Hei!

Sä et tunne mua, enkä mä sua, mutta arvaa mitä, sä olet mun isä. Sä et halunnut tuntea mua, etkä olla osa meidän elämää, tai nähdä mun kasvavan. Et tiedä musta mitään. Kun olin pieni tyttö, mä joskus kyselin susta mun äidiltä. Halusin tietää, miksi toisilla lapsilla oli isä, mutta mulla vain äiti. Se ei häirinnyt mua, en osannut kaivata sua koska mulla ei koskaan ollut sua alunperinkään. Silti mä ihmettelin, miksi sä et halunnut tuntea mua? Miksi mulla ei ollut sitä isää jonka kanssa lähteä luistelemaan hokkareilla tai pelaamaan jalkapalloa sunnuntaisin? Sitä isää joka auttaa matikantehtävissä jos äiti ei osaa, tai joka esittää kiperiä kysymyksiä poikaystäväehdokkaille.

Sä olit aikuinen ihminen, et mikään teini enää. Et kyennyt kohtaamaan tilannetta johon itse olit syypää, vaan juoksit karkuun. Mun silmissä sä olit ja olet pelkuri, oikea pahemman luokan munapää. En ole sulle katkera siitä että et halunnut mua, koska jos mulla olisi ollut sut, mä en olisi minä, enkä haluaisi olla kukaan muu. Mä olen aina ollut onnellinen äidin kanssa, ja uskon että äiti on ollut mulle tuhat kertaa parempi vanhempi yksin, kuin mitä sä olisit ollut toisena vanhemmista. Ehkä olet hyvä isä jollekin toiselle, vaikka susta ei mulle isäksi ollutkaan. Toivon ainakin että olet, enpä mä siitä hyöytyisi mitään jos loukkaisit mun lisäksi muitakin.

Ja kyllä, mä olen loukkaantunut sulle. Vaikka en ole katkera, olen loukkaantunut, mua harmittaa että sä et halunnut olla osa mun elämää. En ollut sulle tärkeä, etkä välittänyt musta. Mietitköhän koskaan millainen mä olen tai mitä teen? Se olisi hauskaa tietää. Mä olen joskus miettinyt sua paljonkin, nykyään pyörit mun mielessä aika harvoin, ehkä juuri näin isänpäivinä, mutta et muuten.

Nuorempana mietin paljon sitä, mitä ominaisuuksia olen perinyt sulta. Tulisiko mustakin isona pelkuri-munapää niinkuin isästäni? Ei onneksi tullut, olen perinyt äidiltä kaikki ne ominaisuudet joilla on väliä. Mä olen rohkea, periksiantamaton ja rehellinen. Sun täysi vastakohta siis. Mutta on mulla sun hiustenväri, ja ehkä taidot matemaattisissa aineissa ja luonnontieteissä tulevat sulta, ne keskivertotaidot siis, kyseiset oppiaineet kun eivät äidin vahvuuksiin kuulu.

Näin vanhempana olen miettinyt paljon sitä, miten paljon asioita multa on pimennossa, koska en tunne isääni? Entä jos sinulla onkin jotain perinnöllisiä sairauksia, joista en saa tietää ajoissa koska en tunne sinua? Entä jos jompikumpi meidän lapsista olisi ollut syntyessään perinnöllisesti sairas, minun puoleltani, enkä olisi tiennyt sairastumisriskistä sinun takiasi? Onneksi niin ei käynyt. Onneksi emme joudu kärsimään sinun valintasi takia, ainakaan vielä, tulevaisuudesta ei voi tietää.

Loppupeleissä sun puute mun elämästä ei ole vaikuttanut mihinkään tärkeään, vaikka tietenkin yksin konkreettinen puute on myös se, että meidän lapsilla ei ole toista pappaa ollenkaan. Sulla on tyttären lisäksi kaksi ihanaa lastenlasta, 1,5- ja 3-vuotiaat reippaat ja rakkaat tytöt, jotka eivät myöskään koskaan opi tuntemaan sua. Onneksi meidän tytöillä on rakastava, läsnäoleva isä, joka paljon sinua nuorempanakin osasi ja halusi kantaa vastuunsa, eikä lähtenyt karkuun niinkuin sinä.

