”Pelataan lomppeliä!” kuului polvenkorkuisen tytön huuto sohvalta jättimäisen Nasun alta. ”Tyttö lyö. Uudestaan, palloa!”

Tytön isän silmäkulmassa näkyi pienen pieni kyynelen pilkahdus, joka tosin hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun isä nappasi tyttärensä syliinsä pelaaman tämän toivomaa golf-peliä.

23 vuotta, 11 pelikonsolia ja satoja, ellei tuhansia, pelejä myöhemmin, olen vihdoin onnistunut siinä mistä jokainen pelaaja haaveilee. Olen kasvattunut itselleni minikokoisen co-op partnerin. Ei varmaan jäänyt epäselväksi että Iina viettää vapaapäivää, kun mammablogissa puhutaan videopeleistä. Tämä siksi että a) menin taas lupaamaan kirjoittavani postauksen, ja 2) tahtoisin kertoa vähän siitä että miksi haluan opettaa meidän tytöille pelaamisen jalon taidon.

Oli kesä, joko vuonna -95 tai -96, ja asuimme ensimäisessä kerrostaloasunnossamme Kauniaisten keskustassa perheeni kanssa. Ellei muistini täysin petä olimme veljeni kanssa pihalla leikkimässä kun vanhempamme huusivat meidät parvekkeelta sisälle syömään. Mikään pienessä päässäni tosin ei olisi koskaan voinut valmistaa minua siihen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Olohuoneen lattialla odotti isohko lahjapaperiin kääritty laatikko jonka päällä komeili kortti jossa toivotettiin hyvää syntymäpäivää, minulle. Revin laatikon auki yhtä nopeasti kuin rasvattu helmikana rullaportaissa, uutta legosettiä toivoen, mutta sisältä paljastuikin ensimmäinen ikioma konsolini, tuo tänäkin päivänä toimintakunnossa oleva vaatehuoneessa lepäävä pieni ihmeeni, Nintendo 64. Elämäni suunta oli sinetöity.

Olen viettänyt pelien parissa enemmän aikaa kuin monet ihmiset koulussa. Pelaamisen ansiosta sain ensimmäisestä englannin kielen kokeesta 9½ avaamatta oppikirjaa kertaakaan, ja tämä siis lukion ensimmäisenä vuonna. Olen upottanut peleihin enemmän rahaa kuin tienasin ennen vuodessa, pelkästään tähän pahamaineiseen World of Warcraftiin olen vuosien saatossa upottanut yli 1500 euroa. Minulla on keskivertoihmistä parempi koordinaatiokyky, sekä vahvemmat peukalot. Olen kokenut monet naurut, itkut ja raivarit niin yksin kuin ystävieni kanssa, puhumattakaan siitä kuinka moneen ihmiseen olen pienenä tutustunut repliikillä ”hei mä sain ton uuden *sen hetken uusin peli tähän* tuutko meille pelaamaan?” Hetkeäkään en kadu, ja jos minä jostain tässä elämässä olen varma, niin se on se, että haluan tarjota omille lapsilleni mahdollisuuden päästä kokemaan tämä uskomaton maailma, jossa kirjaimellisesti vain mielikuvitus on rajana.

Ne jotka sattuivat katsomaan videon jossa kerroin Zeldan nimestä, muistavat ehkä minun ohimennen maininneen lapsuuteni. Olin pahasti koulukiusattu läpi ala-asteen. Ja en nyt puhu sellaisesta ”yhyy mua haukutaan eikä oteta leikkeihin mukaan”-kiusaamisesta. Minut pakotettiin hieromaan nokkosia itseeni, ostamaan muille karkkia omasta viikkorahastani sekä juoksemaan pallon perässä joka kerta toisensa jälkeen potkittiin ruusunmarjapensaaseen. Minun päälleni on kaadettu parimetrinen kaappi täynnä lasiesineitä, minua on kuristettu puutyöluokan pimeimmissä nurkissa sekä heitelty pää edeltä tiiliseinään.

