Coca-cola light pyysi mua mukaan kampanjaansa pohtimaan, millainen on ihana mies? Siinäpä vasta kysymys. Kampanjan liitteeksi sain seksiä tihkuvia Coca Cola lightin mainoskuvia hottiskuumiksen mallipojan kanssa, joita minulla oli lupa käyttää tässä postauksessa. Tiesin mitä haluan sanoa, tiesin millainen on minun mielikuvani ihanasta miehestä, mutta en kertakaikkiaan osannut kuvitella niiden lauseiden seuraksi kuvia yläosattomasta mallipojusta kaatamassa hitaasti cokista lasiin, kuumassa auringon paahteessa.

Siispä päätin tehdä jokaisen miehen varman kauhistuksen, pyytää Ottoa kuvattavaksi, kaatamaan hitaasti cokista lasiin, täysin varautumattomana mihinkään edustamiseen. Sellaisena kuin Otto on, silloin kun se on mun ja vain mun ihana mies. Valaistuksen puute harmittaa jälkikäteen, mutta kun yhteinen aika alkaa iltahämärässä niin siinä ei paljoa voi tehdä, paitsi hankkia kuvausvaloja.

Arvatkaa miksi Otto on myös ihana mies? Se suostui. Iltakymmeneltä, mukavasta sohvallalöhöilyasennosta se suostui pomppaamaan ylös, ja pelleilemään kuvissa cokiksen kanssa. Meillä oli hauskaa, ei narinaa ei nurinaa, vaan hauskaa. Naurettiin vedet silmissä, kun Otto pullisteli kuin mikäkin miesmalli. Herra peitti hienosti tölkistä logonkin vahingossa kuvia otettaessa, selvä ammattilainen siis.

Ihana mies laittaa itsensä likoon toisen vuoksi. Ihana mies rakastaa ja välittää. Ihana mies tekee aina parhaansa, ja muistaa kertoa että rakastaa. Ihana mies on luottamuksen arvoinen, ja luottaa myös muhun. Ihana mies on läsnäoleva ja rakastava isä. Ihana mies huolehtii myös itsestään. Ihana mies yllättää, naurattaa ja tekee pönttöjä asioita. Ihana mies on oma itsensä, ja tykkää itsestään sellaisena kuin on. Ihana mies käskee hidastaa silloin kun itse ei sitä ymmärrä. Ihana mies silittää hiuksista ja pitää kainalossa silloin kun uni ei meinaa tulla. Otto on ihana mies.

Siltä varalta että joku kuitenkin haluaa katsella sitä seksiä tihkuvaa sixpackia, ajattelin laittaa tähän vielä yhden kuvan, kutsun tapahtumaan, joka on täynnä ihania miehiä.

Mä haastan nyt teidät kaikki kertomaan tämän postauksen kommenttiboksiin, millainen on teidän mielestänne #Ihana mies. Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan Coca Cola Lightin tarjoama lippupaketti kahdelle hengelle ensi keskiviikon  Rock The Ballet -näytökseen 19.30, päivämäärä oli siis 28.5.2014. Lippupaketti sisältää kaksi lippua, sekä pääsyn Coca-Cola lightin klo 18.00 alkavaille etkoille Savoy -teatterin ravintola Preston parvekkeelle juoma- ja ruokatarjoiluineen. Arvontaan osallistut siis kertomalla millainen on ihana mies, jättämällä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, ja keksimällä itsellesi nimimerkin. Arvonta päättyy 25.5. klo 22.00. Myös minä olen paikalla sekä etkoilla, että näytöksessä ystäväni kanssa, joten tässäpä myös pienimuotoinen lukijatapaaminen! Tilaisuuteen tulee kaikenkaikkiaan kymmenen bloggaajaa lukijoineen ja aveceineen, ja varmasti saadaan tosi kiva ilta aikaiseksi.

Yhteistyössä Coca-Cola light.

