Kello lähestyy puoltayötä ja muuten äänettömässä asunnossa raikaa tasainen näppäimistön nakutus. Pieni möntti istuu silmät ristissä kahden näytön ääressä villatakkiin kietoutuneena, täysin tietämättömänä muun maailman menosta ja siitä, että kävin hetki sitten halaamassa tätä sosiaalisen median ruumiillistumaa ihan vain vääntääkseni jumalattoman hiljaisen pierun. Kasa hymähtää tyytyväisenä halista. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin kuuluu vaimea ”pierasitsä”. Se siitä ajantajusta.

Mä oon viimeaikoina törmännyt muutamaan kirjoitukseen siitä kuinka bloggaajan elämä on helppoa. Ilmaista tavaraa, shoppailua, PR-tapahtumia, valokuvaamista ja juhlimista. ”Tavallisena ihmisenä” ja bloggaajan miehenä mun täytää suoraan myöntää että ihmisillä on selkeä väärinkäsitys siitä mitä bloggaaminen vaatii. Bloggaaminen ei ole, ainakaan mun silmin, ihan niin glamouria kuin mitä kuvat antavat ymmärtää. Saanen valaista:

Iina on bloggaaja, ja aina täysin tietoinen siitä mitä tämä tarkoittaa, mitä häneltä vaaditaan ja kuinka paljon työtä tämä vaatii. Mitä Iina ei tiedä, on se miltä tämä touhu näyttää ihmisen, jolla on näkymä backstagelle, silmin. Ja se mun täytyy ihan rehellisesti myöntää, että vaikka mä teen pahimmillaan melkein 50-tuntista työviikkoa, bloggaajaksi mä en ikinä alkaisi. Ihan liikaa hommaa.

© Täydenkuunkuva

Siinä missä mun työ on tyypillistä kasistaneljään-toimistoduunia, ei Iinan hommat lopu koskaan. Eikä kyllä mun avustaminenkaan. Olen kirjaimellisesti hukannut tunteja tekosyylle ”Otto älä vielä syö mun pitää ottaa kuva ensin odota Instagram lagaa ääää HAARUKKA ALAS”. Myönnettäköön, aika #firstworldproblems, mutta silti. Kauppareissut ja kävelyt ei onnistu ilman asukuvia, puhelin on melkein aina kourassa koska sähköpostit ja kommenttien seuranta ja pieruverkkarit olen ehkä kerran nähnyt Iinalla kaupassa, ja silloinkin kyseessä oli lähikauppa. Se on tossa nurkan takana.

Bloggaaja ei muutenkaan ole perinteinen ”ammatti” joka vaatii koulutusta ja työkokemusta, työhakemuksia ja haastatteluja. Blogin aloittaminen on helppoa, mutta pitkälle pääsee taas harva. En tietänkään vähättele parin sadan lukijan blogien tarkoitusta bloggaajalle itselleen, mutta tuhansien ja taas tuhansien puoleensa vetäminen vaatii täyttä omistautumista ja rakkautta ammattiaan kohtaan. Siinä missä koira kuvastaa omistajaansa, kuvastaa blogi bloggaajaa. Iina on pelkästään bloginsa ulkoasun hiomiseen upottanut enemmän aikaa kuin minä blogitekstien kirjoittamiseen, vaikka sen kertaisi kymmenellä.

Ottakaa huomioon että tämän kaiken lisäksi Iina on kuitenkin ensisijaisesti äiti ja vaimo. Kun tulen töistä kotiin on kämppä siivottu, lapset iloisia ja lämmin ruoka odottaa pöydässä. Miten? Ei harmainta aavistustakaan, ei onnistuisi minulta. Iina nukkuu keskimäärin kuusi tuntia yössä ja onnistuu silti pysymään tervejärkisenä. Itsehän herään joku 6:30 eikä mulle saa puhua ainakaan tuntiin siinä vaiheesa. Iina uhraa kaiken vapa-aikansa blogilleen ja lukijoilleen. Olen jopa luovuttanut valtaostan tietokonepöydästäni Iinan läppärille, ylimääräiselle näytölle, näppäimistölle ja kaikille kameroille. Ja ainiin, sanoinko jo että toi sankari järjesti häät kaiken muun ohessa?

