Tänään on vuosi siitä kun me sanottiin toisillemme tahdon, Helsingin Vanhassa kirkossa melkein sadan rakkaan sukulaisen ja ystävän edessä. Mä en koskaan kirjoittanut ylös mun fiiliksiä koko päivästä, sillä tavalla aamusta iltaan asti. Tottakai kirjoitin kuinka ihanaa oli mennä naimisiin ja miten hyvin koko päivä sujui, ja näytin toki videonkin, jonka löydätte myös tämän postauksen lopusta. Mutta en koskaan kirjoittanut tarkkaan ja yksityiskohtaisesti päivän kulkua, ja sen ajattelin tehdä nyt. Meidän häiden ”synnytyskertomuksen”, sillä musta ne ehdottomasti ansaitsevat omansa, se päivä kun oli synnytysten lisäksi mun elämäni hienoin.
Aamulla herättiin aika aikaisin, kahdeksan aikoihin muistaakseni, ja alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen että huhhuh, tänään mennään naimisiin! Kotona oli aivan jäätävä kaaos, vaatteita, kenkiä, koristeita ja kaikkea mahdollista ihan joka puolella. Mun kaasot Emmis ja Netta olivat olleet meillä jo pari yötä auttamassa, ja äiti myös, joten voitte kuvitella tavaran määrän kun neljä naista valmistautuu häihin. Lapset pyörivät ihmeissään ympäriinsä kun päällä oli hullu tohina. Yhdeksän maissa meille alkoi saapumaan porukkaa tyyppi toisensa jälkeen, Oton kolme bestmania, mun kolmas kaaso Kaisla, kaksi valokuvaajaa, kolme videokuvaajaa, meikkaaja-kampaaja sekä lastenhoitaja, joka otettiin MLL:ltä hääpäiväksi hoitamaan lapsia mun äidin apuna.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Mä muistan kuinka otin ihan rennosti vielä aamulla, join redbullia erittäin lyhyiden yöunien jälkeen ja istuin hemmoteltavana, kun mun naamaa ja tukkaa kammattiin kuntoon. Mä olen tälläinen touhuaja, ja mulle oli välillä hankalaa istua vain paikallaan laitettavana, kun ympärillä tapahtui niin kauheasti ja tuntui että munkin olisi pitänyt tehdä kaikkea. Mutta morsiamen piti vain osata istua paikallaan ja kertoa onko karvat ojennuksessa ja huulimeikki hyvä. Rentouduin enemmän, kun lähdettiin puolen päivän maissa kohti meidän hotellia, Best Western hotelli Katajanokkaa kaasojen, meikkaajan sekä parin kuvaajan kanssa. Pojat jäivät valmistautumaan tänne, ja äiti ja lapset ja lastenhoitaja tulivat perässä hotellille.
Hotellilta mä muistan kaksi juttua elävästi. Sen hetken, kun mä sain mun hääpuvun ja kaikki asusteet ensimmäistä kertaa yhtäaikaa päälle kampauksen ja meikin kera, ja näin itseni peilistä ekan kerran! Ja muistan kuinka innoissaan me kaikki oltiin ja syötiin jotain roiskeläppäpizzaa siellä eikä kukaan edes halunnut syödä mutta oli pakko syödä ettei pökerrytä kirkossa, hahaa! Toinen hetki jonka mä muistan elävästi, on ehkä mulle meidän hääpäivän ihanin hetki, vaikka ei oltu silloin vielä edes naimisissa.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Se hetki, kun mä astuin hotellihuoneen ovesta ulos ja Otto näki mut ensimmäistä kertaa. Mä muistan sen katseen, mä muistan kun Otto sanoi mulle ”Moi” ja me pussattiin, mua naurattaa jälkeenpäin koska videolta katsoessa se kaikki näyttää niin hassulta. Mutta sillä hetkellä mä tiesin että päivästä tulee täydellinen, ja että mun elämässä ei voi olla oikeampaa eikä parempaa valintaa kuin mennä juuri Oton kanssa naimisiin. Koska me mentiin naimisiin helmikuussa, oli pakko ottaa kuvat ennen meidän vihkimistä, koska muuten päivänvalo ei olisi riittänyt. Mutta ei se haitannut, se hetki kun Otto näki mut ensimmäistä kertaa hääpuvussa, ja mä Oton smokissa, oli täydellinen juuri tuollaisenaan. Omassa rauhassa, rennosti. Me saatiin vielä tsempata toisiamme ennen vihkimistä, heittää läppää ja vakuuttaa että kaikki menee kuitenkin hyvin.
