Luin mielenkiintoisen artikkelin 6/2019 Trendistä, joka käsitteli varasuunnitelmia ja vaihtoehtoja. Artikkelissa puhuttiin esimerkiksi vuonna 2016 tehdystä tutkimuksesta, jossa koehenkilöt laitettiin tekemään vaativa tehtävä, josta onnistumisesta oli luvassa palkinto. Osaa koehenkilöistä pyydettiin miettimään, miten he voisivat kompensoida tilannettaan, jos he epäonnistuisivat tehtävässä, eivätkä siksi saisi siitä luvattua palkintoa. Varasuunnitelman tehneet osallistujat menestyivät tehtävässä heikommin kuin ne, joilla ei ollut suunnitelmaa. Tutkijat Jihae Shin ja Katherine Milkman selittivät tuloksen sillä, että varasuunnitelman teko heikensi osallistujien halua menestyä tehtävässä.

Tunnistan tämän ilmiön ihan täysillä myös omasta elämästäni. Esimerkiksi parisuhde ja vanhemmuus: me ollaan Oton kanssa onnistuttu yhdessä, koska ei annettu itsellemme lupaa alunperinkään edes ajatella muita vaihtoehtoja. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin ero, vaan laitettiin alusta asti kaikki pallot samaan pussiin: siihen, jossa me yhdessä rakennetaan meidän näköinen perhe-elämä, nuoresta iästä, ennakkoluuloista ja kaikista elämän arvaamattomista kiemuroista huolimatta. Se on toiminut hyvin, enkä koskaan ole elämässäni panostanut mihinkään asiaan yhtä paljon, kun meidän yhteiseen perheeseen ja parisuhteeseen. Edelleenkään ei ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, että me onnistutaan tässä niin kauan kuin se on meistä itsestämme kiinni.

Sen sijaan esimerkiksi korkeakouluun en päässyt sinne hakiessani vuonna 2015. Silloin kun hain, meillä oli ihan vakaa perhetilanne, sekä mulla että Otolla oli hyvä työ, eikä kouluun pääsemättömyys aiheuttanut mitään hankaluuksia. En siis ehkä halunnut sinne tarpeeksi kovasti ollakseni valmis tekemään töitä sen eteen riittävästi. Mikään ei ollut kiinni siitä pääsenkö sinne vai en. Koska sinne pääseminen ei ollut absoluuttisen merkittävää meidän elämän kannalta ja pystyin siinä hetkessä toteuttamaan omia unelmiani muilla tavoilla, en selkeästikään osannut panostaa siihen tarpeeksi, vaikka omasta mielestäni tein silloin kovasti töitä sen eteen.

Vaikka kävin jopa valmennuskurssin, totuus on että löysäilin siellä ja lukemisen kanssa muutenkin. Pääsy jäi 1,5 pisteen päähän. Olin pettynyt, mutta en kokenut sitä silloin mitenkään musertavana epäonnistumisena. Jatkoin elämää eteenpäin kuten ennenkin, se oli mun ”varasuunnitelma”. Juuri nyt olen onnellinen, että en päässyt silloin sinne, koska koen, että elämän pitikin mennä juuri näin kuin se on mennyt. En aio kuitenkaan enää ikinä hakea kouluun ennen kuin se on itselleni riittävän suuri prioriteetti, koska muuten teen sen puolivillaisesti, enkä luultavasti saavuta toivomaani lopputulosta.

Kun Otto haki kouluun, hänellä oli valtava palo päästä kehittämään itseään ja tekemään niitä asioita, mistä hän on oikeasti kiinnostunut. Vaikka meidän koko perheen elämän kannalta Oton kouluun pääseminen ei ollut ratkaisevaa juuri silloin, hänen oman hyvinvoinnin ja unelmien toteuttamisen kannalta se oli todella merkittävää. Ehkä se vaikutti siihen, että hän teki oikeasti kaikkensa ja pääsi kouluun sisään. Aina se valtavan suuri palo ja panostuskaan ei tietenkään riitä unelmien toteutumiseen, joten täytyy olla kiitollinen, että elämä on mennyt niinkuin on mennyt. Ja toki moni pääsee kouluun varasuunnitelmista huolimatta, tai vaikka hakisi vaan ”läpällä”, me ollaan kaikki erilaisia. Nämä koulupohdinnat pohjautuvat ainoastaan omaan kokemuspohjaani.

