Enhän minä oikeasti edes heti alkuun ymmärtänyt mistä oli kyse. Muistan vain kuinka vaimoni seisoi makuuhuoneemme ovella, hymyillen into pinkeänä kusinen tikku käsissään. Kello oli jotain sianpieremän ja aivan vitusti liian aikaisen välillä, varsinkin ottaen huomioon että olin juuri edellisenä iltana palannut työmatkalta. Vaikka ymmärtäähän sen, totta kai. Kaksi viivaa raskaustestissä on ehkä pienin suurin syy herättää toinen vaikka keskellä yötä. Unenpöpperöisenä viitoin vaimoni vierelleni pieneksi lusikaksi ja koitin kuitenkin jatkaa nukkumista. Mutta eihän se uni enää tullut, hymyilytti liikaa. Jo kolmatta kertaa samasta syystä.

Vaimoni pyysi minua hieman avaamaan fiiliksiäni asian suhteen, mutta jos totta puhutaan en oikein tiedä mistä aloittaa. Vaikka odotammekin kolmatta mukulaamme vähintään samalla innolla kuin kahta aikaisempaakin, on vaikea sanoa mitään kuulostamatta jossain määrin rikkinäiseltä levyltä. Totuttuun tapaan on pienikokoinen vaimoni kasvattanut tissit, me molemmat olemme kasvattaneet pömppikset ja jatkuvasta poraamisestani päätellen minä olen enemmän raskaana kuin Iina. Täysin normaali raskaus siis. Ainakin meidän perheessä.

Suurimmat muutokset viimeisestä ovat kuitenkin todennäköisesti oma auto jolla ajaa tutkaan matkalla synnärille, sekä normaalistikin ylikierroksilla pyörivän suojeluvaistoni uusi turboahdin. Iinan jouduttua vuodelepoon edellisen raskauden yhteydessä, olen minä valehtelematta tehnyt kaiken mahdollisen ettei tämä toistuisi. Siihen pisteeseen asti että olen yllättynyt vaimoni jaksavan minua kun hermostun tälle siitä että tämä tyhjentää astianpesukoneen tai edes harkitsee ottavansa juoksuaskeleen. Ja lapset, totta kai. Kuopuksemme Zelda on onnesta soikeana siitä että hänestäkin tulee nyt isosisko. Niin soikeana ettei meinaa päähän jäädä että vauva tulee vasta vuodenvaihteen jälkeen, ja että hän silti tulee edelleen olemaan pikkusiskokin.

Tahtoisin omasta puolestani kiittää teitä kaikkia onnitteluista ja voimantoivotuksista, joilla olette vaimoni blogia pommittaneet. Elämme jänniä aikoja, ja on mahtava nähdä kuinka tekin elätte täysillä mukana tilanteessamme. Melkein tulee jo ikävä omia blogiaikojakin. Melkein.

Rakkain terveisin, Otto

P.S. Mitä tulee sukupuolen suhteen niin tilanne on täysin sama kuin toisen mukulamme kohdalla, ei mitään valtakunnan väliä, kunhan lapsi on terve.

Rakastan vaimoani yli kaiken, enemmän kuin kuuta ja taivasta. Rakastan hänen hymyään, hänen nauruaan ja sitä kuinka hän katsoo minua ihaillen vaikka en tekisikään mitään muuta kuin tyhjentäisin astianpesukonetta. Vaimoni on kaikkea mitä minä en ole ja enemmän. Syyni nousta aamuisin sängystä puoli seitsemältä kuten kunnon lampaan kuulu, ja syyni palata päivä toisensa jälkeen kotiin. Vaimoni ajaa minua pelkällä olemassaolollaan parantamaan itseäni ja olemaan hyvä muille.

Älkää kuitenkaan epäilkö sekuntiakaan ettenkö käyttäisi häntä täysin epäröimättä lihakilpenä jonkin uhatessa lapsiamme.

Rakkaus ja vanhemmuus ovat hämmentäviä asioita. Tämä totta kai miehen suusta joka vaimonsa mukaan hämmentyy kaikesta, mutta antakaas kun edes yritän selittää. Jos en mistä se johtuu, niin ainakin sen mitä itse tunnen.