Muistan edelleen kuin eilisen kun minua ensimmäistä kertaa pyydettiin mukaan potkimaan palloa, ja hetken verran ehdin jo toivoa tilanteen muuttuneen. Poljettuani kilometrin verran hiekkakentälle, ja iskettyäni pyöräni lukkoon, huomasin ettei kentällä ollutkaan ketään. Huhuilin hetken, turhaan, ja totesin surullisena reissun olleen turha. Olin jo palaamassa pyörälleni, kun niskaani yhtäkkiä napsahti jotain kovaa, ja helvetinmoisella vauhdilla. Muutama kiusaajani oli saanut nerokkaan idean huijata minut paikalle jotta voisivat hyökätä kimppuuni ritsoilla, ampuen sekä kiviä että kastanjoita. Lopputilanteesta en paljoa muista. Muuta kuin sen että havahduttuani ainoan todellisen ystäväni luota itkemästä, kroppa täynnä mustelmia, ainoa ajatus päässäni oli että miten peitän tämän vanhemmiltani, kiusaajieni koston pelossa. Helvetin jepa tilanne siis.

Joku saattaa tässä vaiheessa kysyä että miten tämä asia liittyy mitenkään mihinkään? Tosiasia on se, että ilman pelejä en varmaan olisi kestänyt. Pelit antoivat minulle mahdollisuuden olla jotain suurta, mahdollisuuden unohtaa maailman jossa minulla oli paha olla, mahdollisuuden, vaikka vain hetkeksi kerrallaan, unohtaa kaiken. Sain olla kuka halusin, sain tehdä mitä halusin, sain pelastaa maailman, sain tuhota pahat voimat ja mikä parasta, sain olla jotain muuta kuin minä itse.

Ylä-asteella kiusaaminen yhtäkkiä loppui. Kiusaajani levisivät eri kouluihin, eikä pari jäljelle jäänyttä enää edeltävän kesän kasvuspurttini jälkeen uskaltaneet minulle mitään tehdä. Mutta epävarmuus säilyi. Piilottelin pitkän tukan ja paksujen huppareiden alla. Vihasin kaikkea itsessäni. Luomiani, korviani, nimeäni, itseäni. Kaikkea. Mutta pelit säilyivät. Löydettyäni nettipelit aloin vihdoinkin oppimaan sosiaalisen kanssakäymisen tärkeyden. Aloin oppimaan itsevarmaksi. En ehkä ollut hyvä koulussa, en ollut hyvän näköinen, enkä todellakaan edes kovin hauska. Mutta perkele, olin hyvä tappamaan lohikäärmeitä.

Seuraavaan muutaman vuoedn aikana tapahtui paljon. Todella paljon. Äitini kuoleman ja muutaman, sekä henkisesti että fyysisesti tuhoisan parisuhteen jälkeen löysin itseni yksin, täysin rappiolla ja työttömänä, yksiöstä Keravalla. Ruokavalioni koostui, energiajuomista, kokiksesta, oluesta ja pakastepizzoista. Nukkumaan menin aamulla kun muut lähtivät töihin, ja heräsin vasta myöhään iltapäivällä, niin ettei viikonloppuisin enää ehtinyt muuhun kauppaan kuin Alepaan. En nähnyt ketään muutenvaan. Arkisin laitoin epätoivoisena työhakemuksia, ja viikonloput menivät täysin poikkeuksetta baareissa. Edelleen ainoa tuttu ja turvallinen lohdun lähde oli pelit. Monta yötä sinnittelin, väsyneet silmät 20″ ruutuun liimautuneina, kuin peläten että jos ne hetkeksi edes katsoisivat muualle niin kaikki olisi ohi.

Ja tässä minä nyt olen. 23-vuotiaana, kahden tytön isänä ja maailman kauneimman naisen tulevana aviomiehenä, ystäväni joka pysyi rinnallani kaikki nämä vuodet yhtenä bestmaneistani ja pelit edelleen, jokseenkin pienempänä osana normaalia, tasapainoista ja ennen kaikkea onnellista elämääni.