Iinan viettäessä aikaansa valmennuskurssilla, ajattelin tehdä palveluksen ja vähän lievittää meidän perheen ylisuorittajan, eli Iinan, blogistressiä taas kerran tökkimällä oman korteni kekoon, tällä kertaa postauksen muodossa. Vietin pari päivää miettien että mistäs mahtipontisesta sitä taas kirjottaisi, mikä saisi ihmiset miettimään ja mikä aiheuttaisi keskustelua ja (kohteliasta) argumentointia. Kenties siitä kuinka nyky-yhteiskunnassa ei homofobialla enää pitäisi olla paikkaa, tai siitä kuinka tasa-arvokeskusteluissa joku aina vetää äärifeminismikortin pöytään. (toim. huom. nimenoaan äärifeminismi, yleensä muodossa miehiltä kivekset nippuun ja naisen tulee olla karvainen vaikka väkisin, tasa-arvon sanan varsinaisessa merkityksessään tulisi mielestäni olla itseestänselvyys). Mutta ei, en ala tällä kertaa, en vielä. Viimeiset pari päivää ovat olleet ihanuudessaan täydellisen tavalliset, tylsät suorastaan. Tästä minä olen nauttinut, ja ei, ei ole sarkasmia.

Päivät ovat menneet töissä, ja illat kotona lasten kanssa leikkiessä, siivotessa, ruokaa laittaessa ja ihmetellessä että miksi en patistaisi Iinaa useammin ulos. Mielestäni on mahtavaa että merkittävin asia mitä on parin päivän sisään tapahtunut on se että päädyin eilen kokeilemaan Subwayn vegepihviä koska se oli päivän subi. Tai se kun matkakorttini hukkui ja oli noudettavissa tunnin sisään HSL:n Itiksen palvelupisteestä jonne joku laupias samarialainen oli sen palauttanut.

Tytötkin ovat molemmat selkeästi nauttineen isin täydellisestä huomiosta. Tänäänkin molemmat sammuivat kuin saunatontut perjantai-iltana, heti kahdeksan jälkeen. Tiaran ruotsinkieli on kehittynyt taas mukavasti kun ei ole muuta kieltä kuullutkaan pariin iltaan, ja Zeldakin ymmärtää että ”sitt” on ”istu”, vähintään yhtä hyvin kuin suomeksi, eli juuri ja juuri. Hieno keskustelukin saatiin Tipan kanssa aikaiseksi siitä kuin Finger Family-lastenlorujen lyriikat oikesti menee. Voin vannoa että laulun sanat menevät ”daddy finger, daddy finger, where are you” eikä suinkaan ”dägi vinge, dägi vinge, vee aah gjuu” mutta voin olla väärässäkin.

Hienoa muutenkin nähdä miten Zeldan kasvaminen on vaikuttanut tyttöjen leikkeihin. Tipakin suostuu leikkimään kuopuksemme kanssa Legoilla nyt kun Zelda ei enää koita kaataa kaikkea, vaan on pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään palikoiden todellisen käyttötarkoituksen, eli niiden syömisen. Tämän jälkeen kuolaisista palikoista rakennetaan torni.

Täydellisen tylsän päivän myös kruunaa täydellisen tylsä ilta, ja ei, edelleenkään ei ole sarkasmia. Illat olen viettänyt tabletilla nettiä selatessa ja harjoitellessa uuden, ts. tarpeeksi pitkäksi kasvaneen, ”kesätukkani” kasassa pysymistä, ja vihdoinkin se tuntuu onnistuvan ongelmitta. Instagramissa pölähtänyt blondi välivaihekin on kuin Suomen Euroviisuvoitto, muisto vain. Kuvaa tästä aikaansaannoksesta ei toistaiseksi valitettavasti ole, mutta jos jotakuta oikeasti kiinnostaa niin kannattaa Googlen kuvahakuun iskeä ”mikael gabriel 2013”, ja miettiä sama tukka punajuurenvärisenä.

Jotta nyt ei kuitenkaan menisi ihan pelkäksi ”kuulumispostaukseksi” niin täytyy mun vähän yhdestä mun projektista mainita jota olen työstänyt jo hetken aikaa. Iina on tätä minulta pidemmän aikaa jo toivonut, ja se palaute mitä olen teiltä Iinan lukijoiltakin saanut on tähän asiaan suuresti vaikuttanut. Mutta siitä lisää kun on sen aika, tulee melkein itselläni jo jännäkakka.

Mutta ei siinä, Iina palaa varmaan kohta kotiin ja minun on aika aloittaa iltarituaalini, eli jäätävä kasa ruisleipiä naamaan, niin iso lasi vettä huiviin että naapurikin varmaan herää yöllä pissalle, ja eikun nukkumaan jotta jaksaa taas aamulla. Hyvää lähestyvää viikonloppua kaikille, ja jos ette vielä osallistuneet sähköhammasharjan ja hammastahnan arvontaan niin viimeistään nyt kannattaa. I shit you not mä melkeen laitan sitä tahnaa leivälle, siitä teille hyvänyön mielikuva.

