Tarina jota en koskaan sen kummemmin ole jakanut on se kuinka Otto kosi mua aikoinaan. Juhannus ja kesä muutenkin on monelle rakkauden aikaa jolloin löydetään rakkaus, kihlaudutaan tai haaveillaan kihloista, joten mikäs sen parempi aika jakaa vihdoin vuosien jälkeen oma näkemykseni asiasta.

17.9.2011 mä olin viikolla 35+ raskaana, olin juuri päässyt kotiin sairaalasta vuodelevosta, ja malttamattomana odottelimme vain koska meidän esikoisneitimme päättäisi syntyä. Olin aivan loppu koko raskaanaolemiseen, jatkuviin supistuksiin ja siihen epätietoisuuteen. Tiesin että seuraavana päivänä olisi mun 20-vuotissynttärit, ja tiesin että me ei tehtäisi mitään ihmeellistä, koska liikkuminen oli mulle niin pirun hankalaa siinä vaiheessa. Olin hyväksynyt että mun synttärit kuluisivat kotona eineksien ja telkkarin kanssa, enkä mä muuta kaivannutkaan. Tuolta illalta on olemassa kuva, kuva joka kaikessa inhorealismissaan on aika hauska. Mä olen siinä isompi kuin ikinä muulloinkaan elämässäni, röhnötän sohvalla ja leviän joka suuntaan, mutta naamalla on onnellinen hymy.

Otto oli luvannut mulle jo kauan ennen sitä iltaa, että hän kosii mua ennenkuin meidän lapsi syntyy. Ei mun pyynnöstä, vaan omasta halustaan, kun joskus näistä asioista juteltiin. Aikaa ei supistuksista päätellen ollut enää kovin paljoa, mutta en mä stressannut, tuskin se mitään olisi muuttanut vaikka oltaisiin odoteltu pidempäänkin. En osannut odottaa kosintaa missään tietyssä tilanteessa, enkä ajatellut ikinä että onkohan tämä se päivä kun Otto kosii mua.

En muista enää mitä me katsottiin telkkarista, muistan vain meidän vanhan halvan Ikeasohvan jonka huonosti paikoillaan pysyneiltä irtotyynyiltä mun oli 18:sta etupainotteisen lisäkilon kanssa äärimmäisen tukalaa päästä ylös. Kello 00.00, vuorokauden vaihduttua mun syntymäpäiväksi, meidän kodin täytti kuitenkin vaivalloinen ähinä, kun Otto yhtäkkiä pyysi mua nousemaan sohvalta ylös. Ja mähän nousin, Oton avustuksella.

Sitten Otto polvistui mun eteen lattialle, ja kysyi ”Haluutsä olla aina mun oma?”

Ja mä vastasin että tottakai mä haluan. Taisin itkeä tirauttaa aikamoiset itkutkin siinä onnesta, niihin aikoihin kun mulla oli hormoneissani tapana itkeä vaikka kaupassa jos en osannut päättää mitä jugurttia ostaisin. Se kosinta oli täydellisempi kuin koskaan olisin osannut kuvitella, ei mitään vaivaantuneisuutta, jännitystä eikä muita elokuvista tuttuja juttuja. Vain Otto, kysymys ja ilmiselvä vastaus. Sekuntiakaan mun ei tarvinnut miettiä, koska mä tiesin että haluan olla aina Oton oma.

Oton kosinta ei ollut ehkä ulkopuolisten silmin romanttinen, ja ei se mitään kukkia, kynttiläillallista tai edes sitä sormusta sisältänytkään, mutta se oli rehellinen. Mä en ollut pettynyt siitä etten saanut hummereita, ilotulituksia ja maailman suurinta timanttia, vaan mä olin ja olen edelleen onnellinen siitä mitä mä sain. Mä sain maailman parhaan miehen, ja mä sain aloittaa äitiyden sillä tiedolla, että tuo mies ei ole menossa mihinkään, paitsi mun kanssa naimisiin.

