setin tekoon kiharruksineen meni alle vartti, ja aika näyttävä lopputulos kuitenkin! Minä puolueellisena tuomaroijana annan ehdottomasti meidän minin tyylille kymppiplus, mitäs te tykkäätte? 😀

Ensi viikolla on luvassa vaikka ja mitä, korvaukseksi tästä erittäin harvasanaisesta blogiviikosta, tämä taisi olla hiljaisin viikko sitten meidän häitä edeltävän viikon viime vuonna. Mutta joskus on pakko vaan levätä!

Ihanaa päivää kaikille <3

Moikka! Vointi ei vieläkään ole täällä juuri kohentunut näiden päivien aikana, mulla on kuumetta tälläkin hetkellä. Voin vain kiittää onnea siitä että kukaan muu ei ole kipeänä mun lisäksi, ja äiti on ollut meillä, kun hän tuli Helsinkiin alunperin moikkaamaan kaveria (ja tietenkin meitä) pariksi päiväksi. Ensi viikolla meillä alkaa päivähoitoon tutustuminen joten syytä olisi saada itseni kuntoon tässä viikonlopun aikana, koska sitä ei voi kertakaikkiaan jättää välistä eikä siirtää.

Olen joutunut perumaan tältä viikolta kaikki tapaamiset, ja Tampereen bloggaajareissun jolle mun piti huomenna lähteä yhdessä ihanien ja upeiden bloggaajakollegoiden kanssa. Harmittaa ihan hirveästi, koska tuota reissua olin odottanut ja suunnitellut jo pitkän aikaa. Nyt on kuitenkin pakko laittaa terveys edelle ja koettaa parantua lepäämällä. Onneksi äiti on tosiaan ollut täällä, niin lapset ovat päässeet ulos joka päivä ja mä olen saanut nukkua ja kyhjöttää sohvan nurkassa. Harmittaa silti että meidän viimeinen ihan oikea kotiviikko ennen päivähoitoon tutustumista ja sen virallista alkua kului sitten näin, sairastellen.

En ole kertaakaan Tiaran odotusajan jälkeen ollut näin kipeänä, ja kieltämättä ottaa koville vaan olla tekemättä mitään, vaikka mitään ei jaksaisikaan tehdä. Tälläinen paikallaan makoilu tuntuu sikatylsältä kun on tottunut touhuamaan vähän kaikkea vähän kokoajan. Mutta ihan selkeästi tälläinen lepo on nyt tarpeen, koska tämä tauti ei vieläkään ole ohitse. Ihanat lapset on mua kuitenkin piristäneet joka päivä, lukeneet satuja, piirtäneet hienoja kuvia, peitelleet mut peittojen ja lelujen alle ja kokanneet omassa leikkikeittiössään kanakeittoa. ”Minua niin harmittaa sinun puolesta että sinulla on kova yskä, sinä olet minun rakas äiti” sai kyyneleet silmiin, empaattinen pieni kolmevuotias on ihana kun huolehtii äidistä.

Mulla on ollut ihan liikaa aikaa ajatella ja pää pursuaa ideoita, mutta en lähde niitä nyt kuitenkaan vielä kipeänä toteuttamaan, että postauksista saa vähän muutakin irti kuin kuumehourailua. Mutta lupaan palata sorvin ääreen täydellä teholla heti kun vointi kohenee. Kiitos teille kaikille ihanille ymmärryksestä. Aina kun on meinannut iskeä masennus siitä miten huonosti olen tällä viikolla voinut tehdä blogia (tai mitään muutakaan), on joku teistä käynyt toivottamassa pikaisia paranemisia ja käskenyt olemaan miettimättä blogia. Kiitos, että olette niin ihania ja kannustavia <3

Mukavaa viikonloppua kaikille, toivottavasti teistä ei kukaan ole kipeänä!<3

PS: Ai mistä tietää että oon kipeä? Meillä on kotona ollut nyt reilun viikon ajan kolme suklaapatukkaa, suklaalevy ja vaikka mitä karkkeja, enkä ole koskenut yhteenkään niistä, koska ei tee yhtään mieli. Tää taitaa nyt olla joku vähän hc:mpi flunssa kun ei tee mieli edes suklaata.

