Me otettiin eilen pieni varaslähtö kevääseen tyttöjen kanssa, kun käytiin Polhemin pressipäivässä kurkkaamassa ensi kevään juttuja. Aloitettiin oikeastaan aamukin aika keväisesti, ainakin keväisen värikkäästi ja valoisasti. Pilkoin meille hedelmiä aamupalalle ja tuhottiinkin kolmestaan kokonainen vesimeloni, kaksi persimonia ja kaksi banaania. Aurinko paistoi ja oikeasti tuntui hetken aikaa keväiseltä, mikä on hassua koska jouluunkin on vielä matkaa. Tosi ristiriitaista olla kevätmielellä, kun samaan aikaan kuitenkin laskee päiviä jouluaattoon ja miettii onko vielä liian aikaista leipoa torttuja.

Ihanaa kun viime viikon kiireiden ja sairastelun jälkeen saatiin tyttöjen kanssa viettää laatuaikaa kolmestaan, pirteänä ja iloisena kaikessa rauhassa. Pressissä tutkittiin uutuuksia ja nähtiin ystäviä ja tuttuja. Siellä oli rento meininki ja tytöt ovat olleet monta kertaa siellä mukana, ja ovatkin siellä kuin kotonaan. Tarjolla oli ihan mielettömiä herkkuja, ja kevään uutuudetkin näyttivät kivoilta. Lindexiltä on tulossa ainakin niin ihania lastenvaatteita että! Bongasin ainakin hopeanhohtoisen bomber-takin, mustan välikausitakin eläinten kuvilla varustettuna ja ihanat siksak-kuvioiset housut. Vauvoillekin oli vaikka mitä, en kestä niitä pieniä ihania minivaatteita!

Otolla on nyt se flunssa joka mulla oli viime viikolla, joten otetaan varmaan aika rauhassa viikonloppu että hän saa parantua kunnolla. Saatetaan me kyllä tyttöjen kanssa kolmestaan keksiä jotain kivaa, ja sunnuntaina on isänpäiväkin. Mulla on jo joitakin ideoita isänpäivää varten, ja tytöt ovat askarrelleet hienot kortit päiväkodissa, joista toisen Otto jo näkikin kun kuopus halusi antaa sen samantien eikä suostunut odottamaan sunnuntaihin asti. Taitaa olla vähän samaa vikaa kuin äidissä, mulle on hurjan vaikeaa odottaa lahjojen antamisen kanssa aina, kun haluaisin vaan heti antaa ne!

Me pukeuduttiin eilen koko tyttöjengi harmaaseen, mikä oli ehkä vähän ristiriidassa kevään väri-ilottelun kanssa. Mutta harmaa on vaan niin ihana väri! Zeldan housut ostin Lontoosta, Zarasta, ja ne ovat ihanaa pehmeää kangasta, vähän niinkuin fleeceä mutta eivät kuitenkaan. Ne on oikeasti maailman kivoimmat, ottaisin koska tahansa itselleni samanlaiset.

Tiaran asu / Paita Next / Farkut Zara / Kengät Zara / Zeldan asu / Neule Åhlen’s / Paita Zara / Housut Zara / Kengät Zara

Tänään on vähän harmaa ilma, mutta ei se menoa hidasta. Lähdetään lounaan jälkeen lasten kanssa ulos touhuamaan ja katsotaan mitä keksitään. Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Puin pitkästä aikaa päälleni ruutupaidan, jonka ostin jo pari vuotta sitten yhdellä Tukholman reissulla. Se aina välillä unohtuu kaappiin ja sitten taas saatan käyttää sitä monta kertaa parin viikon sisällä. Tällä kertaa muistin paidan olemassaolon, kun etsin kaveria mun Lontoosta ostetuille vähän rokahtavammille farkuille. Ruutupaita ja musta happopesty denim sopivat mun mielestä kivasti yhteen.

