Meidän Mörkö piti eilen illalla nukuttaa eläinlääkärissä ikiuneen, kun sydänvika oli mennyt niin pahaksi että keuhkot olivat ihan täynnä vettä, ja Mörkö olisi voinut kuolla hukkumalla hetkenä minä hyvänsä. Vaikka sydänvika on ollut tiedossa jo kauan ja sitä on hoidettu, ja tiedetty että eletään viimeisiä hetkiä rakkaan koiran kanssa, ei mikään silti voinut valmistaa tähän miten pahalta se tuntuu. Pahimmalta tuntuu se, että ei saatu nähdä Mörköä enää viimeistä kertaa, eikä mitenkään voitu tietää että juuri viime kerta oli viimeinen kerta. Mörkö oli kuitenkin jo selvinnyt rankasta ja kuumasta kesästä, ja syksyn ja talven piti olla helpompaa aikaa sairauden kannalta.

Mörkö tuli meille kesällä 2007, ja heti alusta asti hän toi valoa meidän elämään. Kun äiti taisteli rankkojen sairauksien kanssa, Mörkö oli se joka sai meidät molemmat nousemaan sängystä ylös aamuisin, ja joka auttoi äitiä toipumaan. Mörkö oli aluksi mun koira, mutta kun tuli mun aika muuttaa pois kotoa, en mitenkään voinut viedä Mörköä mennessäni. Mörköstä oli tullut äidille se voima joka piristi masennuksen keskellä, ja antoi syyn nousta sängystä ja lähteä ulos jokaisena päivänä.

Vaikka Mörkö oli asunut jo monta vuotta mun äidin kanssa, hän oli silti aina myös mun, ja meidän kaikkien koira. Meidän lapset tottuivat vauvasta asti pieneen karvaiseen tyyppiin joka meillä hengasi vähät väliä. Molemmat ovat oppineet Mörkön kanssa, miten eläimiä rapsutetaan ja kohdellaan kauniisti, ja se oli molemmille tärkeä ja rakas. Zeldakin ehti oppia taluttamaan Mörköä tänä kesänä, ja teki sen sellaisella yksivuotiaan ylpeydellä, että itku ilosta tuli jo silloin.

Yksi pahimmista hetkistä oli kertoa Tiaralle Mörkön poismenosta. Ensimmäisenä Tiaralle tuli mieleen hetki tältä viikolta, kun emme ehtineet jäädä silittämään ohi kävellyttä koiraa, ja lupasin että parin viikon päästä Mörkö ja mummu tulevat, ja sitten saa silittää niin paljon kuin haluaa. ”En saanutkaan silittää Mörköä”. Tiarakin tiesi, että Mörkö oli sairas, ja kerrottiin että Mörkö nukkui pois ja meni koirien taivaaseen. Se tuntui helpoimmalta tavalta kertoa alle kolmivuotiaalle. Tiara tuntui ymmärtävän asian, vaikka ei olekaan jäänyt sitä murehtimaan samalla tavalla kuin me aikuiset. Hän sanoi että ”Minua surettaa, kun en näe enää Mörköä”.

Meillä on kaikilla nyt suuri suru, ja viime yönä ei tullut nukuttua montaa tuntia. Tuntuu pahalta etten saanut olla äidin ja Mörkön mukana eilen, ja etten ole nyt äidin tukena Oulussa. Vaikka kuinka tietää, että koiralle oli parempi näin, niin ei se vähennä surun määrää ollenkaan. Mun piti kirjoittaa tänään eilisistä Helsingin Venetsialaisista ja siitä kuinka ihana ja hauska ilta meillä oli, mutta äidin puhelut muuttivat kaiken,  tunnissa vielä ensimmäisen puhelun aikaan itse kävellyt koira oli lähtenyt pois. Mä tarvitsen nyt hetken aikaa, ennenkuin voin taas jatkaa normaalisti. Juuri nyt mun positiivinen asenne on hukassa, ja kyyneleet valuvat poskille aina kun muistan mitä on tapahtunut.