© Täydenkuunkuva

Eikä mun kotiintulo tarkoita sitä että Iina voi rentoutua. Tarkoittaisi jos se minusta kiinni olisi, mutta kun ei ole. Kun tulen kotiin ja annan lapsille aikaa, alkaa Iina miettimään seuraavaa postaustaan ja voivottelemaan sitä kuinka ei aina ehdi heti vastaamaan kaikkiin viesteihin ja kommentteihin mitä saa. Iinan panostus blogiinsa alkaa sillä sekunnilla kun perhe on ruokittu ja astiat kerätty. Uskomaton motivaatio, ottaen huomioon että mun tuntipalkka on Iinan tuntipalkkaan nähden varmaan viisinkertainen, eikä mun tarvitse edes ottaa töitä kotiin, Iinan duunit on aina kotona.

Asia mikä mua kuitenkin hämmästyttää eniten on se julkisen paineen sietokyky mitä bloggaajalta vaaditaan. Siinä missä minä olen ainoastaan sukunimeäni käyttävä kasvoton tekninen asiantuntija joka joutuu korkeintaan vastaanottamaan asiakkaan pahansisuisen kritiikin yritystämme kohtaan, joutuu Iina kestämään julkista arvostelua monista suunnista ja lähteistä, vihaisia viestejä ilman varsinaista pointtia sekä henkilökohtaisten asioiden spekulointia. Mä olen meistä se kylmä ja ihmisiä vieroksuva, se jota ei oletettavasti mikään henkilökohtainen hetkauta eikä loukkaa, ja silti olen joutunut pitämään joskus taukoa blogin kommenteista. Iinalle tämä ei ole edes vaihtoehto.

Eikä arvostelu tosiaan kohdistu aina vain Iinaan. Meidän kasvatusta arvostellaan, meidän lapsia moititaan ja meitä molempia haukutaan. Kaksivuotias tyttäremme ei saa pyytää äitiään lukemaan koska jonkun mielestä Tiara käskyttää meitä. Alle vuoden ikäinen Zelda ei saa leikkiä ilman että joku on sitä mieltä että tämä näyttää apinalta. Iina ei saa esitellä uusia vaatteitaan ilman että hänen hiuksiaan arvostellaan ja minä en saa, I shit you not, pitää verkkareita ilman että se aiheuttaa satojen viestien spekulaation alavarustukseni koosta. Ja Iina on tämän vyöryvän viestihyökkäyksen vastassa eturintaman lihamuurina suojaamassa muuta perhettä. Kyllä bloggaajaan elämä on ihanaa ja täydellistä, onnellista ja kaunista.

© Täydenkuunkuva

Mä olen ylpeä Iinasta. Siitä mitä Iina on saanut aikaiseksi, ja millaisella intohimolla Iina blogiaan pitää. Mä olen ylpeä siitä että vaikka Iina päivisin katsoo meidän molempien lasten perään, antaa hän silti aina täyden panostuksensa blogilleen. Ja mä olen erittäin ylpeä siitä että kaiken tämän ohella Iina silti miettii vielä puskevansa opiskelut tähän sekametelisoppaan joka meidän perheemme elämänä myös tunnetaan.

Iina, vittu mä rakastan sua nainen. Pidä aina pääsi pystyssä, niin kuin tähänkin asti. Kaikella kunnioituksella ja ihailulla, miehesi.

