Mä ajattelin näin tuoreena rouvana kirjoittaa muutaman sanan parisuhteesta ja avioliitosta. Avioliitossa en ole kauaa ehtinyt vielä olemaan, eli siitä en tiedä vielä juuri mitään muuta kuin sen miten ihanat häät meillä oli, ja sen miten kamalaa tämä sukunimenvaihdoksen jälkeinen korttienvaihtorumba on. Mutta parisuhteesta mulla alkaa olla jo kokemusta, sillä juhlimme vuosipäiväämme hääpäivän jälkeisenä sunnuntaita, kun tuli kolme vuotta yhdessäoloa täyteen. Kolme vuotta ei ehkä ole mikään päätähuimaavan pitkä aika olla parisuhteessa, mutta toisaalta me olemme kokeneet tämän kolmen vuoden aikana ne kaikki yleisimmät mullistukset joihin parisuhteet useimmin kaatuvat.

Yhteenmuutto, se tapahtui meillä kun seurustelua oli takana reilut kolme viikkoa, ja Tiara oli ilmoittanut tulostaan. Raskausuutisen jälkeen ei vain haluttu nukkua enää yhtään yötä erillään, vaan olla lähellä toisiamme. Virallinen yhteenmuutto tapahtui vasta kuukautta myöhemmin, mutta se taas ei tuntunut enää miltään muulta kuin helpotukselta, sillä oltiin ”asuttu yhdessä” neljän pojan soluasunnossa, Oton huoneessa nyhväten se koko kuukausi.

Mulla oli oma asunto silloin myös, mutta en tullut toimeen kämppikseni kanssa, enkä halunnut pahoittaa raskaushormoneissa mieltäni hänen sanomisistaan joten asuimme siksi mielummin vielä ahtaammin. Neljän pojan solussa eläminen oli oikeastaan aika hauskaa, välillä kaipaan vieläkin meidän yömyöhään valvottuja iltoja kun heitettiin läppää Oton kämppisten kanssa ja istuttiin katolla katsomassa auringonnousua porukalla. Kun heti aluksi joutui asumaan toisen kanssa kymmenen neliön huoneessa, jakaen vessan ja suihkun kolmen muun kanssa, ei omaan asuntoon muuttaminen tuntunut parisuhteen kannalta missään, ainakaan sanan negatiivisessa merkityksessä.

Kuten sanottua, yhteenmuutto ei siis ollut meille mikään suuri mullistus, vaan oikeastaan saimme vain enemmän tilaa ja täydellisen oman rauhan. No entäs ne raskaushormonit sitten? Raskauden, parin ensimmäisen lapsen odotuksen luulisi olevan suuri mullistus parisuhteelle. Tuleva vauva saattaa jännittää molempia kovasti ja tietysti myös se, miten käy parisuhteen kun vauva viekin kaiken huomion. Raskaus varmasti muuttaa parisuhdetta yleensä, ainakin jonkinverran. Meidän parisuhde alkoi raskaudesta, ei ollut aikaa totutella mihinkään muuhun, vaan arki oli heti raskaushormoneja, suolakurkkujen rahtaamista kaupasta ja rauhallisia koti-iltoja.

Sitten kun Tiara viimein syntyi, tuntui kuin sydän olisi pakahtunut rakkaudesta. Meillä oli oma perhe, ja mikään ei varmasti lisää yhteenkuuluvuudentunnetta yhtä tehokkaasti kuin oman lapsen syntymä. Tiara oli helppo vauva, ei koettu mitään karmeita väsykriisejä, vaan vauva-arki sujahti meidän elämään kuin itsestään. Mä olen tainnut löytää itselleni aikamoisen kultakimpaleen aviomieheksi, kun koskaan ei ole tarvinnut tapella lastenhoitovuoroista, valittaa baarireissuista tai siitä ettei toinen siivoa.