Sovittiin, että katsellaan niitä sormuksia ja illallisia sitten joskus kun jaksan liikkua kultasepänliikkeeseen asti. Halittiin ja ihmeteltiin, että nyt sitä sitten ollaan kihloissa. Ajoitus kosinnalle oli enemmän kuin täydellinen, sillä siitä kahden päivän kuluttua syntyi Tiara. Reilua kuukautta sen jälkeen me lopulta päästiin sormusliikkeeseen asti ostamaan kahdenkympin hopeiset rinkulat nimetöntä koristamaan. Olisi ehkä kannattanut odottaa vielä vähän pidempään, se hopeinen rinkula on nimittäin nykyään mulle niin iso että tippuisi ilman sen päällä hengailevaa vihkisormusta. Mun timantein koristeltu vihkisormus ja se kihlasormus eivät sovi ollenkaan yhteen, mutta mä en halua luopua mun kihlasormuksesta, koska se muistuttaa mua aina siitä mistä me ollaan lähdetty.

Kosinta on piirtynyt mun mieleen täydellisenä hetkenä juuri sellaisena kuin se oli, ja se tärkein, eli lupaus naimisiinmenosta, me toteutettiin viime vuonna. Kun mä mietin näin jälkeenpäin sitä kosintaa, päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus Otolle siitä, että hän oli rohkea ja uskalsi ottaa sen askeleen meidän suhteessa. Se merkitsi mulle ihan uskomattoman paljon silloin, ja se merkitsee mulle paljon edelleen.

Mä en ole ainoa joka sinä iltana meni kihloihin, käykää ihmeessä lukemassa myös kosijan näkökulma.

Miten teitä on kosittu,? Jakakaa ihmeessä kaikki teidän omatkin tarinat koska niitä on niin ihana lukea!

Samanlaiset tuulipuvut, yhdessä liehuvat heviletit ja miehen kravattiin mätsäävä juhlamekko ovat klassisia esimerkkejä pariskuntien yhteensopivista tyyleistä. Mutta entäs jos pariskunnan tyylit eivät sovi ollenkaan yhteen? Pitääkö niiden edes sopia? Tämä on aihe jota ollaan aika ajoin pohdittu Oton kanssa, sillä kuten moni teistä on ehkä huomannut, meidän tyylit eroavat toisistaan aika paljonkin.

Siinä missä mä tykkään klassisista kampauksista ja maanläheisistä sävyistä omassa tukassani, Otto tahtoo shokkivärejä ja rikottua lookia. Mulla on beige liehuva trenssitakki, Otolla happopesty musta farkkutakki-huppari. Mun paidoissa harvemmin printtejä näkyy, Otolla sen sijaan löytyy kaikkea kyseenalaisista kuvista hauskoihin teksteihin. Pillifarkkuihin me tosin jaamme yhteisen rakkauden, vaikka Otto ei pidäkään korkeavyötäröisistä, joista mä taas tykkään kaikkein eniten.

Muistan kun suhteen alkuaikoina mulle oli tärkeää sopia yhteen. Puin mielelläni joskus sen bändipaidan päälle, koska tiesin että Otto tykkää siitä erityisen paljon. Hylkäsin korvakorut, koska tiesin ettei Otto pidä niistä ja käytin useammin farkkuja kuin hameita, koska sain Otolta eniten kehuja kun päälläni olivat ihan tavalliset farkut, toppi ja huppari. Ja kieltämättä viime vuonna kun värjäsin hiukset pastellipinkiksi, tuntui hyvältä kuulla Otolta että mulla on siisteimmät hiukset ikinä. En kuitenkaan kokenut pinkkiä kuontaloa omakseni, ja luovuin siitä aika nopeasti, vaikka tuo aviomies jäikin sen perään haikailemaan.

