Isänpäivänä 2019 + lasten ajatuksia isistä

10.11.2019

Tänään vietetään Oton yhdeksättä isänpäivää. Ei liene tarpeellista muistella mistä kaikki alkoi, se on tehty jo aiempina vuosina. Voin keskittyä täysillä siihen, mitä on just nyt. Otto on isänä ihan mieletön. Hän on niin läsnä ja hän on niin mukana. Hän on meidän lapsille ja meidän perheelle se turvallinen järjen ääni, joka pitää huolen päivämääristä, rutiineista ja harrastuksista. Hän on se isi, joka muistaa kaikkien harrastukset, hammaslääkärit ja lelupäivät ja lukee kaikki wilmaan tulevat viikkotiedotteet ajatuksella. Hän on se, joka huolehtii, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja repussa on kaksi hanskaa mukana. Mä olen se, joka hommaa sitä kalenterin täytettä, mutta ei muista aina täyttää niitä sinne kalenteriin.

Vaikka Otto pitää huolen kaikesta tärkeästä, hän ei nipota. Hän on just sellainen hauska isi, joka laulaa liian kovalla äänellä ruokakaupassa ja lapset voivat sitten teini-iässä viimeistään nolostella sitä. Hän on just se ihana isi, joka ramppaa taaperon luona illalla kymmenettä kertaa ja saattaa vielä silloinkin takaisin tullessaan kertoa mulle onnellinen hymy kasvoillaan, miten ihania juttuja taapero sanoi, vaikka ramppaaminen ärsyttäisi jo. Hän on just se isi, joka ohi kävellessään pysähtyy ihastelemaan ja ihmettelemään lasten tekemiä piirustuksia ja näyttää, että on niistä oikeasti kiinnostunut. Otto on niin isänä kuin puolisonakin hellin ja hyväsydämisin ihminen kenet mä tiedän. Ei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan.

Otto vie lapset kiipeilemään ja kuskaa harrastuksiin. Hän neuvoo lapsia kärsivällisesti ja antaa taaperon tehdä itse, vaikka se olisikin hitaampaa. Hän ottaa lapset mukaan kaikkialle. Ja mä rakastan kuunnella sitä, kun Otto kertoo meidän lapsista jollekin toiselle. Mä kuulen sen ilon ja ylpeyden ja rakkauden niin vahvana Oton äänessä.

Mä olen ihan valtavan onnekas, kun saan kasvattaa meidän lapsia just Oton kanssa. Hän on aina avoinna kaikelle uudelle, valmis opettelemaan jos ei osaa jotain ja valmis tulemaan vastaan ja tekemään kompromisseja. Otto kunnioittaa meidän lapsia ja kaikessa mitä hän tekee, hän huomioi heidät. Optimointi-Otto, niinkuin häntä välillä vitsillä kutsun. Optimointi-Otto pyrkii aina tekemään kaikesta mahdollisimman helppoa ja  mukavaa meidän perheelle. Mä arvostan sitä ihan täysillä. Ennen kaikkea Otto kuitenkin rakastaa. Hän rakastaa jokaisella solullaan meitä kaikkia niin paljon, että me tunnetaan se joka päivä, ihan kaikessa. Ja mä vaan toivon, että pystyn itse välittämään yhtä suurta ja lämmintä rakkautta hänelle.

Meillä on tosi samanlaiset kasvatusperiaatteet ja ollaan hiouduttu yhdessä tiiviiksi tiimiksi. Molemmat ovat tuoneet jotain omaa ja opetelleet jotain toiselta. Otolta mä olen oppinut vakautta ja sen, että aina saa ja pitää vähän hassutella. Me täydennetään toisiamme vanhempina. Oton kanssa vanhemmuus on helppoa, eikä mulla koskaan ole paineita olla Oton silmissä täydellinen, ei vanhempana eikä puolisona. Oton rinnalla saan olla myös heikko ja haavoittuva, eikä kenenkään meidän perheessä tarvitse kyseenalaistaa sitä, kelpaako sellaisena kuin on. Kaikesta saa ja voi puhua. Mä haluan aina tehdä parhaani, jotta Otolla ja lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla, mutta tiedän myös, että jos joskus erehdyn, epäonnistun tai teen virheen, Otto ymmärtää ja tulee vastaan.