Nuku hyvin rakas Mörkö, me rakastetaan sua aina <3 R.I.P

Mä halusin tehdä tänään jotain erilaista. Jotain, mikä poikkeaa kaikilla tavoin blogini normaalista postausannista. Siksi käytin pitkän tovin käyden läpi kevään ja kesän kuvasaldoa, etsien kuvia, joita en jostain syystä ole päättänyt julkaista, vaikka olen tykännyt niistä. Ihania, pieniä arjen ja juhlan hippusia. Kauniita hetkiä, jotka ehdottomasti ansaitsevat oman huomionsa, mutta eivät sitä ole tavallisten postausten joukosta saaneet. Nyt kun niitä katsoo, tuntuu tyhmältä etteivät ne ole aiemmin olleet esillä! Mun blogi on yleensä täynnä tekstiä, tänään kuitenkin kuvat saavat puhua puolestaan.

Joskus kuvilla on vaan niin paljon helpompi kertoa, mitä mielessä liikkuu. Tänään on ollut ehkä vähän maanantai, tiistaista huolimatta. Aamusta asti moni pieni asia on mennyt päin mäntyä, alkaen siitä että juoksin henkihieverissä kerhopaikalle, seisoin siellä hetken lasten kanssa ja säikähdin että oltiin liian myöhään paikalla, ja kaikki ovat jo lähteneet. Kunnes tajusin että oltiin paikalla puoli tuntia liian aikaisin, hyvä minä! Mulla on silti päivästä hyvä fiilis, mitäs pikkujutuista kun moni mulle tärkeä asia on mennyt kuitenkin ihan nappiin.

Kerhossa oli tänään ihan eri meininki, mä juttelin varmaan kaikkien vanhempien kanssa ja Zelda kiersi tyypin luota toiselle esittelemässä maasta löytämäänsä pudonnutta lehteä, kun odoteltiin kerholaisia. Ehkä se olikin vaan siitä kiinni, että tunsin oloni toisten äitien joukossa epävarmaksi ja jotenkin alastomaksi, kun olin yksin ilman Zeldaa viimeksi odottamassa. Lapset vapauttavat tunnelman hupsuilla jutuillaan, ja itsekin on paljon rennompi. Kävin juoksemassa ihanan lenkin vesisateessa heti lasten mentyä nukkumaan, ja päivän kruunasi vielä Oton teksti, joka meni ainakin mulla tunteisiin ja pahasti!  Näin sorruin taas höpöttämään, vaikka tänään piti painottaa kuvia, toivottavasti ei haittaa! Hyvää yötä ihanat, palaan huomenna! <3

Mä olen kertonut kaiken Berliinistä mitä mieleen vain on juolahtanut, mutta en vielä mitään meidän häämatkasta. Vaikka me shoppailtiin, kierreltiin ja tutkittiin paljon nähtävyyksiä, pääosassa oli kuitenkin se kahdenkeskinen aika. Kaksi kokonaista vuorokautta kahdestaan, ensimmäistä kertaa Tiaran syntymän jälkeen. Se oli ihan uskomatonta, nytkin kun muistelen, se tuntuu melkein kuin unelta. Kun ei ole kolmeen vuoteen viettänyt kahtatoista tuntia pidempää aikaa kahdenkesken miehensä kanssa (tämä 12h siis hääpäivänä ja -yönä), tuntuu kaksi yötä ja kolme päivää ikuisuudelta, hyvällä tavalla.

Rankan vuoden jälkeen se oli juuri sitä mitä me kaivattiin. Loputtomasti aikaa jutella, mitä me molemmat rakastetaan. Kukaan ei keskeyttänyt höpöttelyä tiputtamalla kaukosäädintä lattialle tai kaatamalla maitoja pitkin keittiötä. Ajatukset eivät katkeilleet, kerrankin oli vain me kaksi ja meidän jutut, aikuisten jutut. Ei Seikkailija Doraa, Risto Räppääjää tai Robinia. Tosin taidettiin me iltakävelyllä pari kertaa laulaa Kesärenkaiden kertosäettä, se on vaan niin loistava kesäbiisi.