Silloin kun mä kolme vuotta sitten ryhdyin yrittäjäksi, mulla ei ollut vaihtoehtoja tai varasuunnitelmaa. Mut oli juuri irtisanottu ja olin raskaana, odotin meidän kolmatta lasta. Mua jännitti aivan helkkaristi ja pelkäsin, että se on mun elämän pahin virhe. Puolivillaisuudelle ei ollut sijaa, kun mulla oli kova tarve saada hommat pyörimään meidän kaikkien takia. Toki onnistuminen on monen asian summa, mutta se, että en olisi tehnyt töitä täysillä, olisi varmasti heikentänyt mahdollisuuksiani onnistua.

Artikkelissa puhutaan siitä, että kyky nähdä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia on myönteinen ominaisuus, koska se kertoo psykologisesta joustavuudesta. Varasuunnitelman tekeminen myös helpottaa epävarmuuden sietämistä niillä, joille se on luonnostaan hankalaa. Mun itseni kohdalla menee näköjään niin, että silloin kun mun ei ole pakko onnistua jossain, se vaikuttaa mun suoritukseen. Ihmisen perustemperamentti vaikuttaa siihen, onko hän enemmän hetkessä eläjä vai varautuja.

On mullakin joitakin varasuunnitelmia, esimerkiksi taloudellinen varautuminen epävarmuuteen yrittäjänä on mun mielestä älyttömän tärkeää ja ainoastaan järkevää. Mutta mun omissa unelmissa ja rakkaudessa ei ole tilaa varasuunnitelmille tai vaihtoehtoisille tulevaisuuksille, ainakaan en halua ajatella niitä kovin usein. On hyvä tiedostaa elämän ikävät realiteetit: esimerkiksi se, että kumpi tahansa meistä saattaa vaikka kuolla kupsahtaa päivänä minä hyvänsä. Siksi meillä on kattavat henkivakuutukset ja ollaan naimisissa, jotta lesken asema on turvattu. Ne on hoidettu, eikä niitä tarvitse sen kummemmin arjessa ajatella. Mutta ne asiat, joihin itse voin vaikuttaa, kuten parisuhteessa onnistuminen, eivät varasuunnitelmaa kaipaa. Varasuunnitelmat eivät saa olla sellaisia, jotka heikentävät mun halua onnistua niissä asioissa, jotka on mulle merkityksellisiä.

Kuten psykologi, psykoterapeutti ja kirjailija Annamari Heikkilä Trendin artikkelissa toteaa, ”jos haluaa elää nykyisen kumppanin kanssa loppuelämänsä, eroon valmistautuminen ei varsinaisesti edistä tavoitetta. Sama pätee muihinkin elämän osa-alueisiin.” Artikkeli oli hyvä muistutus siitä, että kun päätän elämässäni tavoitella jotain, mun täytyy tehdä se täysillä. Ja ennen kuin olen valmis panostamaan täysillä, mun on turha laittaa aikaani johonkin, koska silloin heitän sen ajan vain hukkaan.

Tämä oli musta tosi kiintoisa aihe, koska huomasin niin selkeästi ilmiön yhteyden juuri mun omaan elämään. Mielenkiintoista on myös se, miten erilaisia me ihmiset varmasti tässä(kin) asiassa ollaan. Toiset tykkäävät varautua ihan kaikkeen, eikä sillä varautumisella silti ole välttämättä mitään (negatiivista) vaikutusta mihinkään suorituksiin tai onnistumisiin. Toiset taas on ehkä niinkuin mä, että se on all in tai ei ollenkaan.

Oletko sinä enemmän varautuja vai hetkessä eläjä? Millaisiin asioihin varaudut ja oletko huomannut tällaista ilmiötä omassa elämässäsi?

Me ei haluttu viedä huomiota ekaluokkalaisen koulun aloituksesta, koska onhan se nyt hurjan iso juttu, joka tapahtuu elämässä vain kerran. Te olette seuranneet meidän esikoisen kasvua täältä vatsasta koululaiseksi, ja halusin koulun aloituspäivänä keskittyä siihen. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että kesäkuussa meidän tokana lomapäivänä Kreikassa Otto sai viestin, että hänet on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyn tradenomiksi. Tiistaina meillä aloitti siis kaksi ekaluokkalaista – toinen aamulla, ja toinen illalla.

Ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä samana päivänä kun esikoinen syntyi vuonna 2011, Otto sai vakituisen työpaikan IT-alalta. Hän on ollut samassa firmassa töissä pian siis seitsemän vuotta, ja edennyt sen sisällä super hienosti ja saanut koko ajan enemmän ja enemmän vastuuta. Taustalla on kuitenkin ollut halu opiskella lisää ja syventää tietämystä, ja koettiin, että nyt on sopiva hetki koululle. Otto kävi keväällä pääsykokeissa, ja pääsi heti sisään, vaikka hakijoita oli ollut ennätysmäärä tänä vuonna. Mä olen ihan super ylpeä mun ahkerasta ja taitavasta miehestä.

