Loman jälkeen on viikko lähtenyt vauhdilla käyntiin kun huomenna on jo torstai, mitä ihmettä? Viikko on ollut yllätyksiä ja ihania asioita täynnä, ja fiilis on ihan loistava. Ollaan oltu paljon ulkona, ja nautittu auringosta. Tytöt ovat olleet päiväkodissa ja me töissä, ihan sitä perus arkea kuitenkin kaiken ihanan keskellä. Päiväkodissakin on sujunut mukavasti vaikka pääsiäinen aiheuttikin tavallista pidemmän tauon päiväkotipäiviin. Mä en oikein tiedä edes mitä sanoa! Pää on jotenkin ihan pyörällä, koska Otto. Tuntuu hullulta, että Oton eilinen Tissikriisi-postaus levisi niin laajasti ja leviää edelleen. Mutta mä olen ylpeä mun miehestä, ja myös kiitollinen kaikille teille kauniista sanoista. Te olette ihania, kannustavia, upeita ja piristätte aina päivää!

Takki on jotenkin ihan tyhjä, mulla oli niin paljon ajatuksia mutta nyt istun tässä ja tuijotan näyttöä enkä saa mitään muuta suusta ulos kuin hömelön virneen kun tuijotan söpöjä kuvia meidän tytöistä. On ne vaan aika ihania tyttöjä, joista mä olen maailman kiitollisin ja onnellisin. Toinen on oppinut keittämään äidille kahvit Dolce Gustolla, ja toinen puhua pälpättää niin että ei saa suunvuoroa. Hyödyllisiä taitoja molemmat, ja kompensoivat toisiaan. Toisen keittämä kahvi herättää kun pitää yrittää pysyä toisen juttujen perässä, kätevää!

Me tehtiin maanantaina yli kahden tunnin lenkki tyttöjen kanssa auringossa. Istutiin merenrannassa, käytiin padolla kävelemässä ja katsomassa meidän vanhaa kotia jossa asuttiin Tiaran vauva-aikana. Niin paljon ihania muistoja, niin paljon naurua ja toisaalta myös ylpeyttä siitä miten pitkälle siitä kaksiosta, rikkinäisellä pyykinpesukoneella varustetusta nuoren perheen ensimmäisestä asunnosta, on päästy. Oton kanssa muisteltiin miten onnellisia me oltiin meidän ekasta yhteisestä asunnosta, miten isoja mullistuksia me koettiin siellä. Me oltiin siellä niin onnellisia, vaikka olikin se rikkinäinen pesukone. Mutta se oli oma rikkinäinen pesukone, ja oma koti, jossa asui meidän oma pieni perhe.

Vaikka nykyään asiat on huomattavasti paremmin kuin siellä, ja edelleen on oma koti, ihan ehjällä pesukoneella varustettuna, tulee sillä vanhalla kodilla olemaan aina erityinen paikka mun sydämessä. Ja musta on ihanaa, että aina kun huristellaan siitä bussilla ohi, tai käydään kävelyllä lasten kanssa, isompi tunnistaa jo ”äiti tuossa talossa me asuttiin kun minä olin vauva!”.

Meidän nostalgialenkki huipentui kevään ensimmäisiin ulkona nautiskeltuihin jätskeihin, kun pysähdyttiin vanhan kodin lähellä Mäkissä. Daim Mcflurry keväisessä auringossa oman perheen kanssa maistui niin pirun hyvälle, rakkaudelle, lämmölle ja noh sille Daimille, Daim on mun lemppari ja näytti maistuvan naperoillekin. Tulee hyvä mieli kun muistelee maanantaita, eipä voi kovin monena viikkona vuodessa sanoa näin, heh.

Viikonloppu koittaa jo ihan pian ja meillä on edessä ainakin vierailu lapsimessuilla, sekä tyttöjen pikkupikkuserkun ensimmäiset synttärijuhlat. En melkein malta odottaa, kaikkea kivaa tekemistä! Oletteko te menossa lapsimessuille käymään?