Meidän suhteen alkumetreiltä asti me ollaan oltu ensin tulevia vanhempia, ja sitten vanhempia, ja joskus joku on meiltä kysynytkin, että entäs sitten kun lapset eivät ole enää kotona? Riittääkö meillä rakkaus ja yhteiset aiheet, kun koko yhteinen taival on ollut vain vanhemmuutta? En epäile hetkeäkään etteikö riittäisi. Erilaisuudesta huolimatta, me ollaan myös tosi samanlaisia, ja ei meidän suhde ole pelkkää vanhemmuutta. Toisillemme me ollaan ihan Iina ja Otto vain, joskus typerillä lempinimillä höystettynä, mutta kuitenkin. Mies ja nainen, ei äiti ja isi.

Tämä häämatka vain vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Me toimitaan perheenä, meidän arki on mukavaa, rakkaudentäyteistä, tasaista ja sellaista kuin me itse halutaan. Mutta myös loma, juhla ja kahdenkeskinen aika toimii. Voisin kuunnella Oton juttuja loputtomiin, ja toisinpäin. Siksi, me Berliinin loistavassa maineessa olevan yöelämän kokemisen sijaan, mentiin suhteellisen ajoissa hotellihuoneelle molempina iltoina, ihan vaan että saatiin olla kahden. Sitä vartenhan se häämatka on.

Meidän häämatkakohde ei ollut kovin perinteinen, mutta jotain perinteistä ja ehkä kliseistäkin me haluttiin tehdä rakkauden symboloimiseksi. Kaikki oli vaan liian täydellistä, että sen olisi voinut jättää tekemättä. Friedrichstrasse, katu jolta käveltiin joka päivä hotellille, silta joka sijaitsi juuri ennen meidän hotellia. Sadat molemminpuolin siltoja kiinnitetyt rakkauden lukot, joiden avaimia joki oli täynnä. Meidän oli pakko ostaa oma lukko, ja kiinnittää sekin siltaan!

Viimeisenä matkapäivänä me kierrettiin puoli Mitteä etsimässä lukkoa kaupoista. Lopulta se löytyi vitsikkäästi sadan metrin päästä sillalta, Friedrichstrassen aseman ruokakaupasta, kun oltiin jo ihan menetetty toivomme. Ostettiin kultainen lukko ja musta permanenttitussi, ja istuttiin aseman portaille kirjoittamaan nimet ja päivämäärä. Viimeistä kertaa hotellia kohti kävellessämme, me kiinnitettiin lukko siltaan. Valittiin paikka huolella, sellainen jossa ei ihan lähellä ollut muita lukkoja. Kohta, josta sitä ei ilman voimakeinoja mitenkään saisi väännettyä irti. Sitten Otto lukitsi lukon, ja mä heitin avaimet jokeen.

Onni että Otto sai ikuistettua avaimet juuri kuvan vasempaan alanurkkaan, kun ne lensivät kohti jokea. Se hetki oli jotenkin niin täydellinen päätös yhteiselle matkalle, ja sinetti meidän rakkaudelle, vaikka onhan meillä toki sormuksetkin. Viiden euron halpa lukko tuntui yhtä hienolta, kuin timanttisormuksen saaminen sormeen hääpäivänä. Nyt meidän on ainakin ihan pakko tehdä uusi matka Berliiniin, pakkohan siellä on käydä katsomassa että lukko on paikoillaan. Lasten kanssa saatetaan lähteä aiemminkin, mutta sillalla sovittiin että viisivuotishääpäivänä, me matkustetaan Berliiniin taas kahdestaan. Ja mä tiedän jo nyt että se sopimus pitää.