Viime keväänä, Zeldaa viimeisillään odotellessani tuntui kuin jokaikinen lehti olisi tyrkyttänyt otsikkoa ”toinen lapsi aiheuttaa kriisin parisuhteelle”. Vaikka olin varma meistä ja meidän suhteen toimivuudesta, ne saivat mut silti hormoneissani pillittämään yksin peiton alla Oton ollessa töissä ja panikoimaan, taitavasti kirjoitettuja artikkeleita siis. Mun raskausaika oli todella rankka vuodelevosta johtuen, ja mun äiti joutui asumaan meillä apuna kuukausia, kun en saanut nostaa mitään maitopurkkia painavampaa tai käydä juuri muualla kuin vessassa. Se oli kieltämättä rankkaa myös parisuhteelle, niitä kahdenkeskisiä hetkiä ei ollut nimeksikään, ja tuntui melkein kuin olisi kauhea ikävä Ottoa vaikka asuttiin kokoajan saman katon alla.

Zeldan synnyttyä mä pääsin sentään viimein liikkeelle, ja Otto jäi kotiin pitkälle isyyslomalle, jonka perään piti vielä kesälomaa. Kun tytöt nukkuivat iltaisin (ensimmäisinä viikkoina Zeldakin nukkui lähestulkoon kokoajan), me käperryttiin kylki kyljessä sohvalle katsomaan sarjoja ja leffoja, ja mussuttamaan jäätelöä. Se oli ihanaa aikaa, kaiholla muistelen sitä tämän kiireen keskeltä. Zeldan kanssa vauva-arki on ollut haastavampaa, johtuen varmasti aika pitkälti siitä että asetin itse itselleni niin kovat vaatimukset, kun mulle iski viimeisen vauvan syndrooma ja halusin että kaikki onnistuu täydellisesti. Koskaan ei kannata pyrkiä täydellisyyteen, siitä ei seuraa mitään muuta kuin harmaita hiuksia. Riittävän hyvä on tosiaan riittävän hyvä, ja itseltään tai puolisoltaan ei kannata vaatia enempää kuin mihin tietää pystyvänsä.

Tällä hetkellä me aletaan olla jo voiton puolella vauvavuoden kanssa, mikä on enemmän kuin ihanaa. Termi ruuhkavuodet ei ollut mulle tuttu vielä muutama vuosi sitten, mutta nykyään se termi kuvailee meidän elämäntilannetta kyllä vähintäänkin osuvasti. Kiireestä huolimatta, me pyritään pitämään arki toimivana, ja myös lepäämään aina kun mahdollista. Kun arki toimii, kaikki toimii. Arkeen kannattaa panostaa kaikkensa, sillä se on se elämä mitä sä elät. Jos tavallinen arki on paskaa ja kaikki positiiviset odotukset kohdistaa niille elämän huippuhetkille, lomamatkoille, jouluille ja vuosipäiville, tulee helposti ristiriitoja.

Kun arki sujuu mukavasti ja kokee olonsa tyytyväiseksi jokapäiväisessä, normaalissa elämässä, ei tarvitse kokoajan jotain extra special megaylläreitä tunteakseen itsensä rakastetuksi. Ei mulla mitään lahjoja tai kynttiläillallisia vastaan ole, mukavaa niitäkin on välillä saada. Mutta tärkeintä on että rakkautta, kunnioitusta ja toisesta välittämistä löytyy tavallisesta arjesta, joka päivä. Meiltä on usein kysytty kysymyspostauksissa, että miten hoidamme parisuhdetta, ja tässä on mun paras vinkkini.

Me ollaan nuori aviopari, ja nuori perhe. Kaikki tilastot puhuvat meidän liiton kestävyyttä vastaan, ja kieltämättä tiedän itsekin monia jotka ovat eronneet lasten ollessa pieniä. Me ollaan kuitenkin menestyksekkäästi uhmattu tilastoja jo muutama vuosi, ja samalla tiellä aiotaan jatkaa edelleen. Avioliitto ei toistaiseksi ole hetkauttanut suhdettamme suuntaan eikä toiseen, mutta häät itsessään olivat yhdistävä ja rakkaudentäyteinen kokemus. Niiden eteen tehtiin hulluna hommia, yhdessä ja kaikki huipentui ihanaan päivään. Suurin muutos on ehkä se että nyt me näytetään paperilla vakuuttavammalta, kun kuulutaan virallisesti toisillemme.