Ihanaa huomista torstaipäivää ja hyvää yötä teille kaikille <3

Tänään laitoin Otolle viestiä bussista kotimatkalla, että voiko hän tulla ottamaan musta asukuvat ennen kuin tulen kotiin, kun halusin ehdottomasti kuvata mun uudet kengät. Kello oli kuusi, molemmat aivan rättipoikki mutta päätettiin käyttää tilaisuus hyväksi, kun mun äiti oli vielä tämän illan meillä, ja saatiin ottaa asukuvat kahdestaan rauhassa. Asu ei kyllä ollut mikään ihmeellinen, niin perus työpäivän rento asu kuin vaan voi olla, mutta ne kengät. Ja sitten ajattelin, että miksi en esittelisi nimenomaan asua jota en ole aamulla miettinyt sekuntiakaan enempää, kiskaissut vaan jotain kaapista päälle kun mulle tuli jäätävä kiire pressilounaalle innostuttuani vähän liian pitkäksi aikaa tekemään töitä kotoa käsin. Ihan tavallinen asu, asu jollaisessa mulla on mukava olla ja joka on kaikkein eniten minä.

Takki Sheinside* / Neule Lindex / Farkut Gina Tricot / Pipo Asos /Huivi New Yorker* / Laukku Coach / Kuulokkeet Urban Ears / Kengät Nike / *saatu blogin kautta.

Kuvissa näkyy naama, väsynyt naama jonka meikkiä ei ole korjattu kertaakaan aamuyhdeksän jälkeen.  Yleensä meikkaan lähestulkoon aina juuri ennen asukuvien ottoa, tai ainakin korjaan meikin, enkä esittele huulten juonteisiin kerrostuneita huulipunia tai esiin kuoriutuneita slmäpusseja.Tänään valitsin toisin, ensin pakon edessä kuvien ottamista helpottaakseni, lopulta kuitenkin tyytyväisenä valinnastani. Ei se aina ole niin justiinsa.

Kuvissa näkyy väsynyt ja haukotteleva Otto, jota ei varmaan työpäivän jälkeen kiinnostaisi asukuvia hirveästi edes ottaa, mutta joka silti tulee kiltisti ne ottamaan kun pyydän. Otto, joka väsyneenäkin jaksaa nauraa mun pölöille jutuille kesken kuvien, ja joka pyytämättä tekee kaikkensa että saisin kivoja kuvia. Asukuvienottamisprosessi nykyisellään on vuosien harjoittelun tulos, enkä olisi ikinä neljä vuotta sitten kuvitellut että tänä päivänä Otto menee keskellä maaliskuun takatalvea automaattisesti mahalleen maahan makaamaan että saisi hyvän kuvakulman Air Force oneihin.

Mutta niin se vaan meni. Siinä Ottoa ylhäältä 167cm pituudella maanrajaan tuijotellessani mä keksin tämän idean. Osittain arvostuksesta miestäni kohtaan, onhan se nyt ihan hiton hienoa että mun rinnalla astelee tuollainen komistus, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä jaksaa ottaa noita kuvia, tehdä typeriä asioita niiden takia, odottaa että otan kuvan hänen ruoka-annoksestaan ennen kuin hän syö sen, ja menee vaikka sinne maahan makaamaan. Ihan vaan mun takia.

Osittain keksin tämän siksi, että halusin näyttää, miten epäglamouria se asukuvien ottaminen yleesä on, ainakin meillä. Asukuvien ottaminen on kuin mikä tahansa muu arkinen hetki hampaiden pesusta kananmunan keittämiseen. Välillä siinä tulee kylmä, välillä se ei onnistu mitenkään kun hiukset tunkevat suuhun, silmään ja taivaalle tuulen voimasta ja välillä hyvää ilmettä tai asentoa ei vaan löydy millään. Kuvaajalle se on kaikkein vähiten glamouria ja usein mukana ovat vielä lapset, jotka eivät äidin kuvaamisesta niin perusta, ja joiden takia yritetään aina olla mahdollisimman nopeita. Se johtaa usein jälkeenpäin otsa rypyssä kuvakansioiden tutkimiseen, kun niistä ei meinaa löytyä mitään järkevää pikaisen kuvaus-sähläyssession vuoksi.

