Yöunet jäivät viime yönä aika vähiin, kun typeryyksissäni ajattelin saavani nukkua puoli yhdeksään ja valvoin vähän pidempään, eivätkä tytöt sitten nukkuneetkaan kuin puoli seitsemään, toisin kuin yleensä kotipäivinä. Ei se mitään, mä yleensä toivun aika nopeasti väsymyksestä aamulla, kunhan saan kupin kahvia ja alan vain touhuamaan. Jäipähän ainakin enemmän aikaa aamuun, ja innostuin kuuraamaan koko kylpyhuoneen lattiasta kattoon sillä aikaa kun tytöt leikkivät suihkussa barbiella ja odotin että mun Olaplex-kotihoito on ollut hiuksissa tarpeeksi kauan.

Ihan tehokas startti päivälle tuo kylppärin hinkkaus, siitä me sitten lähdettiinkin melkein heti ulos. Ensin käytiin kävelylenkillä tyttöjen kanssa, ja juuri kun ajattelin että tuuli on jo ihan liikaa kun meinaa suunnilleen kaatua kävellessä, me löydettiin yksi pieni täysin tuuleton ja aurinkoinen kohta ihan kodin läheltä ja jäätiin siihen puhaltelemaan saippuakuplia ja höpöttelemään. Siinä yhdessä kohdassa tuntui ihan kesältä eikä tarvinnut takkia, vaikka kävellessä sai kiskoa takin kiinni niin ylös kuin vain sai.

Se oli meidän oma pieni ihana kesähetki keskellä tuulista päivää, saippuakuplia puhallellessa kaikki tuntui ihan täydelliseltä, ihan kuin aika olisi pysähtynyt. Sen aurinkoisen hetken jälkeen palattiin takaisin normaaleihin arkijuttuihin kuten kaksivuotiaan en-halua-mennä-sisälle-uhmaan, mutta ei siitä sen enempää. Se hetki oli ihana sellaisenaan, ja koko loppuillan on hymyilyttänyt kun on tullut mieleen kuinka lämmintä ja kivaa meillä oli.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3

Samanlaiset tuulipuvut, yhdessä liehuvat heviletit ja miehen kravattiin mätsäävä juhlamekko ovat klassisia esimerkkejä pariskuntien yhteensopivista tyyleistä. Mutta entäs jos pariskunnan tyylit eivät sovi ollenkaan yhteen? Pitääkö niiden edes sopia? Tämä on aihe jota ollaan aika ajoin pohdittu Oton kanssa, sillä kuten moni teistä on ehkä huomannut, meidän tyylit eroavat toisistaan aika paljonkin.

Siinä missä mä tykkään klassisista kampauksista ja maanläheisistä sävyistä omassa tukassani, Otto tahtoo shokkivärejä ja rikottua lookia. Mulla on beige liehuva trenssitakki, Otolla happopesty musta farkkutakki-huppari. Mun paidoissa harvemmin printtejä näkyy, Otolla sen sijaan löytyy kaikkea kyseenalaisista kuvista hauskoihin teksteihin. Pillifarkkuihin me tosin jaamme yhteisen rakkauden, vaikka Otto ei pidäkään korkeavyötäröisistä, joista mä taas tykkään kaikkein eniten.

Muistan kun suhteen alkuaikoina mulle oli tärkeää sopia yhteen. Puin mielelläni joskus sen bändipaidan päälle, koska tiesin että Otto tykkää siitä erityisen paljon. Hylkäsin korvakorut, koska tiesin ettei Otto pidä niistä ja käytin useammin farkkuja kuin hameita, koska sain Otolta eniten kehuja kun päälläni olivat ihan tavalliset farkut, toppi ja huppari. Ja kieltämättä viime vuonna kun värjäsin hiukset pastellipinkiksi, tuntui hyvältä kuulla Otolta että mulla on siisteimmät hiukset ikinä. En kuitenkaan kokenut pinkkiä kuontaloa omakseni, ja luovuin siitä aika nopeasti, vaikka tuo aviomies jäikin sen perään haikailemaan.

Korvakorut olen ottanut takaisin käyttöön jo aikapäiviä sitten, mitäs väliä sillä on jos Otto ei niistä pidä, jos mä itse pidän? Ja onpa tuo miekkonen mulle ostanut korviksia lahjaksikin, vaikka tykkää enemmän kaikista muista koruista. Ei Otto koskaan ole mua vaatinut mihinkään tyylinmuutoksiin, ihan itse mä olen aina vaatteeni ja hiukseni valinnut. Joskus tuntuu kuitenkin hyvältä laittautua ”toista varten”, ihan muuten vain.