Koska mulla ei ole omaa isää, mulla ei ole myöskään omaa kokemusta siitä, millaista se on kun on isä. Mä en koskaan saanut omalta isältäni mallia siitä, millaisen puolison mahdollisesti rinnalleni haluaisin, tai millaisen isän lapsilleni. Niinpä mä vaan haaveilin, että tapaisin jonkun maailman ihanimman ihmisen, joka olisi mulle hyvä ja turvallinen, jonka rinnalla olisi hyvä olla. Ja mulla kävi niin hyvä tuuri, että mä sain miljoona kertaa enemmän kuin osasin haaveilla.

Joka vuosi isänpäivänä (ja kaikkina muinakin päivinä) mä olen vaan ihan älyttömän kiitollinen siitä, että saan kulkea tätä matkaa Otto mun rinnalla. Jokaisen päivän jonka mä saan viettää Oton ja lasten kanssa, mä haluan täyttää rakkaudella, koska millään muulla ei ole mitään merkitystä. Otto, kiitos kun olet maailman paras isi meidän lapsille ja kiitos kun saan olla heidän vanhempi just sun kanssa. Hyvää isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä isänpäivänä 2019:

”Mä rakastan isiä, koska se hassuttelee, se rakastaa, se vie harrastuksiin ja kaikkeen muuhun kivaan. Mä rakastan sitä et se on mun isi.”

”Mä rakastan isiä, koska se aina auttaa mua ja hakee eskarista. Parasta isissä on tönttikala.”

”Mä rakastan isiä, koska se aina kiusoittelee mua ja tekee aina hurjia juttuja. Isissä parasta on kakku.”

Ihanaa isänpäivää kaikille iseille, isoisille, isoisoisille ja kaikille heille, jotka toimivat isän roolissa. <3 

PS: Otosta oli muuten tänään isänpäivän kunniaksi myös artikkeli Iltalehdessä, joka oli mun mielestä Oton näköinen ja ihanasti kirjoitettu. Siihen pääsee TÄSTÄ.


Täydellisyydentavoittelu ulkopuolisten paineiden vuoksi

23.10.2019

Viime aikoina on uutisoitu laajasti siitä, että vanhemmat uupuvat yrittäessään sulloa itseään täydellisen vanhemman rooliin. YLE uutisoi äidistä, jonka piti ottaa sairauslomaa omasta perheestään toipuakseen uupumuksesta. HS kirjoitti ”tuplaperfektionismista”, eli siitä, että merkittävin vanhempien uupumusta lisäävä tekijä on Jyväskylän Yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vanhempien kokemus ulkoapäin tulevista suorituspaineista, mutta riski uupumiseen kasvaa jos vanhemmalla itsellään on lisäksi taipumus asettaa kovia vaatimuksia itselleen.

Mä tunnistan tämän. Etenkin nuorena äitinä, joka oli kaikkien suurennuslasin alla, otin aivan jäätävän kovia paineita. Tai no, toisen lapsen kohdalla otin. Esikoisen nuorena äitinä en ollut lukenut muuta kuin neuvolan oppaat ja pari vau-kirjan ohutta opasta, jotka tuli vauvan kirjapaketissa kaupan päälle. Koin tietäväni aivan riittävästi ja olevani riittävän hyvä, siis ehkä ensimmäisten viikkojen ajan. Ajattelin pystyväni ja kykeneväni aivan hyvin. Mulla ei ollut minkäänlaisia tavoitteita olla täydellinen. Ajattelin, että kun vaan huolehdin vauvan perustarpeista, pidän paljon sylissä, annan rakkautta ja vien ulkoilemaan, se riittää. Tein kaiken kuten musta hyvältä tuntui tai miten olin lähipiirin naisilta oppinut ja ajattelin, että se on tarpeeksi.