Me pääsimme maaliskuussa juhlistamaan 1-vuotiasta sivustoamme ihanaan ja ylelliseen Långvikin kartanoon. Juhlatunnelmista kirjoittelinkin jo aiemmin, mutta nyt on tarkoitus keskittyä Långvikin tarjoamiin mahdollisuuksiin romanttista kahdenkeskistä viikonloppua ajatellen. Tai miksipä ei Långvikiin voisi lähteä yhdeksikin yöksi, tai vaikka koko viikoksi? Äitienpäivä on sunnuntaina, ja veikkaan että moni äiti ei vielä tiedä mitä saa lahjaksi, ja ehkä miehet, nuo tunnetut mattimyöhäset lahjojen saralla, eivät vielä kaikki ole päättäneet mitä antavat lahjaksi. Tässä on ainakin aika hyvä lahjaidea!

Långvikista löytyy kaikki, mitä romanttiselta lomalta puolison kanssa voi toivoa. Kauniit merinäköalat, upea ja tasokas kylpylä altaineen ja elämyshoitoineen, sekä laadukas ravintola. Kartano ei ole pääkaupunkiseudulta liian kaukana, matkaa on vain 30 minuuttia, mutta sopivan syrjässä, että saa oikeasti rentoutua kaupungin vilinästä. Muistan tunteen, kun astuimme Korinnan kanssa Långvikin ovista sisään, ja suunnilleen henki salpautui upeasta aulasta ja rennosta tunnelmasta.

Mä pääsin tutustumaan sekä standardihuoneeseen, että upeaan Ritari-sviittiin, ja täytyy sanoa että molemmat tarjoavat upeat puitteet ihanaan yöpymiseen puolison kanssa. Voisin niin nähdä meidät Oton kanssa loikoilemassa unelmanpehmeillä design-sängyillä, rentoutuneena kylpylähoidoista, mahat täynnä superherkullista ruokaa, kuten jo muutamaan kertaan Kideblogeissa mainittua, uskomattoman hyvää kurpitsakeittoa. Långvikin Ala Carte -lista oli aivan omaa luokkaansa, jos vertaa perinteisiin hotelliravintoloihin. Nautin jokaisesta suupalasta ja olisin voinut syödä vaikka koko illan.

Långvikissa on upea hemmottelukylpylä, josta löytyy 22-metrinen kuntouima-allas, kaksi poreallasta, kylmäallas, sekä mieletön Jacuzzi Bar -oleskelutila poreosaston yhteydessä, missä voi nauttia drinkkejä ja snäcksejä. Me ei olla koskaan Oton kanssa käyty kylpylässä yhdessä, tai edes uimassa, ellei varpaiden kastelua kylmässä merivedessä kiljuen lasketa. Olisi niin ihanaa mennä yhdessä loikoilemaan porealtaaseen, herkulliset mojitot tai mansikkamargaritat kädessä, ja vain nauttia.

Me naiset tykätään yleensä kovasti hemmottelusta, ja siihen Långvik tarjoilee kattavan valikoiman vaihtoehtoja niin vartalolle, kuin kasvoillekin. Myös miehille löytyy omia Man Space-, eli miehille suunniteltuja hemmotteluhoitoja, kuten esimerkiksi kosteuttava Man Space Hydra Performance. Jos hemmottelua haluaa yhdessä, voi kokeilla esimerkiksi Kleopatra-hemmotteluhoitoa yhdessä puolison kanssa. Kleopatra-hemmottelukylpy sisältää raikastavan kuorinnan, ja rentouttavan kylvyn ääniaaltojen virratessa vedenpinnan alla. Kuulostaa aika luksukselta mun korvaani!

Långvikissa voi myös golfata, mikäli nauttii siitä, sekä tietysti käydä salilla ja saunassa. Vaikka rakastankin kaupungin hälinää, voin kuvitella että viihtyisin yhdessä maailman parhaan seuralaiseni kanssa todella hyvin viettämässä romanttista viikonloppua Långvikissa, sillä rauhallisuudesta huolimatta, sieltä löytyy kaikki mitä tarvitsee ja paljon enemmän.

Onko mun pakko laskeutua täältä vaaleanpunaisista pilvilinnoista takaisin arkipäivään, pliis ei? Rankan kevään jälkeen kahdenkeskinen yö luksuskylpylähotellissa vaan kuulostaa… no ei pahalta todellakaan. Toivottavasti meille tulisi joku sopiva viikonloppu tässä kesän aikana, jolloin päästäisiin nauttimaan vain toistemme seurasta, Långweekend tekisi varmasti terää.