Ajattelin  tarttua nyt ensimmäiseen postaustoiveeseen näin sunnuntain kunniaksi, ja kirjoittaa vähän kasvatuksesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta nyt on luvassa katsausta siihen, miten kasvatus on muuttunut, kun tytöt ovat kasvaneet isommaksi. Oli muuten hauskaa huomata, että kirjoitin aiheesta viimeksi melkein päivälleen tasan vuosi sitten. Viimeksi kirjoittaessani keskityin aikalailla niihin suuriin kasvatuslinjauksiin, mutta nyt aion kertoa siitä miten meillä kasvatusta toteutetaan ihan tavallisessa arjessa.

Mä olen joskus videopostauksia tyttöjen kanssa kuvatessani saanut kritiikkiä siitä, että suhtaudun liian rennosti esimerkiksi siihen, jos Tiara lääppii vaikkapa kameraa tai tekee jotain muuta epäsopivaa. Videoilla olen käyttänyt samoja periaatteita, kuin käytän kotonakin. Rauhallista puhetta ennemmin kuin huutamista. Meillä kielletään kyllä tarvittaessa, ja sanotaan tiukastikin, mutta huutaminen on asia numero yksi, jota ehdottomasti pyrin välttämään aina, ja kaikessa.

Kieltäminen on kokeilunhaluisten pikkutyyppien kanssa arkipäivää, ja pakollinen juttu, mutta turhista asioista ei haluta kieltää. Turhilla asioilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka saattavat vähän ärsyttää meitä aikuisia, mutta joista ei oikeasti ole minkäänlaista haittaa. Esimerkiksi leivän paloittelu pieniksi palasiksi ja niiden järjestäminen riviin ennen syömistä, voi tuntua ärsyttävältä ja hitaalta, mutta tavallisena kotipäivänä kun ei ole kiire, mitä se oikeasti haittaa? Tai jos lapsi haluaa syödä aamupalansa joskus (paino sanalla joskus, ei jokapäivä) katsellen sohvalla samalla Pikkukakkosta, onko se niin vakavaa? No ei ole. Asiat joista selviää pienellä imuroinnilla, eivät mielestäni ole kieltämisen ja pahan mielen arvoisia.

Mitä meillä sitten kielletään? Toisten satuttamiseen meillä on ehdoton nollatoleranssi. Missään tilanteessa, toista ei saa lyödä, potkia, töniä, tai satuttaa muuten, ikinä. Tässä asiassa me ollaan tiukkoja,  ja toisen satuttamisesta seuraa poikkeuksetta jäähy. Alussa kun Zelda alkoi liikkumaan enemmän, ja Tiara koki kaksivuotiaan uhmallaan ja tarmollaan, että sisko ikävästi pilaa kaikki hänen leikkinsä, saattoi harmitus joskus johtaa siihen että Tiara yritti vaikkapa työntää Zeldaa pois leikistä, tai ottaa lelun kovakouraisesti pikkusiskonsa kädestä. Me suhtauduttiin kuitenkin alusta asti sellaiseen käytökseen tiukasti, ja nykyään nuo tilanteet ovat vähentyneet huomattavasti, vaikka tietysti edelleen aina joskus uhma iskee, mutta silloin mennään jäähylle, keskustellaan siitä mitä on tehty väärin, ja sen jälkeen pyydetään anteeksi.

Muuten me mennään uhmatuhmailuiden kanssa aikalailla tilanteen mukaan. Jäähyt eivät ole meillä mikään jokapäiväinen juttu, joita annetaan helposti, vaan yleensä uhmahetkillä keskustellaan tapahtuneesta rauhallisesti ja  yritetään puolin ja toisin ymmärtää uhman syy, sekä pyydetään anteeksi jos tarvetta on. Jos vaikka Tiara kieltäytyy pukemasta ulkovaatteita päälle, niin selitän että ei voi lähteä ulos kylmään ilman talvivaatteita, tai voi tulla kipeäksi. Se yleensä riittää, mutta jos ei riitä niin sitten kysyn Tiaralta, että mikä ulkovaatteissa harmittaa, miksi hän ei halua pukea niitä päälle, ja silloin Tiaralla on yleensä joku syy käytökselleen, esimerkiksi lapaset joihin on unohtunut pesulappu ja ne tuntuvat inhottavalta, tai muuta vastaavaa. Tiaran kanssa ollaan päästy helpolla ainakin tähän asti, sillä yleensä melkein aina uhmalle löytyy jokin syy, jonka selvittyä tilanne on helppo purkaa.