Kiitos Otto näistä kolmesta vuodesta, 212 päivästä, 21 tunnista ja 50 minuutista. Kiitos myös kaikista tulevista vuosista, viikoista ja päivistä. Kaikista ihanista hetkistä, joita vietetään yhdessä. Kaikista niistä hetkistä, jolloin piristät mua kun oon väsynyt tai mulla on paha mieli. Kiitos hetkistä, jolloin tiedät täydellisesti mitä sanoa, vaikka mä olisin ihan hukassa. Kiitos siitä, että kerrot mulle kaikkea, vaikka en aina tajuaisikaan kaikkea. Kiitos luottamuksesta, rakkaudesta, ja siitä että olet hyvä isä. Kiitos ihanasta häämatkasta, ja siitä että et kammoksu naisten rakkaushömppää vaan olet täysillä mukana. Rakastan<3

Biisinsanoituksiin mieltyneenä lainasin Robinilta postaukselle otsikon. Yksi teistä ihanista toivoi postausta mun ja Oton erilaisuuksista ja samanlaisuuksista, kun kuulemma blogien perusteella vaikutamme niin erilaisilta ihmisiltä. Se on varmasti totta, sillä suurin osa meidän kiinnostuksenkohteista on aivan kuin toiselta planeetalta, kun verrataan toisiamme. Ei me kuitenkaan täysin erilaisia ihmisiä olla, kyllä se toimiva suhde vaatii niitä samankaltaisuuksiakin, enkä usko että oltaisiin oltu yhdessä kolmea ja puolta vuotta jos meissä ei mitään samaa olisi.

Siinä missä Otto on kiinnostunut peleistä ja paranormaaleista ilmiöistä, muhun iskee muoti ja chicklit. Ottoa ei juuri vaatetus kiinnosta, hänen lempiasunsa mulle on farkut, toppi ja hiukset auki. Mä taas rakastan etsiä vaatteita Otolle, ja olen saanut entisen huppari-teeppari-farkut-converset -herran ostamaan farkkushortseja, kauluspaitoja, nahkapaikatuin olkapäin varustettuja neuleita ja vaikka mitä kenkiä itselleen.

Vaikka Otto tykkää perusvaatteista, hän ei koskaan yritä rajoittaa mun pukeutumista tai hauku mun asuja, vaikka ne erikoisia olisivatkin. Päinvastoin, Otto kannustaa tekemään niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Sama toimii toisinpäin, vaikka mä kannustankin Ottoa kokeilemaan rohkeasti erilaisia tyylejä, en ikinä pakottaisi häntä ostamaan tai pukeutumaan vaatteisiin joista hän ei oikeasti tykkää. Lähinnä vaan autan löytämään uusia ja erilaisia tyylejä, joita hän ei muuten ehkä tulisi ajatelleeksi.

Pelit ei ole koskaan ollut mun kiinnostuksenkohteiden toplistan kärkipäässä, mutta pelasin mäkin pienenä meidän kasibittisellä Super Marioa joka päivä. Mä en ennen Ottoa tiennyt mikä on MMO tai rpg, mutta nytpä tiedän. Ennen ajattelin Wowin olevan typerää, koukuttavaa ajan ja rahan hukkaa. Oton kanssa olen oppinut että se voi olla monia eri taitoja kehittävä harrastus, joka antaa harrastajalleen paljon. Vaikka mä en olisikaan itse innostunut uusista haarniskoista tai jousipyssyistä pelissä, tai sen yhden pelin loppuratkaisusta, satuttaako se mua että kuuntelen kun toinen kertoo itselleen tärkeästä asiasta? Ei.

Kuten parisuhteessa muutenkin, kuuntelu on tärkeää myös kiinnostuksenkohteissa mun mielestä. Se että arvostaa toista sen verran, että kiinnittää huomiota toisille tärkeisiin asioihin, on välttämätöntä. Jos sua ei kiinnosta mitä sun miehelläsi on sulle kerrottavaa, miksi olette edes yhdessä? En mäkään aina jaksa innostua ja hihkua mukana, kun psn networkiin on julkaistu uusi hyvä peli, tai katsoa animea, kun en piirretyistä elokuvista pidä, mutta mä voin silti olla läsnä ja kuunnella, olla iloinen toisen puolesta.

