Nyt syyskuussa tulee vuosi siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin pitkän tauon jälkeen, Mallorcan helteessä Oton siskon kanssa. Se tuntui niin hyvältä silloin, vaikka olinkin lenkin jälkeen aivan dööööd. Mutta se fiilis: mä pystyin siihen! Ja siitä sain kipinän aloittaa juoksemisen uudelleen.

Harmaaseen Suomeen palattuamme suuntasin lenkille. Laitoin napit korville, kuuntelin podcastia ja juoksin. Oli niin hiki, puolimatkassa loputtomassa ylämäessä tuntui, etten vaan jaksa enää enempää, mutta juoksin kuitenkin. Parin päivän päästä lähdin taas. Ja taas. Parin viikon kuluttua olin niin ylpeä itsestäni, kun olin pitänyt lenkeistä kiinni. Viikot vaihtuivat kuukausiksi.

Välillä ei huvittanut yhtään lähteä lenkille, tai tuntui ettei kertakaikkiaan ollut aikaa, mutta lähdin silti. Päätin, että juoksen joka viikko vähintään kolme kertaa ainakin 20-30min lenkin. 20min voi kuulostaa lyhyeltä ja tokihan se on lyhyt aika, mutta ensin piti saada kiinni siitä säännöllisyydestä, siitä, että oikeasti lähden sinne lenkille kolme kertaa viikossa. Otin aikaa lenkille sieltä mistä sitä löytyi ja aina sitä jostain löytyi parikymmentä minuuttia.

Sitten kun lenkistä tuli rutiini, saatoin alkaa miettimään matkaa, nopeutta ja aikaa. Aloin tarkkailla tuloksia mun älykellosta ja terveysappista. Olin ihan tyytyväinen. Appi näytti, että kehitystä tapahtui jo muutamassa viikossa kivasti. Talvella mun keskivauhti oli usein 8km/h, johon olin aivan tyytyväinen. Pyrin juoksemaan aina n. puoli tuntia, matkasta viis. Leuto talvi oli juoksun kannalta ihanteellinen, sillä missään ei ollut jäätä ja oli helppo juosta kun ei tarvinnut edes sen kummemmin miettiä vaatteita. Koko talven pärjäsi juoksutakilla, juoksutrikoilla ja lenkkareilla.

Pidin juoksusta kiinni myös muuton aikaan ja tutkin innoissani kodin lähistön uusia lenkkimaastoja. Keväällä meitä puraisi kunnon ulkoilukärpänen, kun ei juuri muutakaan voinut rajoitusten aikaan tehdä. Huhti-toukokuussa kävin lenkillä lähes joka ikinen päivä, joko yksin tai koko perheen kanssa. Se oli ihan mahtavaa. Nautin siitä ja olo oli tosi energinen.

Kesäkuussa rakastin lenkkeillä lämpiminä kesäiltoina ja monesti lähdin lenkille myös jo aamupäivällä niin, että esikoinen pyöräili ja mä juoksin. Yhtenä kesäiltana lenkillä ollessani mulle iski kauhea aurallinen migreeni ja näkö lähti kesken lenkin. Siitä tuli jotenkin sellainen kammo ja ahdistus, että en juossut moneen viikkoon lenkkejä yksin. 

En voinut sietää ajatusta, että mulla lähtisi uudelleen näkö niin, että olen yksin keskellä skutsia myöhään illalla.  Juoksin koko kesän vain keskellä päivää meidän esikoisen kanssa yhdessä. Jos näkö olisi lähtenyt, hän olisi voinut soittaa Oton hakemaan. Meillä oli tosi kivaa lenkeillä ja höpöteltiin kaikenlaista. Edelleen tykkään lähteä hänen kanssa lenkille. 

Elokuun puolella otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että en anna yhden migreenin lannistaa mun juoksuintoa. Todennäköisyys sille, että migreeni iskee uudelleen lenkillä on hyvin pieni. Olen juossut aikuisvuosinani varmaan muutaman sata lenkkiä yhteensä ja kaksi kertaa on iskenyt migreeni. Niiden kahden migreenin välissä oli viisi vuotta. Pakkasin siis migreenilääkkeet ja minikokoisen vesipullon vyölaukkuun ja lähdin yksin lenkille. Ainakin saisin lääkkeen heti otettua, jos migreeni iskisi kesken lenkin. Ja hyvinhän se lenkki meni, eikä tullut migreeniä.

Nyt olen uskaltanut juosta taas jo useammankin lenkin yksin ja se on ollut ihanaa vaihtelua. Kesän höpöttelylenkit taisivat muuten tehdä hyvää mun juoksukunnolle: Kun totuin juoksemaan kovaa niin, että koko ajan juttelin samalla esikoisen kanssa, nyt juoksen yksin ihan ekstrakovaa. 