Anteeksipyytämisen taito, on varmaan yksi tärkeimpiä taitoja joita ihminen oppii. Tiara on osannut pyytää anteeksi jo aika pitkään, vuoden verran suunnilleen, eikä ole tainnut koskaan taidon opittuaan kieltäytyä pyytämästä anteeksi, kun on tehnyt jotain väärää. Vaikka 2,5-vuotiaalla ei olekaan vielä lähellekään sellaista empatiakykyä kuin vaikka kahdeksanvuotiaalla, aikuisesta puhumattakaan, osaa Tiarakin pyytää vilpittömästi anteeksi ja halata päälle. Me pyritään opettamaan empatiakykyä Tiaralle sillä, että kerrotaan aina miltä toisesta tuntuu, kun Tiara on tehnyt jotain (niin hyvässä kuin pahassakin). ”Teit äidin tosi iloiseksi kun keräsit legot ihan itse, hienoa Tiara!” ”Siskoa harmittaa kun otit lelun sen kädestä.”

Olen pitänyt tunteiden sanoittamista tärkeänä, ja yrittänyt muistaa tehdä sitä mahdollisimman usein. Nykyään Tiara osaakin aika sujuvasti kertoa milloin on iloinen, milloin kiukuttaa, milloin harmittaa, milloin itkettää tai milloin on hauskaa (ja lukuisia muita tunnesanoja). Mä kerron lisää Tiaran puheenkehityksestä ja sosiaalisista taidoista 2,5v -postauksessa, sillä tässä postauksessa oli kuitenkin pointtina ne kasvatukselliset asiat eikä se mitä Tipa osaa. Tunteiden sanoittaminen on keino lapselle itselleen oppia tunnistamaan omia tunteitaan, ja hallitsemaan niitä, ja ainakin mun mielestä, mitä enemmän Tiara oppii tunnistamaan tunteitaan ja kertomaan niistä, sitä vähemmän meillä esiintyy ”turhaa” kiukuttelua.

Mä vältän puheessa määrittelemästä meidän lapsia, en koskaan sano tytöille että ”Oletpa sinä tuhma” tai ”Oletpa sinä kiltti”. Tytöt on aina rakkaita, ihania, kilttejä ja tärkeitä, myös sillä kaikkein kiukkuisimmalla hetkellä, eivät tuhmia. Käytös voi kuitenkin olla tuhmaa, silloin pyrin korostamaan sitä että teko oli väärin, sanomalla esimerkiksi että ”se oli väärin tehty, koska…”. Tytöt ansaitsevat tuntea itsensä ehdoitta rakastetuksi, enkä halua että he koskaan miettivät että olisivat jotenkin huonoja tai tuhmia meidän silmissä, vaikka olisivatkin käyttäytyneet typerästi.

Yleisesti ottaen mulla on kasvatukseen sama lähestymistapa, kuin kaikkeen muuhunkin: positiivinen ja rento asenne. Lähden aina mieluummin liikkeelle niistä hyvistä asioista, ja en säästele kehuja koskaan silloin kun niille on pientäkään aihetta. Mä uskon että hyvällä saa aikaan enemmän hyvää, kuin pahalla. Ainakin toistaiseksi olen saanut olla ylpeä molemmista tytöistä, jotka osaavat hyvät käytöstavat niin kotona kuin kaverin luona tai ravintolassakin. Toisten huomioon ottaminen on tärkeää, ja sitä haluan opettaa erityisesti. Mun mielestä myös hyvät käytöstavat esittäytymisineen, kiitoksineen ja tervehdyksineen ovat turhan aliarvostettuja nykyään, ja toivon että meidän tytöt ainakin osaavat käyttäytyä vaikka joku muu ei osaisikaan.

