Tänään meidän esikoinen täyttää kolme vuotta. Miten se voi olla edes mahdollista? Kolme vuotta on kulunut ihan silmänräpäyksessä, ennenkuin huomasinkaan. Kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon! Kun Tiara syntyi, me oltiin seurusteltu Oton kanssa vasta vähän alle kahdeksan kuukautta, tunnettu yhdeksän. Me ajauduttiin heti seurustelun alusta asti uudenlaiseen elämänvaiheeseen, joka alkoi kunnolla sitten Tiaran synnyttyä. Vaikka olin aina ollut kiinnostunut vauvoista, raskaudesta ja äitiydestä, ei mikään tietenkään voi valmistaa siihen millaista se äitiys sitten oikeasti on.

Mä olen onnekas, että sain opetella äitiyttä Otto rinnallani, ihan yhtä pihalla, ihan yhtä rakastuneena uuteen pikkutyyppiin kuin minäkin. Kaikkein onnekkaimpia olimme siinä, että saimme tyttäreksemme, ihanaksi esikoistyttäreksemme, juuri Tiaran. Tiaran kanssa äitiyden opettelu oli ihan parasta; hauskaa, helppoa ja palkitsevaa. Ja sitä se on edelleen. Äitiys on opettelua vielä kolmen vuoden ja kahden lapsenkin jälkeen, päivästä toiseen. Vaikka itsevarmuus on kasvanut, terävimmät särmät ja herkkänahkaisuus hioutuneet pois ja rutiinit tulleet tutuksi, pätee äitiydessä juuri se, että aina kun johonkin tottuu, se pian taas muuttuu.

Meidän kolmevuotias on oivaltava ja fiksu tyttö, jolle jokainen päivä on seikkailu, niinkuin varmaan päivät yleensäkin ovat kaikille kolmevuotiaille. Uuden opettelu on siisteintä ikinä, puhetta tulee niin paljon ettei aina saa sanotuksi väliin mitään, joka päivä pitää laskea ainakin kolme kertaa sataan asti ja kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Välillä ollaan jännän äärellä kun Oton kanssa mietitään että mitenköhän mihinkin kysymykseen nyt parhaiten vastaisi.

Vaikeimpia ovat kysymykset, jotka koskevat ikäviä asioita, kuten rakkaan Mörkö-koiran poismenoa. Parasta taas on vastata kysymyksiin, joihin voi vastata hauskasti tai vähän hupsusti. ”Äiti kuka tämä legoukkeli on” *pitelee käsissä Tuhkimon prinssiä* ”Se on Tuhkimon poikaystävä” ”Selvä, poikaystävä menee nyt tänne nukkumaan näin kato äiti”.

Kolmevuotias osaa kertoa jo tunteistaan, ja kertoa miten päivä on sujunut ja mikä fiilis on. Hänen kanssaan voi käydä pitkiä, analyyttisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta, ja hän innostuu lähes mistä ideasta tahansa, paitsi siivoamisesta. Ihanaa kolmevuotiaan äitinä olemisessa on juuri se, että lapsi kertoo itse, miltä tuntuu. Ei tarvitse arvuutella että miltähän lapsesta nyt tuntuu, vaan kysyttäessä lapsi osaa kertoa, usein kysymättäkin. Vaikka koen itsevarmuuteni äitinä kasvaneen, on mulle todella tärkeää kuulla lapselta itseltään, että kaikki on hyvin, ja tietenkin myös se jos kaikki ei olisi joskus hyvin, silloin on helpompi luottaa siihen että itse toimii oikein.

Nykyään kun suunnilleen sujuvaa puhetta on takana esikoisella reilut puolitoista vuotta, ja hänellä on täysin oma persoonansa, tuntuu uskomattomalta ajatella, että kolme vuotta sitten me ei tunnettu meidän pientä tytärtä vielä ollenkaan. Hän oli vaan pieni masutyyppi, ”Pyllis” niinkuin me häntä huvittavasti kutsuttiin odotusaikana. Ei sitä voinut silloin tietää, millaiseen mainioon tyyppiin me saataisiin tutustua ja kenen vanhempia olla.