Postaus toteutettu yhteistyössä Långvikin kanssa.

Kun olen taas ollut kipeänä tämän alkuviikon, olen saanut muistutuksen siitä miten rakastavan, huolehtivan ja ihanan miehen kanssa olen naimisissa. Positiivinen luonteeni kokee flunssan ja pahan siitepölyallergian yhteisvaikutuksesta sen verran kovan kolauksen, että päivänpaisteen kanssa naimisiin mennyt mieheni saa tutustua rasittavaan valittajaan, joka aivastaa jokaisen virkkeen välissä. Vaikka yritän pysyä positiivisena, niin kaikkein räkäisimmällä ja kuumeisimmalla hetkellä, kun punaiset silmät tuntuvat muurautuvan umpeen ja kutisevat niin vietävästi, ei ”kyllä tää tästä iloksi muuttuu” -asenne ole ensimmäisenä mielessä.

Mutta mitä tekee Otto? Auttaa, välittää, tukee ja ymmärtää, joka kerta, joka hetki. Tsemppaa, eikä vaadi erityiskiitoksia tai ylistystä, vaikka sellaisia todellakin ansaitsisi. Otto tekee kaikkensa meidän perheen eteen, ja siitä mä olen enemmän kuin kiitollinen. En olisi pärjännyt alkuviikkoa ellei Otto olisi ollut kotona, ja hoitanut lapsia ja mua, tai ehkä olisin pärjännyt, mutta huomattavasti huonommin kuin nyt. Otto on antanut mun levätä, tuonut lääkettä ja juotavaa, kantanut herkkuja kaupasta ja ennenkaikkea huolehtinut lapsista ja heidän tarpeistaan öin ja päivin.

Nyt on tietysti päällä erityistilanne, kun sekä minä että Tiara ollaan oltu kipeänä, mutta ihan tavallisessa arjessakin Otto on ihana, kannustava ja ennenkaikkea läsnäoleva isä. Blogin oheisilmiöineen, pian alkavan ammattikorkean valmennuskurssin sekä äitiyden ja vaimouden ristitulessa on hankalaa löytää niitä arjen pieniä, omia hetkiä. Silti Otto tarjoaa niitä mulle, ja muistaa muistuttaa, että välillä on ihan okei hengähtää ja huolehtia itsestään, tai istua hetki tuijottamassa huonoa sarjaa telkkarista. Ei se ole niin justiinsa, vaikka se tarkoittaisi ettei sillä hetkellä saa aikaiseksi puhuttelevaa tekstiä, tai tärkeää sähköpostia.

Otto on aina rohkaissut mua tavoittelemaan mun unelmia, eikä koskaan ole seissyt niiden tiellä tai jarrutellut. Otto uskoo muhun, ja kertoo usein olevansa musta ylpeä. Mä haluan kannustaa ja uskoa Ottoon samalla tavalla, ja mahdollistaa hänellekin omien haaveidensa tavoittelun, ja toivon että olen onnistunut ja tulen onnistumaan siinä jatkossakin yhtä hyvin kuin herra itse. Jos Otto ei olisi uskonut että voin saavuttaa blogillani jotain, ei tätä varmaan enää olisi edes olemassa, enkä ainakaan olisi näin hienojen mahdollisuuksien äärellä kuin juuri nyt.

Mulla itselläni ei ole isää. Moni on aiheesta kysellyt, mutta  en koe asian kuuluvan blogiin sen enempää kuin vaikka alushousujeni, se on mun oma asia, jonka haluan pitää itselläni. Ennen Ottoa en oikeastaan edes osannut kuvitella, millaista arki on kun perheessä on molemmat vanhemmat. Olen siitä tietoinen ettei kaikkien arki kahden vanhemman perheissä ole yhtä auvoisaa kuin meillä, eivätkä kaikki isät ole lapsistaan kiinnostuneita vaikka kotona asuisivatkin, mutta silti ehkä nykyisin koen enemmän surua siitä että mulla ei ollut isää. Lapsena se ei koskaan harmittanut tai ihmetyttänyt mua, enkä kokenut jääneeni mistään paitsi.