Vuosien tuoma varmuus on opettanut, että ei se rakkaus kyllä ainakaan siitä tukanväristä ole kiinni, eikä ole niistä vaatteistakaan. Ihailen toki Beckhameiden ja Kimyen kokonaisvaltaisen yhteensopivia lookeja, ja joskus haaveilen siitä että Otollakin olisi Niken Air Force 1:t, mutta sitten taas toisaalta mun mielestä tyyli on yksi henkilökohtaisimmista asioista. Mulle pukeutuminen on tapa ilmentää mun luonnetta ja toteuttaa mun omia mieltymyksiä, ja sitä se on myös Otolle. Jos maku on yhteinen, niin go for it, mutta jos tyylit ovat jo lähtöjään erilaiset, ei mun mielestä ole mitään tarvetta niitä sulauttaa yhteen ihan vain parisuhteen vuoksi.

Toisaalta jonkinlaista luonnollista yhteinäistymistä meille on ehkä tapahtunut joka tapauksessa, mutta sitä en tiedä onko kyse makujen vai muodin muutoksesta. Nykyään löydetään ehkä enemmän yhteensopivia vaatteita, collegepaitoja ja muita rennompia vaatteita. Meidän perustavanlaatuinen ero on se, että mä viihdyn mieluusti ehkä vähän epämukavissakin vaatteissa, jos ne näyttävät mun silmään hyvältä. Otolle taas mukavuus on kaiken a ja o.  Silloin kun pukeutumisen kriteerinä on mukavuus, me ollaan aika samasta puusta veistettyjä. Työ- ja juhlalookit sen sijaan eroavat toisistaan joskus paljonkin.

Häihin me laitettiin tietenkin kaikki sopimaan yhteen, ja silloin me mätsättiin ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin meidän suhteen aikana. Mutta häät onkin häät. Arkena en kaipaa rinnalleni pukumiestä vaikka itse korkkareissa ja kauluspaidoissa viihdynkin.

Mä tykkään Oton tyylistä, se sopii sille ja musta on siistiä päästä toteuttamaan mun vielä vuosia opintojen lopettamisen jälkeenkin jossain pinnan alla kyteviä parturi-kampaajan himoja värjäämällä Otolle kreisejä shokkivärejä päähän ja leikkaamalla uusia malleja. Enää en halua parturi-kampaajaksi, mutta on kiva kun kotona voi testailla kaikkea erilaista ja hauskaa. Myös Otolle vaatteiden shoppailu on hauskaa, koska Otolle voi etsiä kaikkea sellaista mikä näyttää siistiltä, mutta mitä en osaisi ikinä kuvitella itseni päälle.

Me ollaan erilaisia monessa asiassa, tyyli on vain yksi niistä. Ainakin meidän suhteessa se tyyli on kuitenkin aika toissijainen asia, eikä sen yhteensopivuutta tule kovinkaan usein edes mietittyä. Oton uuden hiustenvärin myötä tämä aihe kuitenkin nousi jotenkin mun mieleen, ja sitä oli hauska pohtia vähän enemmänkin. Otto on mun ihana riikinkukkopää, enkä vaihtaisi milliäkään siitä toisenlaiseksi <3

Onko teillä samanlainen vai erilainen tyyli puolisoidenne kanssa? Mitä mieltä olette täydellisesti yhteensopivista pariskuntatyyleistä?

Tässä kuussa on tapahtunut paljon kaikkea ihanaa, ja mulla on jäänyt vaikka mitä juttuja näyttämättä täällä blogin puolella. Mä halusin pitkästä aikaa tehdä vähän enemmän kuvapainotteisen postauksen, ja kokosin tähän postaukseen mun kuukauden lempparikuvia joita täällä ei vielä ole nähty. Toukokuussa ollaan..

..Käyty pyöräilemässä monta kertaa joka viikko.

..Herkuteltu jäätelöbuffalla ja juhlistettu äitienpäivää etukäteen tyttöjen pikkupikkuserkun äidin ja muksujen kanssa.

..Ihasteltu yksivuotiasta pikkupikkuserkkua ja ihmetelty miten nopeasti hänkin on kasvanut!

..Leikitty pikkulegoilla ja rakastuttu kevätväreihin vaatteissa ja asusteissa.

..Puhalleltu Lentsikat-saippuakuplia parvekkeella purkkikaupalla. Lapset alkavat olla jo aika taitavia!