Silti mä tykkään asukuvauksesta ihan hirveästi, etenkin kesällä kun on kylmyyden verran vähemmän vaikeuttavia tekijöitä. Haluan jatkossakin kehittyä asukuvauksessa ja asujen keksimisessä paremmaksi. Haluan oppia ne taatusti toimivat ilmeet ja asennot, joita käyttäessä tulee vain onnistuneita kuvia. Haluan löytää upeita kuvausympäristöjä ja kokeilla erilaisia tyylejä. Parasta on ehdottomasti käydä jälkeenpäin läpi vaikka koko vuoden asut kerralla ja katsoa miten tyyli on muuttunut ja kehittynyt. Jos ei muuta, niin ainakin voi sitten nauraa kymmenen vuoden päästä yhdessä teini-ikäisten tytärten kanssa sille miten dilleltä äiti on näyttänyt kun he ovat olleet pieniä, ja kuinka he eivät ikinä voisi käyttää pillifarkkuja, air force oneja tai isokokoisia aurinkolaseja. Ja jos he itse jatkavat perinnettä, voidaan sitten lastenlasten kanssa hihitellä heidän äitiensä tyyleille, ja sille kuinka ihan satavarmasti ne samat pillifarkut ja muut ovat jossain vaiheessa eksyneet myös heidän päälleen.

Kiitos Otto, kun jaksat aina kuvailla mua! Ja kiitos teille maailman parhaat lukijat, ilman teitä ei olisi asukuviakaan katseltavaksi myöhemmin!

Niin ja ne kengät. No ne on ihan täydelliset, ihan loistavat jalassa, kauniit ja niin mun! Sopivan kokoisetkin vielä. Mietin ensin uskallanko tilata mun normaalia kokoa, kun Zalandon sivuilla sanottiin että mitoitus on suhteellisen napakka. Riskillä tilasin normaalin kokoni kun isompia ei ollut jäljellä, ja nappiin meni. Ei purista eikä hölsky vaan istuu hyvin. Ehkä lemppareimmat kengät moneen vuoteen.  Ja onnistuin pitämään puhtaana ne ainakin ekan päivän, vaikka joku auto läiskyttikin rapakosta vedet mun päälle kun ajoi ohi niin vauhdilla. Onneksi kastui vain housut, kengille ei mennyt pisaraakaan. Mun ja mun air force onejen suhde on alkanut lupaavasti. 😉

Ihanaa iltaa kaikille<3

Tänään mä paljastan teille meidän parisuhteen kaikki salaisuudet, hah! No en ihan kaikkia, mutta kokosin sellaisen kahdeksan faktaa-tyylisen postauksen musta ja Otosta. Vähän jotain erilaista tällä kertaa.

1. Meidän suurin kinastelun aihe on roskapussit, koska minä. Mä aina tungen ne liian täyteen ja sitten Ottoa ärsyttää ja se ei halua koskea niihin. Voi jos vaan ne roskapussit itsestään kiipeäis ulos sieltä pöntöstä ja sulkeutuisi ja kävelisi kiltisti eteisen ovelle odottamaan vientiä niin olisi kaikki helpompaa. Tai sitten vaan voisin opetella vaihtamaan useammin uuden tyhjän pussin tilalle ennenkuin vanha on ihan täynnä, eihän se vie kuin hetkisen. Mutta käykö teillekin aina niin että huomaatte tällaisen tilanteen osuneen kohdalle juuri silloin kun teette  ruokaa ja pitäisi samaan aikaan hämmentää kastiketta, paistaa pihviä, vääntää pastan keittoaika munakelloon, antaa kuopukselle maitoa ja juosta vessaan viemään uusi vessapaperirulla sitä tarvitsevalle esikoiselle? Ja sitten kun nuo kaikki on tehty, ei mielessä ole enää roskapussin vaihto vaan ruoka ja istuminen hetkeksi alas.

2. Me rakastetaan makoilla ja höpöttää kahdestaan lasten mentyä nukkumaan. Niinä hetkinä pystyy unohtamaan kaiken härdellin, ja keskittymään vaan toisiinsa, ja kieltämättä vieläkin tulee mieleen ne ajat kun me vasta oltiin tavattu ja oli oikeasti aikaa makoilla sängyssä tuntikausia vaikka joka päivä. Joskus on hyvä vaan makoilla kainalossa ihan hiljaa, mutta yleensä meillä ei kyllä tule hiljaista hetkeä kun molemmilla on niin paljon asiaa. Me ollaan tosi kovia puhumaan, siis ehkä sitä voisi kutsua ihan krooniseksi puheripuliksi. Tätä ei moni ehkä Otosta heti arvaisi, mutta mun kanssa se on kova puhumaan.

