Edellisessä postauksessa mainitsinkin että nyt on pikkuhiljaa alkanut kroppakin laittaa vastaan kaikelle puuhailulle ja viimeiset pari päivää olenkin ollut tässä kuumavesipullo ja panadolit kourassa kun on alaselkä ollut niin kipeä! Lääkärissäkin kävin tänään ja sain nyt käskyn ottaa ihan rauhassa ja suunnilleen makoilla vaan kotona. Mulla on supistellut sen verran tiuhaan ja tosiaan särkenyt tota selkää että en kyllä halua itsekään pelleillä yhtään, täytyy vaan toivoa että tämä muutaman päivän lepo auttaisi eikä tarvitsisi makoilla seuraavia kymmentä viikkoa.

Mun raskauden kulkua onneksi seurataan suhteellisen tiuhaan Tiaran ennenaikaisen syntymän takia, että sinänsä on sen puolesta aika turvallinen olo mutta tietenkin olis kiva kun olis joku kristallipallo mistä näkisi miten nämä asiat nyt on menossa. Tai miksei masussa voisi olla vaikka ikkunaa josta tyypin vointia voisi kurkkia?! Mutta kun sellaisia ei kerran ole eikä tule niin näillä nyt sitten mennään mitä on annettu!

Mun oli tänään tarkoitus mennä kampaajalle mutta jouduin nyt peruuttamaan senkin sitten. Toivottavasti ensi viikolla jo olo olisi parempi, olisi nimittäin mukava saada tämä kuontalo kuntoon pitkästä aikaa ja keskiviikkona olisi tarkoitus tavata Kidekollegojani Annaa ja Karoliinaa erään tapahtuman merkeissä. Sormet ja varpaat ristiin että olo helpottuu ja saan ensi viikolla liikkua! Vaikka ensin kaipasin hurjasti sitä että saan vain olla niin nyt kun mielessä jyskyttää pelko 10 viikon pakkomakoilusta on se kiireisyys ja liikkuminen sittenkin kovin houkutteleva ajatus. Onneksi mulla on täällä kotona masutyypin lisäksi kaksi maailman parasta piristäjää, kultaisin ja paras pieni Tiara ja maailman ihanin Otto, muuten en kyllä jaksaisi ollenkaan!

Raskaanaolossa turhauttavinta on epätietoisuus, se että kantaa omassa kropassaan toista ihmistä jonka vointia ei voi tarkkailla 24/7 mitenkään. Se tuntuu niin pirun vaikealta kun sitä masussa asuvaa tyyppiä rakastaa niin mielettömän paljon ja silti ei vain voi tehdä enempää kuin parhaansa ja aina sekään ei riitä. Mä yleensä oon todella positiivinen ihminen ja jaksan uskoa siihen että hyviä asioita tapahtuu, mutta välillä mullakin pelko yrittää ottaa yliotteen ajatuksissa.

Onneksi Otto ei kärsi mistään isien mielialanvaihteluista tai muista myötätuntoraskausoireista  kuten Vauva-lehden taannoisen artikkelin tuleva isi vaan osaa aina sanoa ne taikasanat joilla mut saa rauhoittumaan kun hormonihirmu iskee. Jos mulla ei olisi noin tasapainoista, kannustavaa ja rakastavaa miestä rinnalla niin en usko että kykenisin itsekään olemaan kovinkaan seesteinen tai rauhallinen, varsinkaan näin raskausaikana.

Mitä mä olenkaan tehnyt että olen ansainnut itselleni tuollaisen miehen joka pyytämättä siivoaa koko asunnon ja sen jälkeen leikkii tunteja lapsen kanssa Duploilla kuten esimerkiksi tänään että mä saisin vain levätä? Tai joka kylvettää ja lukee iltasadut ja vie Tiaran nukkumaan ihan itse omasta halustaan (myös tänään) eikä se ole edes mitenkään poikkeuksellista. En edes osaa sanoin kuvailla sitä miten onnellinen mä olen siitä että Otto on mun elämässä, mutta onneksi tiedän että herra itse kyllä tietää miten rakas mulle on. Oton (ja Tiaran tietysti myös) ansiosta tälläiset vaikeammatkin päivät sisältävät naurua, iloa ja rakkautta!