Korvakorut olen ottanut takaisin käyttöön jo aikapäiviä sitten, mitäs väliä sillä on jos Otto ei niistä pidä, jos mä itse pidän? Ja onpa tuo miekkonen mulle ostanut korviksia lahjaksikin, vaikka tykkää enemmän kaikista muista koruista. Ei Otto koskaan ole mua vaatinut mihinkään tyylinmuutoksiin, ihan itse mä olen aina vaatteeni ja hiukseni valinnut. Joskus tuntuu kuitenkin hyvältä laittautua ”toista varten”, ihan muuten vain.

Vuosien tuoma varmuus on opettanut, että ei se rakkaus kyllä ainakaan siitä tukanväristä ole kiinni, eikä ole niistä vaatteistakaan. Ihailen toki Beckhameiden ja Kimyen kokonaisvaltaisen yhteensopivia lookeja, ja joskus haaveilen siitä että Otollakin olisi Niken Air Force 1:t, mutta sitten taas toisaalta mun mielestä tyyli on yksi henkilökohtaisimmista asioista. Mulle pukeutuminen on tapa ilmentää mun luonnetta ja toteuttaa mun omia mieltymyksiä, ja sitä se on myös Otolle. Jos maku on yhteinen, niin go for it, mutta jos tyylit ovat jo lähtöjään erilaiset, ei mun mielestä ole mitään tarvetta niitä sulauttaa yhteen ihan vain parisuhteen vuoksi.

Toisaalta jonkinlaista luonnollista yhteinäistymistä meille on ehkä tapahtunut joka tapauksessa, mutta sitä en tiedä onko kyse makujen vai muodin muutoksesta. Nykyään löydetään ehkä enemmän yhteensopivia vaatteita, collegepaitoja ja muita rennompia vaatteita. Meidän perustavanlaatuinen ero on se, että mä viihdyn mieluusti ehkä vähän epämukavissakin vaatteissa, jos ne näyttävät mun silmään hyvältä. Otolle taas mukavuus on kaiken a ja o.  Silloin kun pukeutumisen kriteerinä on mukavuus, me ollaan aika samasta puusta veistettyjä. Työ- ja juhlalookit sen sijaan eroavat toisistaan joskus paljonkin.

Häihin me laitettiin tietenkin kaikki sopimaan yhteen, ja silloin me mätsättiin ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin meidän suhteen aikana. Mutta häät onkin häät. Arkena en kaipaa rinnalleni pukumiestä vaikka itse korkkareissa ja kauluspaidoissa viihdynkin.

Mä tykkään Oton tyylistä, se sopii sille ja musta on siistiä päästä toteuttamaan mun vielä vuosia opintojen lopettamisen jälkeenkin jossain pinnan alla kyteviä parturi-kampaajan himoja värjäämällä Otolle kreisejä shokkivärejä päähän ja leikkaamalla uusia malleja. Enää en halua parturi-kampaajaksi, mutta on kiva kun kotona voi testailla kaikkea erilaista ja hauskaa. Myös Otolle vaatteiden shoppailu on hauskaa, koska Otolle voi etsiä kaikkea sellaista mikä näyttää siistiltä, mutta mitä en osaisi ikinä kuvitella itseni päälle.

Me ollaan erilaisia monessa asiassa, tyyli on vain yksi niistä. Ainakin meidän suhteessa se tyyli on kuitenkin aika toissijainen asia, eikä sen yhteensopivuutta tule kovinkaan usein edes mietittyä. Oton uuden hiustenvärin myötä tämä aihe kuitenkin nousi jotenkin mun mieleen, ja sitä oli hauska pohtia vähän enemmänkin. Otto on mun ihana riikinkukkopää, enkä vaihtaisi milliäkään siitä toisenlaiseksi <3

Onko teillä samanlainen vai erilainen tyyli puolisoidenne kanssa? Mitä mieltä olette täydellisesti yhteensopivista pariskuntatyyleistä?

