Lähdin tänään iltapäivällä yksin kohti keskustaa, ja Zalandon bloggaajatapahtumaa. Metroasemalle käveltyäni huomasin, että mulla on enää 15% akkua jäljellä, ja kaiken lisäksi mun lompakko oli unohtunut kotiin! Laukussa oli kolikoita 60 senttiä, ei mikään järin suuri saalis. Jotenkin oli niin ahdistava fiilis, että entä jos vaikka sattuu jotain, ja mulla ei ole puhelimessa akkua soittaa, eikä rahaa tehdä yhtään mitään. Entä jos olisin vaikka joutunut onnettomuuteen, puhelimen akku tyhjänä ja ilman lompakkoa. Kukaan ei olisi tiennyt edes kuka olen! Ilman lompakkoa piti tietenkin myös jännittää että riittääkö puhelimen akku myös paluumatkan mobiilimetrolippuun. Onneksi riitti, puhelin sammui vasta meidän taloa edeltävän risteyksen kohdalla.

Lompakko jäi tietokoneen viereen kun maksoin päivällä laskuja, en tajua miten unohdin sen! En ole unohtanut lompakkoa kotiin varmaan ikinä, en ainakaan niin että olisin ehtinyt pidemmälle kuin alaovelle asti. Onneksi mitään ei sattunut ja pääsin turvallisesti kotiin lompakon luokse. Kävin äsken lenkillä, vain avain ja puhelin mukanani. Lenkillä sitä lompakkoa ei tule kaivattua, ihan hyvin varustautunut olo on puhelimen ja avainten kanssa, mutta keskustaan ei kyllä ole kiva mennä ilman lompakkoa. Toivottavasti ei käy näin enää ikinä!

Takki Sheinside* / Huivi New Yorker* / Toppi H&M / Farkut Dr. Denim / Kengät Sheinside* / Käsikoru Glitter* / Laukku Coach / * = saatu blogin kautta

Keksin unohduksesta kuitenkin myös hyviä puolia. Ainakaan ei tarvinnut nimittäin pelätä että joku varastaa mun lompakon iltapäivän ruuhkametrossa. Ei tullut myöskään ostettua turhaa take-away -kahvia matkalle mukaan niinkuin yleensä. Tietenkin parasta on se, että sentään lompakko ei ollut hukassa, vaan turvassa kotona, missä sen oli ihan hyvä olla. Selvisin reissusta kunnialla ilman, ja opin taas muistamaan että tarkistan tavarat ainakin seitsemän kertaa ennenkuin astun ovesta ulos.

Tapahtumassa sensijaan oli tosi mukavaa, tutustuttiin syksyn Zalandon juhlauutuuksiin, ja Zalandon uusimman merkin eli Topshopin vaatteisiin. Siellä oli kyllä vaikka mitä ihanaa, erityisesti mun sydämen vei pieni Moschinon leopardikuvioinen bilelaukku. Ei sillä että kauheasti kävisin bileissä, mutta ai että se olisi sopinut lauantaiksi kivasti kun lähden juhlimaan omia synttäreitäni! En malta odottaa torstaita kun mulla on oikea synttäripäivä, enkä kyllä lauantaitakaan kun juhlitaan meidän kolmevuotiasta, ja illalla sitten vielä mua kavereiden kesken.

Huomenna meillä on kerrankin täysin ohjelmaton päivä, tai no siis ei ole mitään pakollisia menoja, töitä mulla kyllä riittää, mutta voitaisiin lähteä mun äidin ja lasten kanssa ulos kaikki yhdessä ja nauttia rauhassa. Ihanaa huomista keskiviikkoa, ja hyvää yötä kaikille<3

Sanokaa etten ole ainut joka unohtelee lompakoita kotiin ja lähtee melkein tyhjällä akulla liikenteeseen? Ja vielä yhtäaikaa!

Mun 12:sta viikon ohjelmasta on nyt takana neljä täyttä viikkoa, ja tämä viidennen viikon maanantai. Lupasin päivitellä ennen-jälkeen-kuvia neljän viikon välein, joten tänään on ensimmäisen välietapin aika. Takana on niin monta lenkkiä, että olen seonnut laskuissa, ja liikesarjojen toistoja jo varmaan satoja, ellei tuhansia. Mulle on kertynyt omat suosikkireitit, ihan paras juoksusoittolista täynnä kunnon mättömusiikkia, ja rutiinit siihen, milloin ja missä treenaan.