..Leikitty isommilla Legoilla ja tajuttu että r.ento puolinuttura sopii lapsill.e ihan yhtä hyvin kuin aikuisillekin.

..Vietetty rentoja ja rauhallisia aamuja. Aamut on ihan meidän juttu!

..Avattu grillikausi komeasti ja grillattu aika monta kertaa jo, nami mitä herkkuja!

..Naurettu. Paljon.

..Tartuttu, tai siis minä tartuin pitkästä aikaa, pensseliin, akryylimaaliin ja mustaan permanenttitussiin ja räpeltelin muutaman A4:n yksinkertaisia kuvia, joista ajattelin että saisi hauskoja tauluja kehystettynä lastenhuoneen seinälle. Mutta kehtaako noita edes laittaa? Lapset onneksi vaikuttivat tykkäävän ja se kai on tärkeintä.

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille <3

Meidän pienimmäinen kiitti tänään kauppareissusta, ihan tavallisesta muutaman kilsan lenkistä rattailla Lidliin ja takaisin. Hän nukkui reissusta puolet päiväunia, toisen puolen ihmetteli kaupassa, ihasteli kukkia kun käveltiin kotiinpäin ja hämmästeli siskonsa kanssa pieniä ötököitä. Hänellä oli kivaa, hän nautti reissusta ja koki sen mukavaksi yhteiseksi tekemiseksi. Niin myös me muut.

Mä nautin ihan suunnattoman paljon niistä tavallisista asioista, joita me yhdessä touhutaan.

Kiireetön kirjastoreissu koko perheen kesken lähikirjastoon on yksi parhaita juttuja mitä mä tiedän. Lapset tekevät palapelejä, lukevat valitsemiaan kirjoja, ja mä saan käydä etsimässä itselleni muutaman dekkarin tai chick litin iltalukemiseksi. Tutkitaan yhdessä lasten kanssa kirjahyllyjä, mikä näyttäisi kiinnostavalta, mikä olisi hyvä iltasatukirja ja mitä voisi lueskella vaikka ihan itsekseen. Onni on loistava lähikirjasto, josta löytyy sekä suomeksi että ruotsiksi paljon mielenkiintoista luettavaa. Tiedän, että nämä kirjastoreissut ovat lapsille ihan yhtä mieluisia kuin mullekin. Eilenkin kirjastossa viihdyttiin toista tuntia ihan huomaamatta, ja kotiin tullessa oli hyllyssä iso pino uutta luettavaa taas pariksi viikoksi eteenpäin.

Yhteinen viikkosiivous lauantai-iltapäivänä on ihan parasta. Robin raikaa, tytöt huiskivat omilla pölyhuiskillaan ja me Oton kanssa laitetaan hihat heilumaan, ja nopeasti koko koti kiiltää puhtautta. Tulee raikas olo, kaikki on järjestyksessä ja voi hyvillä mielin rauhoittua viettämään viikonloppua. Toisinaan (lue: usein) vastakerätyt kynäpurkit kaatuvat ja pölyhuiska lennättää lattialle jotain minkä keräämisessä kestää ikuisuus, mutta ei se haittaa. Siivous lasten kanssa on ehkä hitaampaa, mutta sitäkin paljon hauskempaa.

Ruuanlaitto  lasten kanssa on myös hauskaa. Kuopus haluaa aina kuoria valkosipulinkynnet, mutta heittää ne kynnet aina kuorien mukana roskikseen. Esikoinen repii salaatit ja kattaa pöydän. Hän on myös erityisen hyvä sekoittaja. Välillä keittiössäkin maito kaatuu ja innokas sekoittaja sekoittelee ainekset ympäri pöytää, mutta entä sitten? Ei se ole niin justiinsa.

Iltaulkoilu omalla pihalla ison hiekkalelukassillisen kanssa piristää ruohkaähkyn jälkeen. Lasten kanssa touhutessa itsekin innostuu tekemään vaikka mitä hiekkakakkuja, ja mä ainakin sanon edelleen melkein yhtä innostuneena kuin 20 vuotta sitten, ”Älä tule paha kakku tule hyvä kakku!” Toinen naperoista antaa kuorma-autolleen kyytiä karusellissa, ja toinen tekee hiekkajäätelöt koko perheelle. Ja ulkoa pääsee pois hyvällä mielellä kun muistaa kertoa että kotona odottaa vielä saunominen ennen yöunille käymistä.