Mä en voi tietää lukeeko Tiara tätä kirjoitusta joskus, mutta ainakin toivon niin. Siksi mä haluan kirjoittaa tähän vielä, että maailman eniten onnea meidän rakkaalle 3-vuotiaalle Tiaralle 20.09.2014! Olet äidin ja isin paras tyttö, ja toivottavasti sinulla on ihana synttäripäivä!

Kiitos hurjasti kaikille onnitteluista <3 Eilen oli aivan ihana päivä, kertakaikkiaan yksi parhaita päiviä tänä vuonna, kiitos Oton! Otto oli järjestänyt meille ihanan kahdenkeskisen shoppailu- ja ravintolaillan mun synttäreiden kunniaksi, me taidettiin kyllä olla niin sen tarpeessa.  Oli niin rentouttavaa olla vaan kahdelleen, ja jutella kaikkea mahdollista koko illan. Mihinkään ei ollut kiire, enemmänkin meinasi tulla jo sellainen olo että mitä me tehdään tällä kaikella vapaa-ajalla!

Ensiksi mentiin Cafe Esplanadiin kahville ja välipalalle, ja mietittiin että mihin suunnataan seuraavaksi. Vietettiin sen jälkeen pari tuntia kierrellen Aleksanterinkadun, Forumin ja Kampin kauppoja, ja yllättäen kerrankin kun oli aikaa rauhassa katsella kaikkea, musta tuntui etten löydä mitään! Ehkä se onkin siitä kiinni, että kun on aikaa ja liikaa vaihtoehtoja, ei osaa tehdä päätöksiä, kiireessä lasten kanssa tulee vaan yleensä napattua jotain mukaan ja tyydyttyä siihen. Ja mikä siinä onkin että ne lastenvaateosastot houkuttelevat aina, etenkin silloin kun pitäisi ostaa jotain itselleen.

Löysin mä sitten kuitenkin kaksi kivaa toppia ja yhden mekon, mahdollisesti huomisillan synttärijuhliani varten. Käytiin myös ostamassa Tiaralle synttärilahjat, joista toinen on hänen erittäin pitkään ja hartaasti toivomansa Risto Räppääjä ja Liukas Lennart -dvd. Shoppailurupeaman jälkeen tehtiin pieni kävelylenkki Punavuoressa ja Kaartinkaupungissa. Mulle ne ovat tuttua seutua kun asuin ennen siinä ihan lähellä, Vuorimiehenkadulla, mutta meidän Vantaalais-Ruotsalais-Granilaiselle kaksilahkeiselle ne eivät ole ihan niin tuttuja. Mä aion hitaasti ja varmasti ihastuttaa Oton keskustan kivijalkaputiikkeihin ja elävään meininkiin, ehkä me vielä joku kaunis päivä asutaan taas siellä päin.

Kävelyllä tuli hirveä nälkä, ja sitten kello olikin jo sopivasti sen verran että oli aika mennä syömään. Otto oli valinnut ravintolaksi uuden Pastorin Erottajalla, ja odotukset olivat korkealla. Aika paljon on tullut luettua viime aikoina  uudesta ravintolasta, jonka yksi omistajista on mm. Mikko Leppilampi. Paikka oli todella kauniisti ja tyylikkäästi sisustettu, tunnelma oli lämmin ja henkilökunta todella ystävällistä. Perulais-aasialainen makumaailma vei kielen ehdottomasti mennessään, ihanan freesiä ja erilaista!