Viime viikon flunssa vähän verotti voimia, ja olinkin kokonaan liikkumatta pisimmän aikani sitten ohjelman aloituksen, viisi päivää. Kolmannen päivän kohdalla jo tuntui että olisi niiiiiin kiva päästä vaan lenkille eikä lahnata sohvalla, mutta onneksi lepäsin kunnolla. Kun sitten vihdoin aloitin treenaamisen kevyellä lenkillä, se ei tuntunut yhtään sen pahemmalta kuin normaalistikaan. Pelkäsin että olisi vaikea päästä takaisin kiinni rytmiin, mutta hyvin tämä on sujunut, ja circuit-treenitkin tuntuneet samalta kuin ennen taukoa, hirveältä mutta ihanalta siis.

Mä en ottanut mitään mittoja itsestäni aloittaessani treenauksen, enkä aio ottaa jatkossakaan. Mulle merkkaa eniten oma hyvä fiilis ja se että peilikuvassa huomaa kehityksen. Mä oon lisännyt huomattavasti päivittäisen syömäni ruoan määrää, ja juon nykyään paljon enemmän vettä. Olen myös huomannut että mulla on paljon vähemmän niskajumitusta ja päänsärkyjä, koska mun ryhti on parantunut huomattavasti! Olen kiinnittänyt erityishuomiota siihen että pidän selän suorana tehdessäni liikkeitä, ja juostessa tietenkin myös. En edes tajunnut ennen tätä, miten surkea ryhti mulla ennen oli!

Ohjelma muuttuu nyt astetta rankemmaksi, kun viides viikko on alkanut. Toistoja on tullut lisää, liikkeet ovat haastavampia, ja lenkit pidempiä. Ihanaa päästä taas testaamaan itseään, sillä edellisten ohjelmien toistot menivät jo suhteellisen helposti, ilman että piti purra hammasta. Lihaksia ei todella ole näkyvissä vielä, mutta kiinteytystä ehkä jo jonkin verran. Vaatteissa on mukavampi olla kun farkkujen tai juoksuhousujen vyötärönauha ei purista, ja iltaisin ei ole turvonnut ja ällöttävä olo. Seuraavaksi pitää lisätä painoja harjoituksiin, joissa painoja käytetään, ja jatkaa vain ahkeraa treenaamista.

Oikeesti, miettikää, noissa ennen-kuvissa mä oikeasti seisoin mun parhaassa ryhdissä jonka sain aikaan. Järkkyä! Mua hävettää miten kumarassa oon kulkenut jo varmaan vuosia. Ihmekään että on ”vähän” särkenyt päätä kun niska ja selkä ovat olleet niin huonossa asennossa. Ehkä treenaaminen tuo helpotuksen mua raskauksien jälkeen sitkeästi aina ajoittain piinanneisiin migreeneihinkin, who knows?

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille <3

Kerron usein ajatuksistani, tekemisistäni ja meidän perheestä noin yleisesti. Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa pitkästä aikaa vähän enemmän itsestäni, ja ehkä yhden pienen bonus-asian vielä, josta tämä idea oikeastaan lähtikin. Halusin tarttua tähän ideaan myös siksi, että haluan haastaa itseäni. Keksinkö itsestäni vielä näin monen vuoden jälkeen 6 asiaa, joita en ennen ole kertonut?

1. En käytä itse ollenkaan hajuvettä. Mä ennen aina ostin hajuveden, käytin pari kertaa, sain ehkä migreenin, ja sen jälkeen ihastelin vain kaunista pulloa kaapissa. Nyt en ole ostanut pariin vuoteen enää mitään tuoksuja, paitsi Victoria’s secretin body splashin joka valitettavasti aiheutti myös migreeniä, vaikka tuoksuikin herkulle. Mua ei haittaa toisten hajut, mutta itse en näköjään pysty käyttämään. En tiedä mikä siinä on!

2. Sain korvakorut kolmevuotiaana, kun olin mummolassa kesälomalla. Kävin laittamassa ne silloin 13-vuotiaan tätini kanssa Oulun keskustassa, ja mun Helsingissä töiden takia ollut äiti ei lievästi sanottuna oikein digannut siitä kun ilmoitin tästä innoissani puhelimitse. Täti kuitenkin hoiti mun korvikset hyvin ja puhdisti ne säännöllisesti, ja samat reiät on korvissa edelleen!

3. Mun pikkuvarvas meni pilalle häämatkalla, se kammottava rakko joka siihen tuli, on tullut jäädäkseen. Aina kun se paranee, tulee tilalle uusi, ja varvas on muutenkin parin kuukauden rakkoilun jälkeen aika karua katsottavaa. Kiva häämatkamuisto eikö vain!