Menipäs lällyksi tämä lopputeksti, hahah! Mä voisin alkaa kyllä nyt syömään vähän muroja iltapalaksi ja katsomaan leffaa Oton kanssa, Tiarakin kun kiltisti vetelee tuolla jo sikeitä. Hyvää yötä teille kaikille ihanuuksille <3

Ja aion katella niin kauan kun mussa henki pihisee, Ottoa nimittäin! Parempi puolisko, Otsukkaliini, muru, kulta, rakas, avomies, kihlattu ja isi. Maailman ihanin mies! Multa toivottiin postausta meidän parisuhteesta, sellaisen oon jo aiemmin toteuttanutkin mutta ajattelin näin ystävänpäivän ja meidän viime viikolla olleen vuosipäivän kunniaksi tehdä tällaisen uudemman tilannekatsauksen.

”Huhtikuun lopussa sit muutettiin virallisesti yhteen tänne meidän unelmakämppään ja en vois olla onnellisempi. Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan.”

Toi tekstinpätkä jonka oon viime heinäkuussa kirjoittanut, pitää vieläkin täydellisesti paikkansa, ainoastaan yksi asia on muuttunut. Enää en kyllä kutsuisi Ottoa pojaksi, jos ei se kesällä vielä ollut mies niin nyt se ainakin on! Tunnen kyllä itsenikin enemmän naiseksi nykyään kuin tytöksi joka vielä kesällä olin. Vanhemmaksi tulo ei oo mitenkään mun mielestä häivyttänyt meidän rooleja naisena ja miehenä, vaan päinvastoin korostanut niitä. Me ei olla muututtu pelkäksi äidiksi ja isäksi vaan ollaan pidetty kiinni siitä että ollaan säilytetty omat itsemme. Toisiamme kutsutaan edelleenkin kaikilla muilla nimityksillä kuin pelkät ”äiti ja isi”, tietysti joskus tulee niitäkin käytettyä lähinnä vitsillä. Mutta pointti oli se että ihanasta vauvasta huolimatta meillä on myös edelleen olemassa yks tämmönen ihana juttu nimeltä toimiva parisuhde!
                       Päivä päivältä mä rakastan tota tyyppiä enemmän ja enemmän, kliséistä mutta totta. Ikinä en olisi uskonut että minusta, universumin sitoutumiskammoisimmasta neidistä kuorituisi lopulta ihan kelpo kihlattu, ja maailman onnellisin sellainen. Tuntuu että tää meidän ensimmäinen yhteinen vuosi on mennyt ihan hujauksessa, eihän sitä edes ehtinyt huomata kun se oli jo ohi! Mutta uskoisin että tuo ajan nopea kuluminen johtui siitä että yhdessä ollaan sen vuoden aikana koettu elämämme suurimmat ja kauneimmat muutokset. Ennen en uskonut kun mulle sanottiin että vuosi on lyhyt aika, mutta nykyisin uskon. 365 päivää ja mun elämä on muuttunut ihan totaalisesti.
                      Vuosi sitten ystävänpäivänä mä olin seurustellut Oton kanssa viisi päivää, en vielä tiennyt silloin olevani raskaana, vaikka pieni epäilys alkoikin heräillä. Sain Otolta ihanan kaulakorun lahjaksi ja me pussailtiin koko päivä peiton alla piilossa pakkaselta. Tänä vuonna mä tein vaunulenkin pakkasessa ja tuiskussa Oton työpaikalle ja käytiin syömässä ihana lounas Oton safkiksella läheisessä Cafe Picnikissä. Meidän ihana pieni tuhiseva kaunokainen nukkui vaunuissa ja me saatiin hetki ihan kahdestaan. Juteltiin siinä hyvä tovi, arkisia ja vähemmän arkisia asioita. Ja voin kertoa että mä nään edelleen, vuodenkin jälkeen sen saman ihanan rakastavan katseen Oton silmistä, joka kerta kun mä katon niihin. Miten joku voikin olla noin ihana? 