Olen yrittänyt käyttää viime aikoina vähemmän mustaa ja enemmän värejä, ja tuntuikin hassulta vetää ylle melkein kokonaan musta asu takkia myöten. Onneksi paita toi väriä kokonaisuuteen. Hiukset ovat astetta lyhyemmät taas kun leikkasin itse heti sunnuntaina gaalan jälkeen huonot latvat pois. Nyt on jotenkin taas vähän freesimpi olo vaikka sama kampaus ja väri on edelleen. Vaaleanpunainenkin on haalistunut jo melkein kokonaan pois, oikeastaan märkänä enää näkyy vähän sivuilla sävyä, mikä on ihan hyvä. Toisaalta oli kyllä huippua olla hetki pastellipinkillä polkalla, se oli hauska, vaikka edelleenkin musta shokkiväriseen tukkaan on vaikea yhdistellä vaatteita! Käytin pari päivää siis vain mustaa ja harmaata asuissani.

Hiuksista piti siis alunperin tulla kylmät vaalean violetit, sen mun mekon väriset. Vaikka selitin oikeanvärisen hiustupsun avulla kampaamossa millaista väriä haluan ostaa, niin lopputulos oli enemmän epätasainen marjapuuro kuin kylmä violetti. Se väri mitä itse siis menin ostamaan oli loppu, ja sain tilalle toista jonka piti olla samanlaista. Mua edelleen vähän houkuttaa se kylmä violetti, vaikka tämän shokkitukan piti ollakin vain halloween-juttu. Ja siis vaikka tiedän että mulla tulisi olemaan pukeutumishankaluuksia ja varmaan menisi hermot siihen väriin aika nopeasti niin silti mua houkuttelee. Olen ihan pönttö! Mitä mieltä olette, pitäisikö repäistä ja kokeilla sellaista kylmää pastelliviolettia polkkaa? Saahan sen nopeasti onneksi kulumaan pois sitten jos ei tykkää!

Takki Sheinside* / Paita JC / Farkut Bershka / Kengät H&M / Laukku Coach / Kello Marc by Marc Jacobs / *saatu blogin kautta.

Ruutu ja musta hot or not? Ja mitä teen tukalle? 😀

Ihanaa päivää kaikille <3

Kun nyt on tartuttu vähän syvemmin aiheisiin ja kaiveltu historiaakin läpi, on hyvä hetki hypätä takaisin tähän päivään ja suoraan arkeen kiinni. Me valmistellaan töissä isoa uutta juttua, ja ensi viikolla on Slush-tapahtumakin jossa ollaan myös Jevelon kanssa, eli puuhaa on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lasten tarhaviikko on onneksi tältä viikolta jo pulkassa, ja huomenna lähdetään tyttöjen kanssa kaupungille ja piipahdetaan ainakin yhdessä pressissä, ja vietetään muutenkin vähän tyttöjen aikaa. Nyt kuitenkin sitä arkea, nimittäin kuvia meidän tavallisista arkipäivän hetkistä. Mä rakastan tehdä näitä arkikuvapostauksia, koska mulle kertyy aina iso satsi kuvia jotka eivät välttämättä sovi mihinkään postaukseen, mutta jotka ovat vaan kuvina hassuja, tai niihin liittyy jokin hauska tilanne tai tarina.

Paita väärinpäin päällä, sängyllä seisoen. Mä makasin verkkareissa vastaheränneenä sängyllä, ja hän halusi jo kovasti leikkimään <3

”Pappa flyga mig ännu lite, snällaaaa!”

Tässä on isi, Zeldan itse valitsema ja nimeämä haisunäätä Ikeasta<3

Prinsessavilkutus teille!

Tanssitreenien, hippaleikin ja kuurupiilon jälkeen he pistivät lattialle pötköttelemään ja nauraa rätkättivät vaikka kuinka kauan. Mä liityin seuraksi<3′

”Mikä on tämä kummawwinen tontiwwavene? Pitääkö mun työdä tätä”

Ihana iloinen hymy ja koko tyttö, meidän päivänpaiste <3

Prinsessat nukahtavat joskus lattialle kesken prinsessakiireiden, prinsessahameiden ja  minionkorujen kanssa.