Kaikkein tärkeintä kasvatuksessa ainakin mun mielestä, on se että on lapsille läsnä. Mä luin jokin aika sitten jostain iltapäivälehdestä tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa aikuisilla riittää keskimäärin 15 minuuttia 100% läsnäoloa päivässä kouluikäisille lapsilleen. Mä järkytyin! Viisitoista minuuttia ei ole mitään, ja siinä ajassa lapsen kuuluisi saada kerrottua vanhemmilleen kaikesta, mitä mielessä liikkuu tai siitä miten koulupäivä on sujunut! Sen artikkelin luettuani mä tein päätöksen, että mulla on jokaikinen päivä aikaa kuunnella mun lapsia, niin että he saavat oikeasti kertoa omista asioistaan.

Tiara on jo nyt niin kova puhumaan, että jos ei joka ilta ennen nukkumaanmenoa vielä kerran käytäisi päivän tapahtumia perusteellisesti läpi rauhassa jutellen, ei nukahtamisesta tulisi mitään kun Tipa hölpöttäisi tapahtumia itsekseen tuntitolkulla. Mun mielestä on ihana tapa vielä ennen nukkumaan rauhoittumista jutella rauhassa, halia ja sanoa että rakastaa. Läsnäolo ei ole todellakaan sama, kuin olla paikalla. Joskus huomaan itsekin ajattelevani blogijuttuja, selaavani sähköposteja tai muita silloin kun leikin vaikka Tiaran kanssa legoilla, vaikka pitäisi vain heittäytyä siihen hetkeen ja leikkiä täysillä lapsen kanssa.

Tämä on kuitenkin asia johon yritän panostaa, ja olen viimeaikoina jättänyt puhelimen aina leikkimään mennessäni toiseen huoneeseen ja keskittynyt siihen mitä ollaan tekemässä. Tuloksena on ollut hienoja legolinnoja, Barbien kenkäkauppa ja monta hienoa väritystehtävää, sekä hyvä mieli sekä äidille että tyttärelle. Kun jaksaa keskittyä leikkiin rauhassa, on helpompi saada leikin jälkeen itselleen rauhallinen hetki vaikka kahvin ja niiden sähköpostien parissa lapsen leikkiessä tyytyväisenä itsekseen, kun on saanut kaipaamaansa huomiota tarpeeksi.

Huh, tulipa pitkä teksti. Meidän kasvatus pähkinänkuoressa sisältää paljon rakkautta, turvalliset rajat, toisten huomioonottamista, läsnäoloa ja tunteiden näyttämistä. Toivon että niillä pääsee pitkälle!

Miten teillä kasvatetaan? Käytättekö jäähyjä tai muita rangaistuksia? Miten selviätte uhmatuhmailuista?

No nyt! Vihdoinkin me saatiin Oton kanssa kuvattua kolmas osa vastauksista. Pahoittelut että tässä on kestänyt näin pitkään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö? Youtube tosin ei tänään ole yhteistyöhaluinen, mä en saa videota koneella näkyviin siellä, näkyy vain mustaa ja äänet kuuluu, mutta puhelimella toimii moitteettomasti HD-kuvan kanssa. Eli jos ei toimi koneella, niin koklatkaa puhelimella! Yritän selvittää mikä tässä on hätänä, mutta ajattelin kuitenkin julkaista videon jo nyt, sillä sen koko on 2,91gigaa ja jos lataan sen uudelleen niin tämä postaus on valmis vasta yöllä.

Meillä oli hyvät puolen tunnin lörpöttelyt kasassa, ja sanottiin heipatkin mutta video oli pätkäissyt 20:n minuutin kohdalla, onneksi kuitenkin juuri ennekuin aihepiiri vaihtui ja juuri kun saatiin vastattua loppuun edellisen aiheen viimeinen kysymys. Aika hyvä ajoitus! Videovastauksia  tulee vielä neljäskin osa, koska vielä on muutaman aiheen kysymykset käsittelemättä. Tänään asiaa mm. bloggaamisesta, vaatteista ja tyylistä, sekä ruoasta.