Jos olisit ollut läsnä mun elämässä, olisin toivonut että olet niinkuin mieheni, ja lasteni isä, Otto on. Aina täysillä mukana lasten jutuissa, valmiina legorakentamiseen tai nukkeleikkeihin. Tasavertainen vanhempi, joka suojelee perhettään kaikin mahdollisin keinoin. Suuri tuki mulle äitinä, tärkeä, rakas ja paras mahdollinen isä lapsille. Hän on aina läsnä, leikkii ja opettaa, kuuntelee ja auttaa. Hän on kärsivällinen, fiksu ja omaa samanlaiset arvot kuin minä.

En ole kaivannut sun rakkautta, läsnäoloa tai hyväksyntää, niitä olen saanut tarpeeksi muutenkin. Tietoa mä olen kaivannut, mutta sitä mä en koskaan saa. Vaikka mulla ei ole sua, mulla on äiti ja mulla on Otto. Mulla on myös ihana pappa, ja paljon miespuolisia sukulaisia, joiden kanssa olen käynyt kalastamassa ja ajamassa nurmikkoa. Mun äiti on hoitanut kahden vanhemman hommat ihan yksin, ja onnistunut siinä ihan loistavasti. Hänellä on ollut rankkaa, vakavasti sairaana toisen vanhemman tuki olisi ollut korvaamatonta. Mutta me selvittiin, hyvin selvittiinkin.

En tiedä mitä sinulle kuuluu tai miten sinulla menee, mutta toivon että nykyään et juokse enää karkuun, vaan kohtaat tilanteet sellaisina kuin ne ovat. Toivon että olet läsnä lapsillesi, etkä sellainen kiireinen isä joka ei koskaan ehdi jutella tai auttaa läksyissä. Aina pienenä tein isänpäiväkortin päiväkodissa ja koulussa papalle, ja äidilleni, koska äiti on hoitanut sunkin hommat. Mutta olkoon tämä nyt kortti ja kirje samassa sinulle, kaikkien menneiden ja kaikkien tulevien isänpäivien kortti.

Hyvää isänpäivää, isä!

Ystävällisin terveisin,

tyttäresi Iina

Paljon onnea kaikille nykyisille ja tuleville isille, papoille ja isopapoille, sekä tietenkin meidän Otolle ja mun papalle! Kiitos Otolle siitä, että olet juuri sellainen isä kuin olet, eli maailman paras.

Äitiys on tehnyt musta hurjasti itsevarmemman, ulospäinsuuntautuneemman ja onnellisemman. Olen aina ollut ulospäinsuuntautunut kyllä, mutta ennen olin arka. Pelkäsin tekeväni tai sanovani jotain väärää, jos tuon itseäni esille. Ennen epäröin itseäni ja omia kykyjäni, ja ajattelin aina etten ole tarpeeksi hyvä. Nykyään mä tiedän, että mä olen ihan tarpeeksi hyvä. Ansaitsen olla onnellinen, ja saan tavoitella omia unelmiani.

Olen aina antanut anteeksi helposti, myös asioita, joita moni muu ei koskaan voisi antaa anteeksi. Käytännössä olen ollut ihminen, jonka voi puhua ystäväkseen minkä tahansa loukkauksen jälkeen, kunhan vain pyytää anteeksi ja sanoo muutaman kauniin sanan. Olen ollut tilanteissa joissa olen tuntenut itseni arvottomaksi, loukatuksi ja petetyksi, mutta antanut silti kaiken anteeksi. Jatkanut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Nyt olen tilanteessa, jossa empaattinen minäni vaatisi antamaan anteeksi ja unohtamaan, sanomaan ehkä jotain mukavaa vielä tueksi. Äitiyden myötä mun sisällä herännyt leijonaemo on toista mieltä. Mikäli ainoastaan mua itseäni olisi loukattu, mä varmaan juoksisin antamaan anteeksi ja halaamaan päälle. Mutta kyseessä on mun lisäkseni myös joku muu, joku muu jota suojelen leijonaemon lailla. Edelleen ymmärrän, että kaikki tekevät virheitä, typeriäkin virheitä. Mutta on olemassa myös virheitä, joita ei vaan yksinkertaisesti tehdä, asioita, joita ei vaan sanota.