4. En pysty käyttämään enää epämukavia vaatteita tai kenkiä, niinkuin joskus teininä. Ennen tärkeintä oli ulkonäkö, nykyään se että vaatteissa on hyvä olla. Siksi lähden usein liikkeelle rennoissa slip-oneissa, ja farkuissa jotka eivät purista yhtään. Epämukavissa vaatteissa on vain hankala olo, eikä pysty yhtään rentoutumaan.

5. Mulla on pakkomielle mun nenästä. Kaikki aina sanoi pienenä, että jos nenää pyyhkii ylöspäin, niin tulee possunenä. Ja vielä nykyäänkin, kun Otto tökkää mua nenään niin että se menee possuasentoon, mun on pakko painaa nenää takaisin alaspäin. Vaikka tiedän ettei se oikeasti vaikuta mihinkään! Olen pönttö, tiedän.

+ Yksi paljastus meidän parisuhteesta. Tämä on se asia, josta koko ajatus lähti. Asia josta en ehkä kirjoittaisi omaa postausta, mutta jonka halusin ehdottomasti kertoa, en edes tiedä miksi. Mutta niin, me puhutaan joskus toisillemme laulaen Oton kanssa. Vaikka kumpikaan meistä ei osaa laulaa. Tänään esimerkiksi puhuttiin varmaan tunnin ajan Frozen-leffan Let it go -biisin melodiaan. ”Haluatko sinä kahviii? Miiinä voisin keitelläää” ”En tahdo kahvia, mut otan mehua, jos jaksat kaataa miinulleeeee”. Ihan normaaleja ollaan joo!

Onko teillä hassuja yhteisiä tapoja puolison kanssa? Entä hassuja pakkomielteitä? Nyt saa jakaa kaikki omat outoudet!

Mut on vallannut tämän flunssan aikana oikein megaluokan turhautuminen. Kotona öllöttäminen neljän seinän sisällä ei vaan yhtään ole mun juttu, ja nyt kun sitä on vuorotellen sairastelun takia jatkunut jo viikko perjantain pikkupaussia lukuunottamatta, tuntuu että kaikki turhauttaa. On huono omatunto siitä että ei voi lähteä ulos lasten kanssa, harmittaa kun ei saa tehtyä niin paljon hommia kun haluaisi, ja eritoten ärsyttää se että hyvin alkanut kuntoprojekti on paussilla jo kolmatta päivää. Lauantaina oli siis välipäivä joka sisälsi vain venyttelyn, ja sunnuntain ja maanantain olen jättänyt flunssan takia väliin.

Kauniit ilmat ovat hellineet oikein olan takaa, ja täällä me ollaan maattu sohvalla peittojen alla palelemassa. Onneksi huomenna on Tiaran kerhopäivä, niin hän pääsee vihdoinkin sinne kavereiden kanssa leikkimään edes hetkeksi, vaikka me Oton kanssa sairastellaankin. Mulla on itselläni myös menoa kerhon ajan, joten se varmaankin piristää vähän. En vaan osaa rauhoittua silloin kun olisi pakko. Sanokaa pliis etten ole ainoa? Silloin kun on kaikki maailman mahdollisuudet lähteä ja mennä ja tehdä ihan mitä tahansa, mä makoilen ihan mielelläni myös sohvalla.

Onneksi voin lohduttautua sillä että meillä on kiva viikko tulossa viimeistään ensi viikolla, kun mun äiti tulee meille, ja juhlitaan sekä mun, että Tiaran synttäreitä. Mä oon sellainen tyyppi, että rakastan jos on jotain odotettavaa. Vaikka tykkään arjesta, ja koen että se toimii, mun arkea piristää huomattavasti joku pieni projekti, kuten synttärit, joulun odotus, tai loman odotus. On kiva suunnitella, haaveilla, ja lopussa jo laskea öitäkin aina johonkin kivaan tapahtumaan. Tällä hetkellä odotellaan siis synttäreitä, mutta onneksi pian voi alkaa jo odottamaan joulua, ja ennen sitäkin on tiedossa vielä vaikka mitä kivaa.

Ei arjen tarvitse jatkuvaa juhlaa olla, eikä kaikkien odotettavien asioiden isoja. Pienikin breikki aina silloin tällöin, oli se sitten kahdenkeskinen illallinen, kesäloma tai kaverin häät, katkaisee kivasti arkipuuron ja tekee arjesta mielekkäämpää. Nyt kun kaikki sinällään isoimmat asiat kuten lasten syntymät, ja omat häät ovat jo takanapäin, on välillä tullut mieleen että onko vielä olemassa suuria asioita, joista voin haaveilla?

