Ajattelin  tarttua nyt ensimmäiseen postaustoiveeseen näin sunnuntain kunniaksi, ja kirjoittaa vähän kasvatuksesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta nyt on luvassa katsausta siihen, miten kasvatus on muuttunut, kun tytöt ovat kasvaneet isommaksi. Oli muuten hauskaa huomata, että kirjoitin aiheesta viimeksi melkein päivälleen tasan vuosi sitten. Viimeksi kirjoittaessani keskityin aikalailla niihin suuriin kasvatuslinjauksiin, mutta nyt aion kertoa siitä miten meillä kasvatusta toteutetaan ihan tavallisessa arjessa.

Mä olen joskus videopostauksia tyttöjen kanssa kuvatessani saanut kritiikkiä siitä, että suhtaudun liian rennosti esimerkiksi siihen, jos Tiara lääppii vaikkapa kameraa tai tekee jotain muuta epäsopivaa. Videoilla olen käyttänyt samoja periaatteita, kuin käytän kotonakin. Rauhallista puhetta ennemmin kuin huutamista. Meillä kielletään kyllä tarvittaessa, ja sanotaan tiukastikin, mutta huutaminen on asia numero yksi, jota ehdottomasti pyrin välttämään aina, ja kaikessa.

Kieltäminen on kokeilunhaluisten pikkutyyppien kanssa arkipäivää, ja pakollinen juttu, mutta turhista asioista ei haluta kieltää. Turhilla asioilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka saattavat vähän ärsyttää meitä aikuisia, mutta joista ei oikeasti ole minkäänlaista haittaa. Esimerkiksi leivän paloittelu pieniksi palasiksi ja niiden järjestäminen riviin ennen syömistä, voi tuntua ärsyttävältä ja hitaalta, mutta tavallisena kotipäivänä kun ei ole kiire, mitä se oikeasti haittaa? Tai jos lapsi haluaa syödä aamupalansa joskus (paino sanalla joskus, ei jokapäivä) katsellen sohvalla samalla Pikkukakkosta, onko se niin vakavaa? No ei ole. Asiat joista selviää pienellä imuroinnilla, eivät mielestäni ole kieltämisen ja pahan mielen arvoisia.

Mitä meillä sitten kielletään? Toisten satuttamiseen meillä on ehdoton nollatoleranssi. Missään tilanteessa, toista ei saa lyödä, potkia, töniä, tai satuttaa muuten, ikinä. Tässä asiassa me ollaan tiukkoja,  ja toisen satuttamisesta seuraa poikkeuksetta jäähy. Alussa kun Zelda alkoi liikkumaan enemmän, ja Tiara koki kaksivuotiaan uhmallaan ja tarmollaan, että sisko ikävästi pilaa kaikki hänen leikkinsä, saattoi harmitus joskus johtaa siihen että Tiara yritti vaikkapa työntää Zeldaa pois leikistä, tai ottaa lelun kovakouraisesti pikkusiskonsa kädestä. Me suhtauduttiin kuitenkin alusta asti sellaiseen käytökseen tiukasti, ja nykyään nuo tilanteet ovat vähentyneet huomattavasti, vaikka tietysti edelleen aina joskus uhma iskee, mutta silloin mennään jäähylle, keskustellaan siitä mitä on tehty väärin, ja sen jälkeen pyydetään anteeksi.

Muuten me mennään uhmatuhmailuiden kanssa aikalailla tilanteen mukaan. Jäähyt eivät ole meillä mikään jokapäiväinen juttu, joita annetaan helposti, vaan yleensä uhmahetkillä keskustellaan tapahtuneesta rauhallisesti ja  yritetään puolin ja toisin ymmärtää uhman syy, sekä pyydetään anteeksi jos tarvetta on. Jos vaikka Tiara kieltäytyy pukemasta ulkovaatteita päälle, niin selitän että ei voi lähteä ulos kylmään ilman talvivaatteita, tai voi tulla kipeäksi. Se yleensä riittää, mutta jos ei riitä niin sitten kysyn Tiaralta, että mikä ulkovaatteissa harmittaa, miksi hän ei halua pukea niitä päälle, ja silloin Tiaralla on yleensä joku syy käytökselleen, esimerkiksi lapaset joihin on unohtunut pesulappu ja ne tuntuvat inhottavalta, tai muuta vastaavaa. Tiaran kanssa ollaan päästy helpolla ainakin tähän asti, sillä yleensä melkein aina uhmalle löytyy jokin syy, jonka selvittyä tilanne on helppo purkaa.