Arjen romantiikka kuulostaa kliseiseltä, mutta siinä on meidän salaisuus.♥

… eli kaasot ja bestmanit, joista multa on toivottu postausta jo pidempään. Tässä postauksessa esittelen meidän loistavat tyypit, sekä heidän mielettömät hääkoruvalintansa jotka Lumoava tarjosi.

Alunperin kaasojen valinta oli mulle haasteellinen, kaasoja piti nimittäin olla kolme joka oli sekä liian vähän että liian paljon. Jälkeenpäin ajateltuna kaasoja oli juuri oikea määrä, ja kaasoina maailman parhaat ja ihanimmat ystäväni Emmis, Netta ja Kaisla. Kaasojen määrä määräytyi bestmanien määrän mukaan, sillä Otto ilmoitti heti että hänelle tulee kolme bestmania. Kaasot ja bestmanit todistivat kykynsä jo meidän molempien polttareissa, jotka todella osuivat ja upposivat. Me saatiin Oton kanssa kummatkin juuri sellainen ilta, jollaista oltiin toivottukin ja sellaisia aktiviteetteja jotka meidän mielestä olivat huippuja. Mä oon kirjoittanutkin jo täällä omista polttareistani pitkän selostuksen, jonka voi käydä lukemassa täältä.

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva© Täydenkuunkuva

© Täydenkuunkuva

Kaikille bestmaneille, sekä Otolle tuli Lumoavan uudenuutukaiset Eelis Aleksin suunnittelemat Hunaja -kalvosinnapit, jotka ovat upean hienostuneet ja sopivat mielestäni nuorille miehille todella hyvin. Hunajainen pinta on eläväinen ja näyttävä, mutta kuitenkin hillityn tyylikäs.

Hääjärjestelyissä riittää puuhaa enemmän kuin tarpeeksi, ja en kyllä yhtään huijaa jos sanon että meillä ei varmaan olisi ollut mitään valmiina hääpäiväksi ilman näitä huipputyyppejä. Sen lisäksi että kaasot väänsivät mun kanssa bingolappuja, hääauton koristeita ja muita askartelusettejä täysin mukisematta, vaikka puuha ei ollut ehkä sieltä jännimmästä päästä, he myös kuuntelivat mun häätsressitilityksiä ja rauhoittelivat hermoilevaa morsianta parhaansa mukaan. Bestmanit taas järjestivät meille autot käyttöön häitä edeltäväksi päiväksi, kuten myös hääpäiväksi ja auttoivat roudaamaan tavaroita ympäri Helsinkiä. Kaikki kaasot ja bestmanit tulivat auttamaan koristeluissa, kahdeksan hengen voimalla meillä kesti neljä tuntia saada koristelut valmiiksi, vaikka kaikki tekivät hurjasti hommia jatkuvalla syötöllä.

En ikinä unohda sitä kun bestmanit taittelivat servettejä  tai sitä kun  me kaikki kiroillen availtiin pirun hankalia pompomeja yhdessä ja tuskasteltiin. Meillä oli koristellessa superhauskaa, ei mitään hampaiden kiristelyä vaan rento meininki, ja mielestäni me saatiin juhlatila tosi kivan näköiseksi yhteistyöllä. Illalla vielä koristeluiden jälkeen käytiin hääpäivän ohjelma läpi ja suunniteltiin kaikki puuhat, aikataulut ja kuljetukset. Hääpäivänä kokoonnuttiin meillä heti aamusta kaikkien kanssa, ja sitten suunnattiin hotellille valmistautumaan tyttöjen kesken ja pojat jäivät tänne. Järjestely oli toimiva, niin kummassakaan paikassa ei ollut liikaa porukkaa.