Neljä vuotta sitten tammikuussa mä sairastuin keuhkokuumeeseen. Se oli viimeinen niitti mun koulunkäynnille, joka oli kärsinyt mun sairasteluista (ja laiskuudesta) koko ensimmäisen lukukauden. Olin ollut koulusta niin paljon poissa ensimmäisen 7kk aikana, että olisin joutunut aloittamaan parturi-kampaajaopintojen ensimmäisen vuoden seuraavana syksynä uudelleen. Kun sairaskierre alkoi edellisenä syksynä, mä luovutin liian helpolla. Ahdistuin siitä että jäin jälkeen, ja sen sijaan että olisin tarttunut hommiin mä vaan annoin olla. Niinkuin annoin vähän kaiken olla silloin, en jaksanut kiinnostua mistään, paitsi kavereista.

Täytin mun elämän kavereiden kanssa hengailulla, koska silloin pystyin välttelemään niitä asioita joita mun olisi oikeasti pitänyt tehdä. Kavereiden kanssa unohdin koulun, siivouksen ja kaikki muut ”ikävät” velvollisuudet. Mulla oli niihin aikoihin paljon sellaisia kavereita jotka tykkäsivät myös vaan hengailla, millään ei ollut mitään väliä. En ollut ikinä kotona, tai jos olin niin en ainakaan yksin.

Missä mä olisin nyt, jos en olisi tavannut Ottoa ja saanut elämälleni uutta suuntaa, uusia haaveita, meidän lapsia? Sitä mä en tiedä, mutta voin arvata. En yhtään missään. Oli silloin vielä ihan rikki mun äidin sairauden käsittelystä, tai siitä etten ollut käsitellyt niitä asioita kunnolla. Muistan niin hyvin ne ajatukset, kun olin vihdoin muuttanut takaisin Oulusta Helsinkiin haaveiltuani siitä neljä vuotta, ja sitten musta ei tuntunutkaan miltään. Uusi alku ei ollutkaan uusi alku, vaan aika oli pysähtynyt samaksi harmaaksi mössöksi. Mä itkin äidille iltaisin puhelimessa, että tätäkö mä oikeasti odotin neljä vuotta.

Koulu ei tuntunut miltään, se ei ollutkaan sitä mistä mä haaveilin. Mulla oli ikävä äitiä ja mun ystäviä ja sukulaisia jotka jäivät Pohjoiseen, ja aina kun olin yksin musta vaan tuntui että olen ihan umpikujassa, en yhtään tiennyt mitä halusin, koska selkeästi en halunnutkaan sitä mitä olin luullut haluavani. Elämä ei yllättäen pyörähtänytkään itsestään täydellisesti raiteilleen monen hankalan vuoden jälkeen kun muutin Helsinkiin, vaan mun olisi ihan pitänyt tehdä itse jotain muuttaakseni elämäni suuntaa, herreguud eihän musta sellaiseen ollut.

Mä arvaan, että olisin jättänyt koulun kesken, enkä aloittanut uudelleen seuraavana syksynä. Silloin mä olin kadottanut täysin kunnianhimoni, enkä tiennyt mistä haaveilla. Mä olisin ehkä hakenut töitä jossain vaiheessa, mahdollisesti palannut takaisin puhelinmyyntiin jota olin jaksanut kokeilla hurjat viisi päivää edellisenä syksynä. Olin siinä hyvä, sain myytyä viidessä päivässä niin monta lehtitilausta että sain ihan hyvät tienestit pelkästään sillä. Mutta mua ei kiinnostanut käydä siellä, tai tehdä mitään muutakaan säännöllistä. Kammosin rutiineja ja auktoriteetteja.