Meidän pienimmäinen kiitti tänään kauppareissusta, ihan tavallisesta muutaman kilsan lenkistä rattailla Lidliin ja takaisin. Hän nukkui reissusta puolet päiväunia, toisen puolen ihmetteli kaupassa, ihasteli kukkia kun käveltiin kotiinpäin ja hämmästeli siskonsa kanssa pieniä ötököitä. Hänellä oli kivaa, hän nautti reissusta ja koki sen mukavaksi yhteiseksi tekemiseksi. Niin myös me muut.

Mä nautin ihan suunnattoman paljon niistä tavallisista asioista, joita me yhdessä touhutaan.

Kiireetön kirjastoreissu koko perheen kesken lähikirjastoon on yksi parhaita juttuja mitä mä tiedän. Lapset tekevät palapelejä, lukevat valitsemiaan kirjoja, ja mä saan käydä etsimässä itselleni muutaman dekkarin tai chick litin iltalukemiseksi. Tutkitaan yhdessä lasten kanssa kirjahyllyjä, mikä näyttäisi kiinnostavalta, mikä olisi hyvä iltasatukirja ja mitä voisi lueskella vaikka ihan itsekseen. Onni on loistava lähikirjasto, josta löytyy sekä suomeksi että ruotsiksi paljon mielenkiintoista luettavaa. Tiedän, että nämä kirjastoreissut ovat lapsille ihan yhtä mieluisia kuin mullekin. Eilenkin kirjastossa viihdyttiin toista tuntia ihan huomaamatta, ja kotiin tullessa oli hyllyssä iso pino uutta luettavaa taas pariksi viikoksi eteenpäin.

Yhteinen viikkosiivous lauantai-iltapäivänä on ihan parasta. Robin raikaa, tytöt huiskivat omilla pölyhuiskillaan ja me Oton kanssa laitetaan hihat heilumaan, ja nopeasti koko koti kiiltää puhtautta. Tulee raikas olo, kaikki on järjestyksessä ja voi hyvillä mielin rauhoittua viettämään viikonloppua. Toisinaan (lue: usein) vastakerätyt kynäpurkit kaatuvat ja pölyhuiska lennättää lattialle jotain minkä keräämisessä kestää ikuisuus, mutta ei se haittaa. Siivous lasten kanssa on ehkä hitaampaa, mutta sitäkin paljon hauskempaa.

Ruuanlaitto  lasten kanssa on myös hauskaa. Kuopus haluaa aina kuoria valkosipulinkynnet, mutta heittää ne kynnet aina kuorien mukana roskikseen. Esikoinen repii salaatit ja kattaa pöydän. Hän on myös erityisen hyvä sekoittaja. Välillä keittiössäkin maito kaatuu ja innokas sekoittaja sekoittelee ainekset ympäri pöytää, mutta entä sitten? Ei se ole niin justiinsa.

Iltaulkoilu omalla pihalla ison hiekkalelukassillisen kanssa piristää ruohkaähkyn jälkeen. Lasten kanssa touhutessa itsekin innostuu tekemään vaikka mitä hiekkakakkuja, ja mä ainakin sanon edelleen melkein yhtä innostuneena kuin 20 vuotta sitten, ”Älä tule paha kakku tule hyvä kakku!” Toinen naperoista antaa kuorma-autolleen kyytiä karusellissa, ja toinen tekee hiekkajäätelöt koko perheelle. Ja ulkoa pääsee pois hyvällä mielellä kun muistaa kertoa että kotona odottaa vielä saunominen ennen yöunille käymistä.

Sunnuntaiaamuinen barbieleikki vierähtää nopeasti monen tunnin mittaiseksi, kun innostuu rakentamaan lasten kanssa barbeille ison kodin ja supermarketin notkuvine hyllyineen. Kiireetön leikki lasten kanssa on yksi niitä asioita, mistä nautin arjessa kaikkein eniten. Kun voi heittäytyä täysillä siihen leikin maailmaan, ja unohtaa hetkeksi ne kauppareissut, viikkosiivoukset ja tietokoneella odottavat velvollisuudet. Ehdottomasti yksi parhaita rentoutumiskeinoja.