3. Meillä on sellainen hölmö ilme, joka näyttää noh aika karulta, mutta joka meidän on aina joskus pakko tehdä. Se tulee meillä kummallakin aina yhtäaikaa, ja se tulee vaan kotona, tai ainakin vaan niin että kukaan muu ei nää. Me näytetään se ilme nyt teille, ehkä sen jälkeen hävettää niin paljon ettei tule tehtyä enää edes kotona sitä. Mä en osaa selittää tuon ilmeen merkitystä, en nimittäin itsekään tiedä. 😀

4. Me ollaan oikeesti aika ällöjä, tai sellaisia joita joku ehkä kuvaisi sanalla ällösöpö. Me puhutaan hellittelynimillä kotona ja pussaillaan ja halaillaan ja söpöstellään, joka päivä. Mutta julkisilla paikoilla ja muiden seurassa me kyllä käyttäydytään, haha. Ollaan oltu sellaisia alusta asti eikä me osata tai haluta muuttaa sitä, koska me tykätään tehdä niin. Myös meidän whatsapp-viestit on varmaan ällöjä jonkun mielestä. Sydänsilmäemojit ja murulit vaan vilisee. Okei Otto ei kyllä käytä sydänsilmäemojia, sen verran mä pelastan sen nahkaa, niin ei mene miehisyys kokonaan tämän postauksen myötä.

5. Meillä on monia täysin erilaisia kiinnostuksenkohteita, kuten Otolla pelit ja mulla vaikka lastenvaatteet. Vaikka mä en tajua peleistä (tai en ennen tajunnut) hölkäsen pöläystä, Otto selittää mulle niistä melkein joka päivä ummet ja lammet. Ja se on musta ihanaa, mikään ei ole musta ihanampaa kuin se että mulle rakas ihminen kertoo itselleen tärkeistä asioista, joista hänelle tulee hyvä mieli. Mun mielestä se että voi olla kiinnostunut toisen asioista ja kuunnella ei vaadi sitä että on itse kiinnostunut samasta asiasta.

6. Me tykätään molemmat leikkiä. Me leikitään lasten kanssa paljon yhdessä, ja molemmille on tärkeää että varsinkin työpäivinä töiden ja ruuan jälkeen ollaan yhdessä koko perhe siihen asti että lapset alkavat nukkumaan. Sitten voi uppoutua niihin omiin juttuihin, kun lapset nukkuvat. Toisinaan se tarkoittaa sitä että mä teen blogijuttuja siihen asti että alan itse nukkumaan, eikä meille jää kahdenkeskistä aikaa tai mulle edes ”vapaa-aikaa” sellaisina päivinä ollenkaan. Mutta silloin kun on pakko valita, meille on tärkeämpää olla yhdessä koko perhe, kuin olla kahdestaan. Kyllä sitä kahdenkeskistäkin aikaa saa aina jostain välistä kaivettua.

7. Me kummatkin autetaan toisiamme blogien kanssa. Oikoluetaan postauksia, kommentoidaan niitä ja heitellään postausideoita ilmaan. Meillä on tosi erilaiset blogit ja on helppo vinkata toiselle jos keksii jonkin kiinnostavan aiheen mistä tietää että toinen saisi hyvän tekstin aikaiseksi. Vielä ei ole kertaakaan tullut sellaista tilannetta että joutuisi taistelemaan postausideasta, että kumpi saa kirjoittaa, koska meillä on niin erilaiset lähestymistavat asioihin ja täysin erilainen tyyli kirjoittaa.