Valokuvaus sujui rennosti, vaikka vähän harmittikin se ettei päästy ulos kuvaamaan. Ulkona oli vaan niin hullun märkää ja likaista ja loskaista, perus helmikuu niinkuin nytkin, että mun puku olisi mennyt pilalle aivan täysin jo ennen vihkimistä, suunnitelluista puvunsuojeluviritelmistä huoliamtta. Mutta eipä tarvinnut ainakaan värjötellä kylmässä, me saatiin olla lämpimässä sisällä ja pystyttiin rentoutumaan kuvissa ihan eri tavalla kuin ulkona nollakelissä. Kuvausten loputtua Otto vielä vakuutti mulle että kaikki menee varmasti nappiin, ja pian me ollaan naimisissa, ja päästään viettämään ihana ilta kaikkien läheisten kanssa.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Kuvauksen jälkeen meille tuli jo kiire kohti kirkkoa. Ajettiin kohti kirkkoa Katajanokalta monella autolla ja silloin mua alkoi jännittää, vaikka siihen asti olin ollut ihan rauhallinen. Mä muistan vieläkin mitkä biisit soi radiossa ajomatkalla, ja mä muistan kun mä sanoin vaan että ”jännittääääääää”. Matka oli onneksi lyhyt, ja pian me jo oltiinkin kirkon eteisessä siellä pienessä huoneessa, jossa morsian ja kaasot odottavat ennenkuin lähtevät astelemaan kohti alttaria. Mä olin pienen paniikin partaalla, ”mitä jos mä kompastun kun kävelen, apua!” ja miljoona muuta kysymystä risteili mun mielessä, kun me odotettiin h-hetkeä. Oman osansa jännitykseen toi se, että mun äiti ja tytöt olivat vielä taksissa matkalla lastenhoitajan kanssa, kun kello näytti 15.56 ja vihkimisen oli määrä alkaa neljältä.
Minuuttia ennen neljää mä kuulin Tiaran äänen ”me olimme taksissa, katso äiti Zelda nukkuu!”, ja meidän pieni väsynyt vauva oli tosiaankin nukahtanut matkalla, eikä herännyt koko vihkimisen aikana. Se oli hyvä, koska ainakaan ei tarvinnut jännittää että mitä jos Zelda hermostuu kesken vihkimisen, ei hän siitä kuitenkaan mitään muistaisi enää nyt. Ennen vihkimistä me käytiin vielä keskustelua kirkon suntion kanssa, sillä hän ilmoitti meille ettei kukkaistyttö Tiara saa ripotella kankaisia kukan terälehtiä käytävälle, ei vaikka meidän vihkiminen oli päivän viimeinen, ja vaikka luvattiin kerätä ne heti pois. Tiaralle tuli niin paha mieli siitä, että mun sydän meinasi haljeta irti rinnasta. Lopulta suntio sanoi että no he voivat tehdä poikkeuksen tällä kertaa, mutta Tiara oli niin suruissaan ja kuitenkin jännittynyt, että ei enää halunnut tehdä yhtään mitään. Mä lohdutin neitiä nopeasti, ja kaasot kävivät viemässä hänet mun äidin ja Zeldan luokse.
Sitten oli aika tarttua mun papan käsipuoleen, ja lähteä astelemaan kohti alttaria. Onneksi mulla oli mun pappa siinä, mä olisin varmasti jännittänyt tuhat kertaa enemmän ja kaatunut ja pyörtynyt ja vaikka mitä muuta jos ei olisi ollut. Papan kanssa me naureskeltiin vaan, ja käveltiin ihan rennon rauhallisesti Oton luokse kaasojen perässä. Pappa luovutti mut Otolle, he kättelivät siinä ja muistan että pappa sanoi Otolle jotain, mutta en muista enää mitä! Se hetki kuitenkin tavallaan konkretisoi kaiken, ja oli niin ihana! Sitten me mentiin alttarille, ja samalla kun moikattiin pappia, kuultiin kun Tiara selitti tohkeissaan ”Katso mummu tuossa taulussa on vauva!”.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Vihkiminen oli ohi hujauksessa, ja päivän jännittävimmästä 20-minuuttisesta mä muistan hyvin vain Tiaran tekemät hienot huomiot aina välillä, joille koko porukka hihitteli pappia myöten, kaasoni lukeman korinttilaiskirjeen, sekä sen hetken kun me pujotettiin sormuksia sormiimme. Me sählättiin sormusten kanssa, ne kun jännityksessä näyttivät yllättävän samanlaisilta ja meillä kesti vaikka kuinka kauan saada ne pujotettua oikeisiin sormiin. Onneksi me onnistuttiin lopulta! Muistan myös kuinka kauniisti pappi puhui meistä, hän oli sama pappi joka on ollut molempien tyttöjen kastetilaisuudessa, ja muistaa meidät pidemmältä aikaa. Hän on nähnyt kuinka meistä kahdesta nuoresta hömelöstä kasvoi aviopari ja kahden lapsen onnelliset vanhemmat, ja kuinka meidän rakkaus on kasvanut meidän mukana joka päivä.