Anteeksipyytämisen taito, on varmaan yksi tärkeimpiä taitoja joita ihminen oppii. Tiara on osannut pyytää anteeksi jo aika pitkään, vuoden verran suunnilleen, eikä ole tainnut koskaan taidon opittuaan kieltäytyä pyytämästä anteeksi, kun on tehnyt jotain väärää. Vaikka 2,5-vuotiaalla ei olekaan vielä lähellekään sellaista empatiakykyä kuin vaikka kahdeksanvuotiaalla, aikuisesta puhumattakaan, osaa Tiarakin pyytää vilpittömästi anteeksi ja halata päälle. Me pyritään opettamaan empatiakykyä Tiaralle sillä, että kerrotaan aina miltä toisesta tuntuu, kun Tiara on tehnyt jotain (niin hyvässä kuin pahassakin). ”Teit äidin tosi iloiseksi kun keräsit legot ihan itse, hienoa Tiara!” ”Siskoa harmittaa kun otit lelun sen kädestä.”

Olen pitänyt tunteiden sanoittamista tärkeänä, ja yrittänyt muistaa tehdä sitä mahdollisimman usein. Nykyään Tiara osaakin aika sujuvasti kertoa milloin on iloinen, milloin kiukuttaa, milloin harmittaa, milloin itkettää tai milloin on hauskaa (ja lukuisia muita tunnesanoja). Mä kerron lisää Tiaran puheenkehityksestä ja sosiaalisista taidoista 2,5v -postauksessa, sillä tässä postauksessa oli kuitenkin pointtina ne kasvatukselliset asiat eikä se mitä Tipa osaa. Tunteiden sanoittaminen on keino lapselle itselleen oppia tunnistamaan omia tunteitaan, ja hallitsemaan niitä, ja ainakin mun mielestä, mitä enemmän Tiara oppii tunnistamaan tunteitaan ja kertomaan niistä, sitä vähemmän meillä esiintyy ”turhaa” kiukuttelua.

Mä vältän puheessa määrittelemästä meidän lapsia, en koskaan sano tytöille että ”Oletpa sinä tuhma” tai ”Oletpa sinä kiltti”. Tytöt on aina rakkaita, ihania, kilttejä ja tärkeitä, myös sillä kaikkein kiukkuisimmalla hetkellä, eivät tuhmia. Käytös voi kuitenkin olla tuhmaa, silloin pyrin korostamaan sitä että teko oli väärin, sanomalla esimerkiksi että ”se oli väärin tehty, koska…”. Tytöt ansaitsevat tuntea itsensä ehdoitta rakastetuksi, enkä halua että he koskaan miettivät että olisivat jotenkin huonoja tai tuhmia meidän silmissä, vaikka olisivatkin käyttäytyneet typerästi.

Yleisesti ottaen mulla on kasvatukseen sama lähestymistapa, kuin kaikkeen muuhunkin: positiivinen ja rento asenne. Lähden aina mieluummin liikkeelle niistä hyvistä asioista, ja en säästele kehuja koskaan silloin kun niille on pientäkään aihetta. Mä uskon että hyvällä saa aikaan enemmän hyvää, kuin pahalla. Ainakin toistaiseksi olen saanut olla ylpeä molemmista tytöistä, jotka osaavat hyvät käytöstavat niin kotona kuin kaverin luona tai ravintolassakin. Toisten huomioon ottaminen on tärkeää, ja sitä haluan opettaa erityisesti. Mun mielestä myös hyvät käytöstavat esittäytymisineen, kiitoksineen ja tervehdyksineen ovat turhan aliarvostettuja nykyään, ja toivon että meidän tytöt ainakin osaavat käyttäytyä vaikka joku muu ei osaisikaan.