Tilasimme alkuun aperitiivit jotka olivat ihan superherkulliset, ja sitten maistelimme erilaisia pieniä ruokia, kuten Tostadaa, missä oli mm. siikaa ja quacamolea ja Empanadaa missä oli kanaaa ja chorizoa herkullisen kuoren sisällä. Sain Oton syömään raakaa siikaa, tätä voi kutsua jo saavutukseksi ravintolan osalta! Pääruuaksi otimme Anticuchosta, eli kanavarrasta ja paistettua tortillaa ihanilla kastikkeilla. Ravintola oli tosi viihtyisä, ja ruuat tulivat nopeasti, mutta eivät liian nopeasti. Mä tykkään rivakasta palvelusta, mutta jos ruuat tulevat viidessä minuutissa pöytään, on aina vähän sellainen olo että mitäs finduksen pakastepusseja tässä nyt mulle tarjoillaan.

Pastorissa oli tosi kova melu, mitä ei osattu odottaa. Se ei onneksi haitannut meitä, kyllä me voidaan puhua kovemmallakin äänellä ja rupateltiinkin koko aterian läpi ihan tyytyväisenä, mutta puheensorina oli siis todella yhtä kovaa kuin perus lihatiskillä perjantai-iltana. En kyllä ihmettele  melua, Pastorissa oli hurjasti ihmisiä, saman superherkullisen ruuan perässä kuin mekin. Me tullaan varmasti käymään siellä vielä monta kertaa, mutta ehkä napataan ensi kerralla iso ystäväporukka mukaan!

Otto kirjoitti postauksen myös liittyen eiliseen ravintolakäyntiin, sillä me nähtiin siellä jotain sellaista, mikä herätti huolta ja ajatuksia meissä molemmissa. Käykää lukemassa!

On mulla vaan niin komea mies eikö ookin <333

Eilinen oli kokonaisuutena aivan ihana, tälläsiä useamminkin, please! Kiitos rakkaalle Otolle maailman ihanimmasta syntymäpäivästä ja illallisesta, mulle jäi niin hyvä fiilis tästä kaikesta. Nyt täytyy rientää siivoamaan ja leipomaan, sillä huomenna on Tiaran synttärit, sekä tyttöjen nukkumaanmenon jälkeen vielä mun omat synttärijuhlat kaveriporukalla. Mä olen kirjoittanut yhden postauksen valmiiksi, jonka julkaisen huomisaamuna teille luettavaksi! Muuten blogi hiljenee varmasti sunnuntai-iltaan saakka, ennenkuin pääsen kirjoittamaan Tiaran juhlista.

Oikein ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille <3

Tänään mä täytän 23 vuotta, mitä ihmettä?! 23 vuotta on aina ollut mulle sellainen ”aikuinen” ikä, johtuen ehkä siitä, että mun etenkin pikkutyttönä kovasti ihailemani täti sai esikoisensa 23-vuotiaana. Mä aina lapsena ajattelin että sitten 23-vuotiaana mäkin olen aikuinen, ja perustan perheen ja asun omassa hienossa kodissa. Aika hauskaa sinällään, että mä olen elänyt haaveilemaani elämää jo reilut kolme vuotta tähän maagiseen mittapaaluun päästyä. Silti en tunne oloani välttämättä aikuiseksi, en vielä.

Mä kannan vastuun lapsista, perheestä, avioliitosta ja kodista kuin aikuinen, olen oppinut huolehtimaan aikuisten asioista, kuten kaupassakäynnistä, asuntosäästämisestä ja laskuista. Menen ajoissa nukkumaan, juon joka aamu kahvin mustana entisen maitoläträyksen sijaan, ja omaan terveelliset elämäntavat. Olen kiinnostunut ajankohtaisista aiheista, seuraan uutisia joka päivä, enkä lue enää demiä.

Kyllä silti sanoisin että pinnan alla kuohuu vielä, ja pieni teini mun sisällä edelleen asustaa. Ikiteini, kenties. Mistäs sitä koskaan tietää vaikka olisin vähän teini vielä viisikymppisenäkin, ja joisin viinin sijaan synttäreilläni edelleen passionmojitoa. En voi sietää viiniä, ja mun mielestä Robin on aika ihana. Tykkään hullutella vaatteilla aina välillä, ja unohdan joskus päämääräni klassisesta, toimivasta vaatekaapista, kun superihanat glitter-metalli-leopardikuosiasusteet vievät mut mennessään.