Tällä hetkellä mun perus vajaan viiden kilsan lenkillä mun keskivauhti on yli 11km/h, mikä on jo huomattava kehitys siitä vuoden takaisesta. Kun en höpöttele koko ajan, vaan keskityn pelkkään juoksuun, niin vauhtikin on kova ihan huomaamatta. Tuo vauhti tuntuu nyt ihan samalta kuin talvella se 7-8km/h keskivauhti. Tai no, en edes ole mitenkään “död” lenkin jälkeen kuten silloin, vaan yleensä on ihan hyvä fiilis, vaikkakin hiki. Jaksan juosta lenkin ihan helposti ja tiedän, että jaksaisin pidempäänkin jos vaan malttaisin käyttää enemmän aikaa lenkkiin kuin sen puoli tuntia. 

Olen pitänyt sitä prioriteettina, että ylipäätään liikun sen 3-4 kertaa viikossa. Enkä siis vieläkään ole yrittänyt juosta mitään 10km lenkkejä, 4-6km on ollut mulle se perus lenkin pituus. Nyt ajattelin kuitenkin, että näin vuoden jälkeen voisin alkaa kokeilla juosta vaikka kerran viikkoon vähän pidemmänkin lenkin. Olisi niin siistiä juosta joskus elämässä vaikka Naisten kymppi tai ehkä jopa puolimaratoni. Ehkä kokeilen jo tällä viikolla juosta vaikka seitsemän kilsaa, tai vaikka 40 minuuttia. En halua ottaa mitään pitkän ajan tavoitteita, mulle tärkein tavoite on se, että en anna säännöllisen liikunnan pudota pois mun arjesta, tapahtui mitä tapahtui.

Tämä on mulle ihan valtava saavutus, että olen oikeasti pitänyt vuoden kiinni tästä. Säännöllinen liikunta osaksi elämää oli mun tärkein tavoite ja mulla on vaan niin hyvä mieli siitä, että onnistuin. Miten voikin yksi viikon lomareissu muuttaa ihmisen elämää näin paljon?

Juokseminen on mulle kaikkein sopivin ja helpoin harrastus, koska lenkille on helppo lähteä omien aikataulujen mukaan ihan milloin haluaa. Ja lisäksi se on ilmaista ja hauskaa!

Onko täällä muita juoksijoita? Miten olette lähteneet pidentämään matkoja lenkillä?

*Postauksessa näkyvä älykello saatu aiemman kaupallisen yhteistyökampanjan yhteydessä Samsungilta.

Nyt mä uskallan sanoa näin. Nyt on kulunut neljä kuukautta siitä, kun me lähdettiin syksyllä Mallorcalle, missä mä koin herätyksen liikunnan suhteen. Kuten aiemmin kerroin, siellä mä huomasin esimerkin voimasta, että liikunta voi olla yhtä luonnollinen ja säännöllinen osa arkea, kuin aamupala, kauppareissu tai pyykinpesu. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta huomasin sen vasta silloin. Mulle ei ole vaikuttanut naistenlehtien kuntovinkit, Facebookin kyykkyhaasteet tai fitnessäitien upeat muutokset Instagramissa. Mun treenimotivaatiolle ei ollut mitään merkitystä sillä, että joku kirjoitti, kuinka hyvä olo liikunnasta tulee.

Palaset loksahtivat paikoilleen kun seurasin viikon ajan läheisen ihmisen (loma-)arkea ja näin, miten säännöllinen liikunta toteutui siinä ja jätti koko päivän tilaa vielä kaikelle muulle. Olin aina ajatellut, että etenkin lomalla ollaan lomalla, eikä stressailla turhia, ei todellakaan ainakaan mietitä mitään treenejä. Mutta siellä mä näin, että se päivittäinen lenkki oli ihan perus juttu ja osa arkea, ethän sä jätä lomalla hampaitakaan pesemättä, niin miksi jättäisit lenkin juoksematta, jos sekin on yhtä normaali osa elämää? Sitä ei tarvinnut edes miettiä sen enempää, se oli vain yksi arjen rutiini muiden joukossa. Mun asenne on aina ollut se, että ”jes nyt olen lomalla, eli ei tarvitse tehdä mitään ikävää = liikkua”. En voi riittävästi korostaa sitä, miten tärkeää mulle oli nähdä ja tajuta, että liikunta voi olla ihan neutraali osa arkea. Ei ikävää, ei mitään mindblowing.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun mä ihan aidosti koen onnistuneeni, kun mä en odota lenkin puolivälissä, että loppuisipa se jo tai kun mä en keksi tekosyitä laistaakseni säännöllisestä liikunnasta. Mulla oli tällä kerralla täysin erilainen asenne liikuntaa kohtaan. Mun tavoitteet eivät olleet liikunnan suhteen ulkonäössä tai edes fiiliksessä, vaan se itse tavoite oli saada liikunnasta säännöllinen osa arkea. Millään muulla ei ollut mitään väliä, kuin sillä, että saisin siitä rutiinin, että liikun vähintään kolme kertaa viikossa vähintään puoli tuntia, joka viikko.