Välillä on kivaa kun on viikonlopuksi paljon tekemistä, ja toisinaan on kiva viettää näitä viikonloppuja, kun ollaan vaan ihan oman perheen kesken eikä tehdä mitään ihmeellistä. Lapset eivät tarvitse aina sirkushuveja ja hoplopreissuja, vaikka kivoja nekin ovat. He nauttivat kaikkein eniten siitä että heidän jutuissaan on täysillä läsnä. Ja kun jaksaa olla täysillä läsnä, voi hyvillä mielin ja hyvin onnistuen varastaa itselleen sen rauhallisen hetken vaikka keskellä päivää, kun lapset viihtyvät mukavasti alkaneen leikin parissa itsekseenkin ihan hyvän tovin.

Rauhallinen viikonloppu huipentuu siihen, kun saa kirjaimellisesti käpertyä Oton kainaloon peiton alle katsomaan elokuvaa, niinkuin eilen. Onhan siellä paksun peiton alla kahdestaan vähän hikistä, etenkin saunan jälkeen, eikä mistään romantisoidusta kiiltokuvakäpertymisestä suihkunraikkaana-silti-meikit-naamassa-satiinilakanoissa ole tietoakaan. Mutta on tuon oman murusen ihanan tavallisessa kainalossa ihanaa hengailla. Ei ne olosuhteet vaan se seura. Raidalliset trikoolakanat tuntuvat luksukselta, kun niissä saa pötköttää juuri Oton kanssa.

Saan olla onnellinen siitä, että jaan mun arjen ja juhlan harvinaisen samanlaiset arvot kanssani omaavan miehen kanssa. Ollaan molemmat vähän kotihiiriä, tai koti-ihmisiä niinkuin pappikin meitä vihkiessään totesi. Tykätään välillä käydä jossain ja tottakai nähdä myös ystäviä ja sukulaisia, mutta suurimman osan ajasta me viihdytään lököhousuissa (ai että olen edelleen kateellinen Oton banaanisortseista, näytä ne jo instagramissa) kotona, ja se on ihan okei.

Tavallisen ihanat, joidenkin mielestä tavallisen tylsät asiat, on juuri niitä parhaita. Takana äärimmäisen rentouttava viikonloppu, jonka avulla jaksaa hyvin ensi viikon kiireisen työrupeaman isoine kuvauksineen ja muine huippuine juttuineen.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja toivottavasti teilläkin on takana rentouttava viikonloppu 🙂

Eilen jo paljastin vähän äitienpäivälaukkuani instagramissa, kun vilautin sen suojapussukkaa. Laukku on siis Marc by Marc Jacobsin, ja mä olen siihen aivan ihastunut. Tajuttiin muuten eilen että kaikki lahjat viimeisen puolen vuoden aikana, mitä olen Otolta saanut ovat olleet Marc by Marc Jacobsia. Jouluna korvakorut, hääpäivänä kaulakoru ja nyt äitienpäivänä siis tämä laukku. Kieltämättä se taitaa olla mun lempparimerkkejä tällä hetkellä, ja ainakin toistaiseksi olen ollut laatuun todella tyytyväinen. Ihanaa että Otto tietää mistä mä tykkään.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen vaaleaa laukkua, ja sellaiselle on näin kesän lähestyessä tarvetta, kun ei tule käytettyä vain mustia talvisaappaita vaan myös valkoisia AF1:ja ja eri värisiä ballerinoja ja korkkareita. Mun laukussa pitää olla tarpeeksi tilaa, mutta toisaalta se ei saa olla liian iso. Ensin mä haaveilin oikeasti isosta laukusta, mutta nyt kun olen raahannut työpäivinä aina keskikokoista laukkua sekä isoa laukkua, olen todennut että pärjään sittenkin pienemmällä käsilaukulla ja isolla kassilla jossa mulla kulkee läppärit, padit ja muut mukana.