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva

Emmiksen kaulassa Eelis Aleksin suunnittelemat upea Kiara -kaulakoru, ranteessa Kiara-rannekoru ja korvissa ihanat Kiara -nappikorvikset. Kiaran kiehkuraiset muodot ovat todella kauniit, mutta rikkaista muodoistaab huolimatta korut ovat vähäeleisen tyylikkäitä.  Kiara oli mun toinen vaihtoehto hääkoruiksi, ennenkuin päädyin lopulta toiseen upeaan korusarjaan jota myöhemmin esittelen tarkemmin.

© Täydenkuunkuva

Kaislan koruvalinta oli kenties Lumoavan mahtipontisin kaulakoru, Eelis Aleksin Finlandia, joka ei kyllä jätä ketään kylmäksi! Hetken tunsin itseni jo seinäkukkaseksi kun vertasin omaa hillitympää koruani Finlandiaan, mutta toisaalta mun puvussa oli niin paljon happeninkia että siihen ei noin näyttävä koru olisi mielestäni sopinutkaan. Kaislalle se sensijaan sopi täydellisesti!

© Täydenkuunkuva

Netan valinta oli Heikki Hartikaisen upea Ilona, joka oli myös yksi mun vaihtoehdoistani. Ilonassa on ihania pyöreitä muotoja ja se on todellinen katseidenkääntäjä. Mun mielestä on tosi hauskaa, että vaikka kaikki saivat valita korunsa ihan itse ilman mitään rajoituksia, me päädyttiin kaikki todella samantyylisiin koruihin jotka sopivat upeasti yhteen.

© Täydenkuunkuva© Täydenkuunkuva

Vihkimisestä olen kirjoittanutkin jo pidemmästi, mutta myös itse hääjuhlassa kaasot ja bestmanit olivat tietysti suuressa roolissa. Meillä toimi seremoniamestarina Oton bestman Simo, joka oli hommassaan ihan loistava. Simo sai kaikki mukaan aktiviteetteihin ja kertoi aina oikeaan aikaan mitä tapahtuu. Tunnelma on suurelta osaltaan kiinni seremoniamestarin taidoista, ja meidän häissä oli ihan loistava tunnelma. Sekä kaasot että bestmanit pitivät ihan mielettömät puheet meidän häissä, ja kyyneleet kyllä valuivat poskille kun niitä kuunneltiin, sekä itkusta että naurusta. En malta odottaa, että näen videolta puheet ja kaiken muunkin hauskan mitä häissämme tapahtui!

Olen niin kiitollinen sekä kaasoille, että bestmaneille, että en tiedä miten voin ikinä heitä tarpeeksi kiittää. Mutta voin vain toivoa että me päästään sitten tulevaisuudessa auttamaan ystäviämme kaason ja bestmanin tehtävissä!

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva

Hääblogini yhteistyökumppani Lumoava tarjosi kaasoille ja bestmaneille hääkorut, mistä olen täällä aiemmin maininnutkin esimerkiksi haastatteluvideolla. Kaasot näyttivät valitsemissaan koruissa aivan uskomattoman upeilta, ja bestmanien kalvossinapit toivat todellista tyylikkyyttä heidän lookeihinsa. Musta on ihan mieletöntä, että Lumoavan ansiosta meidän läheisille jäi myös ihana korumuisto meidän häistä kuvien ja videoiden lisäksi. Kiitos Lumoava♥

Tulen kirjoittamaan erillisen postauksen vielä omista hääkoruistani, kunhan olen saanut kaikki kuvat. Postauksen yhteyteen tulee myös pieni Lumoava arvonta, joten pysykäähän kuulolla!