Kaikkein tärkeintä kasvatuksessa ainakin mun mielestä, on se että on lapsille läsnä. Mä luin jokin aika sitten jostain iltapäivälehdestä tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa aikuisilla riittää keskimäärin 15 minuuttia 100% läsnäoloa päivässä kouluikäisille lapsilleen. Mä järkytyin! Viisitoista minuuttia ei ole mitään, ja siinä ajassa lapsen kuuluisi saada kerrottua vanhemmilleen kaikesta, mitä mielessä liikkuu tai siitä miten koulupäivä on sujunut! Sen artikkelin luettuani mä tein päätöksen, että mulla on jokaikinen päivä aikaa kuunnella mun lapsia, niin että he saavat oikeasti kertoa omista asioistaan.

Tiara on jo nyt niin kova puhumaan, että jos ei joka ilta ennen nukkumaanmenoa vielä kerran käytäisi päivän tapahtumia perusteellisesti läpi rauhassa jutellen, ei nukahtamisesta tulisi mitään kun Tipa hölpöttäisi tapahtumia itsekseen tuntitolkulla. Mun mielestä on ihana tapa vielä ennen nukkumaan rauhoittumista jutella rauhassa, halia ja sanoa että rakastaa. Läsnäolo ei ole todellakaan sama, kuin olla paikalla. Joskus huomaan itsekin ajattelevani blogijuttuja, selaavani sähköposteja tai muita silloin kun leikin vaikka Tiaran kanssa legoilla, vaikka pitäisi vain heittäytyä siihen hetkeen ja leikkiä täysillä lapsen kanssa.

Tämä on kuitenkin asia johon yritän panostaa, ja olen viimeaikoina jättänyt puhelimen aina leikkimään mennessäni toiseen huoneeseen ja keskittynyt siihen mitä ollaan tekemässä. Tuloksena on ollut hienoja legolinnoja, Barbien kenkäkauppa ja monta hienoa väritystehtävää, sekä hyvä mieli sekä äidille että tyttärelle. Kun jaksaa keskittyä leikkiin rauhassa, on helpompi saada leikin jälkeen itselleen rauhallinen hetki vaikka kahvin ja niiden sähköpostien parissa lapsen leikkiessä tyytyväisenä itsekseen, kun on saanut kaipaamaansa huomiota tarpeeksi.

Huh, tulipa pitkä teksti. Meidän kasvatus pähkinänkuoressa sisältää paljon rakkautta, turvalliset rajat, toisten huomioonottamista, läsnäoloa ja tunteiden näyttämistä. Toivon että niillä pääsee pitkälle!

Miten teillä kasvatetaan? Käytättekö jäähyjä tai muita rangaistuksia? Miten selviätte uhmatuhmailuista?

No nyt! Vihdoinkin me saatiin Oton kanssa kuvattua kolmas osa vastauksista. Pahoittelut että tässä on kestänyt näin pitkään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö? Youtube tosin ei tänään ole yhteistyöhaluinen, mä en saa videota koneella näkyviin siellä, näkyy vain mustaa ja äänet kuuluu, mutta puhelimella toimii moitteettomasti HD-kuvan kanssa. Eli jos ei toimi koneella, niin koklatkaa puhelimella! Yritän selvittää mikä tässä on hätänä, mutta ajattelin kuitenkin julkaista videon jo nyt, sillä sen koko on 2,91gigaa ja jos lataan sen uudelleen niin tämä postaus on valmis vasta yöllä.

Meillä oli hyvät puolen tunnin lörpöttelyt kasassa, ja sanottiin heipatkin mutta video oli pätkäissyt 20:n minuutin kohdalla, onneksi kuitenkin juuri ennekuin aihepiiri vaihtui ja juuri kun saatiin vastattua loppuun edellisen aiheen viimeinen kysymys. Aika hyvä ajoitus! Videovastauksia  tulee vielä neljäskin osa, koska vielä on muutaman aiheen kysymykset käsittelemättä. Tänään asiaa mm. bloggaamisesta, vaatteista ja tyylistä, sekä ruoasta.

Video löytyy myös täältä!

