Mä olen aamuihminen, tavallaan, aamuisin olen kaikista aikaansaavin, pirtein ja tykkään aamujen fiiliksestä. Perhe-elämän myötä kuitenkin illat ovat ne hetket joista nautin nykyisin melkeinpä kaikkein eniten arjessa. Iltaisin me ollaan kaikki yhdessä, ja se on se mikä merkitsee. Vaikka lapset ulkoilevatkin päiväkodissa sen kaksi kertaa päivässä, me lähdetään yleensä vielä puistoon iltaruuan jälkeen yhdessä, varsinkin näin kesällä.

Aikaisemmin meidän kaikkein lähin isommille kuin vauvaikäisille tarkoitettu puisto sijaitsi parin kilometrin päässä,  mikä kieltämättä vähän söi sitä puistoiluintoa työpäivien jälkeen. Yleensä laiskasti mentiin vain oman talon pihalle, ja säästettiin puistoreissut viikonlopuille. Meidän talon piha on alkanut ehkä vähän kyllästyttää pelkistetyillä vempeleillään, varsinkin kun sitä samaa hiekkalaatikon reunaa on melkein kolme vuotta kuluttanut pyllyllään. Onneksi tänä kesänä saatiin vihdoin omalle asuinalueelle monipuolinen upouusi puisto, ja nyt meidän puistomatka ei kestä kuin kaksi minuuttia.

Tuo lähipuisto on aina täynnä elämää ja seuraa, siellä on paljon kivaa tekemistä ja kaikenikäisille jotain. Lisäksi se on lähellä lähikauppaa, joten maito- ja leipätäydennykset ja muut hoituvat kätevästi arkiviikolla siinä samalla. Kuinka paljon voi vaikuttaa yksi leikkipuisto arki-iltojen sujuvuuteen?  Meillä se on ainakin tehnyt ison eron. Ulos tulee lähdettyä paljon enemmän mielellään, kun on kiva paikka jonne mennä, ja olenpa mä törmännyt muutamaan kivaan blogini lukijaankin siellä puistossa. Hauskaa että näinkin läheltä löytyy lukijoita.

Toinen iso tekijä on tietenkin ollut myös auto, ei sitä vaan tajunnut etukäteen miten iso vaikutus sillä on elämänlaatuun. Me ollaan saatu paljon enemmän yhteistä aikaa perheen kanssa, kun sellaiseen arjen perussäätöön kuten kauppareissuihin, viemisiin, hakemisiin ja paikasta toiseen siirtymiseen  menee paljon vähemmän aikaa.

Meidän piti kulkea edelleen työmatkat julkisilla, mutta ollaan nyt kuitenkin päädytty siihen että Otto kulkee autolla töihin, koska se säästää tarhapäivinä meiltä iltaisin hurjasti aikaa. Miettikää, voin olla puoli tuntia pidempään töissä, hakea lapset silti samaan aikaan kuin ennen, ja ehtiä silti kotiinkin melkein tuntia aiemmin. Ihan vaan koska Otto nappaa mut mukaansa kotimatkalla, kun meidän toimistot ovat sopivasti vain puolen kilsan päässä toisistaan. Ja on lapsillekin kivaa kun pappa ja äiti hakevat melkein aina heidät yhdessä päiväkodista. Aamuisin mä kyllä vien lapset edelleen julkisilla, ja kuljen itse töihin julkisilla, koska aamuisin se toimii hyvin ja on ihan mukavaa.

Aina mä olen nauttinut arjesta, mutta nämä kaksi asiaa, puisto ja auto, ovat vaikuttaneet arkeen ja ajankäyttöön ratkaisevasti. Kaikesta on tullut helpompaa ja mukavampaa, ja jää enemmän aikaa rentoutua ja touhuta lasten kanssa myös työpäivän jälkeen.

Meillä oli tänään ihana päivä tyttöjen kanssa, nähtiin aamulla kavereita ja touhuttiin. Sain herätä aamulla siihen että Zelda herätti mut sanomalla ”Hyvää huomenta äiti-pwinsessa!”. Toivottavasti saan huomenna yhtä ihanan prinsessaherätyksen, en kestä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Mä tykkään kauheasti lähteä kuvaamaan ulos, ja panostaa valotukseen, sommitteluun ja asuihin. Silti usein mieleen jäävät parhaiten ne arjen pyörityksessä otetut, vähemmän mietityt kuvat. Ne sellaiset kuvat jotka on napattu juuri oikealla hetkellä, täynnä tunnetta ja tekemistä, täynnä meitä. Ne kuvat jotka eivät ehkä ole niin hyvin valottuneita, kivan värisiä tai täydellisen tarkkoja, mutta jotka ovat silti omalla tavallaan ihan mun lemppareita.