Ensimmäisen yhteisen konsolimme, Nintendo Wii:n, me ostimme Iinan kanssa noin vuosi sitten, ja tuolla se edelleen kököttää, odottamassa että Tiara ja Zelda siitä joskus, toivottavasti, innostuisi. Tämä on se, sanotaanko varasuunnitelma jonka minä haluan lapsilleni tarjota. Haluan opettaa tytöt pelaamaan. Haluan että vaikka kuinka olisi huono päivä, oli se sitten sen takia että lempinallelta irtosi molemmat jalat tai sen takia että kauan odotettu työhaastattelu ei olisikaan mennyt ihan nappiin, voi aina palata kotiin hyvillä mielin pelastamaan prinsessaa tai katsomaan että kumpi pääsee aavikkorallissa ensimmäisenä maaliin, isä vai tytär.

Te valitsitte parisuhdepostauksen ensimmäisenä toteutettavaksi teemapostaukseksi ja mä olin oikeastaan siitä iloinen vaikka kirjoistakin haluan toki kirjoittaa. Mulla on kuitenkin pyörinyt viime aikoina tää aihe mielessä jonkinverran kun tuntuu että joka perhelehdessä ja -nettisivulla toitotetaan ”toisen lapsen kriisistä” ja siitä miten parisuhde menee viimeistään toisen lapsen myötä pilalle tai vähintäänkin muuttuu järkyttäväksi ongelmavyyhdiksi. Mä en yhtään ihmettele sitä miksi näin kirjoitetaan, sillä toinen lapsi on iso muutos elämään vaikkei välttämättä uskoisi.

Usein ajatellaan että se on vain se ensimmäinen lapsi joka muuttaa kaiken, mutta loppujenlopuksi yhden lapsen vanhemmilla on kuitenkin rutkasti aikaa toisilleen – ainakin meillä oli. Yhden lapsen kanssa kaiken lapsen nukkuma-ajan voi viettää haluamallaan tavalla kun taas vauvan ja taaperon vanhempana ainakin näin ensimmäisinä kuukausina lähestulkoon aina on jompikumpi hereillä (tai sitten kello on niin paljon että pitäisi itsekin nukkua) ja mukuloiden yhteiset päiväunet ovat harvinaista luksusta.

Aluksihan toki vastasyntynyt nukkuu 24/7 ja se luo ehkä hieman petollisen illuusion siitä että kaikki on kuin ennen. ”Vauvahan vain nukkuu!” Silloin alussa me saatiinkin kunnon läheisyystankkausta kun Otto piti heti useamman viikon isyyslomaa ja vietettiin ne viikot tosi perheen kesken. Zelda nukkui ruokataukoja lukuunottamatta kokoajan joten meille jäi runsaasti kahdenkeskistä aikaa. Se oli ihanaa aikaa ja varmasti yksi suurimpia tekijöitä sille että ollaan vältytty suuremmilta parisuhdekriiseiltä. Kumpikaan ei väsähtänyt uudenlaisessa arjessa kun saatiin heti aluksi opetella rauhassa kuukauden verran yhteiseloa neljästään ja Zelda kotiutui osaksi meidän perhettä vaikka paljon nukkuikin.

Sittemmin yhteisen ajan puute on vaivannut meitäkin, Zeldan syntymän kanssa samaan syssyyn sattuivat vielä hääjärjestelyiden alkaminen ja mun blogiharrastuksen muutos harrastuksesta osa-aika duuniksi ja ne ovat todella syöneet niitä yhteisiä tunteja. Kuitenkin, koen että kaikki on mennyt paremmin kuin odotin ja olemme saaneet sitä yhteistäkin aikaa enemmän kuin uskalsin toivoa. Me saadaan olla onnellisia siitä että meille on siunaantunut perustyytyväiset, terveet tyttäret jotka tykkäävät nukkua öisin. Vaikka päivisin tytöt eivät useinkaan nuku yhtäaikaa, iltaisin ja öisin me ollaan saatu aina niitä rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä kun ollaan vähän nipistetty omista yöunista, mikä näkyy pienten silmäpussien radikaalina eskaloitumisena koko naaman roikkumiseksi.