Meidän erilaisia kiinnostuksenkohteita on siis pelit, anime, paranormaalit ilmiöt, muoti, kauneus ja jossain määrin myös musiikki. Mä rakastan klubimusaa, r’n’b:tä ja Rihannaa. Otto kuuntelee kaikkea örinähevistä emo- ja pelimusiikkiin. Tykätään me kuitenkin molemmat hiphopista ja monista suomalaisista artisteista, enkä mä vanhana Asking Alexandria -fanina inhoa niitä Oton örinöitäkään, vaikka en enää sellaista musiikkia itse laitakaan juuri soimaan.

Ei se kuitenkaan ole mikään ongelma, että musiikkimaussa on eroja. Spotifysta löytyy molempien suosikit ja biisejä on helppo vaihtaa niin että molemmat saavat kuunnella omia lemppareitaan. Ja tokihan Otolla on työmatkat ja kuulokkeet joista kuunnella päivisin mitä haluaa, niinkuin mullakin on päivisin aikaa kasvattaa meidän tytöistä pikku tanssijoita klubimusan tahtiin.

Silloin kun Otto pelaa, on mulla aikaa (heh, ihannetilanteessa jos ei olisi niin paljon töitä tehtäväksi) lukea kirjoja, katsoa hömppäleffoja ja selata lookbookia ja pinterestiä, tai nettikauppoja. Me myös bloggaillaan nykyisin aina yhtäaikaa, joten mun blogihommat eivät enää vie yhtä paljon meidän yhteistä aikaa kuin ennen. Istua nakotetaan yhteisen tietokonepöydän ääressä makkarissa, höpötellään ja oikoluetaan toistemme kirjoituksia. Sitten kun sitä yhteistä aikaa on, me katsotaan leffoja tai sarjoja, syödään ja jutellaan.

Leffoissa meillä on tosi samanlainen maku, rakastetaan molemmat kunnon toimintaleffoja, draamoja ja komedioita, kauhukin menee. Otto tykkää ehkä enemmän scifistä kuin minä, ja mä taas romcomeista, mutta vuorotellen katsotaan niitäkin sulassa sovussa. Sarjamaku meillä on myös lähes identtinen, ja yleensä katsotaankin iltaisin juuri lempisarjojamme, vaikka nyt kaikki ovatkin kesän korvalla harmillisesti jääneet tauolle ja joudutaan odottelemaan kevääseen asti Game of Thronesia, Shamelessia ja muita lemppareita.

Yksi yhdistävä kiinnostuksenkohde meillä on vielä ylitse muiden: ruoka. Siihen suhtaudutaan rakkaudella, panostetaan ja nautitaan rauhassa silloin kun lapset sen sallivat. Vaikka Otto inhoaa sushia ja mä taas rakastan, meillä on muuten melkein samat lempiruuat ja molemmat tykkäävät kokata. Tie miehen sydämeen kävi meilläkin vatsan kautta, Otto muistelee vieläkin lämmöllä kuinka ensimmäisiä kertoja Oton luona yökyläillessäni olin tehnyt meille lihapullia ja perunamuusia ruuaksi sillä aikaa kun Otto oli iltavuorossa, yhteentoista asti illalla.

Vaikka meillä on paljon samojakin kiinnostuksenkohteita, en pidä niitä parisuhteen kannalta mitenkään tärkeänä. Uskoisin että me oltaisiin ihan yhtä onnellisia, vaikka Otto inhoaisikin blogeja, eikä tykkäisi katsoa leffoja. Paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita tärkeämpi asia avioliitossa on yhteiset arvot. Ja yhteiset arvot meiltä löytyy, kuten pappikin meidän vihkitilaisuudessa sanoi. Me molemmat ollaan koti-ihmisiä, pidetään perhettä suuressa arvossa ja oltiin haaveiltu omista lapsista pitkään ennen tapaamistamme.

Kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä, ja ollaan samaa mieltä siitä miten asiat hoidetaan. Kumpikaan ei puutu toisen tapaan olla vanhempi, tai sysää hommia vain toiselle osapuolelle. Me molemmat huolehditaan kodista, ollaan lasten kanssa ja hoidetaan asioita tasapuolisesti. Toki vetovastuu on mulla kun olen päivisin kotona, mutta iltaisin Oton tultua töistä kotiin me ollaan kyllä ihan yhtä paljon lasten kanssa. Meillä ei myöskään tarvita mitään sopimuksia tai listoja asioiden hoidosta puoliksi, kaikki soljuu mukavasti yhteisymmärryksessä.

Kummallakaan ei ole tarvetta rellestää ja juosta kaupungilla harva se viikko, tai edes kuukausi. Siksi kummallakaan ei ole myöskään tarvetta kieltää, jos jompikumpi haluaa joskus käydä jossain. Nalkutus on suhteen tappaja, ja sitä mä en halua tehdä omassa parisuhteessani koskaan, enkä onneksi joudukaan. Kun asioista jutellaan avoimesti, ja muistetaan sanoa asialliseen sävyyn heti jos joku harmittaa toisen käytöksessä, eikä padota ärsytystä sisälle viikkokausia ja laukaista väsykiukussa juuri ennen nukkumaanmenoa maanantai-iltana, on kaikki paljon helpompaa.

Harmituksen aiheita useammin muistetaan kuitenkin kertoa, mikä toisessa on ihanaa. Siitä mä tykkään Otossa, että se ei ole mikään jöröjukka joka ei huomaa jos mulla on uusi kampaus. Otto kehuu aina kun on aihetta, ja piristää jos on huono hetki tai päivä. Mä olen samanlainen, ja olisi kuluttavaa olla aina vain itse kehumassa toista, eikä saada itse koskaan vastakaikua.

Meitä yhdistävät myös ihanat yhteiset ystävät, jotka välittävät meidän perheestä ja meistä, ja haluavat viettää meidän kanssa aikaa. Toki meillä on omiakin kavereita, joita nähdään itseksemme, mutta silloin kun satutaan pääsemään yhdessä jonnekin, ei ole koskaan vaikeaa päättää kenen kanssa mennään. Ystävistähän sen näkee hyvin, että me ollaan samanhenkisiä ihmisiä. Meidän aiemmin ”omat” kaverit ovat nykyään yhteisiä kavereita, ja monet ennestään toisilleen tuntemattomat kaverit ovat nykyään kavereita keskenään.

Kyllä, me ollaan erilaisia. Mutta me ollaan myös samanlaisia, niissä tärkeimmissä asioissa. Mä törmäsin tällä viikolla erääseen blogitekstiin, jossa pohdittiin onko ainoa oikea rakkaus sellaista, joka satuttaa ja jonka tietää olevan tuhoontuomittua. Mulla on kokemusta myös siitä satuttamisesta ja riipivästä ”rakkaudesta”, ja mä olen sitä mieltä että ei missään nimessä. Mun mielestä oikea rakkaus on sitä, mikä ei satu koskaan, ja minkä tietää kestävän mitä vastaan ikinä tuleekaan. Se että voi luottaa toisen rakkauteen, ja suhteen kestävyyteen ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö rakkaus voisi olla intohimoista, palavaa ja kutkuttavan ihanaa. Mä voin kertoa, että vieläkin kun odotan Ottoa töistä iltaisin kotiin, ja tiedän sen olevan bussissa, mulla tulee sellainen kutkuttava tunne että iik kohta mä nään mun Otsukan.

PS: Kuvituksena kuvat joita otettiin maailman kauheimmasta kuvakulmasta, sängyllä makoillen laivalla viime viikolla. Otettiin ne koska haluttiin nauraa sille miten idiootilta näytettiin, ja niiden ei pitänyt päätyä minnekään. Tässä ne nyt kuitenkin on.