Tarkoituksena on ainakin alkuun, että Otto käy sekä töissä, että opiskelee. Koulutus on siis monimuotona, eli sitä voi tehdä itselle sopivassa tahdissa työn ohessa. Otolla on kuitenkin takana työelämää niin pitkään, että halutessaan hän voi myös jäädä jopa kahden vuoden opintovapaalle, ja suorittaa opinnot tiheämmässä tahdissa. Me katsotaan nyt, että miten tämä arki lähtee tästä rullaamaan, ja miten Otto jaksaa ja mikä on meidän perheen aikatauluille ja arjelle parasta. Vaihtoehtoja on, ja me tehdään juuri niin kuin Otosta ja meistä tuntuu parhaalta.

On ollut ihan hurjan hienoa nähdä, miten innoissaan Otto on koulusta. Onhan hän jo pitkään tiennyt, mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Ollaan vain odotettu sopivaa hetkeä, koska me ei haluta kuormittaa arkea liikaa. Onneksi ollaan nuoria, ja Otolla on ollut hyvä työpaikka tähänkin asti, eikä kiirettä ole ollut. On ihan hurjan hienoa, että hän voi nyt opiskella töiden ohessa, ja hän saa varmasti opiskelusta irti todella paljon.

Ollaan yhdessä puhuttu, että kolmen lapsen vanhempana Otto osaa suhtautua nyt opiskeluun ihan eri tavalla, kuin aikoinaan opiskellessaan korkeakoulussa ennen esikoisen syntymää. Silloin koulu jäi kesken, kun oli pakko mennä töihin. Eikä se koulu silloin paljoa kiinnostanutkaan, me oltiin niin nuoria ja keskenkasvuisia. Nyt siihen osaa suhtautua ihan eri tavalla. Varmasti eniten siihen vaikuttaa ikä, ja se, että on ollut monta vuotta aikaa miettiä mitä haluaa. Lapset  ovat myös opettaneet vastuuta.

Otto oli monta vuotta se meidän perheen tukipilari, joka mahdollisti omalla vakaalla työnteollaan sen, että mä pystyin lähtemään ihan nollasta, ja rakentamaan itselleni kaiken sen, mitä olen nyt muutaman vuoden tehnyt. Nyt on mun vuoro olla se vakaa tukipilari, ja joustaa, tukea ja auttaa Ottoa, kun hän jahtaa omia unelmiaan.

Myös mulla on tavoitteena lähteä opiskelemaan vielä jossain vaiheessa, mutta juuri nyt ei ole mulle vielä oikea hetki. Mulla on niin paljon töitä, enkä koe että saisin koulusta juuri nyt mitään suurta hyötyä, kun töitä on enemmän kuin tarpeeksi ilman sitäkin. Mä teen työkseni juuri nyt juuri sitä mitä haluankin tehdä, eikä tällä hetkellä ole suunnitelmissa tehdä siihen muutoksia. Mä kuitenkin ehdottomasti haluan vielä joskus korkeakoulututkinnon, ja tulen sen myös hankkimaan sitten kun on sille sopiva hetki. Sitä, milloin se on, en vielä tiedä. Onneksi mäkin olen vasta 26, että on tässä ihan hyvin koko elämä aikaa oppia uutta.

Nyt keskitytään meidän perheen kahden koululaisen opintojen tukemiseen, ja tietysti keskimmäisen varhaiskasvatukseen, ja kuopukseen, joka saa olla vielä tammikuuhun asti kotona. Aikamoista sumplimista tästä töiden, opintojen ja perheen yhdistämisestä varmasti tulee, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Sumplimista meillä on ollut ennenkin, ja hyvin ollaan pärjätty aina. Puhalletaan yhteen hiileen ja tuetaan toisiamme, niin hyvä tulee.

Sanoinko jo, että olen haljeta ylpeydestä. Otto, kiitos kun olet juuri sinä. Oot ihan paras. Onnea vielä kerran, tästä tulee ihan mielettömän hienoa. Mä tuen sua ja seison sun rinnalla niinä päivinä kun tulet koulusta intoa puhkuen, ja niinä päivinä kun teet viimeisellä minuutilla koulutehtävää hikikarpalot otsalla. Silloin mä luen lapsille pitkän iltasadun ja vien ne nukkumaan, ja sen jälkeen teen sulle iltapalaa, tai rahtaan energiajuomaa kaupasta, ihan miten haluat. Mä tiedän, että sä pystyt tähän.