8. Mä yritin keksiä tähän jotain negatiivista, ettei postaus menisi liian siirappiseksi. Mutta totuus on että me ollaan aika siirappisia, enkä ala keksimään tyhjästä ärsytyksenkohteita tai riitoja että tämä teksti vaikuttaisi jotenkin aidommalta sellaisten silmissä jotka ajattelevat että parisuhde ei voi olla yhtä ruusuilla tanssimista. Kyllä parisuhde voi olla sitäkin, mutta se elämä siinä ympärillä yleensä ei ole. Vaikeuksien tullessa me tarraudutaan toisiimme, eikä ajauduta kauemmas. Se on meidän tärkein salaisuus.

Toivottavasti tykkäsitte vähän erilaisesta postauksesta ja aivan ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Neljä vuotta sitten tammikuussa mä sairastuin keuhkokuumeeseen. Se oli viimeinen niitti mun koulunkäynnille, joka oli kärsinyt mun sairasteluista (ja laiskuudesta) koko ensimmäisen lukukauden. Olin ollut koulusta niin paljon poissa ensimmäisen 7kk aikana, että olisin joutunut aloittamaan parturi-kampaajaopintojen ensimmäisen vuoden seuraavana syksynä uudelleen. Kun sairaskierre alkoi edellisenä syksynä, mä luovutin liian helpolla. Ahdistuin siitä että jäin jälkeen, ja sen sijaan että olisin tarttunut hommiin mä vaan annoin olla. Niinkuin annoin vähän kaiken olla silloin, en jaksanut kiinnostua mistään, paitsi kavereista.

Täytin mun elämän kavereiden kanssa hengailulla, koska silloin pystyin välttelemään niitä asioita joita mun olisi oikeasti pitänyt tehdä. Kavereiden kanssa unohdin koulun, siivouksen ja kaikki muut ”ikävät” velvollisuudet. Mulla oli niihin aikoihin paljon sellaisia kavereita jotka tykkäsivät myös vaan hengailla, millään ei ollut mitään väliä. En ollut ikinä kotona, tai jos olin niin en ainakaan yksin.

Missä mä olisin nyt, jos en olisi tavannut Ottoa ja saanut elämälleni uutta suuntaa, uusia haaveita, meidän lapsia? Sitä mä en tiedä, mutta voin arvata. En yhtään missään. Oli silloin vielä ihan rikki mun äidin sairauden käsittelystä, tai siitä etten ollut käsitellyt niitä asioita kunnolla. Muistan niin hyvin ne ajatukset, kun olin vihdoin muuttanut takaisin Oulusta Helsinkiin haaveiltuani siitä neljä vuotta, ja sitten musta ei tuntunutkaan miltään. Uusi alku ei ollutkaan uusi alku, vaan aika oli pysähtynyt samaksi harmaaksi mössöksi. Mä itkin äidille iltaisin puhelimessa, että tätäkö mä oikeasti odotin neljä vuotta.

Koulu ei tuntunut miltään, se ei ollutkaan sitä mistä mä haaveilin. Mulla oli ikävä äitiä ja mun ystäviä ja sukulaisia jotka jäivät Pohjoiseen, ja aina kun olin yksin musta vaan tuntui että olen ihan umpikujassa, en yhtään tiennyt mitä halusin, koska selkeästi en halunnutkaan sitä mitä olin luullut haluavani. Elämä ei yllättäen pyörähtänytkään itsestään täydellisesti raiteilleen monen hankalan vuoden jälkeen kun muutin Helsinkiin, vaan mun olisi ihan pitänyt tehdä itse jotain muuttaakseni elämäni suuntaa, herreguud eihän musta sellaiseen ollut.

Mä arvaan, että olisin jättänyt koulun kesken, enkä aloittanut uudelleen seuraavana syksynä. Silloin mä olin kadottanut täysin kunnianhimoni, enkä tiennyt mistä haaveilla. Mä olisin ehkä hakenut töitä jossain vaiheessa, mahdollisesti palannut takaisin puhelinmyyntiin jota olin jaksanut kokeilla hurjat viisi päivää edellisenä syksynä. Olin siinä hyvä, sain myytyä viidessä päivässä niin monta lehtitilausta että sain ihan hyvät tienestit pelkästään sillä. Mutta mua ei kiinnostanut käydä siellä, tai tehdä mitään muutakaan säännöllistä. Kammosin rutiineja ja auktoriteetteja.