Mun vuosipäivälahja Otolle <3

Sisälsi mm. nämä<3

Tässä muutamia kortteja, multa Otolle ja Otolta mulle<3 Kaikissa omat ihanat sanat ja muistot<3

Vaikka ystävänpäivä onkin, niin ei tää teksti nyt ihan pelkäksi lässynlääksi saa mennä. Siksi ajattelinkin kertoa nyt (vihdoin) niitä asioita joita multa toivottiin tähän postaukseen, eli sitä millaisia seurustelukumppaneita me toisillemme ollaan.

”ihana postaus taas kerran :)) tykkään sun hiuksista enemmän tuommosina! en tiiä meneekö liian henkilökohtaseksi mutta voisitkohan tehdä semmosen parisuhdepostauksen, ei nyt mitään semmosta ”mikä toisessa ärsyttää eniten” mutta vaikka et kertoisit kumpi teistä on vaikka positiivisempi, spontaanimpi, kiivaampi, laiskempi jne 😀 tai no siis jooo ymmärsit varmaan pointtini :D”

Mikä toisessa ärsyttää eniten? No voin mä vastata siihenkin, koska uskoisin että suurinta osaa tää kiinnostaa varmaan kaikista eniten! Otossa ei kyllä oo mitään kovin ärsyttävää, ainoa asia jonka mä keksin on ehkä se että joskus Otto on niin pessimisti ja itse oon taas ihan yltiöpositiivinen ihminen ja optimisti. Esimerkkinä ”Otto, mulla on ihan sellanen lottovoittajafiilis! Tänään me saadaan 10 miljoonaa, ihan varmasti!” ”No niin varmaan, enpä usko… Ei se kumminkaan tuu meille!”  Ei Otto ehkä oikeasti ole kovin pessimisti, vaan enemmänkin realisti ja hyvä niin, pitää mulla olla joku joka pitää mut poissa pilvilinnoista, mutta kumminkin lempeästi. Mä oon tämmönen haaveilija ja taivaanrannan maalari, en mä selviäis ilman Ottoa joka aina vetää mut takasin maan pinnalle.
                      Me ollaan molemmat ihan patalaiskoja, mutta eri tavalla ja eri aikaan. Silloin kun mulla iskee siivouskuume, Otto haluaisi tehdä vaan pikaisen pintapuolisen siivouksen ja toisin päin, sillon kun Ottoa huvittais niin mua ei huvita siivota. Onneksi tää vastakkainasettelu pätee vain ja ainoastaan tähän siivoukseen, muissa asioissa ollaan lähestulkoon aina samoilla linjoilla ja onneksi siivouskaan ei ole mikään kuolemanvakava asia mistä tulis mitään kamalia ongelmia. Ruuanlaitossa meillä menee melkein aina ajatukset yksiin, hyvin usein meillä tekee mieli samoja ruokia ja meillä aina osuu yleensä samalle päivälle se ”tänään en jaksa tehdä muuta kun pistää pakastepizzan uuniin” -fiilis. Ainoat eroavaisuudet ruuanlaitossa meillä on Sienet ja Maksa, arvatkaa kumpi tykkää kummasta? Mä rakastan sieniä, pienenäkin aina kävin äidin kanssa sienestämässä niinkun salkkari-Severi konsanaan, Otto taas ei voi sietää niitä. Mua taas kuvottaa ajatus sisäelinten syömisestä, mutta maksalaatikko on Oton herkkua.
                        Mä oon ehkä meistä se spontaanimpi, jos mietitään vaikka kavereiden näkemistä tai ravintolareissua, Otto yleensä suunnittelee pidempään ja tekee vasta sitten. Mutta yleensä Otto kyllä lähtee mukaan mun yhtäkkisiin päähänpistoihin ja sen seurauksena tuli esimerkiksi mun kanssa Ouluun mun äidille, silloin kun oltiin seurusteltu vasta kaksi viikkoa. Mutta osaa Ottokin olla spontaani, monesti se on ihan
itse soittanut töistä käyvänsä ruokakaupassa ja laittavansa mulle jotain hyvää ruokaa, ihan vaan siksi että sillä on semmonen fiilis. Aika spontaaneja taidetaan olla molemmat, jos me oltais kovin hitaita ja harkitsevia kaikessa niin en usko että me kaksi oltais tässä ja nyt, ihanan, lähes 5kk ikäisen tyttären vanhempina vuoden seurustelun jälkeen. Spontaanius on jees!
                         Kiivaita ei olla kumpikaan, vaan aika rauhallisia ja harkitsevia. Me ei pahemmin riidellä asioista, jos joku kaihertaa mielessä niin siitä yleensä mainitaan heti eikä jäädä turhautuneena mököttämään ja pällistelemään omassa päässä. Keskustelu on kaiken A ja O, ainakin mun mielestä parisuhteessa ja meillä toi kommunikaatio kyllä pelaa ihan loistavasti. Otto ei oo koskaan edes huutanut mulle, enkä mä sille. Meidän pahin ”riita” syntyi joulun alla ruokakaupassa, väsyneinä ja nälkäisinä, kun mä halusin jättikatkarapuja ja Otto ei. U get the point? Mä muistan ton episodin yhä, koska se on lähestulkoon ainoa asia josta ollaan koskaan tapeltu. Kumpikaan ei oo tossun alla ja riidattomuus ei johdu siitä ettei me uskallettaisi puhua asioista toisillemme, vaan siitä että me nimenomaan puhutaan.