Tällä hetkellä olen umpikujassa, en tiedä mitä sanoa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, mitä tahansa sanonkaan. Siitä huolimatta, mä aion nyt olla vahva. Mun ei tarvitse hyvitellä tai yrittää saada toisen oloa paremmaksi, kun en itse ole tehnyt mitään. Mun ei tarvitse uskoa kauniita sanoja tai vakuutteluita, kun todisteet puhuvat puolestaan. Mun ei tarvitse enää olla se kynnysmatto, jota kerta toisensa jälkeen manipuloidaan hyväuskoisena.

On asioita, jotka kuuluvat menneisyyteen, syystä. On myös kauniita muistoja, ihania hetkiä, joita en halua unohtaa. Ne hetket säilyvät mun mielessä aina, ja olen niistä onnellinen ja kiitollinen. Paljon on koettu. Kun mennään tietyn rajan yli, paluuta ei vain enää ole, eikä niitä muistoja voi enää herättää henkiin ja alkaa elää uudelleen. Mä en toivo pahaa, vaikka en sanoisikaan että ”hei se on ihan okei, no big deal”. Mä toivon vaan että virheet opettaisivat.

Menneisyys on hankalaa. Kun on onnellisesti naimisissa, tekee työkseen sitä mitä rakastaa, omaa luotettavan ja välittävän ystäväpiirin ja on kahden ihanan lapsen äiti, sitä ei kauheasti osaa kaivata repäisyä teinidraaman keskiöön. Toisaalta se teki ihan hyvää, herätti mut huomaamaan miten pitkälle on tultu. Mä en halua käsitellä näitä asioita enää. En kuulla, en nähdä, en tietää. En vihaa, mä en vaan enää välitä, ja hyvä niin. Repäisen tämän kirjoituksen myötä irti viimeisetkin omantunnontuskat, mun ei tarvitse välittää. Mustakaan ei välitetty.

En yleensä kirjoita draamasta tai negatiivista tunteista juurikaan. Tämäkin on vain tajunnanvirtaa, asioita joita en tule avaamaan tämän enempää täällä koskaan. Nämä asiat ovat kuitenkin viime päivinä pyörineet mielessä paljon, ja vaikuttaneet ehkä mun kykyyn keskittyä bloggaamiseen. Siksi halusin kirjoittaa tästä. Nyt mulla on hyvä olo. Haikea, mutta hyvä.

Kiitos ja anteeksi. Se siitä arjesta, nyt tulikin jotain vähän vähemmän arkista tähän väliin. Huomenna menen laittamaan ripsipidennykset puolentoistavuoden tauon jälkeen, ja sen jälkeen me juhlitaan Halloweenia vähän etukäteen! Postailen kuitenkin huomenna vielä lauantai-illan asua paremmissa kuvissa, kun lauantaina niitä asukuvia ei ehditty ottamaan. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille<3

Mä oon varmaan kertonutkin joskus, että rakastan tehdä listoja. Silti teen niitä harvoin, jotenkin blogin kirjoittajana olen enemmän sellaista rönsyilevän kertovaa, kuin listaavaa tyyppiä. Onhan täällä ollut bucketlistiä ja 8 faktaa minusta, mutta ne ovat olleet sellaisia kertaluontoisia juttuja harvoin. Nyt kuitenkin päätin aloittaa blogissa uuden kuukausittaisen juttusarjan, Just nyt -tagin alta löytyvän listauksen, siitä mikä on just nyt parasta, ja mikä pahinta. Uskoisin että näihin listoihin on hauska palata myöhemmin itse katsomaan mikä on koukuttanut joskus ja mitä ilman olisi voinut elää silloin(kin)!