Onneksi haaveita tulee uusia, niiden jo saavutettujen tilalle. Tällä hetkellä mun suurimmat haaveet ja toiveet liittyvät uraan, koulutukseen ja tulevaisuuden mahdolliseen uuteen asuntoon. Näiden haaveiden toteutuminen on kuitenkin vielä pitkällä edessäpäin, ja se on oikeastaan aika jännittävää. Juuri nyt on sellainen fiilis, että kaikki on mahdollista. Mitään ei ole lyöty lukkoon, mitään isoa asiaa ei ole joka juuri nyt sitoisi juuri tiettyihin asioihin tulevaisuudessa, tietyssä paikassa. Sitä ei kuulkaas tiedä mitä me vielä keksitäänkään, jos oikein innostutaan!

Haaveilu on hyväksi, mutta kyllä mä nautin myös tästä hetkestä. En ehkä juuri tästä flunssaisesta hetkestä, mutta nykyisestä elämäntilanteesta kuitenkin. Meillä on kaikki hyvin, eikä pidä lannistua pienestä nuhakuumeesta. Ehkä mä voisin käyttää tämän flunssaillan hyväksi, kun ei oikein jaksa tehdä mitään järkevää, ja askarrella itselleni vaikka unelmakartan koneella.

Mistä te haaveilette?

Tämä viikko on kahdentoista viikon treeniohjelmani kolmas viikko. Tähän mennessä olen käynyt ohjelman mukaisesti 7 kertaa lenkillä (lenkkeilyn aloitin tosin jo viikkoa aiemmin eli yhteensä 10 kertaa säännöllisesti), tehnyt 8 circuit-treeniä ja venyttely- eli palautumistreenit kahdesti. En ole luistanut yhdestäkään treenistä kertaakaan, eikä oikeastaan ole tehnyt edes mieli. Herkkulakko koki viikonloppuna kolauksen, sunnuntai-iltana mä ratkesin lohtusuklaaseen, mutta sen kyllä suon itselleni. Mulla oli hyvä syy.

Muuten olen pysytellyt herkuista erossa, ja yrittänyt käyttää mielikuvitusta ja keksiä kaikkea terveellistä, vaihtelevaa ja monipuolista syötävää herkkujen tilalle. Vieraita varten olen leiponut kyllä mustikka- ja omenapiirakkaa, mutta molemmista olen jättänyt sokerin pois ja molempia syönyt vain yhden palan. Mun ohjelmassa cheat-mealsit ovat sallittuja, mutta varsinaisia herkkupäiviä ei ole. Eli joskus saa syödä yhdellä aterialla mitä mieli tekee mäkkiateriasta roiskeläppäpizzaan tai suklaakakkuun, kunhan ei tee niin koko päivää. Mielestäni se kuulostaa fiksulta, ja mahdollistaa käynnit ravintolassa tai kahvilla, tai juurikin satunnaiset lohtusuklaat.

Ohjelma jota noudatan, on Kayla Itsines Bikini Body Guide, joka on siis hänen kotisivuiltaan ostettava e-book. Eli kirja ostetaan netistä, minkä jälkeen saa latauslinkin sähköpostiin. Sen jälkeen BBG:tä voi lukea koneella, tabletilla tai puhelimella. Kayla Itsines on australialainen personal trainer, joka on kehittänyt ohjelman naisille, jotka haaveilevat juuri sellaisesta kropasta kuin minäkin. Ohjelmaa voi toteuttaa salilla tai kotona, juuri silloin kun itselle sopii. Ohjeet ovat tarkkoja, mikä sopii mulle, koska jos mulle jää yhtään arpomisen varaa, mä luistan. Tarkalla viikko-ohjelmalla syntyy myös tuloksia.

Ohjelmaa toteuttaakseen tarvitsee jonkinverran apuvälineitä, mutta ei mitään sellaista mitä ei löytyisi lähiostarilta. Multa löytyi jo aiemmin kahvakuula, ja lisäksi olen ostanut hyppynarun ja 1,5kg käsipainot. Voin muuten kertoa että ei ole hyppynarulla hyppiminen enää yhtään niin kivaa kuin ala-asteikäisenä. Silloin sitä jaksoi hyppiä kaikenmaailman leikkejä tuntikaupalla kavereiden kanssa. Nyt vaaditut kaksi minuuttia ovat enemmän kuin tarpeeksi, hah.