Oton vuosipäivälahja mulle<3 Maailman ihanin!

Muistoja, päivä joka muutti meidän elämän lopullisesti<3 Ja Tiaran  ultrakuvat!

                      Otto on hellä, rakastava, hauska, ihana, rakas, tärkeä, huolehtiva ja maailman ihanin kulta. Noiden yllämainittujen asioiden lisäksi eniten mä rakastan Otossa sitä kuinka hyvä isä se on Tiaralle. Kun Otto tulee töistä, se heti ensimmäisenä kaappaa neidin syliin ja höpöttelee ja kutittelee sitä ja viettää sen kanssa ihan omaa isitytär-aikaa. Jos ollaan tulossa kaupasta yhdessä kotiin Oton duunipäivän jälkeen, Otto kysyy jo hississä ”Saanks mä pliis nostaa neidin vaunuista?”. Jos Otolla on valittavana tuttipullon pesu tai vaipanvaihto, se mieluummin vaihtaa vaipan koska sillon se saa höpsöttää pikkuapinan kanssa rauhassa, toisin kuin pulloa pestessä vaikka se oliskin nopeampaa. Mulla itsellä ei ole koskaan ollut isää, mutta jos mulla ois ollut niin oisin toivonut että se ois ollut samanlainen isä kuin Otto on Tiaralle, rakastava, hellä ja ennenkaikkea läsnäoleva. Isä joka on kiinnostunut tyttärensä jutuista, niin isoista kuin pienistäkin. Isä joka haluaa viettää lapsensa kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

Toivottavasti swingstorm tää postaus oli edes etäisesti sellainen kuin toivoit! Hyvää ystävänpäivää teille kaikille, ootte ihan parhaita! Ja Otto, mä rakastan sua maailman eniten <3

Käytiin tänään pitkästä aikaa Vapianossa syömässä murun kanssa kun meillä tuli eilen 9kk seurustelua täyteen. Tai itseasiassa oltiin muutenki päätetty mennä syömään ja sit vaan tajuttiin tänään et eilen oli kuukausipäivä, ei me 6kk jälkeen olla enää juhlittu niitä säännöllisesti. Mut oli kyl taas ihan mielettömän hyvää ruokaa ja mentiin just sopivasti sillee et siin vaihees ku me mentiin ei ollu yhtään jonoo ja siin vaihees ku saatiin meidän ruuat nii oli ihan hirveen pitkät jonot. Pikkuneiti nukkui koko reissun ajan vaunuissa tyytyväisenä eikä heränny vaikka me puettiin ja riisuttiin sitä ja vaikka ravintolassa oli välillä kovastikin meteliä kun jonottavia ihmisiä kerty meidän pöydän viereen. Taitaa olla samanlainen nukkuja kun äitinsä, vaikka pommi saa räjähtää ja mä en huomaa unissani mitään. Ainoo ääni minkä rekisteröin nukkuessani on se jos pikkunen ähisee tai itkee, en oo heränny edes herätyskellon soittoon varmaan yli vuoteen ellen oo vieny sitä jonnekki toiselle puolelle asuntoa et on pakko nousta sammuttamaan se. 
                     Se Ellos -paketti ei muuten tullutkaan tänään vaikka sen ois pitäny olla tänään jo haettavissa. No mut ainakin mulla on hyvä syy sit huomenna lähteä pikkuneidin kanssa vaunulenkille päivällä ja kävellä hakemaan pakettia jos se vaikka huomenna tulis. Toivottavasti huomennakin ois yhtä ihana ilma kun tänään ja eilen, tekee huomattavasti enemmän mieli mennä ulos kun aurinko paistaa niin ihanasti. Eikä toi kylmempi ilmakaan haittaa, piristää kivasti kun on kirpakoita talvipäiviä. Vaikka tuolla ei vielä niin talviselta näytäkään kun ei oo lunta nii kyl siel on jo sellanen talvifiilis, tuoksuu just semmoselta talviselta. Ei mee kyllä varmaan enää kauaa ennen kun lumi tulee vaikka ne kuinka lupailikin lämmintä talvea. Räpsittiin vähän kuvia keskustassa vaikka tietty oli kerenny tulla jo pimeä kun sinne asti päästiin, mut onpahan jotain kuvia ainakin:

Oton annos, ”CREMA DI POLLO kanafilettä, kermakastiketta, sipulia, paprikamaustetta”

Mun annos, ”RUCOLA RAVIOLI raviolia rucola-ricottajuusto-täytteellä, sipulia, kirsikkatomaattia, pinjansiemeniä”

”Jee isi tuli kotiin!”

”Toi kameran ääni on kyl aika jännä!!!”

”Kattokaa mun bambisilmiä ku tuijotan kameraa!”

”Toi mun isi on aika velmu!”

Hyvää yötä kaikille♥♥ Ja pal
ailen huomenna! 🙂

Ajattelin toteuttaa nyt pitkästä aikaa toivepostauksen ku tullu niin monta peruspostausta nyt putkeen. Multa toivottiin silloin postausta siitä miten pikkuneiti on vaikuttanut mun ja Oton parisuhteeseen ja ajattelin sit kertoa teille tänään siitä, mut sovellan tätä vähän ja laajennan tän silleen et kerron myös vauvelin vaikutuksesta koko meidän elämään, eikä vaan parisuhteeseen. Luvassa on siis vähintäänkin Sinuhe Egyptiläisen verran lärpätystä, lukee ken jaksaa!

Mehän alettiin siis virallisesti seurustelemaan helmikuun 9. päivä jolloin mä jo epäilin olevani raskaana ja mainitsin siitä myös Otolle heti kun olin alkanu epäilemään raskauden mahdollisuutta. Vahvistus mun epäilyille saatiin 17.2. eli tasan viikko sen jälkeen kun oltiin alettu seurustelemaan. Eli me ollaan ihan meidän seurustelun alusta asti tiedetty jo et meille tulee vauva ja valmistauduttu siihen, tässä tapauksessa meidän tilanne on siis erilainen kun niiden parien jotka on vaikka seurustellu jo pari vuotta ennen kun alkavat odotta vauvaa. Alusta asti ollaan oltu tässä jutussa yhdessä, molemmat sataprosenttisesti
                   Mun mielestä se on vaan hyvä juttu ettei ehditty tavallaan elää normaalia parisuhteen arkea kovin kauaa ennen vauvan syntymää, koska nyt me ei osata kaivata sellasta vapautta. Koko meidän seurustelun ajan mä oon ollu raskaana (paitsi tietty nyt) joten se on asettanu omat rajotuksensa sille mitä voi tehdä. Me ei olla totuttu bilettämään yhdessä tai muutenkaan viettämään mitään railakasta elämää vaan jätettiin molemmat se vaihe taakse samalla kun sitouduttiin toisiimme.
                   Toki alussa ennen kun raskaus alko näkymään nii käytiin pari kertaa myös baarissa esimerkiks kaverin synttäreillä mut sillonkin tultiin ajoissa kotiin enkä mä tietenkään juonu mitään. Ottokaan ei oo koskaan juonu mitään suuria määriä meidän seurusteluaikana ja mä oon tosi kiitollinen et Otto otti myös sillä tavalla mun tunteet huomioon raskausaikana. Mut siis pointti oli se että ollaan periaatteessa lähes koko meidän seurusteluaika eletty niinku meil ois jo vauva mut ilman sitä itse vauvaa. Eihän sitä tietenkään tiedä millasta on kun on omia lapsia ennen kun se lapsi oikeesti on siinä sylissä mut kumminki otettiin aika rauhallisesti koko raskausaika ja valmistauduttiin vauvantuloon hyvin mun mielestä.