Mä arvaan että olisin elänyt holtittoman huolettomasti, enkä edennyt neljässä vuodessa yhtään, päinvastoin. Takapakki olisi ollut jossain vaiheessa väistämätön. Ullanlinnan kaupunkikämppä olisi vaihtunut johonkin pk-seudun viimeisen kolkan lähiöön, tai sitten olisin palannut maitojunalla takaisin Ouluun. En tiedä olisinko koskaan löytänyt sitä mistä mä oikeasti olen kiinnostunut. Olisinko koskaan keksinyt haluavani opiskella markkinointia, tai aloittanut bloggaamista. En varmasti.

Mutta mä tapasin Oton. Otto antoi mulle jotain, mihin en itse pystynyt itseni kanssa. Rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Mutta olisiko Oton rakkauden voima yksin riittänyt muuttamaan sitä ameebaa joksi olin muuttunut, täksi kunnianhimoiseksi ja elämänilon löytäneeksi Iinaksi joka olen nyt? Silloin mä en ollut se ihminen joka haluan Oton rinnalla, kahden lapsen äitinä olla. En se vaimo jonka Otto ansaitsee. Ei se olisi ollut Oton tehtävä mua muuttaakaan, itsestä sen muutoksen tulee lähteä. Ei omia haaveita ja niiden toteuttamista voi sysätä toisen vastuulle. Siksi mä uskonkin, että ilman jotain tarkoitusta, jotain syytä yrittää olla parempi ihminen, me ei oltaisi Oton kanssa tässä nyt, niin kauhealta kuin se kuulostaakin.

Vasta kaksi viivaa testissä saivat mut kyseenalaistamaan kaiken, mitä siihen asti olin pitänyt tärkeänä ja kaiken, minkä olin jättänyt huomiotta.

Niistä kahdesta viivasta on huomenna tasan neljä vuotta. Kävin tänään keuhkoröntgenissä, koska mulla epäillään keuhkokuumetta, jälleen. Kaikki muu onkin sitten muuttunut neljän vuoden takaisesta. Tällä kertaa mahdollinen keuhkokuume ei johdu rakkauden tai huolenpidon puutteesta, epäterveellisistä elämäntavoista eikä siitä että riekkuisin yömyöhään ulkona nahkatakissa kahdenkymmenen asteen pakkasella. Tällä kertaa se (onneksi vielä ehkä-statuksella oleva) keuhkokuume on vain huonoa tuuria, salama joka iskee kahdesti samaan puuhun. Ei ole muuten kuvituskuvat tältä päivältä, voin kertoa että tänään look on vähän väsyneempi, ei mene edes arskojen taakse piiloon. Nyt on aika levätä ja kerätä voimia, tätä tautia ei paranneta sykkimällä joka suuntaan. Levon jälkeen edessä on ihana, aurinkoinen kevät ja haasteet joita innolla odotan. En olisi neljä vuotta sitten uskonut, ettekä olisi tekään.

 Missä te olisitte nyt, jos elämän merkittävä käännekohta olisi jäänyt tapahtumatta?

Otto saa hääpäivälahjaksi kokemuksen, keikkamatkan Lontooseen mun kanssa, mutta tahdoin antaa hänelle myös jotain konkreettista. Meillä taisi olla aika samansuuntaiset ajatukset Oton kanssa, sillä ystävänpäivänä myös Otto sai itselleen kaulakorun. Se on koru, jonka suunnittelin uudella mielettömällä Jevelo -appilla, itse tekemästäni kuvasta, kun sain mahdollisuuden kokeilla sovellusta. Jevelo on sovellus, jossa voi muutamassa minuutissa suunnitella itselleen tai lahjaksi omalla iPhonella tai iPadilla korun, ja tilata sen suoraan kotiin.

Sovelluksen idean on kehittänyt mestarikultaseppä Kristian Saarikorpi, jonka kultasepänverstaalle mulla oli ilo ja kunnia käydä pari viikkoa sitten tutustumassa Fiskarsissa. Mieletön paikka, missä pääsin omin silmin näkemään kuinka uniikit, sovelluksen käyttäjien itse suunnittelemat korut syntyvät 3D-tulostuksen ja perinteisen kultasepän taitojen tuloksena. Jevelo on ilmainen sovellus, jonka  voi tällä hetkellä ladata omalle iPhonelle (5 tai uudempi) tai iPadille TÄSTÄ, ja pian myös androidille. Sovelluksessa voi suunnitella ja tallentaa niin monta suunnitelmaa kuin ikinä haluaa, ja tilata lempparinsa itselle hopeisena uniikkina koruna.