Tämä siksi, että kun lähden esimerkiksi tapaamiseen tai lounaalle, on kivempi kun on ne kaksi laukkua, joista toisen voi jättää toimistolle ja sen pienemmän ottaa mukaan pienine tärkeine tavaroineen. Tuntuisi ärsyttävältä raahata megaisoa läppärille ja päivän omaisuudelle tarkoitettua laukkua kokoajan mukana, jos olisi kerran mahdollisuus jättää ne kamppeet pois kyydistä ja laukku olisi siis melkein tyhjä. Pienissä kuppiloissa lounastaessa sellainen on oikeasti tiellä, tai ainakin hankala vahdittava.

Laukku jonka Otolta sain on Marc by Marc Jacobs Ligero Double Percy, Dark Buff Multi -vär(e)issä. Siinä on kaksi erillistä vetoketjulla suljettavaa yhtä suurta osiota, pikkutasku avaimille ja muille toisessa niistä osioista, sekä säädettävä kantohihna. Se on beigen ja kerman sävyinen, hopein yksityiskohdin ja valmistettu aidosta italiaisesta lehmän nahasta.

Mä uskon että musta ja Ligero Double Percysta tulee aika hyvät kaverit, se on nimittäin niin ihanan yksinkertainen ja monikäyttöinen, että tulee varmasti olemaan osana mun aika monia asuja. Mulla on ollut erittäin läheinen suhde viime kesänä ostettuun Coachin Bleeker Prestoniin, mutta tässä on nyt aika kova haastaja. Nyt on kiva, kun on kaksi täysin erilaista, kaksi hyvin mun tarpeita vastaavaa laukkua.  Ja hei, ainakin vaihtelua asukuviin joissa sama musta laukku on vilissyt melkein joka kerta viime kesästä asti!

Laukkujen on  varmasti hyvä antaa välillä ”levätä” niin ne kestävät parempana käytössä pidempään, se on toinen syy siihen että olen nyt iloinen että arkisia käyttölaukkuja on nyt kaksi. En ole muutamaan vuoteen ostanut yhtään heräteostoslaukkua, vaan ainoastaan muutaman pidempään harkitun mallin, ja niistä jokainen on säilynyt hyvänä.  Ne tulevat varmasti olemaan käytössä vuosikaudet, ehkä joskus meidän tyttärilläkin jos äidin ja tytärten maut käyvät yksi yhteen vielä kymmenen vuoden kuluttua.

Äitienpäivälaukku hot or not?

Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3

Mä en tiedä edes mistä aloittaisin, kun viimeisten kolmen päivän aikana on tapahtunut niin paljon. Pää on ollut ihan hurjan pyörällä vielä tänäänkin, vaikka ollaan vaan otettu rennolla verkkarimeiningillä kotona. Ottokin on niin väsynyt raukka että nukahti sohvalle jo tunti sitten, tuossa se koisii mun vieressä. Niin paljon ihmisiä, tapahtumia ja meininkiä, ei ihmekään että vähän väsyttää. Perjantain vietin siis Porvoossa, josta tultiin vasta iltayhdentoista maissa takaisin Emilian kanssa. Porvoon reissusta on tulossa oma postauksensa alkavan viikon aikana, nyt vuorossa juttua eilispäivän Inspiration Daysta ja Indiedays Blog Awardseista, jotka huipentuivat aika mielettömällä tavalla.

Lauantaiaamu valkeni kauniin aurinkoisena, ja me lähdettiin jo hyvissä ajoin kohti ravintola Maxinea, jossa Bloggers’ inspiration day eli BID tänä vuonna pidettiin. Mä olin ensimmäisen tunnin tapahtumasta Kultajousen ständillä esittelemässä My iMenso-koruja, ja se olikin hauskaa puuhaa, tehtiin vaikka minkälaisia kivoja koruja ständillä vierailleiden blogikollegojen kanssa. Ekan tunnin jälkeen lähdettiin sitten pyörimään Oton, Kaislan ja Emilian kanssa yhdessä, ja törmäsin vaikka kuinka moniin tuttuihin. Oli aivan ihana nähdä kaikkia pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia.