Mä laitoin tänään vähän tyttöjen vaatteita myyntiin blogikirppikselle blogin FB-sivuille, ja sieltä löytyy mm. Mini Rodinia, Polarn O. Pyretiä, Zaran ja Benettonin vaatteita. Lisään vielä muutaman vaatteen myyntiin, ja kohteet sulkeutuvat huomenna illalla. Jos siis kiinnostaa vaatteet niin käykää tykkäämässä ja kurkkimassa täällä!

Ihanaa viikonloppua kaikille♥

Mä ajattelin näin tuoreena rouvana kirjoittaa muutaman sanan parisuhteesta ja avioliitosta. Avioliitossa en ole kauaa ehtinyt vielä olemaan, eli siitä en tiedä vielä juuri mitään muuta kuin sen miten ihanat häät meillä oli, ja sen miten kamalaa tämä sukunimenvaihdoksen jälkeinen korttienvaihtorumba on. Mutta parisuhteesta mulla alkaa olla jo kokemusta, sillä juhlimme vuosipäiväämme hääpäivän jälkeisenä sunnuntaita, kun tuli kolme vuotta yhdessäoloa täyteen. Kolme vuotta ei ehkä ole mikään päätähuimaavan pitkä aika olla parisuhteessa, mutta toisaalta me olemme kokeneet tämän kolmen vuoden aikana ne kaikki yleisimmät mullistukset joihin parisuhteet useimmin kaatuvat.

Yhteenmuutto, se tapahtui meillä kun seurustelua oli takana reilut kolme viikkoa, ja Tiara oli ilmoittanut tulostaan. Raskausuutisen jälkeen ei vain haluttu nukkua enää yhtään yötä erillään, vaan olla lähellä toisiamme. Virallinen yhteenmuutto tapahtui vasta kuukautta myöhemmin, mutta se taas ei tuntunut enää miltään muulta kuin helpotukselta, sillä oltiin ”asuttu yhdessä” neljän pojan soluasunnossa, Oton huoneessa nyhväten se koko kuukausi.

Mulla oli oma asunto silloin myös, mutta en tullut toimeen kämppikseni kanssa, enkä halunnut pahoittaa raskaushormoneissa mieltäni hänen sanomisistaan joten asuimme siksi mielummin vielä ahtaammin. Neljän pojan solussa eläminen oli oikeastaan aika hauskaa, välillä kaipaan vieläkin meidän yömyöhään valvottuja iltoja kun heitettiin läppää Oton kämppisten kanssa ja istuttiin katolla katsomassa auringonnousua porukalla. Kun heti aluksi joutui asumaan toisen kanssa kymmenen neliön huoneessa, jakaen vessan ja suihkun kolmen muun kanssa, ei omaan asuntoon muuttaminen tuntunut parisuhteen kannalta missään, ainakaan sanan negatiivisessa merkityksessä.

Kuten sanottua, yhteenmuutto ei siis ollut meille mikään suuri mullistus, vaan oikeastaan saimme vain enemmän tilaa ja täydellisen oman rauhan. No entäs ne raskaushormonit sitten? Raskauden, parin ensimmäisen lapsen odotuksen luulisi olevan suuri mullistus parisuhteelle. Tuleva vauva saattaa jännittää molempia kovasti ja tietysti myös se, miten käy parisuhteen kun vauva viekin kaiken huomion. Raskaus varmasti muuttaa parisuhdetta yleensä, ainakin jonkinverran. Meidän parisuhde alkoi raskaudesta, ei ollut aikaa totutella mihinkään muuhun, vaan arki oli heti raskaushormoneja, suolakurkkujen rahtaamista kaupasta ja rauhallisia koti-iltoja.

Sitten kun Tiara viimein syntyi, tuntui kuin sydän olisi pakahtunut rakkaudesta. Meillä oli oma perhe, ja mikään ei varmasti lisää yhteenkuuluvuudentunnetta yhtä tehokkaasti kuin oman lapsen syntymä. Tiara oli helppo vauva, ei koettu mitään karmeita väsykriisejä, vaan vauva-arki sujahti meidän elämään kuin itsestään. Mä olen tainnut löytää itselleni aikamoisen kultakimpaleen aviomieheksi, kun koskaan ei ole tarvinnut tapella lastenhoitovuoroista, valittaa baarireissuista tai siitä ettei toinen siivoa.