Sen lisäksi että yöllä ollaan nautittu toistemme seurasta, me ollaan opeteltu iloitsemaan niistä pienistäkin kahdenkeskisistä hetkistä. Muistan kun oltiin alkukesästä kaupassa ja molemmat neidit sattuivat nukahtamaan alun jälkeen ensimmäistä kertaa yhtäaikaa rattaisiin. Se tunne kun sai käydä kaupassa ja liihotella kahdestaan valitsemassa herkkuja oli jotain sanoinkuvailemattoman ihanaa! Sittemmin ne kerrat ovat jo lisääntyneet ja usein tulee lähdettyä yhdessä kävelylle juuri Tiaran päiväuniaikaan kun tietää että Zeldakin nukahtaa takuuvarmasti kun vaunut ovat liikkeellä ja saadan näinollen pari tuntia kahdenkeskistä jutteluaikaa ja vielä ulkoilut kaupanpäällisiksi.

Pienten yhteisten hetkien lisäksi me ollaan yritetty ajatella toisiamme ja välillä muistaa pienillä ylläreillä, tuomalla kaupasta toisen lempiherkkua yllätykseksi, viemällä lapsia ulos että toinen saa hetken ihan omaa aikaa tai hieromalla illalla hartioita. Lisäksi meillä on myös sallittua sanoa jos väsyttää ja ei jaksa, silloin toinen voi leikkiä lasten kanssa ja toinen saa nukkua tai tehdä mitä ikinä haluaakaan. Tästä ehkä johtuukin että meillä ei usein kuule noita sanoja ettei jaksa, kun tietää että jos sellainen tilanne oikeasti tulee niin sitten saa ihan rauhassa hetken itselleen.

Kahden lapsen kanssa se on entistä tärkeämpää että molemmat vanhemmat osallistuvat niin lasten- kuin kodinhoitoonkin yhtälailla. Kun kumpikin hoitaa oman osansa on suurempi mahdollisuus ehtiä joskus tekemään jotain myös yhdessä ja kaikki sujuu sutjakammin. Meidän ei onneksi koskaan ole tarvinnut tästä asiasta edes käydä keskustelua, molemmille kun on alusta asti ollut selvää että perhe on perustettu yhdessä ja yhdessä kaikki myös tehdään. Vessanpesu ja imurointi kuuluvat mun suosikkeihin, Otto taas tykkää siivota keittiötä. Molemmat tykkäävät laittaa ruokaa, mutta arkisin ruoka odottaa valmiina kun Otto tulee töistä. Se on mun mielestä mukava tapa toivottaa tervetulleeksi puoliso töistä kotiin ja jutella yhteisellä aterialla päivän jutuista.

En voi myöskään tarpeeksi korostaa sitä miten ihana isä Otto on! Otto jaksaa aina leikkiä lasten kanssa, jutella ja hassutella, lohduttaa, vaihtaa vaippaa, käyttää potalla ja antaa iltapalaa. En olisi kyllä koskaan voinut kuvitella että joku voi olla noin ihana, huolehtiva ja rakastava isä! Tiara on ihan isin tyttö ja Zeldakin varmaan kunhan kasvaaa vähän isommaksi ja on vähemmän ihastunut tisseihin. Imetys asettaa tietysti omat rajoitteensa sille mitä isä voi vauvan kanssa ensi kuukausina tehdä, mikä on vähän harmillista. Mutta  mitä isommaksi Zeldakin kasvaa sitä suuremmaksi Oton rooli tulee ja kunhan kiinteät parin kuukauden päästä astuvat kuvioihin saa Otto tarttua lusikan varteen ja syöttää Zeldaa.