Mun äiti on aina ollut todella läsnäoleva ja ihana äiti, joka on tehnyt parhaansa ollakseen mulle niin hyvä vanhempi kuin on vain voinut. Mutta ennenkaikkea äidin takia mua harmittaa isättömyys, miten paljon vähemmän stressiä äidillä olisi ehkä ollut, jos siinä olisi ollut toinen jakamassa arkea ja tukemassa. Turhaahan sitä on jossitella, tai mietiskellä asioita joille ei mitään voi, ja ennenkaikkea äiti on kuitenkin selvinnyt äitinä upeasti, ihan yksin.

Mä kuitenkin onneksi saan nauttia siitä onnesta, että  mulla on Otto mun rinnalla jakamassa kaiken, ilot, surut, menestyksen ja takaiskut. Lasten uudet taidot, flunssat ja kauppareissuraivarit. Ja äiti saa nauttia siitä, että sai Otosta itselleen loistavan vävypojan, jonka kanssa tulee hyvin toimeen. Terkkuja vaan Otolle töihin, tiedän että luet tämän kumminkin! Täällä me ollaan, vähän on räkäinen olo, Tiara laulaa jänis istui maassa ja Zelda purkaa mun kenkäkaappia. Parempi päivä kuin eilen, kyllä me hyvä vappu saadaan aikaiseksi! Olet Otto rakas<3

Ja te kaikki lukijat siellä, kiitos tsempeistä ja paranemistoivotuksista, kyllä se elämä alkaa voittaa taas!

Kello lähestyy puoltayötä ja muuten äänettömässä asunnossa raikaa tasainen näppäimistön nakutus. Pieni möntti istuu silmät ristissä kahden näytön ääressä villatakkiin kietoutuneena, täysin tietämättömänä muun maailman menosta ja siitä, että kävin hetki sitten halaamassa tätä sosiaalisen median ruumiillistumaa ihan vain vääntääkseni jumalattoman hiljaisen pierun. Kasa hymähtää tyytyväisenä halista. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin kuuluu vaimea ”pierasitsä”. Se siitä ajantajusta.

Mä oon viimeaikoina törmännyt muutamaan kirjoitukseen siitä kuinka bloggaajan elämä on helppoa. Ilmaista tavaraa, shoppailua, PR-tapahtumia, valokuvaamista ja juhlimista. ”Tavallisena ihmisenä” ja bloggaajan miehenä mun täytää suoraan myöntää että ihmisillä on selkeä väärinkäsitys siitä mitä bloggaaminen vaatii. Bloggaaminen ei ole, ainakaan mun silmin, ihan niin glamouria kuin mitä kuvat antavat ymmärtää. Saanen valaista:

Iina on bloggaaja, ja aina täysin tietoinen siitä mitä tämä tarkoittaa, mitä häneltä vaaditaan ja kuinka paljon työtä tämä vaatii. Mitä Iina ei tiedä, on se miltä tämä touhu näyttää ihmisen, jolla on näkymä backstagelle, silmin. Ja se mun täytyy ihan rehellisesti myöntää, että vaikka mä teen pahimmillaan melkein 50-tuntista työviikkoa, bloggaajaksi mä en ikinä alkaisi. Ihan liikaa hommaa.

© Täydenkuunkuva

Siinä missä mun työ on tyypillistä kasistaneljään-toimistoduunia, ei Iinan hommat lopu koskaan. Eikä kyllä mun avustaminenkaan. Olen kirjaimellisesti hukannut tunteja tekosyylle ”Otto älä vielä syö mun pitää ottaa kuva ensin odota Instagram lagaa ääää HAARUKKA ALAS”. Myönnettäköön, aika #firstworldproblems, mutta silti. Kauppareissut ja kävelyt ei onnistu ilman asukuvia, puhelin on melkein aina kourassa koska sähköpostit ja kommenttien seuranta ja pieruverkkarit olen ehkä kerran nähnyt Iinalla kaupassa, ja silloinkin kyseessä oli lähikauppa. Se on tossa nurkan takana.

Bloggaaja ei muutenkaan ole perinteinen ”ammatti” joka vaatii koulutusta ja työkokemusta, työhakemuksia ja haastatteluja. Blogin aloittaminen on helppoa, mutta pitkälle pääsee taas harva. En tietänkään vähättele parin sadan lukijan blogien tarkoitusta bloggaajalle itselleen, mutta tuhansien ja taas tuhansien puoleensa vetäminen vaatii täyttä omistautumista ja rakkautta ammattiaan kohtaan. Siinä missä koira kuvastaa omistajaansa, kuvastaa blogi bloggaajaa. Iina on pelkästään bloginsa ulkoasun hiomiseen upottanut enemmän aikaa kuin minä blogitekstien kirjoittamiseen, vaikka sen kertaisi kymmenellä.