PARASTA:

SUITS, se nyt vaan on ihan paras. Mä olin luovuttanut Breaking Badin ja HIMYMin loputtua, ja Shamelessin, Game of thronesin ja American Horror Storyn jäätyä tauolle. Sitten löytyi Suits, ja meidän illat oli sinetöity. Ihan loistava sarja, ketuttaa sillä meillä on niin vähän enää jaksoja katsomatta! Mahtavaa dialogia ja ihan huiput hahmot.

ALEXANDER WANG X H&M, ruotsalaisketjun seuraava yhteistyömallisto. Mr. Wangin mallisto ilmestyy kauppihin 6.11. ja pitkästä aikaa mä en malta odottaa jonkin vaatemalliston ilmestymistä. Saa nähdä pääsenkö heti aamusta paikalle, ja kolahtavatko vaatteet sitten livenä. Kuvien perusteella mä olen ainakin ihastunut!

JOULUVALOT, maailman parhaat piristykset tänne sateen ja kylmän keskelle. En ole vielä laittanut omia esille parvekkeelle, paitsi La Casa de cousin Paulit meillä on siellä ollut jo pidemmän aikaa, ne eivät vaan ole kovin jouluiset. Mutta eiköhän viimeistään parin viikon päästä ole meilläkin jo valot partsilla, Otto kun tulee mua jouluhulluudessa sen verran aina vastaan, että saan aloittaa hömpötykset heti marraskuun alussa, hahaa!

PIPOKAUSI, huonojen tukkapäivien pelastus. Viime aikoina huonoja tukkapäiviä on ollut paljon, liian paljon. En malta odottaa että pääsen tällä viikolla kampaajalle ja saan mun unelmahiukset!

PAHINTA:

SUKLAA, suklaa, suklaa. Enough said. Pimeys, kylmyys ja flunssa eivät auta suklaanhimoa vastaan taistelussa yhtään, mutta tällä viikolla mä taistelen!

FLUNSSA, meetkö pois, jooko? Me ollaan oltu tänä syksynä nyt kaksi kertaa flunssassa koko perhe, paitsi Tiara vain kerran. Mikähän mahtaa suoda meille tämän kunnian ihan useammalle vierailulle?

JUURIKASVU, no tätä sivusinkin jo pipokaudesta kirjoittaessani. Juurikasvu on jees, kunhan se näyttää hyvältä, eikä juurikasvulta. Ehkä tämä paljastaa hippusen siitä mitä kampaajakäynnillä on odotettavissa!

KYLMÄ SYYSSADE, ei vaan ole jees. Sateen ropina on tunnelmallista ja ihanaa, ja sade ei haittaa myöskään ulkoilua jos on oikeat vaatteet. Mutta bloggaamista ja valokuvaamista se haittaa, kun valoa ei tule edes päivänvalon aikaan sisälle niin paljoa että saisi kuvia otettua, ja ulkonakaan ei oikein viitsi kastella kameraa sateessa.

Sellainen listaus! Kertokaa ihmeessä tykkäättekö ideasta, mä ainakin tekisin näitä mielelläni lisää. Ja kertokaas myös teidän tän hetken lemppareita ja ärsytyksiä? Löytyykö samoja kuin multa?

Hyvää yötä kaikille<3

Kahdeksan viikkoa on kulunut nopeammin kuin mä oon huomannutkaan! Kahdentoista viikon projekti siivittää kivasti kohti joulua, tai no tämä projektihan loppuu jo marraskuun toisella viikolla, mutta siitä ei ole enää pitkästi jouluun. Suunnitelmissa on 12:sta viikon jälkeen ostaa vielä Kaylan tänä syksynä sopivasti ilmestynyt seuraava kirja, viikot 13-24, eli projekti ei suinkaan jää tähän. Uskoisin, että kunhan säännöllistä liikuntaa on takana 24 viikkoa, eli melkein puoli vuotta, liikunnasta on tullut niin säännöllinen osa elämää, että kirjattomuus ei enää haittaa, vaan ne rutiinit tulevat ihan luonnostaan.