Lapset osaavat olla maanvaivoja, ja ymmärrän kyllä täysin ihmisiä jotka eivät vain kaipaa lapsia omaan elämäänsä. Toisille matkustaminen ja oma ura ovat tärkeämpiä kuin maamme väkiluvun kasvattaminen, ei siinä. Niin kauan kuin ei mennä siihen samaan ääripäähän koiranmyrkyttäjien kanssa, ei kenenkään tarvitse saada yläfemmaa naamaansa puhelinluettelolla. Itselle polku oli kuitenkin täysin oikea, minkä olen saanut tässä useamman kerran todeta.

Otetaan näin esimerkkinä viime viikon keskiviikko. Olin Ruotsissa työmatkalla kun kunto petti miesflunssan pakottavan paineen alla, ja päätin jäädä hotellille niistämään nenääni ruvelle. Ensimmäistä kertaa noin viiteen vuoteen oli minulla päivä vain ja ainoastaan itselleni. Ensimmäistä kertaa siitä hetkestä kun meidän nappisilmäinen esikoisemme tuijotti minua silmiini ensimmäistä kertaa, vietin minä reilusti yli vuorokauden putkeen sängyssä, pelaten pelejä ja katsoen sarjoja. Viime viikon torstaihin asti luulin minä kaivanneeni sellaista päivää kuin jokavuotisia veronpalautuksia.

Väärässä olin. Osittain ainakin.

Siitäkin huolimatta että oloni tokeni ennätysnopeasti, puuttui päivästä jotain. Tai jotkut lähinnä. Lapset.

Ne kaksi neropattia jotka osaavat itse ottaa jo aamupalaa, mutta jättävät ne aina pöydälle lojumaan. Jotka osaavat käyttää kahta eri tablettia ja telkkarin Netflixiä, mutta jotka eivät ymmärrä ettei sohvan käsinojilla tule kiipeillä sadoista kielloista ja kuhmuista huolimatta. Niitä kahta tattia jotka jokaisen työmatkani jälkeen ovat heti ensimmäisenä pamahtaneet ovella vastaan ensin kiljuen ”pappaa” ja heti perään ”mitä me saatiin tuliaisiksi”. Niitä kahta.

Vanhemmuus tuo päiviin aivan uskomattoman määrän sisältöä, tarkoitusta ja haasteita. Opettavaisia hetkiä niin pienille kuin meille perheen päillekin. Ja kaikki tämä, miksi? Koska ne ovat tulleet vaimostani ja muistuttavat meitä? Oli kyse primitiivistä haluista, tai kenties jostain suuremmasta, säilyy se fakta että rakkautta on todella vaikea selittää.

Olin meinaan sataprosenttisen varma ettei maailmassa ole toista samanlaista kuin vaimoni, ihmistä jota kohtaan voisin tuntea niin voimakkaasti ja absoluuttisen varmasti että ”tässä on ihminen jota jaksan tuijottaa kunnes toinen meistä potkaisee tyhjää”. Ihmistä jonka silkka läsnäolo tekee minusta vahvemman kun mikään maailman steroidi. Vaikka väärässä olinkin.

Koska nyt heitä on jo kolme.

Mitä minä ajan tällä kaikella takaa? Kaikkea ja en mitään. Haluaisin osata selittää vanhemmuudenrakkautta paremmin, mistä se johtuu ja mitä se tekee, mutta en osaa. Tiedän vain sen että siinä missä on ihmisiä joille koko maailma on avoinna, on meitä, joiden koko maailma odottaa aina siellä kotona.

Katsotaan taas viiden vuoden päästä uudestaan, jos vaikka lähtisi hotelliin sairastamaan sitä miesflunssaa.

Terkuin,  Otto

Olen mukana Indiedaysin ja McDonald’sin kampanjassa, jonka ideana  oli se että perheen isi ottaa vetovastuun ja äiti saa pienen hengähdystauon itselleen. Tämän aiheen myötä entinen bloggaaja, mieheni Otto-Otsukka pääsi vihdoinkin takaisin sorvin ääreen ja kirjoitti tänne muutaman rivin. Jos siis olette kaipailleet Ottoa niin lukekaa ihmeessä pidemmälle. Oton lisäksi myös lapset saivat kertoa lyhyen ja ytimekkään versionsa päivän tapahtumista. Postauksessa tarjolla harvinainen koko perheen näkökulma samoihin tapahtumiin siis.