Ehkä mun ei tarvitsekaan ikinä aikuistua tämän enempää, kukapa mua kieltäisi leikittelemästä erilaisilla tyyleillä, tai käskisi juomaan vuosikertaviiniä jos ei huvita. Aikuisuus ei ole ikä, eikä absoluuttinen totuus kenenkään olemuksesta. Ehkä jokainen voi ja saa olla tasan senverran aikuinen kuin itse haluaa. Juuri tänään on hyvä olla, 23-vuotiaana, ja lähteä iloisin ja odottavin mielin keskustaan Oton kanssa kahdestaan katsomaan mitä synttäriyllätyksiä se oikein on (kuulemma) mulle keksinyt! Tänään tuli myös kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Otto kosi mua, ja mentiin kihloihin, aww! Ihanaa torstaipäivää kaikille <3

Lähdin tänään iltapäivällä yksin kohti keskustaa, ja Zalandon bloggaajatapahtumaa. Metroasemalle käveltyäni huomasin, että mulla on enää 15% akkua jäljellä, ja kaiken lisäksi mun lompakko oli unohtunut kotiin! Laukussa oli kolikoita 60 senttiä, ei mikään järin suuri saalis. Jotenkin oli niin ahdistava fiilis, että entä jos vaikka sattuu jotain, ja mulla ei ole puhelimessa akkua soittaa, eikä rahaa tehdä yhtään mitään. Entä jos olisin vaikka joutunut onnettomuuteen, puhelimen akku tyhjänä ja ilman lompakkoa. Kukaan ei olisi tiennyt edes kuka olen! Ilman lompakkoa piti tietenkin myös jännittää että riittääkö puhelimen akku myös paluumatkan mobiilimetrolippuun. Onneksi riitti, puhelin sammui vasta meidän taloa edeltävän risteyksen kohdalla.

Lompakko jäi tietokoneen viereen kun maksoin päivällä laskuja, en tajua miten unohdin sen! En ole unohtanut lompakkoa kotiin varmaan ikinä, en ainakaan niin että olisin ehtinyt pidemmälle kuin alaovelle asti. Onneksi mitään ei sattunut ja pääsin turvallisesti kotiin lompakon luokse. Kävin äsken lenkillä, vain avain ja puhelin mukanani. Lenkillä sitä lompakkoa ei tule kaivattua, ihan hyvin varustautunut olo on puhelimen ja avainten kanssa, mutta keskustaan ei kyllä ole kiva mennä ilman lompakkoa. Toivottavasti ei käy näin enää ikinä!

Takki Sheinside* / Huivi New Yorker* / Toppi H&M / Farkut Dr. Denim / Kengät Sheinside* / Käsikoru Glitter* / Laukku Coach / * = saatu blogin kautta

Keksin unohduksesta kuitenkin myös hyviä puolia. Ainakaan ei tarvinnut nimittäin pelätä että joku varastaa mun lompakon iltapäivän ruuhkametrossa. Ei tullut myöskään ostettua turhaa take-away -kahvia matkalle mukaan niinkuin yleensä. Tietenkin parasta on se, että sentään lompakko ei ollut hukassa, vaan turvassa kotona, missä sen oli ihan hyvä olla. Selvisin reissusta kunnialla ilman, ja opin taas muistamaan että tarkistan tavarat ainakin seitsemän kertaa ennenkuin astun ovesta ulos.

Tapahtumassa sensijaan oli tosi mukavaa, tutustuttiin syksyn Zalandon juhlauutuuksiin, ja Zalandon uusimman merkin eli Topshopin vaatteisiin. Siellä oli kyllä vaikka mitä ihanaa, erityisesti mun sydämen vei pieni Moschinon leopardikuvioinen bilelaukku. Ei sillä että kauheasti kävisin bileissä, mutta ai että se olisi sopinut lauantaiksi kivasti kun lähden juhlimaan omia synttäreitäni! En malta odottaa torstaita kun mulla on oikea synttäripäivä, enkä kyllä lauantaitakaan kun juhlitaan meidän kolmevuotiasta, ja illalla sitten vielä mua kavereiden kesken.