Ehkä se tunne kumpuaa sieltä jostain omasta lapsuudesta. Mun lapsuuden kuvat eivät ole mietittyjä, kauniisti valottuneita tai aina edes kovin tarkkoja, lukuunottamatta päiväkodissa ja koulussa otettuja pönötyskuvia. Niihin liittyy kuitenkin mieletön määrä tunteita ja muistoja, ja kun mä katson sitä epätarkkaa kuvaa jossa juoksen mummon koiran kanssa pihalla, mut valtaa hyvä fiilis. Mä luulen että nämä arkikuvat tulevat olemaan aikuisena niitä kaikkein tärkeimpiä ja rakkaimpia meidän tytöille.

Mä toivon että he muistavat kuinka ollaan leikitty prinsessoja yhdessä, juostu kesäiltana ulkona ja juotu yhdessä lämmintä mehua. Toivon myös että he muistavat miten jännittävää oli kun ostettiin meidän ensimmäinen oma auto, ja miten kivaa oli kiipeillä jokapaikkaan. Ehkä he muistavat myös kuinka innoissaan olivat kun saivat päiväkodin alun kunniaksi Frozen-legginssit ja Minni Hiiri-hupparin, joista ovat niin kovin ylpeitä että eivät malttaisi edes nukkua ilman. Ja jos eivät muista, niin ainakin voidaan hihitellä näille kuville yhdessä ja mä voin kertoa.

Tänä yönä blogin ulkoasu kokee pienen päivityksen, eikös sitä ole tässä kesän loppupuolella jo aika päästä eroon lumisesta bannerista? Toivottavasti tykkäätte lopputuloksesta sitten kun se on valmis, mä olen ainakin ihan innoissani pienestä raikastuksesta! Hyvää yötä ihanat, tulkaahan aamulla kurkkimaan miltä täällä näyttää! <3

Tänään palattiin sitten takaisin arkeen, ja lapset takaisin päiväkotiin. Mua ei oikeastaan jännittänyt ollenkaan viedä tyttöjä hoitoon vaikka taukoa oli takana kuusi viikkoa, arvatkaa miksi? He ovat viimeiset kaksi viikkoa laskeneet öitä, kun kavereita on ollut niin ikävä. Eilen illalla Zelda jopa suuttui, kun hän oli luullut että hän pääsisi jo päiväkotiin, ja sitten olikin vasta ilta ja hänen pitikin nukkua vielä yksi yö. Ei siis ollut mitään ongelmaa. Aamulla ajeltiin bussilla päiväkodille, ja tytöt olivat ratketa liitoksistaan kun olivat niin innoissaan.

Täytyy sanoa että bussimatkalla mut valtasi sellainen ylpeyden hyökyaalto ettei tosikaan, meidän tytöt nimittäin sanoivat kuuluvalla äänellä bussikuskille kyydistä pois jäädessämme, että kiitos paljon kyydistä ja vilkuttivat. Ihania neitejä, ja onneksi sattui myös mukava kuski joka vastasi kohteliaasti.

Päiväkodilla tytöt juoksivat suoraapäätä juttelemaan kavereiden kanssa ja leikkimään ja vaihtamaan kuulumisia. Itsekin höpöttelin ummet ja lammet hoitajien kanssa, ja kipaisin sitten toimistolle varmana siitä, että päivä sujuu hyvin. Tytöt eivät siis meinanneet melkein edes sanoa mulle heippa kun olivat niin leikeissään, mutta antoivat he sitten pikaiset halit ja pusut ja toivottivat hyvää työpäivää, ja sanoivat reippaasti että nähdään sitten iltapäivällä. Tämä kertoo musta jotain siitä, miten ihanan turvallisena ja mukavana paikkana he kokevat myös päivähoidon, ja miten he tietävät että kyllä se äiti tai isi aina tulee takaisin heti työpäivän jälkeen.

Tyttöjen ihanat uudet vaatteet Zarasta, kuten myös vanhat sandaalit.