Tää viimeinen on kyllä ihan paras! Tyyppi tepasteli mun villahattu päässä varmaan pari tuntia eikä halunnut riisua. Ja kuten huomaatte, meidän kuopuksella on melkein aina prinsessahame päällään kotona, ei ole muita vaihtoehtoja jos hän itse saa päättää.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, huomenna uudet kujeet! <3

Aloitin bloggaamisen toukokuussa, vuonna 2011. Olin silloin 19-vuotias, tuntenut Oton neljä kuukautta, seurustellut kolme kuukautta ja lähentelin raskauden puoliväliä. En tiennyt bloggaamisesta mitään. Tiesin että pitää olla kuvia, ja että niitä pitää olla paljon ja isoja. En tiennyt että kuvien pitäisi olla saman levyisiä, en tiennyt että kuvat eivät saisi olla rakeisia tai keltaisia. Silloin se ei ollut mulle niin tarkkaa. Ei se ollut silloin niin tarkkaa muillekaan, edes suurimmat bloggaajat eivät silloin käyttäneet valokuvaajia asukuviin tai assistentteja sähköpostin hallintaan. En saanut koskaan sähköpostia, paitsi pari kertaa, lukijalta. Ne piristivät mun päivää ihan älyttömästi, vastasinkin pitkästi ja bloggaaminen tuntui tärkeältä ja mielekkäältä.

Yksi suuri syy siihen että hurahdin bloggaamiseen samantien olitte te lukijat. Sain teistä mielettömästi voimaa. Kotona yksin raskaanaollessa, Oton tehdessä vielä vuorotöitä, teidän kanssa juttelu oli kullanarvoista. Blogista ei tullut koskaan stressiä, en osannut stressata siitä. Olin silloin vapaa tekemään mitä lystäsin 24/7, ja vietin usein pitkiä iltoja yksin kotona Oton ollessa töissä. Silloin mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Vaikka tiedän että osa lukijoista alkoi alunperin seuraamaan mun blogia koska uskoi meidän epäonnistuvan kaikessa, mä en ole katkera. Päin vastoin, mikään ei tunnu paremmalta kuin se että joku tulee kertomaan, vieläkin, kuinka olen onnistunut teksteilläni murtamaan ennakkoluuloja ja opettamaan katsomaan pintaa syvemmälle.

Tiaran synnyttyä jatkoin bloggaamista edelleen yhtä suurella, tai ehkä vielä suuremmalla innolla. Musta tuntui että olin löytänyt sen aiheen mistä tykkään kirjoittaa, perheen ja arjen, ja ne arjen pienet ilot joista niin kovasti nautin. Eihän meidän elämässä mitään ihmeellistä edes tapahtunut, tavallista nuoren perheen vauva-arkea perhekerhoineen, muskareineen ja neuvolakuulumisineen. Silloin mä opettelin olemaan sellainen vanhempi kuin halusin olla, ja koin blogin suurena apuna siinä. Kun kirjoitin ylös millainen äiti halusin olla ja miten halusin kasvattaa, ajatukset selkiytyivät.

Usein sain neuvoja ja myös kritiikkiä, sekä asiallista ja rakentavaa, että vähättelevää. Oikeassa monet olivat siinä, että nuorena yhden lapsen äitinä mulla oli vain vähän kokemusta, ja sitä kautta myös aika mustavalkoisia mielipiteitä joistain asioista. Myöhemmin, tullessani toisen kerran äidiksi, huomasin että aina asiat eivät ole niin että on vain oikea tai väärä tapa, vaan on monta tapaa jotka toimivat eri tavalla erilaisissa tilanteissa, erilaisissa perheissä. Uskon että bloggaaminen ja vuorovaikutus tuhansien äitien kanssa on auttanut kehittymään sellaiseksi vanhemmaksi jollainen haluan olla.