No entäs ne tulokset sitten? Mä en edelleenkään ole käynyt vaa’alla, tai mitannut senttiäkään, vaan tulokset tulevat omasta fiiliksestä, ja siitä mitä peilissä näkyy. Koen olon huomattavasti energisemmäksi kuin alkusyksystä, ja olo on rento ja mukava. Vaatteet eivät kiristä, ja monet pienet ärsyttävät ongelmat kuten turvotus ovat lähteneet pois. Liikunta on auttanut myös hormonaalisiin ongelmiin, ja mä pystyn helposti liikkumaan kuukauden jokaisena päivänä, siinä missä aiemmin teki parina päivänä kuusta mieli vain huutaa kivusta ja maata kauratyynyn kanssa peiton alla syömässä suklaata ja särkylääkettä.

Lihaksia ei ehkä vielä ole esillä, mutta eivätköhän ne sieltä jostain sitten ilmesty kun syö tismalleen oikein ja lisää painoja treeniin enemmän. Kahden raskauden jälkeen venynyt mahanahka on kuitenkin alkanut siirtyä takaisin sinne missä se oli joskus kolme vuotta sitten. Istuessa syliin ei kerry mahaa, vaan se on kiinteä, tämä on jotain sellaista mitä en edes ollut ajatellut tapahtuvan! Kyllä se iho edelleen venyy naurettavan pitkälle venytettäessä, onhan se kokenut kovia, mutta normaaliolosuhteissa mun maha näyttää hyvältä ainakin mun silmään, ja olen tyytyväinen. Muutos ei viikkojen 4 ja 8 välillä ole yhtä suuri kuin viikkojen 1 ja 4 välillä, mutta ehkä jotain pientä on tapahtunut?

Nyt pyörähtivät käyntiin viimeiset neljä viikkoa tätä ohjelmaa, ja nyt mä pääsen taas haastamaan itseäni rankemmilla treeneillä, ja lisäämällä HIITin mun viikko-ohjelmaan. HIIT tulee sanoista High Intensity Interval Training, ja mä uskon että se tekee tosi hyvää. Kiva saada täysin uusi treenimuoto vielä tässä vaiheessa ohjelmaa mukaan!

Itsevarmuus on noussut oman kropan suhteen ihan uusiin sfääreihin. Vaikka ihon huononeminen söi fiiliksiä aika reippaasti, alkaa itsevarmuus tulla pikkuhiljaa takaisin. Vielä iho ei ole yhtä hyvässä kunnossa kuin kesällä, mutta riittävä vedenjuonti, meikkien pesu aina ennen treenejä ja naaman pesu heti treenien jälkeen, sekä säännölliset kuorinnat ovat auttaneet siihenkin. Ehkä mun iho vaan järkyttyi yhtäkkisestä säännöllisestä hikoilusta, niinkuin silloin moni teistä veikkasikin!

Naurattaa, koska näistä kuvistakin näkee selkeästi kuinka meikin määrä on vähentynyt ihan roimasti samaan tahtiin kun ohjelma on mennyt eteenpäin. Tänäänkin mä olin pihalla lasten kanssa ilman meikkiä pitkän tovin, ja joo on mulla pari näppyä, mutta mitä sitten, en usko että ne ketään muuta häiritsee kuin mua itseäni, ja vaikka häiritsisikin, niin sille mä en voi mitään! Niin kerta.

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille!

Miten minusta tuli minä, nykyinen minäni? Fakta on toki se, että äitiys on muokannut, ja paljon, mutta mä en koe että se on ainoa vaikuttava tekijä, minuuteen on vaikuttanut moni muukin asia. Äitiys on kuitenkin se kiistattomasti suurin niistä.