Meillä on käytössä edelleen sama juttu kuin Tiaran pikkuvauva-aikana, eli molemmat saavat nukkua viikonloppuisin pitkään, toinen lauantaiaamuna ja toinen sunnuntaiaamuna. Kun molemmat tietävät että saavat sen oman ihanan rauhallisen aamun niin viikotkin jaksaa heräillä paremmin. Vaikka lasten myötä kyllä se taito nukkua pitkään on vähentynyt, ennen sitä saattoi nukkua 12-14 asti ilman mitään ongelmia ja nykyisin herätään molemmat yleensä viimeistään kymmeneltä vaikka kukaan ei herättäisi.

Vaikka meillä on ihanat, helpot ja tyytyväiset lapset niin kyllä meitä silti joskus väsyttää. Silloin saattaa olla hermo kireällä, varsinkin jos väsymyksen yhdistää stressiin tekemättömistä asioista. Mutta väsymyksen aiheuttamat pikku kinastelut on syytä jättää ihan omaan arvoonsa, kun tietää että ne tosiaan johtuvat vain väsymyksestä.Toisen lapsen myötä nämä väsymyskinastelut ovat tulleet ehkä yleisemmiksi, mutta en kyllä voi sanoa että me edelleenkään riideltäisiin tai edes kinasteltaisiin usein. Ja vaikka yhteistä aikaa on tällä hetkellä vähemmän ja stressiä enemmän, en silti hetkeäkään ole ajatellut että pieni ikäero muksuilla olisi huono juttu. Tiarasta ja Zeldasta on jo nyt niin paljon iloa toisilleen että voin vain kuvitella miten mahtavat leikkikaverit tytöistä tulee. Ja sitten me otetaan Oton kanssa kaikki irti siitä ilosta, hah!

Musta tuntuu että meillä menee paremmin kuin koskaan ennen, vaikka aina on hyvin mennytkin. Meillä on toisemme ja kaksi ihanaa pientä tyttöä jotka kasvavat ja kehittyvät kokoajan ja joista me ollaan maailman ylpeimpiä. Alussa totesin että en ihmettele miksi toisen lapsen kriisistä usein puhutaan, sillä näin suuressa muutoksessa varmasti piilee ainekset pahemmankin luokan taisteluihin vanhempien välillä. Mutta kun muistaa arvostaa toista siitä mitä hän tekee perheen hyväksi, osoittaa rakkautta ja miettiä vähän miten asiat ilmaisee niin sillä pääsee jo pitkälle.

Ällösöpöilmoituksena tähän loppuun vielä että enää 186 päivää siihen että me sanomme toisillemme tahdon ja mä en millään malta odottaa♥

Miten teillä on vaikuttanut toinen lapsi parisuhteeseen vai onko mitenkään? Kuinka paljon vietätte yhteistä aikaa ilman lapsia?

Heippahei! Mä en voi korostaa tarpeeksi miten sanoinkuvailemattoman iloinen mä oon siitä että on viikonloppu! Otolla meni viime viikonloppu töissä joten meillä ei ole yhteistä vapaapäivää ollut taas kahteen viikkoon ja kyllähän niitä kahta yhteistä päivää kerkesi tulla jo kova ikävä. Mutta nyt onneksi on viikonloppu ja voidaan nauttia kauniista säästä, herkkuruuasta ja yhdessäolosta. Eilen startattiinkin jo sillä herkuttelulla ja syötiin ensin blogissa aiemminkin vilkkunutta sitruunaista katkarapupastaa ja illalla leipaisin jälkkäriksi vielä elämäni ensimmäisen mustikkapiirakan.

Mä innostun leipomisesta vaan enemmän ja enemmän, tällä viikolla olen tehnyt jo omenapiirakan, sämpylöitä ja mustikkapiirakan. Mustikkapiirakasta tuli kyllä nyt mun uusi suosikki, sen verran herkkua se on vaikka itse sanonkin! Pitäisi vaan vähän rajoittaa tätä leipomista tai vastaavasti kestitä vieraita vähintään kerran päivässä tai kohta mulla on mustikkapiirakat, omenapiirakat ja mutakakut tehokkaasti jämähtäneet vyötärölle. Onneksi imetys sulattaa osan herkuista ja muuten syön yleensä suht terveellisesti ja säännöllisesti!