Vuoden 2012 syksyllä olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin toista kertaa elämässäni. Olin maailman onnellisin, mutta myös ihan hurjan väsynyt. Samaan aikaan blogini joutui tahtomattani osaksi isoa, ja naurettavaa draamaa. Nykyään sille voi jo nauraa, mutta silloin raskauspahoinvoinnin, hormonien heittelyiden ja migreenien kanssa se tuntui maailmanlopulta. Olin vähällä lopettaa koko blogin siihen paikkaan, ja pidin aika pitkän tauon, ainakin jos nykytahtiin vertaa. Onneksi tulin järkiini ja tajusin että pöly laskeutuu, eikä mun kannata lannistua jostain sellaisesta. Samaan aikaan me muutettiin tänne kotiin jossa ollaan asuttu jo kolme vuotta, ja käytiin ultrassa jonka jälkeen uskalsin paljastaa raskauden blogissakin.

Sen draaman jälkeen tulin varovaiseksi. Ensimmäisten kahden blogivuoden aikana opin, että blogissa kaikki kannattaa vääntää rautalangasta, ja että itse ei koskaan kannata provosoitua, mistään. Joskus näitä periaatteita on edelleenkin vaikea noudattaa, vaikka tietää että se kannattaa.

Kevään 2013 alusta mä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan blogiportaaliin, Kideblogeihin. Sain siitä uutta intoa bloggaamiseen jota olin vasta pari kuukautta aiemmin ollut lopettamassa. Portaaliin pääseminen toi aivan uusia ulottuvuuksia siihen asti rentona harrastuksena pitämääni bloggaamiseen. Ensimmäiset pr-tilaisuudet, yhteistyöt, se että kirjoittamisesta sai palkkiota ja kävijämäärien kasvaminen tuntuivat ihan huikealta. Mä astuin kokonaan uuteen maailmaan josta olin siihen asti vain haaveillut villeimmissä unelmissani.

Kirjoitin Zeldan syntymästä ja ensimmäisistä hetkistä, ja samaan aikaan perustin hääblogin portaalin katon alle myös. Välillä otin stressiä ja väsyin, valvotut yöt ja arki kahden alle kaksivuotiaan kanssa ei ollut aina helppoa. Otin liikaa paineita bloggaamisesta siinä samalla, vaikka kukaan muu mua ei painostanutkaan olemaan tuottelias, kuin minä itse. Kova työ toi kuitenkin kiitosta, ja vuoden 2013 syksyllä sain ensimmäisen ehdokkuuteni uusissa Indiedays Inspiration Awardseissa. Vaikka tiesin, että blogimaailman megatähtiä vastaan kotikutoisella keskisuurella blogillani ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia, pelkkä ehdokkuus toi jo uskoa siihen että tämä on se mitä haluan tehdä. Tämä on se missä haluan olla hyvä, mitä haluan tehdä lisää, mistä en saa tarpeekseni.

Viime vuonna me mentiin naimisiin, ja blogin kävijämäärät kokivat suorastaan räjähdysmäisen nousun. Samaan aikaan kävin ensimmäisillä blogimatkoillani ulkomailla asti. Voitin Vuoden Hääblogi -palkinnon hääblogillani, ja taulu komeilee meidän makuuhuoneen seinällä edelleen. Se oli ihan mieletöntä, mutta toisaalta olin samaan aikaan onnellinen että vihdoin sain lopettaa kahden blogin pyörityksen ja keskittyä vain olennaiseen. En tiedä mikä tarve mulla on aina kahmia turhan monta kakkupalaa kerrallaan, 2- vuotias ja vauva, häiden järjestely, kaksi blogia- ja sitten vielä aloin Kideblogien osakkaaksi ja osa-aikaiseksi mediamyyjäksi kun mua pyydettiin.