Otto:

”Olin päässyt töistä vähän aikaisemmin, ja ajattelin yllättää töihinsä aina aika ajoin hukkuvan vaimoni koukkaamalla lapset kotoa ja kurvaisemalla kauppaan hoitamaan viikonlopun ostoksia. Olenhan kuitenkin kekseliäs kuin liitutaulu. Onko meinaan olemassa mitään mistä lapset nauttisivat enemmän kuin kauppareissusta? Häh? Ehkä on, ehkä ei, ei sen väliä. Meidän polvenkorkuinen jälkikasvumme nimittäin viihtyi jo puhki kolutun leluosaston parissa puolisenkin tuntia, niin sama se.

Arkisista asioista pitää osata nauttia. Koska sitähän se arki on. Niitä pieniä asioita. Tottakai on mahtavaa viedä lapsia huvipustoihin, uimaan ja ties minne, ei siinä. Kokonaiskuvassa ne kuitenkin ovat vain pieniä hetkiä. Arki on kauppareissuja ja pyykinpesua, ruoanlaittoa ja yhdessä syömistä, ja minä teen nämä asiat ainakin mielummin lasteni kanssa, kuin siten että lapset vain roikkuvat mukana. Meidän lapsilla on ihan mielettömiä juttuja sanottavana. Pitää vain osata pysähtyä kuuntelemaan. Silleen siitä elämästä lasten kanssa nautitaan. Välillä on esimerkiksi ihan okei antaa lasten pakata ostoksia. Jos ei muuta, aiheuttaa se hilpeyttää kanssaostostelijoissa.

Kauppareissun jälkeen tuli kuitenkin senverta ikävä vaimoani, etten malttanut olla noukkimatta tätä mukaan matkalla paikalliseen mäkkäriimme. Olen ehkä itse alkanut terveysintoilemaan ja laskemaan kaloreita, mutta se ei estä minua nuuhkimasta jonkun muun El Maco Deluxea rapeine kanapihveineneen oman salaattini takaa. Huhhuh, mikä tuoksu meinaan.”

Lapset:

T: ”Oli kivaa käydä isin kanssa kattomassa leluja. Siellä oli selfie bratzeja mutta meillä ei oo niitä, mut ei se haittaa. Siellä oli myös Rarityn kirjatalo jonka mä sain joululahjaksi joulupukilta. Mä sain auttaa isiä ja pakata ostokset, Zeldakin yritti mut se ei ihan osannut. Ja sit me mentiin Mäkkiin ja mä sain ihan ikioman lasten aterian ja Hello Kitty -lelun ja se oli parasta!”

Z: ”Minusta oli kivointa kävellä käsi kädessä isin kanssa. Ja sitten isi otti minut syliin. Ja minä sain omia ranskalaisia!”

Iina:

Mun hengähdystauko sisälsi työntekoa. Mä olen oppinut sen, että kun hoitaa työt pois alta ensimmäisenä, voi sen jälkeen keskittyä nauttimaan täysillä loppupäivän tai -illan. Oton ja tyttöjen reilun tunnin kauppareissu oli mulle kuin pieni ikuisuus, sain sinä aikana hoidettua monta juttua. Päiväsaikaan blogijuttujen tekeminen on mulle harvinaista herkkua, ja silloin olen aina tehokkaimmillani. Onneksi Otto ja lapset tulivat hakemaan mut mukaan Mäkkiin, niin en jäänyt ilman hampparia! Ja kun olin saanut tehdä hommia rauhassa, sain llalla keskittyä liimaamaan Hello Kitty -tarroja Happy Meal -leluihin ja katsomaan Salkkarileffan telkkarista Oton kanssa. Win-Win siis!

Millä tavalla puoliso on pelastanut tai voisi pelastaa teidän päivän? Kertokaa se kommenttiboksissa ja osallistutte Mc Donald’sin 25€ lahjakortin arvontaan! Arvonta-aikaa 4.3.2016 klo 22.00 asti. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti, joten muistakaa jättää sähköpostiosoite sille varattuun kenttään. Käykää lukemassa kilpailun tarkemmat säännöt TÄÄLTÄ.  Onnea arvontaan <3