Lauantaina vierailin kauan odotetussa häätapahtuma Love Me Do:ssa. Harmillisesti minun kannaltani tapahtuma oli vasta tasan viikkoa meidän häiden jälkeen, eli en itse tapahtumasta saanut hirveästi vinkkejä enää hääjärjestelyihin. Olin kuitenkin jo useamman kuukauden seurannut Love Me Do:n Facebook-sivuja ja löytänyt sieltä paljon vinkkejä erilaisista hääalan firmoista. Olin esimeriksi unohtanut teidän lukijoidenkin vinkkaaman karkkikauppa Sweetheartin häähöyryissäni, mutta Love Me Do:n sivuilla oli juttua Sweetheartista ja pari viikkoa ennen häitä sain soitetuksi sinne ja ilokseni sain vielä astiat vuokrattua!

Menin tapahtumaan kaasoni Kaislan kanssa, ja paikanpäällä oltiin sovittu tapaavamme ystäväni ja blogikollegani Karoliina ja hänen kaverinsa. Suunnattiin Suvilahteen neljän jälkeen, jolloin suurin ruuhkapiikki oli ilmeisesti jo rauhoittunut ja tapahtumassa oli ihanan kotoisa ja kiireetön tunnelma, jotain täysin erilaista kuin kolkoissa messuhalleissa yleensä siis. Suunnattiin yläkerran drinkkibaariin nautiskelemaan yhdet drinkit, itse otin mojitoa tottakai, lempidrinkkini kun se on, ja tiirailtiin tunnelmia parvelta.

Drinkkien jälkeen kierreltiin eri ständeillä ja moikkailtiin tuttuja, kuten Stilissiman maailman parasta Hannaa ja Tuhkimotarinan Heidiä. Aika kului kun siivillä kun tutustuttiin eri juttuihin ja haettiin inspistä Karoliinan talviteemaisiin häihin. Maisteltiin herkullista kakkua, ja käytiin ihastelemassa mun hääpukua tai sen samanlaista kaveria joka oli tapahtumassa esillä. Mä tykkäsin siitä että kaikki paikat olivat selkeästi jaoteltu, mutta kuitenkin kotoisasti lähekkäin toisiaan. Ja kattilahalli oli saatu kyllä todella kauniin näköiseksi, taisin päästä vähän viikon takaisiin häätunnelmiin liikaa taas kun siellä oli niin nättiä ja weddingblues paheni taas asteen verran, jos jotain negatiivista täytyy sanoa.

Muotinäytöskin me kerettiin katsomaan läpi ennenkuin oli Suomen ensimmäisten Wedding Blog awardsien aika. Mä en jännittänyt tilannetta yhtään, sillä en uskonut voittavani. Ajattelin vaan että seisoskelen nätisti yleisössä taputtamassa, mutta ennenkuin huomasinkaan olin yhtäkkiä lavan edessä muiden finalistien kanssa, ja mun nimi sanottiin mutta en ymmärtänyt että se tarkoitti voittoa! Onneksi White and Knightin ihana Pauliina mun vieressä sanoi että se tarkoitti mua, ja älysin viimein kivuta lavalle ammattilaissarjan voittajan Tanja Hakalan viereen.

Mä voin myöntää että tärisin kuin hullu enkä tajunnut mistään mitään lavalla, niin häkeltynyt ja jännittynyt olin täysin odottamattomasta tilanteesta! Mulle vielä annettiin mikrofoni käteen ja yritin saada sanottua jotain järkevää. Muistikuvia sanomisista on pyöreä nolla, mutta taisin sentään muistaa kiittää äänestäjiä. Nyt haluan kiittää teitä upeita huipputyyppejä vielä uudemman kerran siitä että äänestitte mun blogin voittoon, mä oon todella otettu ja mulle on suuri kunnia saada noin hieno titteli. Haluan myös kiittää tapahtuman järjestäjää, ihanaa Nonnaa siitä että hän mahdollisti sekä upean tapahtuman, että hienot uudet blogiawardsit hääblogeille joita ei ennen ole palkittu mitenkään!