Mä arvaan että olisin elänyt holtittoman huolettomasti, enkä edennyt neljässä vuodessa yhtään, päinvastoin. Takapakki olisi ollut jossain vaiheessa väistämätön. Ullanlinnan kaupunkikämppä olisi vaihtunut johonkin pk-seudun viimeisen kolkan lähiöön, tai sitten olisin palannut maitojunalla takaisin Ouluun. En tiedä olisinko koskaan löytänyt sitä mistä mä oikeasti olen kiinnostunut. Olisinko koskaan keksinyt haluavani opiskella markkinointia, tai aloittanut bloggaamista. En varmasti.

Mutta mä tapasin Oton. Otto antoi mulle jotain, mihin en itse pystynyt itseni kanssa. Rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Mutta olisiko Oton rakkauden voima yksin riittänyt muuttamaan sitä ameebaa joksi olin muuttunut, täksi kunnianhimoiseksi ja elämänilon löytäneeksi Iinaksi joka olen nyt? Silloin mä en ollut se ihminen joka haluan Oton rinnalla, kahden lapsen äitinä olla. En se vaimo jonka Otto ansaitsee. Ei se olisi ollut Oton tehtävä mua muuttaakaan, itsestä sen muutoksen tulee lähteä. Ei omia haaveita ja niiden toteuttamista voi sysätä toisen vastuulle. Siksi mä uskonkin, että ilman jotain tarkoitusta, jotain syytä yrittää olla parempi ihminen, me ei oltaisi Oton kanssa tässä nyt, niin kauhealta kuin se kuulostaakin.

Vasta kaksi viivaa testissä saivat mut kyseenalaistamaan kaiken, mitä siihen asti olin pitänyt tärkeänä ja kaiken, minkä olin jättänyt huomiotta.

Niistä kahdesta viivasta on huomenna tasan neljä vuotta. Kävin tänään keuhkoröntgenissä, koska mulla epäillään keuhkokuumetta, jälleen. Kaikki muu onkin sitten muuttunut neljän vuoden takaisesta. Tällä kertaa mahdollinen keuhkokuume ei johdu rakkauden tai huolenpidon puutteesta, epäterveellisistä elämäntavoista eikä siitä että riekkuisin yömyöhään ulkona nahkatakissa kahdenkymmenen asteen pakkasella. Tällä kertaa se (onneksi vielä ehkä-statuksella oleva) keuhkokuume on vain huonoa tuuria, salama joka iskee kahdesti samaan puuhun. Ei ole muuten kuvituskuvat tältä päivältä, voin kertoa että tänään look on vähän väsyneempi, ei mene edes arskojen taakse piiloon. Nyt on aika levätä ja kerätä voimia, tätä tautia ei paranneta sykkimällä joka suuntaan. Levon jälkeen edessä on ihana, aurinkoinen kevät ja haasteet joita innolla odotan. En olisi neljä vuotta sitten uskonut, ettekä olisi tekään.

 Missä te olisitte nyt, jos elämän merkittävä käännekohta olisi jäänyt tapahtumatta?

Otto saa hääpäivälahjaksi kokemuksen, keikkamatkan Lontooseen mun kanssa, mutta tahdoin antaa hänelle myös jotain konkreettista. Meillä taisi olla aika samansuuntaiset ajatukset Oton kanssa, sillä ystävänpäivänä myös Otto sai itselleen kaulakorun. Se on koru, jonka suunnittelin uudella mielettömällä Jevelo -appilla, itse tekemästäni kuvasta, kun sain mahdollisuuden kokeilla sovellusta. Jevelo on sovellus, jossa voi muutamassa minuutissa suunnitella itselleen tai lahjaksi omalla iPhonella tai iPadilla korun, ja tilata sen suoraan kotiin.

Sovelluksen idean on kehittänyt mestarikultaseppä Kristian Saarikorpi, jonka kultasepänverstaalle mulla oli ilo ja kunnia käydä pari viikkoa sitten tutustumassa Fiskarsissa. Mieletön paikka, missä pääsin omin silmin näkemään kuinka uniikit, sovelluksen käyttäjien itse suunnittelemat korut syntyvät 3D-tulostuksen ja perinteisen kultasepän taitojen tuloksena. Jevelo on ilmainen sovellus, jonka  voi tällä hetkellä ladata omalle iPhonelle (5 tai uudempi) tai iPadille TÄSTÄ, ja pian myös androidille. Sovelluksessa voi suunnitella ja tallentaa niin monta suunnitelmaa kuin ikinä haluaa, ja tilata lempparinsa itselle hopeisena uniikkina koruna.