Tykkään siitä, että ohjelmat vaihtuvat kokoajan, ja 12 viikon aikana yksi tietty circuit-treeni tehdään vain kaksi kertaa, eli esimerkiksi 1 & 3 -viikkojen ma-, ke- ja pe-treenit ovat samat, kuten myös ja 2&4-viikkojen, etc. Maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina on myös aina eri treenit siis.  Mä kyllästyn nopeasti, ja ajatus saman treenin puurtamisesta viikosta toiseen olisi tosi puuduttava, tämä toimii mulle henkilökohtaisesti paljon paremmin.

Mua on etenkin hämmentänyt se, miten nopeasti kunto kohoaa. Ensimmäisellä viikolla lihakset olivat jumissa koko viikon, mutta sen jälkeen ei ole ollut vaikeuksia kyykistyä tai nauraa kertaakaan lihaskipujen takia. Juoksulenkit ovat pidentyneet kerta kerralta kuin huomaamatta, ja siinä missä ekoilla kerroilla tuntui että kuolee siinä vaiheessa kun oli menossa viimeiset sata metriä, nyt pystyn vaikka kiristämään tahtia puolivälissä matkaa ja juoksemaan kovempaa vauhtia kohti kotia. Juoksu tuntuu hyvältä, ihan mahtavalta.

Ensimmäistä kertaa tanssiharrastuksen lopetuksen jälkeen musta tuntuu siltä, että mä oon löytänyt liikunnan ilon. Mä en nauti ehkä circuit-treeneistä, sellaista hampaat irvessä hikikarpalot valuen vääntämistähän ne ovat, mutta se fiilis niiden jälkeen, muy bien! Juoksulenkeistä nautin ihan hurjasti, ja oikeastaan ilta tuntuu tyhjältä niinä päivinä, kun ohjelmassa ei ole lenkkiä. Ei sillä että tekeminen loppuisi kesken, sitä lenkin hyvää fiilistä ja rauhaa jää vaan kaipaamaan. Kaksi ja puoli viikkoa, ja näin suuri henkinen muutos on jo tapahtunut. Fyysinen muutos on havaittavissa ennenkaikkea kunnossa, ja toki myös siinä, että olo ei ole niin turvonnut, hankala ja huonokuntoinen kokoajan.

Lenkkeilyä piristivät Casallin arvonnasta pari viikkoa sitten voitetut Sculpture-leggingssit, ja nyt olenkin enää juoksutakkia vailla. Kylmempinä päivinä huppari tai college ei enää riitä, vaan lenkkiä aloittaessa on kylmä. Mä en tiedä juoksutakeista mitään, eli saa suositella jotain joka olisi mahdollisimman pitkään käytettävissä syksyllä. Mulle on ihan sama onko se H&M:ltä vai Nikelta, mutta sen pitäisi olla hengittävä ja tosiaan monipuolinen, sellainen ettei tarvitsisi välttämättä ostaa talveksi uutta. Juoksuvaatteissa saa muutenkin neuvoa, välillä tuntuu että on vaikea arvioida mitä kannattaisi pukea lenkille päälle, etenkin niinä kylmempinä päivinä. Lenkin alkaessa tosiaan on kylmä, ja loppumatkasta tuntuu että collegeen tukehtuu.

Kuten sanoinkin silloin ekaa kertaa muutoksesta kirjoittaessani, että treeneistä on vaikeampi luistaa jos lupaa jakaa lenkkikuvia tunnollisesti kaikille teille, se todella on ollut niin. Lisäksi olen lähettänyt Otolle jokaisen circuitin jälkeen Whatsappissa kuvan mun punaisesta ja hikisestä ällönaamasta, haha. Otto varmaan tykkää. Se kyllä uskoo että mä treenaan, mutta mä keräänkin todisteita itselleni. Tuntuu hyvältä katsoa jälkeenpäin niitä kaikkia kuvia, ja tietää tehneensä kovan työn.

Mä tulen kirjoittamaan treenaamisen edistyksestä jatkossakin, mutta ennen-jälkeen-kuvia en viitsi jakaa liian usein. Ajattelin laittaa kuvat 4, 8 ja 12 viikon kohdalla, koska neljän viikon välein ohjelmat muuttuvat rankemmiksi. Mulla on tästä niin hyvä fiilis, edelleen! Kiitos tsempistä teille kaikille myös <3

Palailen huomenna! Hyvää yötä kaikille<3