                   Noh, nyt se vauva sitten nukkuu tossa sitterissä, miten se on vaikuttanu meidän suhteeseen? Ei mitenkään, tähän mennessä. Ihan suoraan sanottuna mun mielestä meidän suhde ei oo muuttunu mitenkään muuten kun siten et se on ehkä syventyny, vaikka aina me ollaanki oltu superläheisiä. Meillä on edelleen mun mielestä yhtä paljon omaa aikaa ja myös sitä yhteistä kahdenkeskistä aikaa. Toistaseksi vauva nukkuu niin hirveen paljon että suurimmaksi osaksi sitä ei edes huomaa et meitä on kahden sijaan kolme. Ne hetket kun sen huomaa on maailman parhaita, yhessä ihmetellään toisiamme kaikki kolme ja nauretaan Oton kanssa pikkusen ähinöille ja ilmeille. Mut myös ne yhteiset hetket, kun pieni on illalla nukahtanu ja me jutellaan sängyssä päivän tapahtumista tai kävellään kauppaan ja vauva nukkuu vaunuissa, on tärkeitä parisuhteen kannalta.
                    Me ollaan synnytyssalista asti molemmat oltu yhtä suuressa roolissa vauvanhoidossa, kummatkin osaa syöttää, vaihtaa vaipan, kylvettää, pukea ja ihan mitä tahansa vauva sitten tarvitseekaan. On meille muodostunu semmosia omiakin juttuja, neiti saattaa syödä enemmän sillon ku mä syötän sen ja olla tyytyväisempi silloin kun isi vaihtaa vaipan mut kummatkin selviää kaikista vauvanhoitoon liittyvistä jutuista silti. Tää on sen kannalta hyvä et jos vaikka vauva kasvaessaan tulee itkuisemmaksi ja vaikka valvottaa yöllä niin me voidaan myös vuorotella öisin silleen et toinen valvoo vauvan kanssa ja toinen saa nukkua. Tai jos mä haluun mennä yksin salille tai lenkille tai vaik kahville kaverin kanssa nii mun ei todellakaan tarvii ihmetellä et miten vauva ja Otto pärjää kotona kun mä tiedän et niillä sujuu ihan loistavasti ja vähintään yhtä hyvin kun mulla ja vauvalla.
                      Tottakai nyt kun Otolla on alkanu työtkin isyysloman jälkeen niin mä oon päivisin vauvan kanssa yksin, mut sen näkee sit myöhemmin et miten se vaikuttaa vauvan ja Oton suhteeseen vai vaikuttaako mitenkään. Tuleeko äidistä läheisempi kuin isistä vai onko äiti se ärsyttävä jonka naamaa pitää kattoo kokoajan ja isi on ihanin kun sitä näkee harvemmin. Kuka tietää, mut sen näkee sitten kun pikkuneiti kasvaa, kuten kaiken muunkin.
                      Varmasti kasvaessaan pikkuinen tulee vaikuttamaan enemmän siihen kuinka paljon meillä on omaa aikaa/kahdenkeskistä aikaa koska mitä vanhemmaksi pieni kasvaa sitä enemmän hän jaksaa olla hereillä ja tarvitsee meidän huomiota. Mut muuten en usko et vaikuttaa millään tavalla, ainakaan negatiivisesti. Lapsi on lähentäny meitä kyl entisestään, ja tulee lähentämään. Kyllä mä ainakin koen ihan mieletöntä rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ku vilkasen Ottoon pikkusen väläytettyä hymyn kun nään sen saman vanhemman ylpeyden Oton kasvoilla jonka tiedän omillanikin olevan. ”Me tehtiin toi, kelaa!”