Viime keväänä, Zeldaa viimeisillään odotellessani tuntui kuin jokaikinen lehti olisi tyrkyttänyt otsikkoa ”toinen lapsi aiheuttaa kriisin parisuhteelle”. Vaikka olin varma meistä ja meidän suhteen toimivuudesta, ne saivat mut silti hormoneissani pillittämään yksin peiton alla Oton ollessa töissä ja panikoimaan, taitavasti kirjoitettuja artikkeleita siis. Mun raskausaika oli todella rankka vuodelevosta johtuen, ja mun äiti joutui asumaan meillä apuna kuukausia, kun en saanut nostaa mitään maitopurkkia painavampaa tai käydä juuri muualla kuin vessassa. Se oli kieltämättä rankkaa myös parisuhteelle, niitä kahdenkeskisiä hetkiä ei ollut nimeksikään, ja tuntui melkein kuin olisi kauhea ikävä Ottoa vaikka asuttiin kokoajan saman katon alla.

Zeldan synnyttyä mä pääsin sentään viimein liikkeelle, ja Otto jäi kotiin pitkälle isyyslomalle, jonka perään piti vielä kesälomaa. Kun tytöt nukkuivat iltaisin (ensimmäisinä viikkoina Zeldakin nukkui lähestulkoon kokoajan), me käperryttiin kylki kyljessä sohvalle katsomaan sarjoja ja leffoja, ja mussuttamaan jäätelöä. Se oli ihanaa aikaa, kaiholla muistelen sitä tämän kiireen keskeltä. Zeldan kanssa vauva-arki on ollut haastavampaa, johtuen varmasti aika pitkälti siitä että asetin itse itselleni niin kovat vaatimukset, kun mulle iski viimeisen vauvan syndrooma ja halusin että kaikki onnistuu täydellisesti. Koskaan ei kannata pyrkiä täydellisyyteen, siitä ei seuraa mitään muuta kuin harmaita hiuksia. Riittävän hyvä on tosiaan riittävän hyvä, ja itseltään tai puolisoltaan ei kannata vaatia enempää kuin mihin tietää pystyvänsä.

Tällä hetkellä me aletaan olla jo voiton puolella vauvavuoden kanssa, mikä on enemmän kuin ihanaa. Termi ruuhkavuodet ei ollut mulle tuttu vielä muutama vuosi sitten, mutta nykyään se termi kuvailee meidän elämäntilannetta kyllä vähintäänkin osuvasti. Kiireestä huolimatta, me pyritään pitämään arki toimivana, ja myös lepäämään aina kun mahdollista. Kun arki toimii, kaikki toimii. Arkeen kannattaa panostaa kaikkensa, sillä se on se elämä mitä sä elät. Jos tavallinen arki on paskaa ja kaikki positiiviset odotukset kohdistaa niille elämän huippuhetkille, lomamatkoille, jouluille ja vuosipäiville, tulee helposti ristiriitoja.

Kun arki sujuu mukavasti ja kokee olonsa tyytyväiseksi jokapäiväisessä, normaalissa elämässä, ei tarvitse kokoajan jotain extra special megaylläreitä tunteakseen itsensä rakastetuksi. Ei mulla mitään lahjoja tai kynttiläillallisia vastaan ole, mukavaa niitäkin on välillä saada. Mutta tärkeintä on että rakkautta, kunnioitusta ja toisesta välittämistä löytyy tavallisesta arjesta, joka päivä. Meiltä on usein kysytty kysymyspostauksissa, että miten hoidamme parisuhdetta, ja tässä on mun paras vinkkini.

Me ollaan nuori aviopari, ja nuori perhe. Kaikki tilastot puhuvat meidän liiton kestävyyttä vastaan, ja kieltämättä tiedän itsekin monia jotka ovat eronneet lasten ollessa pieniä. Me ollaan kuitenkin menestyksekkäästi uhmattu tilastoja jo muutama vuosi, ja samalla tiellä aiotaan jatkaa edelleen. Avioliitto ei toistaiseksi ole hetkauttanut suhdettamme suuntaan eikä toiseen, mutta häät itsessään olivat yhdistävä ja rakkaudentäyteinen kokemus. Niiden eteen tehtiin hulluna hommia, yhdessä ja kaikki huipentui ihanaan päivään. Suurin muutos on ehkä se että nyt me näytetään paperilla vakuuttavammalta, kun kuulutaan virallisesti toisillemme.