Love Me Do  ja Wedding Blog awardsit tulevat ensi vuonna uudelleen, mikä on mielestäni todella hienoa! Hääblogeja ei saa unohtaa blogiskenestä, mikä muu blogi voisi kertoa yhtä paljon rakkaudesta, antaa inspiraatiota ja vertaistukea kuin hääblogi? Mulla oli niin uskomattoman ihania ja taitavia kilpakumppaneita, että heistä jokaikinen olisi ansainnut voiton. Haluan myös onnitella ammattilaissarjan voittanutta BLACK.bling.WHITE:n Tanja Hakalaa, joka kirjoittaa aivan mieletöntä hääblogia, josta hain (ja sain) inspiraatiota lukuisia kertoja häitä järjestellessämme.

Voittoni kunniaksi saan kirjoittaa vielä Häät.fi -sivustolle tekstin, mikä on suuri kunnia mulle! Tulen linkkaamaan tekstin myös hääblogiini.

Moikka! Ihan ensinnäkin, hurjan isot kiitokset kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, te olette valaneet muhun uskoa ja antaneet paljon ajattelemisen aihetta tuleviin valintoihin, ihan mahtavaa. Mulla on ollut kova ikävä syvämietteisempien postausten kirjoittamista, ja tulen kevään aikana kirjoittamaan taas enemmän myös mielipidejuttuja ja muita keskustelua toivottavasti herättäviä kirjoituksia. Nyt voin taas kirjoittaa ja paneutua aiheisiin, kun häähöttö alkaa tehdä pikkuhiljaa tilaa muillekin ajatuksille! Jos teillä on jotain päivän polttavia aiheita mielessä, joista haluaisitte mun mahdollisesti kirjoittavan kevään aikana, olen ehdotuksille avoinna. Musta on ihanaa kun aina välillä kommenttiboksiin tipahtelee mitä kivoimpia postausideoita!

Mulla on ollut kiireinen alkuviikko tyttöjen kanssa, ollaan juostu blogitapaamisissa, passikuvissa ja kavereita näkemässä. Hyvä että meillä on ollut puuhaa, sillä Otto on kipeänä ja varmasti on mukavampi levätä kun henkilökohtainen kolmen hengen kanalauma poistuu välillä kaakattamaan muihinkin maisemiin ja herra saa nauttia hiljaisuudesta. Ottaessani Oton sukunimen ajattelin vain sitä kuinka helppoa ja mukavaa on kun koko perheellä on sama sukunimi, mutta voi hitsi mä sanon että onneksi ei tarvitse tehdä tätä korttienvaihtorumbaa tämän jälkeen enää koskaan!

Jokapaikkaan saa soitella, tosiaan nuo passikuvat piti käydä ottamassa (no ihan kiva saada päivitys vanhojen henkkareiden mustatukkainen-angstiteini-jolla-on-toisessa-silmässä-enemmän-meikkiä-kuin-toisessa -kuvaan) ja sitten pitää vielä käydä poliisiasemalla hakemassa ne henkkarit. Nykyään sinnekin varataan etukäteen aika, mikä oli mulle täysin uusi juttu! Mutta ihan mukavaa että tällainen käytäntö on, muistan kyllä miten aina passia hakiessa joutui jonottamaan pitkiä aikoja ennen.

Tarkkasilmäiset ehkä huomasivat pinkin herkkukameran kuvissa? Mulla on suuri kunnia osallistua Nikonin kamppikseen tämän kevään ajan, missä tulen testaamaan erilaisia Nikonin 1-sarjan vaihdettavia objektiiveja tukevia digikameroita aina muutaman viikon kerrallaan, ja kertomaan niistä enemmän. Ensimmäinen kokeiltava kamera on tämä Nikon 1 S1, josta kerron lisää heti kun olen sitä päässyt kunnolla kokeilemaan erilaisissa kuvaustilanteissa. Täytyy sanoa että tämä minikamera tuntuu niin helpolta kun vertaa järkälemäiseen eos 600D:eni, mutta on jännittävää nähdä mihin vaihdettavilla objektiiveilla varustettujen kompaktikameroiden ominaisuudet pystyvät oikeisiin järjestelmäkameroihin verrattuna. Mutta tosiaan kamera-asiaa luvassa myöhemmin, en malta odottaa että pääsen kunnolla testailemaan!