Vaikka pikkuneiti ei pahemmin parisuhteeseen ookkaan vaikuttanut niin kaikkeen muuhun kyllä senkin ed
estä. Kaveripiiri on muuttunu, suhteet ystäviin lähentyny ja etääntyny riippuen ihmisestä. Sukulaissuhteet on pääasiassa lähentyny, nyt mulla on paljon enemmän yhteistä juteltavaa vanhempien, perheellisten sukulaisten kanssa. Asuinympäristö on rauhallisempi ja asunto tottakai suurempi, harrastukset nestepitoisten sijaan liikuntapitoisia.
                         Kaveripiirissä vaikutus on ollu kaikken suurin, on niin sanotusti tullu erotettua jyvät akanoista. Kyllä ne oikeat ystävät on rinnalla edelleen, entistä läheisempinä ja iloisina meidän puolesta. Puheluihin on normaalien juorujen ja läpänheiton lisäksi tullut mukaan myös naurua pikkuisen kakkaamisäänille ja keskustelua niin ristiäisistä kuin yövalvomisestakin. Lähellä asuvat ystävät kiirehtivät myös heti katsomaan vauvaa kun oltiin kotiuduttu ja innokkaimmat jo sairaalaan. Vaikkei ystävilläni olekaan omia vauvoja niin kyllä he kiltisti jaksavat kysellä vauvan kuulumisia ja jutella vauvasta sanan jos toisenkin. Tosin musta itestäni on kiva jutella suurimmaksi osaksi muista asioista ystävien kanssa, tää blogi on siitä hyvä et tätä kautta oon tutustunu muihin äiteihin joiden kanssa on sit ihana puhua vauvajuttuja. Toisaalta on teidän äitien kanssa kyllä kiva puhua myös ihan mitä vaan muitakin juttuja, kuten on tullu huomattua kun olen facebookin välityksellä muutamien äitien kanssa jutellut enemmänkin.
                         Surullista on ollut huomata se et jotkut sellaset ihmiset joiden oon ajatellu olevan mun hyviäkin kavereita ei oo sit kumminkaan loppujen lopuksi ymmärtäny sitä miten paljon vauva vaatii aikaa. Tai oikeastaan jo sitä kuinka paljon raskaus vie voimia. Loppuraskaudessa en millään enää jaksanut liikkua kaupungilla pitkiä aikoja, enkä edes saanut liikkua sen jälkeen kun säännölliset supistukset alkoivat. Ei tietenkään sitä voi tietää täysin millaista lapsensaaminen on ellei ole omia lapsia, mut kyllä tyhmänkin pitäisi se tajuta ettei elämä jatku samanlaisena kuin aiemmin. Mulle on soitettu vihaisia puheluita siitä kuinka ”mua ei kiinnosta enää muiden asiat” ja mikä vielä naurettavampaa, kirjoiteltu anonyyminä formspringissä kuinka ”ollaan mun entisiä parhaita kavereita” ja kuinka ”mä oon feidannu kaikki”.
                       Mut mä oon onnellinen siitä et ne ihmiset jotka ei hyväksy meidän nykyistä elämäntyyliä tai kykene sitä ymmärtämään on tuoneet sen hyvin selkeästi esille jo tässä vaiheessa. Kaikki loppuu aikanaan. On heidän kanssaan tullut vietettyä paljon hyviäkin aikoja, mut nyt elämä on erilaista eikä tiet enää kohtaa samalla tavalla. Ei siinä mitään pahaa ole enkä koe kovin suurta haikeutta heistä irti päästäessäni ja voihan olla että joskus myöhemmin lähennymme uudestaan kun elämäntilanteet ovat samankaltaisempia. Mitään ei voi ennustaa etukäteen mutta aika näyttää.
                         Toisaalta oon myös lähentynyt monien vanhojen tuttujen kanssa uudelleen, johtuen varmasti siitä että oon itte kasvanu ihmisenä raskauden ja vauvantulon myötä. Myös blogin kautta oon tutustunu moniin ihaniin uusiin ihmisiin, muihinkin kuin äiteihin.

Kaikenkaikkiaan koen vauvan tuomat elämänmuutokset positiivisina ja hyvinä. Vauva on tuonu mun elämään niin paljon kaikkea hyvää (tärkeinpänä itsensä) etten ois koskaan voinu ees toivoakaan. Nykysin mun elämä on täynnä rakkautta ja meidän pikkuisen sulosia hymyjä. Kiitos tästä postausideasta, oli ihanaa mun ittenikin kannalta saada nää ajatukset kirjotettua. Toivottavasti jaksoitte lukea, eikä ollu liian tylsä postaus!