Mä oon herkkukuvat laittanutkin Instagramiin aina ihan tuoreeltaan, mua ja meitä voi seurata siellä nimellä @iinalaura. Eilen oli tosi nätti päivä ja käytiin ulkoilemassa perheen kesken. Kotiintullessa Otto nappasi musta ja Tiarasta muutaman asukuvan ja Tiara innoissaan esitteli aurinkolasejaan. Eilen saapuivat myös MiniMintin paketit ja koitan viikonlopun aikana saada kaikki ihanuudet kuvattua tyttöjen päällä! Mini Rodinit tuntuivat ainakin ensi sovituksella olevan aika reilua kokoa tällä kertaa mutta hyvä vaan, onhan tässä vielä kesääkin jäljellä ja molemmat neidit tuntuvat kasvavan tällä hetkellä erittäin hurjaa vauhtia.

Mun Asu / Toppi BIKBOK / Shortsit BIKBOK / Neule H&M / Ballerinat ZARA / Kaulakoru VERO MODA / Laukku ZARA /
Tiaran Asu / T-paita ZARA / Farkkuleggingsit Next / Ballerinat ZARA / Aurinkolasit Lindex

Mä haluaisin kirjoitella teille nyt myös vähän lisää teemapostauksia ja oonkin miettinyt että toteutanko ensin kirjapostauksen jota on toivottu jo pitkään eli lempikirjoja joita oon lueskellut Tiaralle, meidän lukuvinkkejä ja kaikkea muuta lukemiseen liittyvää vaiko sitten kirjoittelen parisuhteesta ja toisen lapsen syntymän vaikutuksista siihen. Teidän päätös! Lopuksi vielä pari kuvaa meidän pienestä neidistä, ennen kuin alan tekemään joka-aamuista herkkuaamupalasmoothieta ja hiippailen tuoreen herkun kanssa herättämään Ottoa!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Nauttikaa kauniista säästä ja pitäkää hauskaa♥

Mä oon aika monta teemapostausta toteuttanut tässä viimepäivinä joten tänään on ihan tavallisten kuulumisten vuoro! Meillä on ollut tosi mukava leppoisa viikko tyttöjen kanssa ja ollaan vaan ulkoiltu ja leikitty. Zelda tuntuu ottaneen ison harppauksen kehityksessä kun hän jaksaa hengata vatsallaan pää pystyssä jo kuin vanha tekijä. Antaa ihan uusia mahdollisuuksia leikkeihin, kun toinen näkee paremmin ja erilaisesta kulmasta. Meidän isopieni vauva!

Sunnuntaina nautittiin upeasta säästä ja käytiin rannalla, vedettiin rasialliset pensasmustikoita per naama ja käytiin vähän räpiköimässä. Zelda nukkui autuaan onnellisena rattaissa melkein koko reissun ajan, lukuunottamatta jo tavaksi käynyttä ”rantaimetystä”. Rantaimetys = pakataan kotona kaikki valmiiksi, imetän neitiä oikein pitkään ja hartaasti, kävellään viiden minuutin matka rannalle: Zelda napottaa silmät auki ja maiskuttaa vaativasti.

Ihan uskomatonta, aivan kuin Zeldalla olisi joku kuudes aisti ja hän tietäisi että mulla ei ehkä ole niin helppoa imettää hiekkarannalla bikineissä paahtavassa kuumuudessa kuin kotona rauhassa. Mutta onneksi hän halusi vain pienet maitohuikat ja meni sitten nätisti jatkamaan kauneusuniaan kärryihin. Mä onneksi ekan kerran jälkeen opin varautumaan rantaimetykseen ja nykyään se menee jo ihan rutiinilla sen ekakerran sijaan jolloin varmaan vilauttelin koko rannalle vahingossa harsosta huolimatta. Meidän hupsu pieni kiusankappale!