Ottakaa huomioon että tämän kaiken lisäksi Iina on kuitenkin ensisijaisesti äiti ja vaimo. Kun tulen töistä kotiin on kämppä siivottu, lapset iloisia ja lämmin ruoka odottaa pöydässä. Miten? Ei harmainta aavistustakaan, ei onnistuisi minulta. Iina nukkuu keskimäärin kuusi tuntia yössä ja onnistuu silti pysymään tervejärkisenä. Itsehän herään joku 6:30 eikä mulle saa puhua ainakaan tuntiin siinä vaiheesa. Iina uhraa kaiken vapa-aikansa blogilleen ja lukijoilleen. Olen jopa luovuttanut valtaostan tietokonepöydästäni Iinan läppärille, ylimääräiselle näytölle, näppäimistölle ja kaikille kameroille. Ja ainiin, sanoinko jo että toi sankari järjesti häät kaiken muun ohessa?

© Täydenkuunkuva

Eikä mun kotiintulo tarkoita sitä että Iina voi rentoutua. Tarkoittaisi jos se minusta kiinni olisi, mutta kun ei ole. Kun tulen kotiin ja annan lapsille aikaa, alkaa Iina miettimään seuraavaa postaustaan ja voivottelemaan sitä kuinka ei aina ehdi heti vastaamaan kaikkiin viesteihin ja kommentteihin mitä saa. Iinan panostus blogiinsa alkaa sillä sekunnilla kun perhe on ruokittu ja astiat kerätty. Uskomaton motivaatio, ottaen huomioon että mun tuntipalkka on Iinan tuntipalkkaan nähden varmaan viisinkertainen, eikä mun tarvitse edes ottaa töitä kotiin, Iinan duunit on aina kotona.

Asia mikä mua kuitenkin hämmästyttää eniten on se julkisen paineen sietokyky mitä bloggaajalta vaaditaan. Siinä missä minä olen ainoastaan sukunimeäni käyttävä kasvoton tekninen asiantuntija joka joutuu korkeintaan vastaanottamaan asiakkaan pahansisuisen kritiikin yritystämme kohtaan, joutuu Iina kestämään julkista arvostelua monista suunnista ja lähteistä, vihaisia viestejä ilman varsinaista pointtia sekä henkilökohtaisten asioiden spekulointia. Mä olen meistä se kylmä ja ihmisiä vieroksuva, se jota ei oletettavasti mikään henkilökohtainen hetkauta eikä loukkaa, ja silti olen joutunut pitämään joskus taukoa blogin kommenteista. Iinalle tämä ei ole edes vaihtoehto.

Eikä arvostelu tosiaan kohdistu aina vain Iinaan. Meidän kasvatusta arvostellaan, meidän lapsia moititaan ja meitä molempia haukutaan. Kaksivuotias tyttäremme ei saa pyytää äitiään lukemaan koska jonkun mielestä Tiara käskyttää meitä. Alle vuoden ikäinen Zelda ei saa leikkiä ilman että joku on sitä mieltä että tämä näyttää apinalta. Iina ei saa esitellä uusia vaatteitaan ilman että hänen hiuksiaan arvostellaan ja minä en saa, I shit you not, pitää verkkareita ilman että se aiheuttaa satojen viestien spekulaation alavarustukseni koosta. Ja Iina on tämän vyöryvän viestihyökkäyksen vastassa eturintaman lihamuurina suojaamassa muuta perhettä. Kyllä bloggaajaan elämä on ihanaa ja täydellistä, onnellista ja kaunista.

© Täydenkuunkuva

Mä olen ylpeä Iinasta. Siitä mitä Iina on saanut aikaiseksi, ja millaisella intohimolla Iina blogiaan pitää. Mä olen ylpeä siitä että vaikka Iina päivisin katsoo meidän molempien lasten perään, antaa hän silti aina täyden panostuksensa blogilleen. Ja mä olen erittäin ylpeä siitä että kaiken tämän ohella Iina silti miettii vielä puskevansa opiskelut tähän sekametelisoppaan joka meidän perheemme elämänä myös tunnetaan.

Iina, vittu mä rakastan sua nainen. Pidä aina pääsi pystyssä, niin kuin tähänkin asti. Kaikella kunnioituksella ja ihailulla, miehesi.