En ottanut stressiä suosituksista, mutta käytin toki ihan perus järkeä. Meidän esikoinen kasvoi alusta asti korvikkeella, oli paljon mun äidillä hoidossa, nukahti itsekseen omaan sänkyyn kahden viikon ikäisestä ja aloitti soseiden maistelun sen ajan suositusten mukaan ”liian aikaisin”. En kokannut hänelle juuri mitään ruokia itse. Kuvitelkaa, kävin myös kaupassa ilman vauvaa puolentoista tunnin ajan hänen ollessaan viikon vanha. Ennenaikaisuuden vuoksi meillä oli paljon ostettavia tarvikkeita rintapumpusta minivaatteisiin, joten oli vaan mentävä. Vauva oli isänsä kanssa sen aikaa. En keittänyt tutteja tai tuttipulloja kuin varmaan kerran kuussa ja meidän vauva katsoi joskus hetken sitterissä teletappeja, jos mun piti saada ruoka tehtyä tai pyykit laitettua.

Hän oli myös paljon sylissä, me luettiin ihan sikana kirjoja ja loruteltiin, hän nukkui joka päivä ainakin kahdet pitkät päikkärit ulkona ja kävi kylvyssä aina ennen iltasatua, joka me luettiin tunnollisesti joka ilta. Hän makoili paljon lattialla viltin päällä ja sai tutkia ja liikkua kotona. Otin häntä rohkeasti mukaan eri paikkoihin ja vauvaharrastuksiin ja nautin siitä. Nämä asiat tein, koska koin ne merkityksellisiksi ilman, että olisin ajatellut, että mun on pakko tehdä niin.

En osannut tuoreena äitinä ja tuoreena bloggaajana edes pelätä muiden äitien arvostelua, eihän mulla ollut sellaisesta kokemusta. Kukaan ei varoittanut etukäteen. Hyvin nopeasti esikoisen kanssa kuitenkin opin, että mähän tein kaiken aivan väärin. Ihme, että lapseni oli edes hengissä. Kuvia katsottiin ja kirjoituksia luettiin suurennuslasin kanssa ja aina oltiin valmiina etsimään rivien välistä jotain, millä kokematonta, hölmöä nuorta white trash -äitiä voisi vähän näpäyttää (sanat lainattu kommentoijilta). Olin tietämättäni asettanut itseni valtavien ulkopuolisten paineiden kohteeksi. Opin, että koska en imettänyt, olin huono äiti ja koska lapseni nukkui omassa sängyssä, meidän kiintymyssuhde kärsi. Suolistokin oli jo mennyt pilalle kun maisteltiin lusikankärjellinen luumusosetta liian aikaisin.

Toisena vauvavuonna päätin tehdä kaiken täydellisesti, ettei kenelläkään olisi mitään sanottavaa. Täysimettää ainakin puoli vuotta, pitää ihokontaktissa ensimmäiset viikot, nukkua perhepedissä, kokata ruuat itse ja lisäksi huolehtia esikoisesta, suunnitella häitä ja kirjoittaa blogia sivutyönä.

Samaan aikaan me oltiin pahasti ilman tukiverkkoa, Otto teki meidän häihin säästämisen vuoksi 7-päiväisiä työviikkoja puolet kuusta ja meidän keskimmäinen nukkui päivin ja öin vain lyhyissä pätkissä. Vaikka yritin tehdä kaiken täydellisesti vaikeissa olosuhteissa, arvostelua sateli silti joka suunnasta. Toivuin liian nopeasti synnytyksestä (anoreksiako?), liian pieni ikäero, kuopuksella oli liian usein korvatulehdus (2 kertaa vuoden sisään) ja se oli tietenkin mun vika, täysimetyksen pilasin aloittamalla maistelut jo viiden kuukauden iässä ja perhepetikin oli hengenvaarallinen, halusinko tappaa oman lapseni?