Tiara oli innoissaan kun hän sai taas leikkiä vesirajassa hiekkaleluillaan ja sitten vielä joku mukava pikkupoika tuli siihen leikkikaveriksi ja rakensi Tiaran kanssa hienon ”vallihaudan”. Sunnuntai oli kerrassaan mahtava päivä, mä voisin oikeasti vaikka asua rannalla koko kesän ja niin varmaan Tiarakin.

Mulla on teille muutama kuva Zeldan parhaista ilmeistä jollaisen muistelisin tehneeni Tiarastakin joskus vauva-aikana tänne blogiin. Molemmilla neideillä on kyllä ihan mahtavia ilmeitä!

”Kukkuu!””Äitiii!” ”Vautsi kuvaaksä mua!” ”Jeeee mä oon paras!””Mikä toi musta pelottava mötikkä äidin nassun edessä on?” ”Prinsessa-aivastus” ”Hmmmmm…” ”Tuolla ois kyllä toi kiva kissalelu mut enhän mä osaa vielä ryömiä, voisko toi äiti nyt hiffata antaa sen mulle?””Kissaleluuuu mä haluan sut! Jos mä tuijotan oikeen pitkään niin tajuaiskohan toi dille äiti?”

Mun lemppari on Zeldan prinsessa-aivastus, ei kukaan voi olla noin söpö kun se aivastaa! Ja sen jälkeen tulee vielä aina sellainen pieni, vieno hymy pikkuneidin kasvoille. Loppukevennyksenä vielä Oton panos A beautiful body -haasteeseen! Seuraava kuva on otettu kun kokeilin kameralla valotusta ja etäisyyttä ennen kun Otto kuvasi mua ja Otto päätti oikein kunnolla panostaa poseeraukseensa:

Vai mitä et toi Oton kuva voittaa mun kuvat ihan 6-0! Kiitos hurjan paljon kaikille rohkaisevista, ihanista kommenteista. Mä oon niin otettu teidän kaikkien sanoista, tässäpä taas oiva todiste siitä että mulla on koko maailman parhaat lukijat♥ Toivottavasti pysytte meidän matkassa nyt ja aina!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille♥♥

Me suunnattiin eilen jo toista kertaa tällä viikolla keskustaan (sitä ensimmäistä kertaa ennen olin käynyt keskustassa viimeksi kaksi viikkoa ennen synnytystä) ja mentiin shoppailemaan, tarkoituksena löytää mulle mekot alkukesän juhliin ja Otolle ja tytöille vähän kesävaatetusta, sekä pienemmälle myös vähän rekvisiittaa ristiäsiin. Mä olin etukäteen katsastellut vähän tarjontaa netissä ja tiesin suunnilleen mitä olin menossa hakemaan. Halusin kirkasvärisen mekon Oton sukulaisen valmistujaisjuhliin, ja valkoista ristiäisiin.

Kerrankin löysin juuri sitä mitä toivoinkin! Keltainen ihanuus-kotelomekko löytyi Zarasta ja ihastuin siihen heti ensisilmäyksellä. Päällä se näytti vielä kivemmalta kuin hengarissa! Ketään ei varmaankaan yllätä että päädyin keltaiseen mekkoon? Mä tuun kyllä olemaan niin ongelmissa sitten kun kyllästyn keltaiseen kun oon niin paljon sitä hamstrannut kaappiini. Mutta minkäs sille voi että keltainen vain viehättää silmää niin kovasti! Kun laittaa keltaista päälle ei kyllä mitenkään voi olla huonolla tuulella.