Kun mä tapasin melkein neljä vuotta sitten Oton, mä löysin itseni uudelleen. Silloin musta tuli minä. Aina sanotaan, että pitää rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa toista. Se ei ole absoluuttinen totuus. Toisen rakkaus opetti mut rakastamaan itseäni. Se että joku näytti mulle, että mä olen arvokas, ja mussa on miljoona hyvää asiaa, on tärkein tekijä mun nykyisen minäkuvan syntymisessä. Ehkä joku kyynikko päättelisi tästä, että meidän suhde ei kestä, mutta mä en näe sitä niin. Mä näen sen niin, että me korjattiin Oton kanssa toisemme.

Tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi mä olin 19, nuori ja innokas. Raskaus oli mun unelmieni täyttymys ja mä koen aikuistuneeni ensimmäisen raskauden aikana hurjasti. Muutin mun elämäntavat täysin, ja keskityin itseeni koko yhdeksän kuukauden ajan. Käsittelin silloin paljon asioita joita olin yrittänyt vain unohtaa, ja pääsin niistä yli. Mulla oli aikaa ajatella aina kun Otto oli töissä, ja mä lepäsin kotona. Se mitä mä tarkoitan Oton auttamisella mun minäkuvan kehittymisessä, on se, että Otto näytti mulle, että hei se on ihan okei että sä itket raskaushormoneissasi limuhyllyllä puoli tuntia koska et osaa valita cokiksen ja fantan väliltä, mä oon tässä silti.

Kun mä näin että mun rinnalla on ihminen, joka ei jätä mua missään tilanteessa, mä uskalsin etsiä, löytää ja olla itseni. Toki olen onnekas siinä, että mun dramaattisimpia tilanteita raskausaikana olivat nämä kauppareissujen itkukohtaukset, ja loppuajan vuodelepo ja yllärisynnytys. Mutta tiedän, että vaikka mitä olisi tapahtunut, Otto olisi ollut siinä.

Raskausaikana mulle oli vaikeaa hyväksyä vartalon muutoksia, kasvavaa mahaa lukuunottamatta, ja niitä mä itkin iltaisin myös. Arpia, kiloja ja turvonnutta naamaa. Se tuntui silloin niin lopulliselta, ja nyt niin typerältä, että silloin luulin niiden olevan lopullisia muutoksia. Kun Tiara sitten syntyi, ja musta virallisesti tuli äiti, kaikki muu tuntui ihan toisarvoiselta. Se tunne oli jotain ihan uskomatonta, että on itse oman rakkaan kanssa luonut toisen ihmisen, pienen tyypin josta on vastuussa loppuelämänsä.

Tiaran vauva-aikana mä vaan olin äiti, otin esimerkkiä muista tuntemistani äideistä ja pärjäsin hyvin. Tiara oli tyytyväinen ja rauhallinen lapsi, ja teki vanhemmuuden äärimmäisen helpoksi. Mä en koskaan kyseenalaistanut mun valintoja, toimin täysin mun vaistojen varassa ja koin pärjääväni paremmin kuin hyvin. Olin itsevarma. Näin ystäviä, kävin joskus myös pitämässä kavereiden kanssa hauskaa, ja tein paljon Tiaran kanssa päivisin, ulkoilusta perhekerhoon.

Toisen raskauden aikana mulle iski se viimeinen vauva -syndrooma. Kadotin itseni raskauteen, ja uppouduin kasvatusoppaisiin iltaisin. Pahoinvointi, migreenit ja vuodelepo eivät kauheasti jättäneet tilaa muulle kuin selviämiselle ja Tiarasta huolehtimiselle, enkä edes halunnut ajatella itseäni. Koitin psyykata itseäni jokaiseen jäljelläolevaan viikkoon miettimällä vain tulevaa vauvaa, en raskautta tai omia fiiliksiäni.

Olin päättänyt onnistua imetyksessä, ja otin stressiä kiintymyssuhteen kehityksestä, ja kaikesta muusta, minkä termistöstä en ollut ensimmäisen raskauden aikana vielä tiennyt mitään. Halusin tehdä kaiken oikein, koska kyseessä oli viimeinen raskaus ja viimeinen vauva.