Päivä meni hurjan nopeasti, tapahtumasta kiiruhdettiin nopeasti kotiin vaihtamaan vaatteita ja syömään ja moikkaamaan lapsia, ja sitten pitikin jo lähteä. Mentiin etkoilemaan Emilian ja Essin hotellihuoneeseen Oton, Kaislan ja Simon kanssa, ja siellä sitten hoidettiin vielä viimeiset laittautumiset ja höpötykset ennen varsinaisia bileitä. Oli aivan ihana tutustua Essiinkin jonka olen tiennyt pitkään mutta ei olla koskaan aiemmin tutustuttu sen paremmin. Onneksi mulla oli apuvoimia, sillä mun ihana hapsuhelmainen mekko oli taas kerran sellainen valinta, että vessassakäynti aiheutti päänvaivaa, voi apua!

Gaala pidettiin tällä kertaa uudessa Capitalissa, jonne me hurautettiin ihan viimetingassa taksilla. Napattiin vielä asukuvat nopeasti ennen kuin kipiteltiin sisälle, ja melko pian alkoikin jo itse palkintojenjakotilaisuus. Siinä vaiheessa alkoi jännittää ihan hulluna! Ensin palkittiin Emilia, ja sen jälkeen vuorossa oli Oton kategoria, Vuoden Blogitulokas. Otolla oli vastassa mielettömän kovia nimiä, mutta niin vaan tuo minun ihana mieheni nappasi voiton, eikä meinannut sitä edes tajuta. Mä oon Otosta niin ylpeä, hän on alle vuodessa vakiinnuttanut paikkansa blogimaailmassa ja noussut sinne missä nyt on.

Se mitä mä haluan ehdottomasti korostaa on että Otto nousi sinne lavalle eilen omilla ansioillaan, ihan täysin. Vaikka mä olenkin blogannut pian neljä vuotta, ja Otto sai ehkä alkusysäyksen Akkavallalle siitä että hänet tiedettiin jo entuudestaan mun blogin kautta, ei niitä Oton juttuja kukaan kävisi lukemassa jos ei nimenomaan niistä tykkäisi. Otto on mielettömän taitava kirjoittaja, hauska tyyppi ja osaa ottaa kantaa ja tuoda esiin kiinnostavia aiheita. Otto ei pelkää kirjoittaa sellaisistakaan jutuista, jotka jakavat mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Hän kirjoittaa blogiaan tinkimättä tavuakaan omasta tyylistään, ja niin on tehnyt alusta asti, enkä ihmettele ollenkaan että se toimii.

Onnea vielä mun rakkaalle, Otto sä olet paras ja ihanin. Mä oon aika hitsin ylpeä että saan olla tuollaisen miehen vaimo. Itse sijoituin omassa Luonnollisen upea -sarjassani kolmanneksi, mistä olen hurjan kiitollinen teille kaikille! Myös mun sarja oli tosi kova, enkä olisi voinut kuvitella että pääsisin edes sinne top3:n joukkoon. Voitto meni ihan mielettömän upealle Venla Savikujalle, täysin ansaitusti! Kiitos kaikille teille jotka äänestitte<3

Nyt pitäisi pikkuhiljaa palailla arkeen, mutta onneksi huomenna meillä luvassa kiva pre-vappupiknik lasten kanssa iltapäivällä. Ja onneksi vappu on tällä viikolla, ja saadaan viettää melkein-pitkä viikonloppu perheen kanssa aivan rauhassa tämän härdellin jälkeen. Ihana ihana viikonloppu, mutta nyt on hyvä ottaa vähän iisimmin. Ensi viikolla luvassa ainakin lasten juttuja vähän enemmän, ja gaala-asu  tarkemmassa esittelyssä!

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa kaikille <3