Video löytyy myös täältä!

Mä laitoin tänään vähän tyttöjen vaatteita myyntiin blogikirppikselle blogin FB-sivuille, ja sieltä löytyy mm. Mini Rodinia, Polarn O. Pyretiä, Zaran ja Benettonin vaatteita. Lisään vielä muutaman vaatteen myyntiin, ja kohteet sulkeutuvat huomenna illalla. Jos siis kiinnostaa vaatteet niin käykää tykkäämässä ja kurkkimassa täällä!

Ihanaa viikonloppua kaikille♥

Käytiin tällä viikolla tyttöjen kanssa moikkaamassa vähän uusia kavereita, mikä oli äärimmäisen mukavaa! Tai no mä itse olen tavannut Jemmiä aiemminkin, mutta meidän muksut eivät olleet vielä päässeet leikkimään keskenään. Tiaralla, ja melkein päivälleen samanikäisellä Olivialla klikkasi jo heti tavatessa, tytöt moikkasivat kuin vanhat tutut ja lähtivät käsi kädessä kävelemään ja juoksemaan samantien. Oli aivan ihanaa seurata tyttöjen leikkiä, sillä Tiaralla ei ole oikeastaan ketään noin samanikäistä kaveria ollut aiemmin, vaikka ihania kavereita muuten onkin!

Yhteisiä jutunaiheita neidit löysivät heti Angry Birds -Stellasta ja yhteisleikkikin toimi oikein hienosti, vaikka tietysti sen huomasi että kyseessä ovat kaksivuotiaat tytöt joilla ”tämä on minun” -vaihe on vielä vahvasti päällä. Yhtään tappelua tai pahaa mieltä ei kuitenkaan tullut vaan tytöt lörpöttelivät ja leikkivät tosi hienosti yhdessä, ja selkeästi olivat samalla aaltopituudella. Mekin saatiin Jemmin kanssa istua rauhassa ja höpötellä niin häistä kuin kaikesta muustakin, kun tytöt leikkivät. Zelda ja Olivian tuore pikkusisko tosin järjestivät kyllä meille välillä puuhaa isompienkin tyttöjen puolesta, mutta se nyt on ihan normaalia.

Vauva oli kyllä aivan mahdottoman söpö, ihana pieni tuhisija, mutta jotenkin olen helpottunut että söpöydestä huolimatta mulle ei iskenyt tippaakaan vauvakuume. Mä taidan viimein olla parantunut ikuisen vauvakuumeen kierteestä, jes! Mutta siitä olen iloinen että lähipiiriin on keväällä syntymässä lisää ihania pikkuisia, joita saa nuuskuttaa ja paijata ja pitää sylissä, koska vaikka ei omasta enää haaveilekaan, niin ovat ne vauvat vaan niin ainutlaatuisia ja mahtavia minityyppejä.

Koska Tiara ei saanut kevääksi kerhopaikkaa, mä oon äärettömän iloinen siitä että meidän läheltä löytyy ihania ikätovereita, ja nuorempia ja vanhempia ystäviä. Heidän kanssaan Tiara oppii sosiaalisia taitoja ja yhteispeliä, nuorempaa siskoa kun on niin helppo höykyttää kotona ja tehdä juuri niinkuin itseä huvittaa. Ihanaa on myös se että oon saanut blogin ansiosta tutustua niin mahtaviin äitikavereihin, joiden kanssa juttu luistaa ja aina löytyy vertaistukea, neuvoja ja ymmärrystä.