Tänään luvassa on vielä juoksevien asioiden hoitamista, sekä vierailu kaverin luona tyttöjen kanssa, mitä odotan innolla. Paljon on tulossa asiaa vaikka ja mistä aiheista, eli pysykääpä kuulolla, julkaisen illalla lisää juttuja, ja hääblogiin on luvassa postausta myöskin. Mukavaa päivää kaikille♥

Multa on pitkään pyydetty postausta tulevaisuuden suunnitelmista, mutta en ole voinut tehdä sitä. Miksi? Koska en ole itsekään tiennyt mitä tulevaisuus mahdollisesti voisi tuoda tullessaan. Kuluneen syksyn ja talven aikana olen kuitenkin viimein saanut kiinni siitä, mitä haluan saavuttaa elämässä. Mä ajattelin tässä postauksessa kartoittaa vähän sitä, millaista on elämä nyt, ja mihin aion tästä tilanteesta pyrkiä.

Niiden kolmen vuoden aikana, jotka olemme Oton kanssa seurustelleet, mun elämä on saanut täysin uuden suunnan. Tasan, tismalleen kolme vuotta sitten, 17.2.2011 mä tein positiivisen raskaustestin, panikoin, iloitsin, pilkoin tärisevin käsin paprikaa ystävän luona tortillaillallista varten. Itkin, nauroin ja haaveilin, vaikka en oikeastaan edes ymmärtänyt mitä kaikkea ne kaksi viivaa tikussa tulisivat saamaan aikaan. Kolme vuotta, ja kaikki mun unelmat ovat täyttyneet, ja olen saanut paljon enemmänkin kuin koskaan uskalsin edes toivoa.

Mä olen saanut oman, ihanan perheen ja aviomiehen jollaisesta en osannut edes haaveilla. Kaksi ihanaa tytärtä, joista mä olen niin ylpeä ja onnellinen ettei mitään järkeä. Ja raskausaikana aloittamastani harrastuksesta, bloggaamisesta, on kasvanut myös suuri ja tärkeä osa mun elämää, ja jotain paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Koskaan, tämän kolmen vuoden aikana en ole edes harkinnut lopettavani bloggaamista, ja nyt saan nauttia määrätietoisuuteni hedelmistä.

Mun blogi on kokenut aikamoisen kasvupyrähdyksen kuluneen vuoden aikana. Keskikokoisesta äitiblogista bloggerissa on kasvanut paljon suurempi kuin ikinä osasin kuvitella edes. On ollut upeaa päästä ehdolle erilaisiin blogi awardseihin, ja jopa voittaa vuoden paras hääblogi 2014 -titteli. Hienot sanat paperilla tai tietokoneen ruudulla, eivät kuitenkaan ole mitään sen rinnalla miten mahtaviin ihmisiin mä olen blogin ansiosta tutustunut. Mä olen saanut uusia sydänystäviä, tutustunut mielettömiin neuvonantajiin, ja löytänyt paljon ihmisiä joita katsoa ylöspäin ja joista ottaa mallia. Olen myös tutustunut sellaisiin ihmisiin, joiden toivon olevan hienoja kontakteja mahdollista tulevaa uraani ajatellen.

Niin, se ura. Se mitä mä haluaisin tehdä isona, ei ole ”olla kokopäiväinen bloggaaja”. En tarkoita että siinä olisi mitään vikaa, mä teen tälläkin hetkellä blogiin liittyviä juttuja varmasti lähestulkoon perus kasistaneljään -päiväduunin verran seitsemänä päivänä viikossa, ja se on palkitsevaa ja upeaa. Mä haluan kuitenkin saavuttaa myös paljon muuta. Bloggaamisesta tuskin tulen lähitulevaisuudessa luopumaan, se on mulle liian rakasta. Enkä aio jarrutella siksi että en haluaisi missään nimessä tehdä tätä työkseni, jos blogi menee eteenpäin niin menkööt ja niin menen ehdottomasti minäkin, mutta haluan saada itselleni myös aivan oikean ammatin sen lisäksi.