Vihkimisen jälkeen me mentiin Oton kanssa kahdestaan takahuoneeseen odottamaan että vieraat kerääntyivät ulos saippuakuplineen. Siellä takahuoneessa meillä vierähtivät päivän ensimmäiset kyyneleet, kahdestaan. Mä en itkenyt alttarilla tippaakaan, eikä Ottokaan, mutta se hetki vihkimisen jälkeen oli taianomainen ja niin täynnä rakkautta, että mua itkettää vieläkin. Me oltiin naimisissa, vihdoinkin!
Kuvat © Täydenkuun kuva
Me käveltiin saippuakuplien läpi autolle, ja alkoi matka kohti hääjuhlapaikkaa. Me näytettiin varmaan aivan idiooteilta, kun molempien hymy ulottui korvien sijasta varmaan takaraivoon asti, niinkuin oikeastaan koko päivän ajan. Perillä juhlapaikalla me saatiin skumppalasit käteen, ja alettiin ottaa vieraita ja vieraiden onnitteluita vastaan. Me oltiin aivan sekaisin onnesta, eikä varmaan olisi saatu mitään järkevää aikaiseksi ilman meidän maailman parhaita kaasoja ja bestmaneita, eritoten on kiittäminen meidän mahtavaa seremoniamestaria Simoa.
Alkuilta eteni nopeasti ruokailulla. Kaikki ruoka oli todella hyvää, ja maistui vieraillekin. Vaikka olin syönyt koko päivän huonosti, ja vaikka ruoka oli parempaa kuin ikinä osasin kuvitella, mun oli vaikea syödä koska kaikki tunteet olivat niin pinnassa ja en tiennyt miten päin olisin ollut. Sain kuitenkin syötyä lautasen tyhjäksi, ja sen jälkeen oli ensimmäisten puheiden vuoro.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Mun äiti, ja Oton täti pitivät molemmat sellaiset puheet, että viimeistään siinä vaiheessa kaikilla aukesivat hanat, ja raavaammatkin miehet saivat pyyhkiä kyyneliä silmäkulmasta. Puheet ovat jääneet mulle illasta parhaiten mieleen. Se miten mielettömän paljon kaikki meidän ihanat läheiset olivat panostaneet puheisiinsa meidän vuoksi, ja miten kauniisti he puhuivat oli ihan uskomatonta. En osannut odottaa mitään sellaista, vaikka mä tiedän kuinka ihania sukulaisia ja ystäviä meillä on, en silti tiennyt että kukaan voisi pitää noin ihania puheita! Hääohjelmaa suunniteltaessa moni vielä sanoi että ei kannata laittaa liian montaa puhetta peräkkäin etteivät ihmiset tylsisty, mutta mä kyllä väitän että meidän häissä ne puheet olivat mukaansatempaavia ja saivat kaikilla tunteet pintaan. Ehkä se oli silti hyvä että ne oli jaettu osiin, eivätkä kaikki puhuneet peräkkäin.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Puheiden välissä me leikattiin ja maisteltiin kakkua joka oli aivan taivaallisen hyvää. Me maksettiin kakusta pienen omaisuuden verran, mutta me haluttiin upea kakku, ja se me kyllä saatiin, vieraatkin kehuivat. Kakun jälkeen me kuultiin bestmanien ja kaasojen puheet, ja ne nostivat taas kyyneleet silmäkulmaan. Kaikki ne kauniit sanat, nauru bestmanin ylpeydelle siitä kuinka tyttöjen miesbarbi on nimetty hänen mukaansa, kaikki se ihana, mitä meidän ystävät halusivat meidän tietävän. Se tuntuu vielä tänäänkin ihan huikealta, ei sitä voi sanoin kuvailla, miten onnekkaita me ollaan kun saadaan olla noin ihanien ihmisten ympäröimiä.