Työpäivä sujui pikaisesti, ja pääsin vihdoin thaimaalaiseen syömään kun ei ole tullut pariin viikkon käytyä kun en ole ollut toimistolla. Viidennen linjan Du Diissa on tosi hyvää ruokaa, ja myös aika edullista, pieni annos on tosi iso ja kaikki pienet annokset maksavat vain 7,50. Siellä on kiva käydä aina kun Döner Harjusta ja Sandrosta tulee yliannos, haha! Ihanaa kyllä päästä takaisin toimistolle ja nähdä kaikkia työkavereita, meillä oli hauska päivä.

Käytiin eilen vähän ottamassa kuvia illalla, ja Tiara innostui taas kuvaamaan mua ja Ottoa. Hän alkaa jopa ottaa roolia kuvaajana, käski meitä pussaamaankin ja kaikkea. Saapa nähdä tuleeko tästä isompikin innostus, ei mua ainakaan haittaa jos hän kiinnostuu valokuvaamisesta harrastuksena. Harrastukset on mietinnässä nyt muutenkin, me ollaan juteltu vähän neiti esikoisen kanssa ja mietitään mikä hänestä olisi mukavin harrastus jonka hän haluaisi aloittaa nyt. Saa nähdä mihin päädytään, kirjoittelen kyllä heti kun ollaan ilmoittauduttu jonnekin!

Eikä mua ollenkaan haitannut pussata Oton kanssa, ihanaa kun tyyppi on taas takaisin kotona. Eilen vaan katsottiin House of Cardsia ja syötiin purkillinen B&J:tä puoliksi. Tällä kertaa testattiin Half Bakedia, mutta täytyy sanoa että Cinnamon Bun ja Cookie Dough vievät ehdottomasti voiton siitä!

Tänään oli kyllä tosi kiva maanantai, ihanaa että arki alkoi kivoissa merkeissä. Sääkin näyttää lupaavalta, ehkä päästään loppuviikosta jopa rannalle tokaa kertaa tänä kesänä, se olisi aika huippua! Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3

Lasten kanssa kotonaoloa on nyt puolitoista viikkoa takana. Samaan aikaan olen siis tehnyt töitä etänä, ja ollut kotiäitinä. Kotiäitiys on jees, etätyöt on jees, mutta yhdistelmä pidempään kuin yhden päivän? No ei ehkä ihan niin jees.

Ollaan me selvitty, ja tämän viikon osalta muut kuin blogityöt alkavat olla kasassa, mutta helppoa tämä ei ole ollut. Huono omatunto on ollut jatkuva seuralainen, ja riittämättömyys päällimmäinen tunne. En ole pitkään aikaan nukkunut näin huonosti, kun on sellainen olo että en tee tarpeeksi. Olen rytmittänyt päiviä niin että lapset ovat saaneet ulkoilla yhtä paljon kuin päiväkodissakin, ja olen jakanut töitä pienempiin pätkiin että olen välillä aina pitänyt taukoja ja leikkinyt lasten kanssa ja kokannut yhteisen lounaan, mutta silti mua on vaivannut se, että en ole heidän kanssaan täysillä.

Ensi viikolla se onneksi jatkuu, se ihan tavallinen arki. Päiväkoti ja toimistolla työskentely, ja mä odotan sitä enemmän kuin mitään pitkään aikaan. Arjen fiksuja rytmejä, rutiineja, rauhallisia metromatkoja ja touhukkaita aamuja. Iltapäiviä kun lapset kertovat mitä kaikkea siistiä ovat tehneet päiväkodissa, illan puistoreissuja kun voi keskittyä vain lapsiin, rauhallisia lounashetkiä Kallion lemppariravintoloissa ja työkavereita ja meidän hölmöjä läppiä. Ja ennenkaikkea täydellistä keskittymistä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Odotan sitä että viikot eivät ole puuroa, vaan on selkeä työviikko ja sitten on vapaapäivät ja viikonloppu joka tuntuu todelliselta juhlalta aina arjen keskellä. Kaipaan jopa selkeitä aamuherätyksiä ja aikatauluja, silloin olo on paljon tehokkaampi.