Mä haluan opiskella markkinointia. Bloggaajana tulee sekä vaihdettua lukemattomia sähköposteja PR-toimistojen kanssa, että pyörittyä paljon erilaisissa PR-tilaisuuksissa. Sen lisäksi että mä niissä tilaisuuksissa keskityn ottamaan kuvia, syömään herkullisia coctailpaloja ja tutkimaan esiteltäviä tuotteita, mä olen tutustunut moniin alan ammattilaisiin. Olen päässyt näkemään läheltä, millaista markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisen työ voi parhaimmillaan olla, ja todennut että se on juuri sitä mitä mä haluan tehdä.

Kun ymmärsin itse tämän asian, kaikki loksahti paikoilleen mun päässä. Sehän on tavallaan juuri sitä mitä teen nytkin, mutta toisinpäin. Entä jos itse markkinoisinkin uusia tuotteita bloggaajille, lehdille tai vaikkapa tavarataloille? Se kuulostaa ihan mahtavalta ainakin mun korvaan, mulla olisi omakohtaista kokemusta ja alan tuntemusta, ja pääsisin kokemaan myös sen toisen puolen asioista. Nyt kun olen tehnyt tätä jo pitkään, solminut lukuisia yhteistöitä ja tavannut erilaisia ihmisiä, mä olen tullut haaveestani entistä varmemmaksi. Tämä on pisimpään kantanut urahaaveeni sitten lapsuusvuosien muotisuunnittelutoiveiden, eikä tämä haave ole hiipumassa mihinkään vaan nälkä päästä tekemään ja toteuttamaan sitä oikeasti kasvaa kokoajan.

Hauskaa tässä on se, että ei se omena kauas puusta putoa jos vertaa markkinointia ja muotisuunnittelua. Samaa trendien luomista ja suunnan näyttämistä pääsee tekemään molemmissa. Taisin siis oikeasti tietää jo lapsena mitä elämältä haluan, ja onneksi löysin takaisin oikealle tielle vaikka muutamalla harhapolulla tulikin asteltua. Nyt jäljellä on enää työn tekeminen haaveen toteuttamiseksi, ja sitä odotan innolla. Aion hakea ensi syksyksi ammattikorkeakouluun opiskelemaan liiketaloutta. Noin, nyt se on sanottu. Kun haaveen sanoo ääneen, siitä tulee totta, ja sen saavuttaminen on askeleen lähempänä.

Kaikki yksityiskohdat tulevaisuudesta eivät ole mulle itsellenikään vielä selvillä, sillä tällä hetkellä ne ovat vasta päivän polttavana aiheena meidän perheessä. Tavoitteena on kuitenkin kyetä suorittamaan opintoja niin, että ainakin Zelda voisi olla vielä kotihoidossa koska on niin pieni, Tiara sensijaan menisi varmasti jo mielellään tarhaan 3-vuotiaana, vaikka ei varmasti kokopäiväisesti. Katsellaan mitä tapahtuu, koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan ja aina tilanteet eivät järjesty niinkuin itse eniten toivoisi, silloin pitää vain valita mahdollisista vaihtoehdoista se vähiten kökkö.

Syksyyn asti keskityn kuitenkin pääsemään bloggaamisessa eteenpäin, imemään itseeni niin paljon informaatiota kuin vain mahdollista ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa tyttöjen kanssa. Haluan vielä nauttia tästä ihanasta ajasta kun saan olla heidän kanssaan jokaikinen päivä ja nähdä kaikki uudet asiat joita he oppivat.

Mistä te haaveilette?