Arjen romantiikka kuulostaa kliseiseltä, mutta siinä on meidän salaisuus.♥

… eli kaasot ja bestmanit, joista multa on toivottu postausta jo pidempään. Tässä postauksessa esittelen meidän loistavat tyypit, sekä heidän mielettömät hääkoruvalintansa jotka Lumoava tarjosi.

Alunperin kaasojen valinta oli mulle haasteellinen, kaasoja piti nimittäin olla kolme joka oli sekä liian vähän että liian paljon. Jälkeenpäin ajateltuna kaasoja oli juuri oikea määrä, ja kaasoina maailman parhaat ja ihanimmat ystäväni Emmis, Netta ja Kaisla. Kaasojen määrä määräytyi bestmanien määrän mukaan, sillä Otto ilmoitti heti että hänelle tulee kolme bestmania. Kaasot ja bestmanit todistivat kykynsä jo meidän molempien polttareissa, jotka todella osuivat ja upposivat. Me saatiin Oton kanssa kummatkin juuri sellainen ilta, jollaista oltiin toivottukin ja sellaisia aktiviteetteja jotka meidän mielestä olivat huippuja. Mä oon kirjoittanutkin jo täällä omista polttareistani pitkän selostuksen, jonka voi käydä lukemassa täältä.

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva© Täydenkuunkuva

© Täydenkuunkuva

Kaikille bestmaneille, sekä Otolle tuli Lumoavan uudenuutukaiset Eelis Aleksin suunnittelemat Hunaja -kalvosinnapit, jotka ovat upean hienostuneet ja sopivat mielestäni nuorille miehille todella hyvin. Hunajainen pinta on eläväinen ja näyttävä, mutta kuitenkin hillityn tyylikäs.

Hääjärjestelyissä riittää puuhaa enemmän kuin tarpeeksi, ja en kyllä yhtään huijaa jos sanon että meillä ei varmaan olisi ollut mitään valmiina hääpäiväksi ilman näitä huipputyyppejä. Sen lisäksi että kaasot väänsivät mun kanssa bingolappuja, hääauton koristeita ja muita askartelusettejä täysin mukisematta, vaikka puuha ei ollut ehkä sieltä jännimmästä päästä, he myös kuuntelivat mun häätsressitilityksiä ja rauhoittelivat hermoilevaa morsianta parhaansa mukaan. Bestmanit taas järjestivät meille autot käyttöön häitä edeltäväksi päiväksi, kuten myös hääpäiväksi ja auttoivat roudaamaan tavaroita ympäri Helsinkiä. Kaikki kaasot ja bestmanit tulivat auttamaan koristeluissa, kahdeksan hengen voimalla meillä kesti neljä tuntia saada koristelut valmiiksi, vaikka kaikki tekivät hurjasti hommia jatkuvalla syötöllä.

En ikinä unohda sitä kun bestmanit taittelivat servettejä  tai sitä kun  me kaikki kiroillen availtiin pirun hankalia pompomeja yhdessä ja tuskasteltiin. Meillä oli koristellessa superhauskaa, ei mitään hampaiden kiristelyä vaan rento meininki, ja mielestäni me saatiin juhlatila tosi kivan näköiseksi yhteistyöllä. Illalla vielä koristeluiden jälkeen käytiin hääpäivän ohjelma läpi ja suunniteltiin kaikki puuhat, aikataulut ja kuljetukset. Hääpäivänä kokoonnuttiin meillä heti aamusta kaikkien kanssa, ja sitten suunnattiin hotellille valmistautumaan tyttöjen kesken ja pojat jäivät tänne. Järjestely oli toimiva, niin kummassakaan paikassa ei ollut liikaa porukkaa.

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva

Emmiksen kaulassa Eelis Aleksin suunnittelemat upea Kiara -kaulakoru, ranteessa Kiara-rannekoru ja korvissa ihanat Kiara -nappikorvikset. Kiaran kiehkuraiset muodot ovat todella kauniit, mutta rikkaista muodoistaab huolimatta korut ovat vähäeleisen tyylikkäitä.  Kiara oli mun toinen vaihtoehto hääkoruiksi, ennenkuin päädyin lopulta toiseen upeaan korusarjaan jota myöhemmin esittelen tarkemmin.