Vaikka samaan aikaan ihmettelen, miten olen edes selvinnyt kaikesta, mä olen maailman onnellisin että olen saanut tehdä ja kokea tuota kaikkea. Olen saanut niin paljon kokemusta ja taitoa selvitä erilaisista tilanteista. Oma-aloitteisuutta ja ongelmanratkaisukykyä ei voi koskaan olla liikaa, ja tuo aika oli myös arvokasta verkostoitumisen kannalta. Äitiysloma ei ollut mulle pudotus tyhjän päälle, sillä kolmen kotivuoden aikana mä sain enemmän eväitä työelämään kuin niitä edeltävinä 20:nä vuotena yhteensä. Sain myös tutustua ihan loistaviin tyyppeihin, joista moni on mulle läheisiä ja rakkaita ystäviä edelleen.

Olin jälleen ehdolla blogi awardseissa, sekä Aussie Blog Awardseissa että Indiedaysin Blog Awardseissa. Ensin mainituista pokkasin itselleni toisen sijan yleisön suosikki -äänestyksessä. Se tuntui suurelta tunnustukselta, jonka eteen olin tehnyt töitä kovasti. Kesän aikana sain kutsuja toisiin portaaleihin, mutta halusin kääntää kaikki kortit ja nähdä mihin pystyn Kideblogien taustatiimissä. Syksyn aikana tulimme kuitenkin yhdessä siihen tulokseen, että on aika suunnata kohti uusia haasteita, jokaisen meistä, ja niinpä mä sain kunnian liittyä Indiedaysin huikeaan portaaliin. Siihen portaaliin, jonne olin haaveillut pääseväni siitä asti kun bloggaamisen aloitin. Se tuntui kuin unelta, ja muistan vieläkin kun lähdin tapaamisesta sopimuspaperit kourassa ja hyppelin indiedaysin toimistolta PR-tapaamiseen kevein askelin ja vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Viimeiset kuukaudet ennen siirtymistä Indiedaysille olivat samaan aikaan hermoja raastavia ja kutkuttavan jännittäviä. En voinut hehkuttaa siirtoa, ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli kiljua koko maailmalle että arvatkaa missä mä aloitan kirjoittamisen tammikuussa!

Tammikuussa mä tosiaan tänne siirryin, ja nyt olen ollut täällä jo reilut kymmenen kuukautta. Siirto sujui loistavasti, te lukijat ette ainoastaan seuranneet perässä, vaan teitä on tullut jäätävän mahtava määrä lisää. Olin kuullut Indiedaysista paljon, sekä hyvää, että huhuja. Sinä aikana kun mä olen täällä ollut, olen saanut osakseni vain pelkkää hyvää. Täällä on mieletön yhteisö, ja maailman mukavimmat tyypit töissä. Indiedaysin luokkaretki elokuussa oli ihan super hauska, ja mä tiedän että mulla on aina tukea saatavilla jos mikä tahansa askarruttaa mieltä. Enempää en voisi toivoa.

Indiedaysille muuttaminen teki bloggaamisesta mun päätyön, ja olen siitä hurjan onnellinen ja kiitollinen. Tämän vuoden alussa en tosin osannut mitenkään arvata, että päätoimisen bloggaajan ammatin lisäksi saisin vielä toisen työn itselleni. Blogin ansiosta senkin. Yhteistyökumppanuudesta se lähti, ja työsuhteeksi se kasvoi. Nyt olen viettänyt jo kahdeksan kuukautta Jevelon markkinointiassistentin tehtävissä.

Tämä vuosi on ollut ihan hullu, varmasti yksi hulluimpia vuosia ikinä. Mun suurimmat haaveet ovat toteutuneet, ja samaan aikaan olen välillä ollut niin loppu etten ole tiennyt miten päin olisin. En edes tiedä montako kymmentä tuntia viikossa mä käytän töihini yhteensä, tiedän vaan että en koskaan aikaisemmin ole tehnyt näin paljon töitä minkään asian eteen. Vaikka olen ollut väsynyt, olen ollut myös onnellinen. Kaikki se mitä mä saan tehdä, tuntuu niin hyvältä. Mä opin uutta kokoajan, ja saan tehdä töitä rakastamieni asioiden parissa. Olen myös kiitollinen ja onnellinen siitä, että suuresta työmäärästä huolimatta mä pystyn kuitenkin yöunista ja omasta ajasta nipistämällä antamaan suurimman osan viikosta lapsilleni.