Puheiden ja ruokien jälkeen oli luvassa vapaampaa ohjelmaa. Kierrettiin pöydästä pöytään juttelemassa kaikkien kanssa, heitettiin sukkanauhaa ja tietenkin hääkimppu. Sukkanauhan heitto oli mahtava operaatio, Otto pyllähti ensin pyllylleen kun irroitti sukkanauhaa, mutta sai sen sitten kuitenkin heitettyä, hahhaahaa! Dj oli saapunut jo paikalle, ja sitten oli luvassa meidän häätanssi. Meidän häätanssi ei ollut perinteinen häävalssi, vaan me valitsimme sellaisen biisin jolla on merkitystä meille molemmille, ja jonka myös koko meidän kaveripiiri tietää. A Day To Rememberin If it means a lot to you oli meidän biisi, ja häätanssi sujui ihan täydellisesti.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Se oli päivän ensimmäinen hetki sen pienen takahuoneessa pillittelyn jälkeen, kun me saatiin hetken aikaa keskittyä vaan ihan täysin toisiimme. Yhteenkuuluvuuden tunne ja rakkauden määrä jota tunsin sillä hetkellä, oli ihan mieletöntä. Sillä hetkellä maailmassa oli vain me kaksi, kuulostaa ehkä kliseiseltä mutta siltä se tuntui. Joka kerta kun mä kuulen kyseisen biisin, mulla menee kylmät väreet ja se tunne nousee heti pintaan.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Me ja vieraat oltiin juhlapaikalla häätanssin jälkeen puoli kahteen asti. Syötiin iltapalaksi hodaribuffetin antimia, juotiin taivaallisia vadelma- ja passionmojitoja ja nautittiin karkkibuffetista. Seurusteltiin, tanssittiin hulluna ja nautittiin. Meillä oli niin hauskaa, ihan täydellinen ilta. Melkein kaikki kävivät photo boothissa kuvattavana, ja ottivat ahkerasti kuvia pöytiin jaetuilla kertakäyttökameroilla. Tunnelma oli rento ja vapautunut, meidän häissä ei pönötetty, se ei kuulu meidän tyyliin.
Kuvat © Täydenkuun kuva
Puoli kahdelta, oli meidän aika lähteä kohti hääsviittiä, takaisin Katajanokalle. Me tarvittiin iltapalan lisäksi vielä yöpalaa, ja tilattiin huonepalvelusta jotain herkkuja huoneeseen. Päästiin lopulta nukkumaan vasta lähempänä aamua, koska haluttiin nauttia vielä kahdestaankin hääpäivän viimeisistä tunneista. Yö nukuttiin hyvin, aamulla nautittiin shamppanja-aamiainen ja sen jälkeen käytiin vielä meidän sviitin omassa saunassa. Myöhäinen huoneenluovutus klo 16 oli ihan loistava juttu. Saatiin rentoutua rauhassa kahdestaan vielä pitkän päivän ja yön jälkeen, ennenkuin lähdettiin kotiin, avioparina. Miehenä ja vaimona.
Tuo vuodentakainen päivä säilyy ikuisesti mun muistoissa yhtenä mun elämän onnellisimmista, rakkaudentäyteisimmistä ja parhaista päivistä. Se oli meidän näköinen päivä, kaikki meni paremmin kuin osasin ikinä odottaa. Muistojen lisäksi meillä on kuvat ja videot, joilta me voidaan koska tahansa fiilistellä niitä hetkiä, ja parhaat ystävät joiden kanssa heittää läppää hassuista sattumuksista päivän ajalta vielä vuosienkin jälkeen. Kiitos kaikille jotka olitte meidän upeassa päivässä mukana vuosi sitten, te teitte päivästä täydellisen <3
Nyt on mun aika heittäytyä tuonne mun aviomiehen kainaloon, viettämään ihan tavallista, onnellista sunnuntaita. Hääpäivää juhlitaan ensiviikon lauantaina, sitä odotellessa. Haluan kiittää myös Ottoa, tästä ihanasta ensimmäisestä vuodesta naimisissa, ja kaikista meidän yhteisistä vuosista. Siitä miten Otto huomioi mua kaikessa, osoittaa rakkauttaan joka päivä ja on maailman paras isä meidän tytöille. Mä olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että takana on vuosi avioliittoa ja neljä vuotta seurustelua (huomenna), ja silti mä tunnen oloni vastarakastuneeksi. Meidän kuherruskuukausi jatkuu edelleen, toivottavasti elämän loppuun asti <3
Tässä vielä suora linkki häävideoon mikäli upotus ei toimi kaikilla! Video © Day One Pictures
Ihanaa sunnuntaita kaikille <3