Miten vauvantulo on vaikuttanut teidän lukijoiden parisuhteisiin? Tai oletteko kokeneet jotain muita suuria mullistuksia elämässänne jotka on laittaneet kuviot täysin uusiksi parisuhteessa tai kaveripiirissä?3

Uudenvuoden aattona 2010 olin mun kaverin järjestämissä megabileissä Helsingin Suutarilassa ja sinne tuli vaan pari tyyppiä joita en tuntenu alunperin. Yksi heistä oli Otto. Me vilkuiltiin toisiamme koko illan ja mulla oli sellanen pieni kisa mun kaverin kaa et kumpi iskee Oton ja niin siinä sit kävi et Otto autto mua ampumaan raketteja ja nukuttiin sitten vierekkäin se yö. Seuraavana aamuna sit heitettiin läppää ja hengattiin iltaan asti yhdessä. Vaihdettiin sit numeroitakin ja myöhään illalla ku pääsin kotiin mulle tuli maailman ihanin tekstari.
                     Koko tammikuun alku oli vähän hankala ku mä sairastuin keuhkokuumeeseen ja lähdin mun äidin luokse Ouluun sairastamaan nii me ei nähty kunnolla, mut joka päivä puhuttiin tuntikausia mesessä ku sairastin äidillä ja Otto jakso piristää mua ja pitää mulle seuraa. Kun tulin Oulusta takas niin alettiin sit näkemään lähes päivittäin ja käytiin syömässä ravintolassa ja oltiin toistemme luona yötä. Kateltiin leffoja aamuun asti ja naurettiin tyhmille jutuille.  09.02.2011 laitettiin sit virallisesti facebookkiin et seurustellaan.
                     Viikko sen jälkeen kun oltiin alotettu ”virallinen seurustelu”, 17.02.2011 mä tein positiivisen raskaustestin ja olin onneni kukkuloilla. Oltiin yhdessä ostettu testi kun olin jo epäilly et oisin raskaana ja puhuttu asioista jo etukäteen ja sovittu et jos olen raskaana niin pidetään vauva. Se oli maailman suurin helpotus ku tiesin ettei Otto oo menossa minnekkään, et tää on meidän yhteinen tulevaisuus ja meidän yhteinen vauva. Niistä kahdesta punasesta viivasta on alkanu mun elämän onnellisin aika.
                      Hiihtolomalla mentiin Oton kanssa yhdessä Ouluun mun äidin luokse ja Otto tutustui mun äitiin ja sukulaisiin. Mun äiti oli heti ihan rakastunu Ottoon ja miksei olis, Otto on maailman ihanin ♥ Äiti tiesi jo siinä vaiheessa et meille tulee vauva ja sit kun äiti näki millanen Otto on niin se ei enää stressannu yhtään että miten me tullaan pärjäämään. Kun tulin takas Oulusta Helsinkiin pari päivää Oton jälkeen, mulle tuli aivan kauhea vatsatauti. Menin sit Oton luokse ja Otto hoiti mua maailman parhaiten. Sen päivän jälkeen en ookkaan nukkunu yhtään yötä missään muualla ku mun murun vieressä. Aluks mun piti olla Oton asunnolla vaan siihen asti et paranen mut jotenkin se meni sit siihen et kävin vaan aina parin viikon välein piipahtamassa kotona hakemassa lisää vaatteita.
                     Huhtikuun lopussa sit muutettiin virallisesti yhteen tänne meidän unelmakämppään ja en vois olla onnellisempi. Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.

Tässä oon just tullu Oulusta takas mun keuhkokuumeen jälkeen ja nähtiin ekaa kertaa moneen viikkoon. Kiva ilme mul XD

Maaliskuun alkua

Ekalla viikolla uudessa yhteisessä kodissa

Oulussa kaks viikkoa sitten ♥

 Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 2 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku 😀 Mut mä rakastan mun kultaa ja meen nyt herättään sen ja antamaan sille sen kuukausipäivälahjan (kauhee sanahirviö :D). Mut toivottavasti tää oli sellanen ku toivoitte ja kommentoikaa ihmeessä mitä tykkäsitte. Hauskaa päivää kaikille ♥♥