Naiseuttani mä en koe kadottaneeni missään vaiheessa, vaikka raskauksiin uppouduinkin. Mä oon aina ollut esteetikko, ja raskauksien aikana mä nautin naisellisuudesta eritavalla. Vaikka harmittelin joitain muutoksia, nautin myös vatsasta, ja halusin korostaa sitä. Raskauksien jälkeen mulle on ollut tärkeää olla ulkoisesti taas minä, juuri sellainen minä kuin olen sillä hetkellä kokenut olevani. Vaikka ajatukset ovat olleet paljon äitiydessä, mä olen halunnut olla tyyliltäni kuitenkin Iina. Tyyli, kauneus ja vaatteet ovat olleet niitä mun henkireikiä, pinnallisia juttuja joiden miettiminen on piristänyt silloin kun on ollut rankkaa.

Zeldan kanssa imetys sujui kuin tanssi, yöt sujuivat aluksi hyvin ja vauvanhoito tuli vanhasta tottumuksesta. Vauvavuosi imaisi mut täysillä mukaansa siinä vaiheessa, kun päivät alkoivat olla pelkkää itkua ja imetystä, ja öisinkin nukuttiin alle tunnin pätkissä. Mä asetin itselleni kovat paineet, ja yritin olla joku superäiti, jota ei koskaan väsytä, ja joka kykenee imettämään 24/7, siinä ohessa leikkimään ja ulkoiluttamaan esikoista, olemaan hyvin levännyt, huoliteltu ja trendikäs, bloggaamaan, kokkaamaan ja pitämään kodin tiptopkunnossa aina.

Mitä vanhemmaksi Zelda kasvoi, sitä helpompaa arjesta taas alkoi onneksi tulla ja aloin taas muistaa myös omat tarpeeni, olla itselleni armollinen. Viime kevään pari blogimatkaa olivat sellaisia todella tarpeeseen tulleita repäisyjä irti arjesta. Mä en ollut yhtään valmis jättämään Zeldaa hoitoon, en ekalla reissulla yhdeksi päiväksi, enkä varsinkaan toisella reissulla yhdeksi yöksi. Mutta ne reissut tekivät niin hyvää. Mulla oli ensimmäistä kertaa pariin vuoteen aikaa miettiä mitä halusin, uskokaa tai älkää, lentokone on ihan hyvä paikka miettiä omaa minäkuvaa.

Keksin mitä halusin elämältä perheen lisäksi, ja toivuttuani vauvavuoden väsymyksestä, aloin tehdä töitä saavuttaakseni omat haaveeni. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa mulla on vielä paljon tehtävää että olen lähelläkään haaveideni saavuttamista, mutta mä olen onnellinen, tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Ennenkaikkea mä olen onnellinen että osaan ja uskallan taas toteuttaa itseäni, äitiyden lisäksi.

Äitiyteen voi ja saa uppoutua ja perustaa minäkuvansa. On enemmän kuin normaalia, että vauvavuoden aikana on ensisijaisesti äiti, eikä siinä ole mitään pahaa, eikä sen tarvitse olla lopullista. Uppoutumalla äitiyteen mä löysin itsestäni paljon uusia puolia, ja uuden harrastuksen, joka johdatti mut täysin uusien urahaaveiden pariin. Kolmen vuoden äitiyden jälkeen en ole enää niin kriittinen itseäni kohtaan kuin aiemmin, tunnistan helpommin omat heikkouteni ja vahvuuteni, ja osaan toimia niiden puitteissa.

Moi. Mä olen Iina, 23 vuotta. Kahden pienen tytön äiti, yhden Oton vaimo, blogiportaalin osakas, bloggaaja. Nainen. Tytär ja ystävä, kummitäti ja naapuri. Joskus rauhallinen, toisinaan impulsiivinen. Nopea oppimaan, hidas päättämään. Positiivinen, aina eteenpäin pyrkivä. Kunnianhimoinen, mutta realisti. Rakastava ja huolehtiva, myös itseään kohtaan. Minä.

Oletteko te uppoutuneet äitiyteen? Miten äitiys on vaikuttanut teidän minäkuvaanne? Onko äitiys muuttanut teitä?

PS: Masuikävä, so baaaaad!