© Täydenkuunkuva

Kaislan koruvalinta oli kenties Lumoavan mahtipontisin kaulakoru, Eelis Aleksin Finlandia, joka ei kyllä jätä ketään kylmäksi! Hetken tunsin itseni jo seinäkukkaseksi kun vertasin omaa hillitympää koruani Finlandiaan, mutta toisaalta mun puvussa oli niin paljon happeninkia että siihen ei noin näyttävä koru olisi mielestäni sopinutkaan. Kaislalle se sensijaan sopi täydellisesti!

© Täydenkuunkuva

Netan valinta oli Heikki Hartikaisen upea Ilona, joka oli myös yksi mun vaihtoehdoistani. Ilonassa on ihania pyöreitä muotoja ja se on todellinen katseidenkääntäjä. Mun mielestä on tosi hauskaa, että vaikka kaikki saivat valita korunsa ihan itse ilman mitään rajoituksia, me päädyttiin kaikki todella samantyylisiin koruihin jotka sopivat upeasti yhteen.

© Täydenkuunkuva© Täydenkuunkuva

Vihkimisestä olen kirjoittanutkin jo pidemmästi, mutta myös itse hääjuhlassa kaasot ja bestmanit olivat tietysti suuressa roolissa. Meillä toimi seremoniamestarina Oton bestman Simo, joka oli hommassaan ihan loistava. Simo sai kaikki mukaan aktiviteetteihin ja kertoi aina oikeaan aikaan mitä tapahtuu. Tunnelma on suurelta osaltaan kiinni seremoniamestarin taidoista, ja meidän häissä oli ihan loistava tunnelma. Sekä kaasot että bestmanit pitivät ihan mielettömät puheet meidän häissä, ja kyyneleet kyllä valuivat poskille kun niitä kuunneltiin, sekä itkusta että naurusta. En malta odottaa, että näen videolta puheet ja kaiken muunkin hauskan mitä häissämme tapahtui!

Olen niin kiitollinen sekä kaasoille, että bestmaneille, että en tiedä miten voin ikinä heitä tarpeeksi kiittää. Mutta voin vain toivoa että me päästään sitten tulevaisuudessa auttamaan ystäviämme kaason ja bestmanin tehtävissä!

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva

Hääblogini yhteistyökumppani Lumoava tarjosi kaasoille ja bestmaneille hääkorut, mistä olen täällä aiemmin maininnutkin esimerkiksi haastatteluvideolla. Kaasot näyttivät valitsemissaan koruissa aivan uskomattoman upeilta, ja bestmanien kalvossinapit toivat todellista tyylikkyyttä heidän lookeihinsa. Musta on ihan mieletöntä, että Lumoavan ansiosta meidän läheisille jäi myös ihana korumuisto meidän häistä kuvien ja videoiden lisäksi. Kiitos Lumoava♥

Tulen kirjoittamaan erillisen postauksen vielä omista hääkoruistani, kunhan olen saanut kaikki kuvat. Postauksen yhteyteen tulee myös pieni Lumoava arvonta, joten pysykäähän kuulolla!

Lauantaina vierailin kauan odotetussa häätapahtuma Love Me Do:ssa. Harmillisesti minun kannaltani tapahtuma oli vasta tasan viikkoa meidän häiden jälkeen, eli en itse tapahtumasta saanut hirveästi vinkkejä enää hääjärjestelyihin. Olin kuitenkin jo useamman kuukauden seurannut Love Me Do:n Facebook-sivuja ja löytänyt sieltä paljon vinkkejä erilaisista hääalan firmoista. Olin esimeriksi unohtanut teidän lukijoidenkin vinkkaaman karkkikauppa Sweetheartin häähöyryissäni, mutta Love Me Do:n sivuilla oli juttua Sweetheartista ja pari viikkoa ennen häitä sain soitetuksi sinne ja ilokseni sain vielä astiat vuokrattua!