Coca-cola light pyysi mua mukaan kampanjaansa pohtimaan, millainen on ihana mies? Siinäpä vasta kysymys. Kampanjan liitteeksi sain seksiä tihkuvia Coca Cola lightin mainoskuvia hottiskuumiksen mallipojan kanssa, joita minulla oli lupa käyttää tässä postauksessa. Tiesin mitä haluan sanoa, tiesin millainen on minun mielikuvani ihanasta miehestä, mutta en kertakaikkiaan osannut kuvitella niiden lauseiden seuraksi kuvia yläosattomasta mallipojusta kaatamassa hitaasti cokista lasiin, kuumassa auringon paahteessa.

Siispä päätin tehdä jokaisen miehen varman kauhistuksen, pyytää Ottoa kuvattavaksi, kaatamaan hitaasti cokista lasiin, täysin varautumattomana mihinkään edustamiseen. Sellaisena kuin Otto on, silloin kun se on mun ja vain mun ihana mies. Valaistuksen puute harmittaa jälkikäteen, mutta kun yhteinen aika alkaa iltahämärässä niin siinä ei paljoa voi tehdä, paitsi hankkia kuvausvaloja.

Arvatkaa miksi Otto on myös ihana mies? Se suostui. Iltakymmeneltä, mukavasta sohvallalöhöilyasennosta se suostui pomppaamaan ylös, ja pelleilemään kuvissa cokiksen kanssa. Meillä oli hauskaa, ei narinaa ei nurinaa, vaan hauskaa. Naurettiin vedet silmissä, kun Otto pullisteli kuin mikäkin miesmalli. Herra peitti hienosti tölkistä logonkin vahingossa kuvia otettaessa, selvä ammattilainen siis.

Ihana mies laittaa itsensä likoon toisen vuoksi. Ihana mies rakastaa ja välittää. Ihana mies tekee aina parhaansa, ja muistaa kertoa että rakastaa. Ihana mies on luottamuksen arvoinen, ja luottaa myös muhun. Ihana mies on läsnäoleva ja rakastava isä. Ihana mies huolehtii myös itsestään. Ihana mies yllättää, naurattaa ja tekee pönttöjä asioita. Ihana mies on oma itsensä, ja tykkää itsestään sellaisena kuin on. Ihana mies käskee hidastaa silloin kun itse ei sitä ymmärrä. Ihana mies silittää hiuksista ja pitää kainalossa silloin kun uni ei meinaa tulla. Otto on ihana mies.

Siltä varalta että joku kuitenkin haluaa katsella sitä seksiä tihkuvaa sixpackia, ajattelin laittaa tähän vielä yhden kuvan, kutsun tapahtumaan, joka on täynnä ihania miehiä.

Mä haastan nyt teidät kaikki kertomaan tämän postauksen kommenttiboksiin, millainen on teidän mielestänne #Ihana mies. Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan Coca Cola Lightin tarjoama lippupaketti kahdelle hengelle ensi keskiviikon  Rock The Ballet -näytökseen 19.30, päivämäärä oli siis 28.5.2014. Lippupaketti sisältää kaksi lippua, sekä pääsyn Coca-Cola lightin klo 18.00 alkavaille etkoille Savoy -teatterin ravintola Preston parvekkeelle juoma- ja ruokatarjoiluineen. Arvontaan osallistut siis kertomalla millainen on ihana mies, jättämällä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, ja keksimällä itsellesi nimimerkin. Arvonta päättyy 25.5. klo 22.00. Myös minä olen paikalla sekä etkoilla, että näytöksessä ystäväni kanssa, joten tässäpä myös pienimuotoinen lukijatapaaminen! Tilaisuuteen tulee kaikenkaikkiaan kymmenen bloggaajaa lukijoineen ja aveceineen, ja varmasti saadaan tosi kiva ilta aikaiseksi.

Yhteistyössä Coca-Cola light.