Ihanaa viikonloppua kaikille! Huomenna ollaan tyttöjen kanssa kolmistaan kun Otto menee töihin kun alkaa viimein olla terveenä, mutta eiköhän me jotain kivaa keksitä! Kiitos taas kerran ihan mielettömän ihanista kommenteista joita olette laittaneet, mä oon täällä hymy korvissa lueskellut niitä koko päivän<3

Mä kävin muutama viikko ennen häitä Fashionstoren toimistolla tutustumassa ihanaan korumerkkiin nimeltä Ti Sento Milano. Fashionstoren tytöt olivat järjestäneet upeasti korut esille ja me ihasteltiin niitä ja juteltiin vaikka kuinka kauan koruista, unohtaen ajankulun täysin. Koruhetki kahvin lomassa tarjosi ihanaa taukoa hääkiireisiin, ja oisin voinut ihastella Ti Senton upeuksia loputtomiin. Ti Sento Milano, on hollantilainen vuonna 2003 perustettu korumerkki, jonka perusajatuksena on tuottaa luksuslaatuisia, muodikkaita, mutta järkevän hintaisia koruja. Korut valmistetaan täysin käsityönä, eikä niissä käytetä liimoja tai muita huonoja kiinnitysmenetelmiä, vaan kaikki kivet istutetaan käsin yksitellen paikoilleen. Korut valmistetaan rhodinoidusta sterling -hopeasta, joka säilyttää värinsä tummumatta vuosien saatossa.

Koruissa käytetään sterling -hopean lisäksi myös ruusukultaa, kultaa ja erivärisiä yhteensopivia korukiviä, sekä zirkoneita taidokkaasti yhdistellen. Mua itseäni miellyttää koruissa aika klassisen yksinkertainen tyyli, mutta koruja löytyy laidasta laitaan supervärikkäistä ja näyttävistä showpieceista klassisiin helmiin ja hopeakoruihin. Ti Sento -korujen helmet ovat simpukan kuoresta valmistettuja, ja sävyltään sekä kestävyydeltään huikean paljon parempia kuin muovista valmistetut copycatinsa.

Mua miellytti koruissa erityisesti se, miten viimeisteltyjä ne ovat. Koruissa on ajateltu sitäkin, että jos kaulakoru pyörähtää kaulassa niin ulospäin ei näy riipuksen ruma takapuoli, vaan koru on näyttävä myös toiselta puolelta. Lukot on suunniteltu tarkkaan niin että korut eivät vahingossakaan aukea ja mene hukkaan, ja myös esimerkiksi rannekorujen sisäpinnat on viimeistelty taidokkaasti kauniin koristeellisiksi.

Mä ihastuin todella kovasti kaikkiin erilaisiin rannekoruihin, vaikka en edes tiennyt olevani rannekorutyyppiä! Rannekoruja löytyy Ti Sentolta niin paljon erilaisia, että meinasin suunnilleen seota kun ihastelin ja haaveilin niistä kaikista omassa ranteessani. Tykkään sekä noista tyylikkäistä helmirannekoruista, jotka muuten ovat erittäin kohtuullisen hintaisia, että vähän hinnakkaammista hopeakoruista zirkoneilla ja muilla korukivillä varustettuna. Musta taitaa tulla rannekoruhamsteri, sillä jäi kutkuttelemaan niin moni ihanuus näistäkin kuvista!

Sain valita itselleni yhden korun Ti Sentolta, ja päädyin valitsemaan aivan ihanan siron ja yksinkertaisen rannekorun (yllättäen), jossa on yhdistelty isoja ja pieniä zirkoneita, sekä punoskuviota. Koru on vilahdellut pitkin talvea mun ranteessa, sillä olen aivan ihastunut siihen. Mielestäni rannekoru sopii hienosti sekä arkeen että juhlaan, ja tuo hienostuneen loppusilauksen asuun kuin asuun.

Kevääksi Ti Sento Milanolta on tullut ihan mielettömän söpöjä uutuuksia esimerkiksi pastellipinkissä sävyssä, sekä merihenkisiä koruja ja upeaa ruusukultaa. Ti Sentoa myydään Fashionstore.fi -verkkokaupassa, Stockmannilla, Timanttiset -myymälöissä, Laatukoru -myymälöissä ja monissa muissa kultasepänliikkeissä.