Uniikkien korujen suunnittelu on aiemmin ollut hidasta, kallista ja hankalaa meille jotka emme kultasepäntaitoja omaa itse. Siksi en ole oikeastaan sellaisesta uskaltanut edes haaveilla ennen, olisi pitänyt etsiä kultaseppä, toivoa että hän ymmärtää idean ja että hän vielä osaa toteuttaa sen tismalleen niinkuin minä toivon. Jevelon avulla pääsee näkemään jo ennen tilaamista, miltä valmis koru tulee näyttämään, ja sen voi muokata täysin omaan makuun sopivaksi. Kun korun on muokannut sen näköiseksi kun haluaa, sen voi tallentaa, ja app tekee siitä 3D-mallinnuksen suoraan puhelimeesi, jolla näkee miltä koru näyttää valmiina. Mikäli mallinnus miellyttää, siitä voi tilata korun, joka toimitetaan kotiin parissa viikossa.

Tällä hetkellä koruja voi valmistaa kahdella eri tyylillä, kaiverrettuna tai kuvioleikkauksella. Eli haluamansa kuvion voi joko kaivertaa tai läpileikata koruun. Sovellukseen on tulossa kevään aikan myös mahdollisuus värillisiin koruihin, sekä mahdollisuus valita erilaisia ja eripituisia ketjuja riipuksille.

Korun voi tehdä kuvasta tai tekstistä, piirustuksesta tai vaikka tatuoinnista.  Aiemmin puhelimeen tallennettujen kuvien lisäksi sovelluksen omalla kameratoiminnolla voi ottaa kuvan mistä tahansa ja nähdä samantien miltä se näyttäisi koruna. Tämä mullisti mun ajattelutavan, koska nyt mä näen koruja kaikkialla. Mieletön kuvio lattiassa, hauska graffiti alikulun seinässä tai lapsen maailman kaunein hymy aamulla herätessä tallentuu kädenkäänteessa kauniiksi, uniikiksi muistoksi. Mä olen aina rakastanut suunnitella vaatteita,  kenkiä ja kaikkea mahdollista. Pienestä asti olen piirtänyt ja suunnitellut, mutta aiemmin suunnitelmien toteuttaminen on ollut käytännössä mahdotonta.

Koru saatu Jevelolta.

Oton koru, jossa on teksti AMOR VINCIT OMNIA, rakkaus voittaa kaiken, oli mun ensimmäinen korusuunnitelma, ja mä tykkään siitä hulluna, kuten onneksi Ottokin. Tuossa sovelluksessa on vain sellainen paha juttu, että suunnitteluun jää koukkuun ja mun pää pursuaa ideoita ja kuvia joista saisin mielettömiä koruja itselleni ja muille. Mä vannon että tämä ei jää tähän, pakko suunnitella lisää. Mulla on myös halu kehittyä ja suunnitella vielä siistimpiä ja ihanampia koruja, tässä(kin) oletan harjoituksen tekevän mestarin.

ARVONTA PÄÄTTYNYT. Jos sinäkin haluat päästä suunnittelemaan uniikkeja koruja, lataa sovellus ilmaiseksi ja osallistu upeaan kilpailuun TÄSTÄ. Suunnittele viisi omaa korua sovelluksella, tallenna suunnitelmat hashtagilla #EYEcontest ja osallistut arvontaan, jossa viisi onnekasta voittaa itselleen suunnittelemansa valmiin korun. Sovelluksessa voi myös selata muiden käyttäjien jakamia korusuunnitelmia, ja inspiroitua niistä, jos ei itselle heti tule ideaa mieleen. Kokeilkaa ihmeessä, tämä on helppoa, hauskaa ja ilmaista, ainakin siihen asti että tekee sen täydellisen korun joka on vain pakko saada!