Huomenna meillä on kerrankin täysin ohjelmaton päivä, tai no siis ei ole mitään pakollisia menoja, töitä mulla kyllä riittää, mutta voitaisiin lähteä mun äidin ja lasten kanssa ulos kaikki yhdessä ja nauttia rauhassa. Ihanaa huomista keskiviikkoa, ja hyvää yötä kaikille<3

Sanokaa etten ole ainut joka unohtelee lompakoita kotiin ja lähtee melkein tyhjällä akulla liikenteeseen? Ja vielä yhtäaikaa!

En yleensä harrasta näitä englanninkielisiä otsikoita, mutta nyt oli vain niin osuva sanonta että oli pakko, eihän toi toimi suomeksi sitten yhtään! Muhun otettiin muutama viikko sitten Jerone.fi -nettikaupasta yhteyttä, ja kysyttiin haluaisinko yllättää meidän  Oton uusilla vaatteilla. Ja halusinhan mä! Lainasin Ottoa Akkavallasta hetkeksi tänne mun blogin puolelle, että sain stailata hänet kuviin. Jokainen Akkavaltaa lukeva tietää että tämä postaus ei olisi istunut Oton tyyliin, vaikka vaatteet mielestäni hänelle sopivatkin paremmin kuin hyvin!

Otto on viimeaikoina ollut ehkä vähän avoimempi erilaisille vaatteille, kun vielä meidän tutustuessa jolloin hän noudatti tiukkaa pillit-nahkatakki-bändipaita-mustatconverset -linjaa. Me tutustuttiin talvella 30 asteen pakkasten vallitessa, ja tämä kuului tyyliin ehdottomasti myös silloin.

Nykyään Otto saattaa katsella itsekin jo jotain vähän erikoisempia vaatteita, tai asusteita, ja yhä useammin lämpeää myös mun ideoille. Parkamallista talvitakkia olen haaveillut hänelle nyt sen reilut kolme vuotta, ja nyt mä sen vihdoin sain! Jeronen takkivalikoimassa oli monta muutakin kivaa vaihtoehtoa, mutta Platoon Deeluxe -takki kolahti ja kovaa, meille molemmille. Otto kuulemma odottaa jo innolla talvea, että pääsee käyttämään uutta takkiaan! Sori Otto, mä en odota talvea yhtä innolla, vaikka takista tykkäänkin.

Samana päivänä kun Otto sai tämän takin, me löydettiin Zarasta myös Tiaralle aivan ihana parkatakki. Tiaran takki ei tule mihinkään kerhokäyttöön, vaan talven citytakiksi ja kylmempien syyspäivien takiksi. Otto ja Tiara mätsäävät nyt kyllä niin hyvin, että pakko etsiä Zeldalle ja mullekin vielä jostain yhtä makeat takit. Viedään samanlaiset tuulipuvut ihan nextille levelille!

Takin lisäksi Otto sai myös uudet Converset, ihan törkeän siistillä leopardikuosilla. Mä oon niihin ihan rakastunut, herralla on kuulemma vähän totuttelua, vaikka niistä tykkääkin. En mä Ottoa leopardikuosiseen pukuun pukisi, mutta kengissä ne tuovat juuri sopivasti asennetta, ja huumoria asuun kuin asuun. Toivottavasti Otto tottuu kenkiinsä ja saan ihastella niitä joka päivä!

Yhteistyössä Jerone.fi

Mitäs tykkäätte Otosta mun stailaamana? Vieläkö tykkäätte parkatakeista monta vuotta jatkuneen suosion jälkeen? Tykkäättekö stailata omia miehiänne, ja mikä tärkeintä, tykkäävätkö he siitä että heitä stailataan? 😀