Tämä vuosi on ollut hullu myös blogissa. Samaan aikaan kun olen kokenut bloggaamisen palkitsevampana kuin koskaan ennen, se on ollut myös rankempaa ja satuttavampaa kuin koskaan. Kohua toisensa perään, ja niin naurettavia syytöksiä että ei ole tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Paineita, suojelunhalua, turhautumista ja väsymystä. Rakkautta. Onnea onnen jakamisesta, iloa ilon tuottamisesta. Katkeruutta ja satuttamista, valheita ja syytöksiä. Kaikkea tätä ja paljon enemmän, ilon ja surun sekaisena soppana. Vaikka olen oppinut varovaiseksi kirjoittajaksi, olen joskus miettinyt olenko turhan varovainen. Keksitäänkö meistä pahaa siksi, koska ihmiset eivät tiedä meistä mitään oikeasti? Jos näyttäisin useammin likaisia sukkia lattialla, ehkä ihmiset eivät väittäisi valheellisesti että olen tehnyt abortin tai että mun Oulussa asuva äiti muka asuisi meillä, vain jäävuoren huipun mainitakseni.

En tiedä, en ehkä haluakaan tietää. Mä tiedän vain sen, että aion jatkaa tästä eteenpäinkin bloggaamista omalla tyylilläni. Täydellä sydämellä, kirjoittaen niistä aiheista joista eniten rakastan kirjoittaa. Hurjan kiitollisena kaikesta siitä mitä olen teiltä saanut. Häkeltyneenä edelleen voittamastani palkinnosta. Mä koen että mun tehtävä bloggaajana, omassa blogissani, on tuottaa iloa, sekä herättää ajatuksia ja keskustelua. Sitä haluan tehdä jatkossakin. Blogi on kulkenut pitkän matkan ensimmäisen päivän 16:sta rekisteröityneestä lukijasta nykyisiin, parhaimpina kuukausina yli 85 000:n uniikkiin vierailijaan, ja se matka ei ole päättymässä vielä pitkään aikaan.

Tapasin lauantaina gaalassa teitä lukijoita, ja muutaman kanssa kävin pidemmänkin keskustelun. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teidän sanoista ja palautteesta jota sain. Mä vain toivon, että voin jatkossakin olla kaiken sen hyvän arvoinen mitä mun blogin lukijat mulle antavat. Kiitos vielä kerran, kaikesta <3

Ja hei, jos sä luit loppuun asti niin peukku sulle! Mä en vaan saanut tiivistettyä neljää ja puolta vuotta yhtään lyhyemmäksi vaikka kovasti yritin.

Hyvää yötä ihanat <3

En tiedä mitä sanoa! Eilinen voitto Indiedays Blog Awardseissa ei tunnu todelliselta, ei siis kertakaikkiaan! Mä olen niin kiitollinen teille kaikille, jokaikiselle teistä, kiitos. Voitto tuli kotiin Living & Lifestyle -sarjan yleisöäänestyksestä, eli voitin täysin teidän ansiostanne. Ääniä annettiin melkein 32 000 ja ehdokkaita oli melkein 200, tuntuu täysin uskomattomalta että mä oikeasti kävelin lavalle ja sain palkinnon. Koko se tilanne kun menin vastaanottamaan palkintoa oli ihan epätodellinen. Kun mun nimi sanottiin, mä ajattelin että olen varmaan kolmas tai toinen ja kävelin vaan muina miehinä sinne lavalle, enkä tajunnut että mun nimi oli ainoa joka sanottiin ja sarjassa palkittiin vain yksi voittaja.