En tarkoita etteikö olisi ollut paljon ihaniakin hetkiä tässä kotona ollessa. On meillä ollut, paljonkin. Varsinkin ne hetket kun ollaan ulkoiltu tai ne hetket kun olen voinut täysillä heittäytyä lasten touhuihin ja höpötyksiin. Ne hetket, jotka meillä tavallisestikin on arjessa yhdessä, illat ja viikonloput. Ollaan leikitty merenneitoprinsessoja, pidetty leffailtaa, käyty leikkipuistossa kaveriperheen kanssa ja puhallettu saippuakuplia. Lapset ovat hienosti ymmärtäneet että mun pitää päivällä tehdä töitä, mutta silti musta on tuntunut pahalta heidän puolestaan.

Vaikka olenkin kokenut riittämättömyyden tunteita ja stressannut, olen maailman kiitollisin siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä etätöitä ja sopeuttaa työt siihen että lapsille ei ole hoitajaa kahdeksi viikoksi kun päiväkoti on vielä kiinni. On uskomattoman hienoa saada olla työssä jossa tällainen onnistuu, eikä aiheuta katastrofaalista tilannetta, vaikka vähän sumplimista vaatiikin. Ja vaikka tämä on välillä ollut rankkaa, olen silti onnellinen että sain viettää nämä kaksi viikkoa meidän maailman ihanimpien tyttöjen kanssa, sillä kaikesta huolimatta mulla tulee ihan varmasti ikävä heitä silloin kun itse olen töissä ja he päiväkodissa.

Ehkä jo ensi kesänä mullakin on kesäloma, jolloin otan rennosti ja heittäydyn lasten kanssa lomalle, se olisi aika ihanaa. Mutta nyt mä uskon puhuvani koko perheen puolesta, kun sanon että odotamme innolla syksyä ja arkea alkavaksi ihan jokainen. Eikä vähiten siksi, että kaupat ovat pullollaan ihania syysvaatteita ja tarhareppuja! Mutta ne mä säästän toiseen syksyfiilistelypostaukseen.

Onko siellä muita jotka odottavat töihin/kouluun paluuta tai arjen alkamista?

Kuvittele nukkuvasi sikeää unta, herätyskellokaan ei ole vielä soinut. Olet autuaan tietämätön kaikesta. Sitten kuulet heleän pienen unisen äänen. ”Äiti, minä katon sinua”. Avaat silmät, huomataksesi että tyttäresi naama on sentin päässä omastasi, ja hän todellakin katsoo sinua. Kaikessa absurdiudessaan varmaan paras herätys mitä olen koskaan saanut.

Kauankohan hän on tuijottanut mua siinä, ja miten hitsin hiljaa hän on siihen kömpinyt kun mä en ole huomannut mitään? Arki lasten kanssa on huvittavia tilanteita täynnä mutta tämä yltää kyllä ehdottomasti kärkikymmenikköön. Mitäpä siihen voi sanoa? ”Joo, katso vaan. Huomenta rakas!”. Kirkkaat siniset silmät lautasen kokoisina sentin päästä edelleen tujottaen hänkin vastasi että huomenta, ja antoi sen jälkeen pusun kainaloon. K-A-I-N-A-L-O-O-N. Lapselle kainalopusu voi olla kuulkaas vähintään yhtä hieno juttu kuin poskelle pussaaminen.

En vaihtaisi näitä hassuja hetkiä mihinkään, ne ovat yksi parhaita juttuja vanhemmuudessa. Lapset tuovat elämään niin paljon naurua, että jos nauru todella pidentää ikää, on mulla mahdollisuus nähdä vielä lapsenlapsenlapsenlapsetkin. Aina ei kehtaa nauraa päin naamaa, varsinkaan silloin kuin lapsi ihan tosissaan tekee jotain hassua ja on tekemisestään niin ylpeänä ja tärkeänä. Mutta ehkä se sisäinen naurukin pidentää ikää, ja se onnentunne minkä lapset elämään tuovat.

On suuri onni, että saa jakaa elämänsä näiden pienten höpöjen kanssa.

Hyvää huomenta ja ihanaa päivää kaikille <3

PS: Tekevätkö teidänkin lapset niin, että jos heillä on jotain asiaa ja et kuule sitä kunnolla koska olet vaikka vessassa, ja pyydät toistamaan kovempaa, he karjuvat äitiiiiiii minkä keuhkoistaan pääsevät ja sen jälkeen sanovat sen varsinaisen asian ihan yhtä hiljaa kuin ekallakin kerralla. Meidän lapset tekee, se on huvittavaa.