Ristiäisiin löysin myös vauvalle juuri sellaisen mekon kuin halusin (tämä ei siis ole kastemekko vaan se mikä puetaan itse kastamisen jälkeen) ja lisäksi ballerinat ja ihanan valkoisen kukkapannan päähän. Ristiäismekkoja en vielä esittele sen tarkemmin koska halusin vain vähän vilauttaa mitä on tulossa, mutta muutaman kuvan nappasin itsestäni tuossa keltaisessa ihanuudessa jonka Zarasta löysin. Löysin itselleni myös Carlingsista neonpinkit Dr. Denimin farkkushortsit kesäksi sekä Lindexiltä nutturavalkin ja valkoisen bandeaun.

Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin niin sain suostuteltua Otonkin ostamaan itselleen jotain vaatetusta kun herra yleensä vilauttaa kukkaroaan vain siellä pelikaupassa. No, käytiin me pelikaupassa tälläkin kertaa mutta onneksi vasta shoppailuiden jälkeen. Tumman puhuviin pukeutuva muruseni yllättäen ihastui mun löytämään huppariin joka on varustettu neonkeltaisilla yksityiskohdilla ja tarttuipa matkaan muutama hihatonkin kivoilla printeillä varustettuna. Halusin esitellä Otonkin ostokset kun tämä on niin harvinaista että niitä on!

Tytöille löysin ihanuuksia pirteissä kesäväreissä niin H&M:ltä, Zarasta kuin Lindexiltäkin. Mä en tykkää pukea neitejä samanlaisiin vaatteisiin mutta on kivaa jos neitien asuissa on jotain samaa jujua kuitenkin (vaikkapa sama väri tai materiaali). En kuitenkaan yleensä pyri siihen että ostaisin yhteensopivia asuja tytöille vaan ostan sellaista mikä mun mielestä sopii Tiaran tai vauvan muihin vaatteisiin ja tarpeisiin. Vauvalle ei vielä olla ostettu isompia vaatteita kauheasti joten ostin nyt kokoa 62. Tiaralle menee sekä koko 86 että 92 tällä hetkellä, 92 on vähän iso mutta tykkään ostaa sitä siksi että se laajentaa vaatevalikoimaa kun pääsee vauvaosastolta pikkulasten osastolle.

Tanktopit ja raidalliset ylisöpöt sortsit löysin Tipalle H&M:stä missä en ollutkaan aikapäiviin vieraillut ja sitten tuon ihanan pastellivihreän sortsihaalarin nappasin mukaani Zarasta. Nuo sortsit veivät mun sydämen totaalisesti ja haluan itselleni samanlaiset! Ja tuo sortsihaalari on ihanan pehmeä ja mukavan tuntuinen, luulenpa että Tipa viihtyy siinä mainiosti. Vauvalle löysin Zarasta tuon ihanan neonraidallisen mekon joka sopii täydellisesti valkoisten leggingsien kanssa jotka ostin Lindexiltä. Valkoisten leggingsien lisäksi Lindexiltä bongasin tuon aivan hurmaavan ananasbodyn! Se on aivan super ihana, niin söpön värinen ja ihana kuosi, mikähän niissä ananaksissa viehättää mua? Varmaan se keltaisuus, yllättäen…

Näiden tämänpäiväisten ja jo kaappiin kertyneiden löytöjen pohjalta on hyvä alkaa rakentamaan kesän tyyliä niin mulle itselleni kuin lapsillekin. Shoppailureissun jälkeen olin aivan rättiväsynyt mutta jostain löysin vielä pienen määrän virtaa ja suunnattiin pihalle kavereiden kanssa testaamaan Tiaran uusia katuliituja! Kovasti näyttivät muksut tykkäävän, Tipakin innoissaan piirteli vaikka ja mitä.

Saatiinhan me siis jotain kivaa tähänkin lomaan vaikka noissa ilmoissa ei kyllä vieläkään ole juhlimista kun taivas on pilvien peitossa. Onneksi on vielä myöhemmin kesällä muutama yhteinen lomaviikko! Tänään on ohjelmassa siivoilua, kauppareissua, ulkoilua ja mahdollisesti kaverit tulevat kyläilemään illemmalla. Ihanaa lauantaipäivää kaikille♥