Tuntuu niin hyvältä, varsinkin kun en osannut ollenkaan arvata että tässä kävisi näin. Jotenkin en ole vieläkään ihan sisäistänyt tätä, mutta ehkä tässä pikkuhiljaa. Mieletön fiilis! Multa toivottiin Instagramissa postausta blogiuran kehityksestä tähän pisteeseen asti, ja ajattelin että kirjoitan  vähän syvällisemmin tuosta voitosta ja muutenkin blogimatkasta, joka on kestänyt jo 4,5 vuotta, kunhan saan vähän ajatuksia kasaan. Iso osa tuota matkaa olette te, mun maailman huipuimmat lukijat. Mutta siitä lisää ensi viikon aikana, sillä nyt on sellainen väsymys päällä että ei oikein ajatukset toimi!

Mekko Miss Selfridge (Nelly.com) / Kengät Primark / Kello Marc by Marc Jacobs / Sarvi DIY

Eilen oli todella ihana päivä kokonaisuudessaan jo heti aamusta alkaen. Oli hauskaa nähdä tuttuja kasvoja Indiedaysin Inspiration Dayssa ja siellä oli tosi huikeita yhteistyökumppaneiden pisteitä tänäkin vuonna. Mä kävin mm. sovittelemassa silmälaseja Instrumentariumin ständillä, ja kuuntelemassa Nelly.comin ständillä mielenkiintoisen infon. Otto oli mukana myös, ja hengattiin yhdessä Emilian, Vilman ja Korinnan kanssa. Se päivätapahtuma meni jotenkin tosi tosi nopeasti ja siitä kiiruhdettiinkin kotiin valmistautumaan iltaa varten.

Pikavärjäsin hiukset samalla kun söin pizzaa ja nypin kulmakarvoja, ja päästiin kuin päästiinkin ajoissa liikkeelle. Mentiin vähäksi aikaa Emilian ja Topiaksen hotellihuoneeseen vielä viimeistelemään meidän asuja Korinnan, Roopen, Vilman ja Emilian siskon Eveliinan ja hänen miehensä kanssa. Aikamoinen porukka oli kasassa kun kaikki saivat asut ylleen. Siinä oli hotellin muilla asukkailla naurussa pitelemistä kun aulaan ilmestyi hevospariskunta, kuollut aviopari, vankikarkurit ja kreikkalainen jumalatar yhdessä Marian, Joosefin ja Jeesuksen kanssa. Otettiin nopeasti muutamat kuvat vain ennenkuin jätin kameran Tigerin  narikkaan loppuillaksi turvaan. Onneksi pitäisi tulla vielä myöhemmin niitä virallisia kuvia itse gaalasta. Kuvaajakin repesi nähdessään Oton hevosnaamarin, se oli kyllä niin huippu.

Mun yksisarvisen asu oli täysin mun omaa käsialaa, sarvenkin muovailin kuulkaa itse muovailumassasta ja teippasin ja kuumaliimasin ja maalasin ja glitteröin. Siitä tuli yllättävän hieno, mutta voin kertoa että se ei ollut mikään maailman mukavin kumppani yhdessä tuon painavan lisätukan kanssa. Epätasaiset liimat ja sarven paino alkoivat ottaa aika mojovasti päähän puolivälissä iltaa, ja mä pakkasin sitten sarven laukkuun. Mutta hyvin se kesti koko illan, siitä saavat lapsetkin sitten ponileikkeihinsä hyvän asusteen. Heillä se ei tosin varmaan kestä ehjänä kovin kauaa mutta ei sen ole niin väliksikään.

Huh, siis mä oon ihan loppu. Vaikka oli yksi hienoimpia viikonloppuja ikinä, niin silti, tai ehkä juuri siksi olen ihan veto pois. Tänään vielä heräsin jo ennen kahdeksaa, ja vietettiin osa päivästä Ikeassa, ja flunssastakin on edelleen yskä jäljellä. Nyt ei auta muuta kuin pötköttää sohvalla Ben & Jerry’sin kanssa ja alkaa ajoissa nukkumaan, niin jaksaa aloittaa sitten huomenna uuden työviikon. Kiitos vielä kerran ihan mielettömän paljon teille kaikille. Te olette parhaita<3

<3:llä Iina