Sunnuntaiaamuinen barbieleikki vierähtää nopeasti monen tunnin mittaiseksi, kun innostuu rakentamaan lasten kanssa barbeille ison kodin ja supermarketin notkuvine hyllyineen. Kiireetön leikki lasten kanssa on yksi niitä asioita, mistä nautin arjessa kaikkein eniten. Kun voi heittäytyä täysillä siihen leikin maailmaan, ja unohtaa hetkeksi ne kauppareissut, viikkosiivoukset ja tietokoneella odottavat velvollisuudet. Ehdottomasti yksi parhaita rentoutumiskeinoja.

Välillä on kivaa kun on viikonlopuksi paljon tekemistä, ja toisinaan on kiva viettää näitä viikonloppuja, kun ollaan vaan ihan oman perheen kesken eikä tehdä mitään ihmeellistä. Lapset eivät tarvitse aina sirkushuveja ja hoplopreissuja, vaikka kivoja nekin ovat. He nauttivat kaikkein eniten siitä että heidän jutuissaan on täysillä läsnä. Ja kun jaksaa olla täysillä läsnä, voi hyvillä mielin ja hyvin onnistuen varastaa itselleen sen rauhallisen hetken vaikka keskellä päivää, kun lapset viihtyvät mukavasti alkaneen leikin parissa itsekseenkin ihan hyvän tovin.

Rauhallinen viikonloppu huipentuu siihen, kun saa kirjaimellisesti käpertyä Oton kainaloon peiton alle katsomaan elokuvaa, niinkuin eilen. Onhan siellä paksun peiton alla kahdestaan vähän hikistä, etenkin saunan jälkeen, eikä mistään romantisoidusta kiiltokuvakäpertymisestä suihkunraikkaana-silti-meikit-naamassa-satiinilakanoissa ole tietoakaan. Mutta on tuon oman murusen ihanan tavallisessa kainalossa ihanaa hengailla. Ei ne olosuhteet vaan se seura. Raidalliset trikoolakanat tuntuvat luksukselta, kun niissä saa pötköttää juuri Oton kanssa.

Saan olla onnellinen siitä, että jaan mun arjen ja juhlan harvinaisen samanlaiset arvot kanssani omaavan miehen kanssa. Ollaan molemmat vähän kotihiiriä, tai koti-ihmisiä niinkuin pappikin meitä vihkiessään totesi. Tykätään välillä käydä jossain ja tottakai nähdä myös ystäviä ja sukulaisia, mutta suurimman osan ajasta me viihdytään lököhousuissa (ai että olen edelleen kateellinen Oton banaanisortseista, näytä ne jo instagramissa) kotona, ja se on ihan okei.

Tavallisen ihanat, joidenkin mielestä tavallisen tylsät asiat, on juuri niitä parhaita. Takana äärimmäisen rentouttava viikonloppu, jonka avulla jaksaa hyvin ensi viikon kiireisen työrupeaman isoine kuvauksineen ja muine huippuine juttuineen.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja toivottavasti teilläkin on takana rentouttava viikonloppu 🙂

Tänään on mun neljäs oikea äitienpäivä, viides jos raskausajan äitienpäivä lasketaan mukaan. Jokainen äitienpäivä tähän mennessä on ollut täydellinen, omalla tavallaan. Raskausajan äitienpäivältä muistan vieläkin Oton vatkaamassa käsin ärräpäiden saattelemana kermavaahtoa kakkuun jonka raskaushimoissani halusin tehdä. Siinä kesti kauan, se oli ehkä hölmöin juttu ikinä, mutta Otto teki sen silti, koska Otto on Otto.

Toisena äitienpäivänäni mä sain herätä siihen, että äiti ja Otto olivat yhdessä ostaneet mulle mun ensimmäisen äitienpäivälaukun täysin mun siitä mitään tietämättä, tästä syntyi siis tämä meidän äitienpäivälaukkuperinne. Muistan kuinka Otto nosti meidän rakkaan esikoisen sänkyyn ja yhdessä ihmeteltiin mun pinkkiä laukkua, Tiara taisi sitä maistellakin. Muistan siltä äitienpäivältä myös meidän ravintolareissun, vauva-Tiaran joka hauskuutti puolta ravintolaa iloisella hölpötyksellään, ja mun ja Oton pehmolelusodan illalla kotona. Pehmolelusodan jonka seurauksena meidän telkkariin tuli naarmu, mutta joka sai meidät nauramaan vedet silmissä varmaan puoli tuntia.