Menin tapahtumaan kaasoni Kaislan kanssa, ja paikanpäällä oltiin sovittu tapaavamme ystäväni ja blogikollegani Karoliina ja hänen kaverinsa. Suunnattiin Suvilahteen neljän jälkeen, jolloin suurin ruuhkapiikki oli ilmeisesti jo rauhoittunut ja tapahtumassa oli ihanan kotoisa ja kiireetön tunnelma, jotain täysin erilaista kuin kolkoissa messuhalleissa yleensä siis. Suunnattiin yläkerran drinkkibaariin nautiskelemaan yhdet drinkit, itse otin mojitoa tottakai, lempidrinkkini kun se on, ja tiirailtiin tunnelmia parvelta.

Drinkkien jälkeen kierreltiin eri ständeillä ja moikkailtiin tuttuja, kuten Stilissiman maailman parasta Hannaa ja Tuhkimotarinan Heidiä. Aika kului kun siivillä kun tutustuttiin eri juttuihin ja haettiin inspistä Karoliinan talviteemaisiin häihin. Maisteltiin herkullista kakkua, ja käytiin ihastelemassa mun hääpukua tai sen samanlaista kaveria joka oli tapahtumassa esillä. Mä tykkäsin siitä että kaikki paikat olivat selkeästi jaoteltu, mutta kuitenkin kotoisasti lähekkäin toisiaan. Ja kattilahalli oli saatu kyllä todella kauniin näköiseksi, taisin päästä vähän viikon takaisiin häätunnelmiin liikaa taas kun siellä oli niin nättiä ja weddingblues paheni taas asteen verran, jos jotain negatiivista täytyy sanoa.

Muotinäytöskin me kerettiin katsomaan läpi ennenkuin oli Suomen ensimmäisten Wedding Blog awardsien aika. Mä en jännittänyt tilannetta yhtään, sillä en uskonut voittavani. Ajattelin vaan että seisoskelen nätisti yleisössä taputtamassa, mutta ennenkuin huomasinkaan olin yhtäkkiä lavan edessä muiden finalistien kanssa, ja mun nimi sanottiin mutta en ymmärtänyt että se tarkoitti voittoa! Onneksi White and Knightin ihana Pauliina mun vieressä sanoi että se tarkoitti mua, ja älysin viimein kivuta lavalle ammattilaissarjan voittajan Tanja Hakalan viereen.

Mä voin myöntää että tärisin kuin hullu enkä tajunnut mistään mitään lavalla, niin häkeltynyt ja jännittynyt olin täysin odottamattomasta tilanteesta! Mulle vielä annettiin mikrofoni käteen ja yritin saada sanottua jotain järkevää. Muistikuvia sanomisista on pyöreä nolla, mutta taisin sentään muistaa kiittää äänestäjiä. Nyt haluan kiittää teitä upeita huipputyyppejä vielä uudemman kerran siitä että äänestitte mun blogin voittoon, mä oon todella otettu ja mulle on suuri kunnia saada noin hieno titteli. Haluan myös kiittää tapahtuman järjestäjää, ihanaa Nonnaa siitä että hän mahdollisti sekä upean tapahtuman, että hienot uudet blogiawardsit hääblogeille joita ei ennen ole palkittu mitenkään!

Love Me Do  ja Wedding Blog awardsit tulevat ensi vuonna uudelleen, mikä on mielestäni todella hienoa! Hääblogeja ei saa unohtaa blogiskenestä, mikä muu blogi voisi kertoa yhtä paljon rakkaudesta, antaa inspiraatiota ja vertaistukea kuin hääblogi? Mulla oli niin uskomattoman ihania ja taitavia kilpakumppaneita, että heistä jokaikinen olisi ansainnut voiton. Haluan myös onnitella ammattilaissarjan voittanutta BLACK.bling.WHITE:n Tanja Hakalaa, joka kirjoittaa aivan mieletöntä hääblogia, josta hain (ja sain) inspiraatiota lukuisia kertoja häitä järjestellessämme.

Voittoni kunniaksi saan kirjoittaa vielä Häät.fi -sivustolle tekstin, mikä on suuri kunnia mulle! Tulen linkkaamaan tekstin myös hääblogiini.