Pidin siitä kiinni joulomalla ja pidän siitä kiinni nyt. Eikä musta enää tunnu siltä, että pitäisin kiinni jostain, nyt musta vaan tuntuu, että elän mun arkea ja liikunta on osa sitä. Ei tarvitse enää edes yrittää. Ja mä olen tästä niin ylpeä! Tämä lopulta niin yksinkertainen oivallus on ollut mulle todella pitkän tien takana. Ennen tätä olen yrittänyt niin monella eri tavalla saada liikunnan osaksi arkea, mutta aina epäonnistunut. Ehkä mun tavoitteet on olleet vääriä, kun olen tavoitellut aiemmin painon pudotusta tai timmimpää vatsaa (tai sitä hyvää oloa). Nyt tavoittelin vain sitä, että liikkuisin ylipäätään. Se kannatti.

Aloitin lenkkeilyllä, koska se oli mulle helpoin ja mieluisin tapa liikkua. Otin mukaan salitreenin ja kehonpainotreenin kotona. Pääosin edelleen juoksen, mutta välillä mun viikon treenit koostuvat salitreenistä, lihaskunnosta kotona tai esim. kiipeilystä, joka on muuten älyttömän hyvää treeniä koko keholle. Otto on kannustanut mua ja nykyään hän lähtee ainakin kerran viikossa mun mukaan lenkille. Otolle hyvä kannustin oli aktiivisuusranneke, jonka hän osti joululomalla itselleen. Se on kannustanut häntä lähtemään liikkeelle mun kanssa, että tulee askelia. Itsellänikin syksyllä yhteistyökampanjan yhteydessä saatu älykello on päivittäisessä aktiivisessa käytössä.

Liikunnan lisäksi olen saanut ruokavalion kuntoon myös. Alkusyksystä tuntui, että olin jälleen kerran sokerikoukussa, mutta sain kierteen katkaistua, kun vaan lopetin hetkeksi seinään kaikki herkut. Parin viikon herkku-detoxin jälkeen palasin takaisin siihen hyväksi havaittuun, että herkkuja voi syödä kohtuudella jos tekee mieli tai jos vaikka on kylässä ja siellä tarjotaan. Arjessa ei ole enää tehnyt mieli hirveästi, mutta joskus saatan perjantaina ostaa esim. 100g irttaripussin ja se maistuu kyllä, mutta en jää kaipaamaan enempää. Muuten olen karsinutkin jo vuosien ajan kaikki turhat sokerit pois meidän perheen ruokailuista, joten sikäli sokerista ei ollut vaikeaa luopua.

Aiempina vuosina mulle joulun aika on ollut se kaikkein ”petollisin”, kun olen aloittanut joululimpun ja konvehtien puputtamisen jo marraskuussa ja lopettanut aikaisintaan Nuutin päivänä, koska ”jouluna” saa herkutella. Tänä vuonna mulla ei oikeastaan tehnyt joululimppua mieli edes aattona, kun tein itselleni pari jouluvoileipää ja kokeilin. Joululahjaksi saadun Lindtin lempparikonvehtirasian avasin, mutta jaoin sen koko perheen kanssa. Söin sieltä itse muutaman lempparin koko joululoman aikana ja muut annoin lapsille.

Olen ottanut tavaksi, että aamupalalla syön yhden hedelmän (siis leipien kaverina) ja iltapalalla mulla on leipien päällä paljon vihanneksia. Ne oli aiemmin just ne 2/5 ateriaa päivässä, jolloin en syönyt värikkäästi vaan laiskasti. Aamuisin kun en jaksa nähdä vaivaa pilkkomiseen, on helppoa vaan syödä ne pari klementiiniä tai veriappelsiini. Illalla jaksan pilkkoa (tai pyytää Ottoa pilkkomaan) ja syönkin esim. avokadoleipiä punasipulilla tai paprika-tomaatti-kurkku-voikkareita. Sokerin lisäksi en siis ole jättänyt mitään pois ruokavaliosta tai pienentänyt annoksia, syön vaan enemmän hedelmiä ja vihanneksia kuin ennen.

Mulla on hyvä fiilis niin monella tavalla. Koen vihdoinkin onnistuneeni ja olen siitä ylpeä. Lisäksi voin fyysisesti hyvin ja mulla on energiaa. Kroppakin tuntuu hyvältä, omalta. Vaatteet mahtuu päälle. Näin on hyvä. Tässä haluan pysyä. En aio asettaa itselleni mitään liikunnallisia tavoitteita. Haluan vaan, että säännöllinen liikunta pysyy osana mun elämää, tavalla tai toisella. Sillä ei ole mitään väliä miten liikun tai missä liikun, kunhan liikun. 20 minuutin hikinen disko olkkarissa lasten kanssa on muuten aktiivisuusmittarin mukaan ihan yhtä tehokas keino polttaa energiaa kuin se puolen tunnin lenkki ja välillä se on paljon hauskempi ja paljon päivään sopivampi tapa liikkua.