Nyt syyskuussa tulee vuosi siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin pitkän tauon jälkeen, Mallorcan helteessä Oton siskon kanssa. Se tuntui niin hyvältä silloin, vaikka olinkin lenkin jälkeen aivan dööööd. Mutta se fiilis: mä pystyin siihen! Ja siitä sain kipinän aloittaa juoksemisen uudelleen.
Harmaaseen Suomeen palattuamme suuntasin lenkille. Laitoin napit korville, kuuntelin podcastia ja juoksin. Oli niin hiki, puolimatkassa loputtomassa ylämäessä tuntui, etten vaan jaksa enää enempää, mutta juoksin kuitenkin. Parin päivän päästä lähdin taas. Ja taas. Parin viikon kuluttua olin niin ylpeä itsestäni, kun olin pitänyt lenkeistä kiinni. Viikot vaihtuivat kuukausiksi.
Välillä ei huvittanut yhtään lähteä lenkille, tai tuntui ettei kertakaikkiaan ollut aikaa, mutta lähdin silti. Päätin, että juoksen joka viikko vähintään kolme kertaa ainakin 20-30min lenkin. 20min voi kuulostaa lyhyeltä ja tokihan se on lyhyt aika, mutta ensin piti saada kiinni siitä säännöllisyydestä, siitä, että oikeasti lähden sinne lenkille kolme kertaa viikossa. Otin aikaa lenkille sieltä mistä sitä löytyi ja aina sitä jostain löytyi parikymmentä minuuttia.
Sitten kun lenkistä tuli rutiini, saatoin alkaa miettimään matkaa, nopeutta ja aikaa. Aloin tarkkailla tuloksia mun älykellosta ja terveysappista. Olin ihan tyytyväinen. Appi näytti, että kehitystä tapahtui jo muutamassa viikossa kivasti. Talvella mun keskivauhti oli usein 8km/h, johon olin aivan tyytyväinen. Pyrin juoksemaan aina n. puoli tuntia, matkasta viis. Leuto talvi oli juoksun kannalta ihanteellinen, sillä missään ei ollut jäätä ja oli helppo juosta kun ei tarvinnut edes sen kummemmin miettiä vaatteita. Koko talven pärjäsi juoksutakilla, juoksutrikoilla ja lenkkareilla.
Pidin juoksusta kiinni myös muuton aikaan ja tutkin innoissani kodin lähistön uusia lenkkimaastoja. Keväällä meitä puraisi kunnon ulkoilukärpänen, kun ei juuri muutakaan voinut rajoitusten aikaan tehdä. Huhti-toukokuussa kävin lenkillä lähes joka ikinen päivä, joko yksin tai koko perheen kanssa. Se oli ihan mahtavaa. Nautin siitä ja olo oli tosi energinen.
Kesäkuussa rakastin lenkkeillä lämpiminä kesäiltoina ja monesti lähdin lenkille myös jo aamupäivällä niin, että esikoinen pyöräili ja mä juoksin. Yhtenä kesäiltana lenkillä ollessani mulle iski kauhea aurallinen migreeni ja näkö lähti kesken lenkin. Siitä tuli jotenkin sellainen kammo ja ahdistus, että en juossut moneen viikkoon lenkkejä yksin.
En voinut sietää ajatusta, että mulla lähtisi uudelleen näkö niin, että olen yksin keskellä skutsia myöhään illalla. Juoksin koko kesän vain keskellä päivää meidän esikoisen kanssa yhdessä. Jos näkö olisi lähtenyt, hän olisi voinut soittaa Oton hakemaan. Meillä oli tosi kivaa lenkeillä ja höpöteltiin kaikenlaista. Edelleen tykkään lähteä hänen kanssa lenkille.
Elokuun puolella otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että en anna yhden migreenin lannistaa mun juoksuintoa. Todennäköisyys sille, että migreeni iskee uudelleen lenkillä on hyvin pieni. Olen juossut aikuisvuosinani varmaan muutaman sata lenkkiä yhteensä ja kaksi kertaa on iskenyt migreeni. Niiden kahden migreenin välissä oli viisi vuotta. Pakkasin siis migreenilääkkeet ja minikokoisen vesipullon vyölaukkuun ja lähdin yksin lenkille. Ainakin saisin lääkkeen heti otettua, jos migreeni iskisi kesken lenkin. Ja hyvinhän se lenkki meni, eikä tullut migreeniä.
Nyt olen uskaltanut juosta taas jo useammankin lenkin yksin ja se on ollut ihanaa vaihtelua. Kesän höpöttelylenkit taisivat muuten tehdä hyvää mun juoksukunnolle: Kun totuin juoksemaan kovaa niin, että koko ajan juttelin samalla esikoisen kanssa, nyt juoksen yksin ihan ekstrakovaa.
Tällä hetkellä mun perus vajaan viiden kilsan lenkillä mun keskivauhti on yli 11km/h, mikä on jo huomattava kehitys siitä vuoden takaisesta. Kun en höpöttele koko ajan, vaan keskityn pelkkään juoksuun, niin vauhtikin on kova ihan huomaamatta. Tuo vauhti tuntuu nyt ihan samalta kuin talvella se 7-8km/h keskivauhti. Tai no, en edes ole mitenkään “död” lenkin jälkeen kuten silloin, vaan yleensä on ihan hyvä fiilis, vaikkakin hiki. Jaksan juosta lenkin ihan helposti ja tiedän, että jaksaisin pidempäänkin jos vaan malttaisin käyttää enemmän aikaa lenkkiin kuin sen puoli tuntia.
Olen pitänyt sitä prioriteettina, että ylipäätään liikun sen 3-4 kertaa viikossa. Enkä siis vieläkään ole yrittänyt juosta mitään 10km lenkkejä, 4-6km on ollut mulle se perus lenkin pituus. Nyt ajattelin kuitenkin, että näin vuoden jälkeen voisin alkaa kokeilla juosta vaikka kerran viikkoon vähän pidemmänkin lenkin. Olisi niin siistiä juosta joskus elämässä vaikka Naisten kymppi tai ehkä jopa puolimaratoni. Ehkä kokeilen jo tällä viikolla juosta vaikka seitsemän kilsaa, tai vaikka 40 minuuttia. En halua ottaa mitään pitkän ajan tavoitteita, mulle tärkein tavoite on se, että en anna säännöllisen liikunnan pudota pois mun arjesta, tapahtui mitä tapahtui.
Tämä on mulle ihan valtava saavutus, että olen oikeasti pitänyt vuoden kiinni tästä. Säännöllinen liikunta osaksi elämää oli mun tärkein tavoite ja mulla on vaan niin hyvä mieli siitä, että onnistuin. Miten voikin yksi viikon lomareissu muuttaa ihmisen elämää näin paljon?
Juokseminen on mulle kaikkein sopivin ja helpoin harrastus, koska lenkille on helppo lähteä omien aikataulujen mukaan ihan milloin haluaa. Ja lisäksi se on ilmaista ja hauskaa!
Onko täällä muita juoksijoita? Miten olette lähteneet pidentämään matkoja lenkillä?