Mun kolmantena äitienpäivänä Zelda oli vain muutaman viikon ikäinen vastasyntynyt pieni. Me vietettiin sitä äitienpäivää vauvantuoksuisissa tunnelmissa, rakkaudesta pakahtuen. Meillä oli kaksi pientä yhteistä täydellistä tytärtä, Otolla isyysloma ja maailman paras fiilis. Taisin saada aamupalan sänkyyn, ja Otto kokkasi mulle herkkuja. Silloin taidettiin olla niin vauva-arjen lumoissa, että mulla ei siksi oikeasti ole siltä päivältä juuri muita muistikuvia kuin se miten järjettömän onnellisia me oltiin juuri silloin, ja taidettiinpa olla myös vähän väsyneitäkin.

Neljäs äitienpäivä viime vuonna sujui kotona ja ulkoillen. Muistan kuinka Zelda oli juuri oppinut nukkumaan täysiä öitä Tiaran kanssa yhteisessä lastenhuoneessa, ja aloin vihdoin herätä horroksesta jonka 20 minuutin pätkissä nukuttu vuosi oli aiheuttanut. Aurinko paistoi, kirsikkapuut kukkivat ja meillä oli ihana, rento päivä jona sain nukkua pitkään ja ottaa rennosti yhdessä.

Tänä vuonna meidän ei ollut tarkoitus olla koko päivää kotona. Meidän piti lähteä keskustaan äitienpäivälounaalle, kävellä Kaivopuistossa ja näyttää lapsille mun vanhoja huudeja, se olisi ollut ihanaa. Mutta nyt kävi toisin. Mä jouduin lepäämään, koska tällä viikolla tehdystä lääkärintutkimuksesta aiheutui yllättäen jonkinverran jälkioireita, ja sain ohjeeksi levätä ja liikkua mahdollisimman vähän. Mä olen voinut kuitenkin ihan hyvin, ja siksi lepääminen auringon paistaessa täysillä ulkona on tuntunut sanoinkuvailemattoman turhauttavalta.

Silti tämäkin äitienpäivä on ollut täydellinen. Iso kiitos siitä kuuluu Otolle, joka on kertaakaan valittamatta ottanut vetovastuun koko viikonlopuksi, ja vaikka takana on ollut rankka työviikko, hän jaksoi vielä tänäänkin järjestää mulle yllätyksiä ja teki tästä äitienpäivästä yhdessä lasten kanssa niin täydellisen ihanan kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.

Iso kiitos kuuluu myös meidän lapsille. Heidän kanssa ei voi vaan pysähtyä harmittelemaan, eikä edes halua. Parasta äitiydessä on se, että saa olla joka päivä noiden kahden rakkaan tytön kanssa. ”Äiti, rakastan sua aina vaikka joskus temppuilenkin. Rakastan sua ainakin 25!” ”Äiti on tentan akah! Tänään on Iina-päivä” (äiti on Zeldan rakas).

Mä vaadin äitinä itseltäni paljon, ja joskus on kova paikka joutua myöntämään että en ehkä aina kykenekään tekemään ihan sitä kaikkea mitä haluaisin. Mutta äitinä pitää olla myös armollinen itselleen, sen mä olen näiden vuosien aikana oppinut. Onneksi ei tarvitse kuin katsoa ulkoa posket punaisina isin kanssa tulevia lapsia jotka kiljuvat yhteen ääneen mitä kaikkea ovat tehneet, ja tajuan että ne kyllä pärjää ihan hyvin. Se riittää, että tekee sen mihin itse pystyy.

Äitiys on ihanaa, rakkaudentäyteistä, kiireistä, hauskaa ja joskus myös hermoja raastavaa. En vaihtaisi päivääkään pois, koska näiden pienten tyyppien kanssa jokainen päivä on seikkailu, tapahtui mitä tapahtui. Jokainen päivä, jonka saan viettää lasten ja Oton kanssa on täydellinen päivä, koska me ollaan yhdessä. Yhdessä me ollaan vahvoja ja selvitään mistä tahansa.

Me kuvattiin tämäkin äitienpäivä videolle perinteen mukaisesti, ja kunhan saan videot järjestykseen on luvassa äitienpäivä videoina -postaus, jossa lisää siitä mitä me tänään oikein tehtiin. Kommelluksia on ainakin riittänyt, me kun saadaan kotonakin aikaiseksi hömpötystä jos jonkinlaista. Toinen perinne, eli äitienpäivälaukku luvassa huomenna blogin puolella, musta tuntuisi nimittäin jotenkin väärältä kirjoittaa pohdiskeleva postaus ja koristella se laukun kuvilla. Laukun lisäksi sain lapsilta maailman hienoimmat päiväkodissa itsetehdyt lahjat.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle äidilleni Annelle <3