Uniikkien korujen suunnittelu on aiemmin ollut hidasta, kallista ja hankalaa meille jotka emme kultasepäntaitoja omaa itse. Siksi en ole oikeastaan sellaisesta uskaltanut edes haaveilla ennen, olisi pitänyt etsiä kultaseppä, toivoa että hän ymmärtää idean ja että hän vielä osaa toteuttaa sen tismalleen niinkuin minä toivon. Jevelon avulla pääsee näkemään jo ennen tilaamista, miltä valmis koru tulee näyttämään, ja sen voi muokata täysin omaan makuun sopivaksi. Kun korun on muokannut sen näköiseksi kun haluaa, sen voi tallentaa, ja app tekee siitä 3D-mallinnuksen suoraan puhelimeesi, jolla näkee miltä koru näyttää valmiina. Mikäli mallinnus miellyttää, siitä voi tilata korun, joka toimitetaan kotiin parissa viikossa.

Tällä hetkellä koruja voi valmistaa kahdella eri tyylillä, kaiverrettuna tai kuvioleikkauksella. Eli haluamansa kuvion voi joko kaivertaa tai läpileikata koruun. Sovellukseen on tulossa kevään aikan myös mahdollisuus värillisiin koruihin, sekä mahdollisuus valita erilaisia ja eripituisia ketjuja riipuksille.

Korun voi tehdä kuvasta tai tekstistä, piirustuksesta tai vaikka tatuoinnista.  Aiemmin puhelimeen tallennettujen kuvien lisäksi sovelluksen omalla kameratoiminnolla voi ottaa kuvan mistä tahansa ja nähdä samantien miltä se näyttäisi koruna. Tämä mullisti mun ajattelutavan, koska nyt mä näen koruja kaikkialla. Mieletön kuvio lattiassa, hauska graffiti alikulun seinässä tai lapsen maailman kaunein hymy aamulla herätessä tallentuu kädenkäänteessa kauniiksi, uniikiksi muistoksi. Mä olen aina rakastanut suunnitella vaatteita,  kenkiä ja kaikkea mahdollista. Pienestä asti olen piirtänyt ja suunnitellut, mutta aiemmin suunnitelmien toteuttaminen on ollut käytännössä mahdotonta.

Koru saatu Jevelolta.

Oton koru, jossa on teksti AMOR VINCIT OMNIA, rakkaus voittaa kaiken, oli mun ensimmäinen korusuunnitelma, ja mä tykkään siitä hulluna, kuten onneksi Ottokin. Tuossa sovelluksessa on vain sellainen paha juttu, että suunnitteluun jää koukkuun ja mun pää pursuaa ideoita ja kuvia joista saisin mielettömiä koruja itselleni ja muille. Mä vannon että tämä ei jää tähän, pakko suunnitella lisää. Mulla on myös halu kehittyä ja suunnitella vielä siistimpiä ja ihanampia koruja, tässä(kin) oletan harjoituksen tekevän mestarin.

ARVONTA PÄÄTTYNYT. Jos sinäkin haluat päästä suunnittelemaan uniikkeja koruja, lataa sovellus ilmaiseksi ja osallistu upeaan kilpailuun TÄSTÄ. Suunnittele viisi omaa korua sovelluksella, tallenna suunnitelmat hashtagilla #EYEcontest ja osallistut arvontaan, jossa viisi onnekasta voittaa itselleen suunnittelemansa valmiin korun. Sovelluksessa voi myös selata muiden käyttäjien jakamia korusuunnitelmia, ja inspiroitua niistä, jos ei itselle heti tule ideaa mieleen. Kokeilkaa ihmeessä, tämä on helppoa, hauskaa ja ilmaista, ainakin siihen asti että tekee sen täydellisen korun joka on vain pakko saada!