Tutkimuksen mukaan uupumus ulkopuolisten paineiden vuoksi uhkaa nimenomaan nuoria äitejä, joten ei ole ihme, että mäkin olin väsynyt toisen vauvavuoden jälkeen. Vaikka lähipiiri tuki mua aina ja vaikka positiivisia ja tsemppaavia ja ihania kommentteja tuli miljoona kertaa ikäviä enemmän, ne ikävät sanat jäivät silti aina kummittelemaan takaraivoon. Tuntui pahalta, että yritin niin hirveästi tehdä kaiken oikein ja silti tein kaiken väärin niin monen mielestä. Vauvavuoden jälkeen olin todella väsynyt ja kun vihdoin sain nukkua, Otto palasi normaaleihin työviikkoihin ja häät olivat ohi, nukuinkin 10 tunnin yöunia joka yö ja päivisinkin olin väsynyt. Sitä kesti jonkin aikaa. Olin varma, että en enää koskaan halua lisää lapsia, vaikka aina olin haaveillut kolmesta tai neljästä lapsesta.

Aikaa kului, ikää tuli ja itsetunto alkoi kohentua. Huomasin, että meidän lapsethan on ihan pirun siistejä tyyppejä. He voivat hyvin ja olin aina saanut virallisilta tahoilta pelkkää positiivista palautetta heistä ja vielä siitä huolimatta, että toimin kummankin kanssa aivan eri tavalla vauvavuonna.

Haave kolmannesta vauvasta alkoi pikkuhiljaa tulla takaisin ja päätin jo etukäeen, että tällä kertaa en välitä muiden sanoista. Tiesin, että hyvä siitä tulee. Kolmannen raskauden ja lapsen myötä löysin uudelleen sen itsevarmuuden pienen vauvan äitinä. Uskalsin tehdä juuri sellaiset ratkaisut, jotka musta tuntuivat hyvältä, enkä välittänyt ulkopuolisista paineista. Vaikka kolmantena vauvavuonna mua haukuttiin anorektikon sijaan läskiksi, olin liian onnellinen ja olin huono ystävä kun olin liian kiinni vauvassa, en välittänyt.

Vielä tänäkin päivänä näpäytettävää etsitään jatkuvasti. Onko meidän lapsi jättänyt liian aikaisin päiväunet pois, kun hän ehkä kerran kuussa tai kahdessa nukahtaa spontaanisti nokosille? Onko meidän lapsilla liian kalliita harrastuksia? Onko heillä liikaa tai liian vähän vaatetta säähän nähden? Näytänkö huonoa esimerkkiä, kun mulla ei ole gore-tex-kenkiä?

Kolme lasta on tuonut itselleni armollisuutta vanhempana. On hirveän helpottavaa ja palkitsevaa kun vanhin lapsi on jo niin iso, että hänestä voin peilata omaa vanhemmuuttani niin monella eri tavalla. Voin tarkastella sitä, miten olen toiminut missäkin vaiheessa ja miten se on vaikuttanut. Voin konkreettisesti nähdä millaisia lapsia tässä perheessä kasvaa ja tiedän, että saan olla ylpeä. Näen myös sen, että (tutkimustenkin mukaan) omilla teoillani ja valinnoillani on loppupeleissä aika vähän merkitystä, kunhan perustarpeista, läsnäolosta ja rakkaudesta on huolehdittu. Kolmen lapsen kanssa olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rohkeasti oma itseni äitinä. Näen myös sen, että vaikka joskus en olisi jaksanut tai pystynyt, vaikka joskus en olisi ollut kaikessa täydellinen, heistä on tullut hyviä siitä huolimatta. Se riittää, että teen aina kulloisenkin parhaani.

On ihan hirveän surullista, että mun piti käydä niin monen vuoden ajatustyö läpi, että opin vihdoin arvostamaan itseäni ja luottamaan taitoihini äitinä uudelleen. On vielä surullisempaa, että monella kestää vielä kauemmin, tai ehkä he eivät opi sitä koskaan? Kestämätön ajatus. Jos luottamus omiin kykyihin vanhempana viedään pois jo ensimmäisen lapsen syntyessä (tai jopa ennen sitä), lisää ei ehkä koskaan tule. Mulla ei ole tähän mitään ratkaisua. Haluan vain sanoa, että jos sä luet tätä siellä ruudun takana ja olet joskus miettinyt, että riitätkö ja oletko hyvä vanhempi, niin OLET. Sä todellakin olet. Sä riität ja sä teet tarpeeksi.