Tänään, ensimmäistä kertaa mun blogin historiassa, blogisynttäriviikon kunniaksi mun kaveri kirjoitti tänne postauksen, Kaisla, mun rakas ystävä ja yksi  mun kaasoista. Sanoin Kaislalle puhelimessa, että en osaa päättää minkä kaikista postaustoiveista valitsen juuri tälle illalle, kun mieleeni tuli idea jota on toivottu jo kauan sitten, ja niin me sitten sovittiin että Kaisla kirjoittaa pikaisesti jotain, ennen meidän Euroviisuiltamia. Me ei sovittu mitään postauksen sisällöstä etukäteen, ja täytyy sanoa että mulla tuli itku kun Kaisla kopsasi tekstin mulle Fb-keskusteluun että saan sen liitettyä tähän, ja luin sen. Miten mulla voikin olla noin ihania ystäviä? Mutta sen pidemmittä puheitta, annetaan suunvuoro Kaislalle!

Sain suuren kunnian päästä vierailevaksi kirjottajaksi tänne Iinan huikeeseen blogiin! Kovin moni ei voi sanoa, että on niin päässyt tekemään. Sen takia tämä tehtävä toi omanlaisia paineita, vaikka bloggaaminen onkin tuttua mulle. Juteltiin Iinan kanssa puhelimessa ja pohdittiin mikä olisi kiva postaus tälle illalle. Piti olla jotakin jännää ja jotain mitä ei ole aikasemmin tapahtunut tässä blogissa. Iina heitti vitsillä, että minä voisin kirjottaa jotain ja joo – tässä sitä nyt ollaan. : D

Innostuin kyllä todella ideasta ja halusin ehdottomasti tarttua haasteeseen. Aihe jäi vähän hämärän peittoon, kun Zelda kiljui puhelimeen ”kakka! kakka! kakka!” ja sehän sai meidät isommat tytöt naureskelemaan. Ehkä kuitenkin selviän tästä kunnialla. Vaikka ei olla Iinan kanssa tunnettu kuin reilut kaksi vuotta, niin se tuntuu jo reilulta kymmeneltä vuodelta. Tuntuu, kuin olisin kasvanut tuon hymyilevän vaaleatukkaisen naisen kanssa ja leikkinyt hauskoja leikkejä pienessä leikkimökissä. Oltaisiin taisteltu teinivuosina miesten huomiosta ja tehty kaikkea hurjaa.

Pystyn hyvin kuvittelemaan miten meitä on yllytetty tekemään kaikkia tyhmiä juttuja ja niille sitten on naurettu vuosien jälkeen. Iinan kanssa tunnen oloni niin kotoisaksi. Ihan kuin olisin saanut mukaani lapsuuteni kodista oman huoneeni violeteilla seinillä ja saan siellä välillä tanssia, hengailla, piirtää ja lukea. Me jutellaan ihan mistä vaan ja koskaan ei ole sitä tunnetta, että ei ymmärrettäisi toisia.

Tiesin Iinan ennen kun tapasin. Kaikenlaista olin kuullut ja menin vähän varauksen kanssa tutustumaan tähän ”kuuluisaan teiniäitiin”. Ei mennyt kauaa, kun huomasin että tämä ihminen tulee olemaan mulle hirveän tärkeä. Tulisin oppimaan paljon ja saamaan mitä ihanimpia muistoja. Suurimpia saavutuksia, mitä olen tän pienen elämäni aikana saavuttanut on kaikki tulleet Iinan kautta; olen suloisen Zeldan ylpeä kummitäti ja pääsin kaasoksi Iinan ja Oton häihin. Tämän pienen ajan aikana olen oppinut Iinalta kärsivällisyyttä, lempeyttä, onnellisuutta ja nöyryyttä.

Bloggaamisessa Iina on auttanut mua myös, ottanut mukaan erillaisiin tapahtumiin ja olen tästä kaikesta super kiitollinen. Ihailen tätä naista niin paljon, että ihan hämmästelen miten tämä teksti on niin ruusuista. Se vaaleatukkainen ja kaunis nainen, joka esiintyy näissä kuvissa ison hymyn kanssa on mahtava. Kahden lapsen äiti (niin kun mitä helvettiä?!? ei uskoisi), lojaali vaimo, ihaltu bloggaaja, rakastettu tytär ja paras ystävä. Iinan kanssa on vuodatettu kyyneliä, naurettu kippurassa, murjotettu, tanssittu – eletty.

©Täydenkuunkuva Haluan toivottaa tälle blogille hyvää synttäriä ja kiitos Iinalle, joka pitä tätä koko hommaa pystyssä! Voin ehkä sanoa lukijoiden puolesta, että Iina – sä rokkaat ja jatka samaan malliin.

– Kaisla

Me pääsimme maaliskuussa juhlistamaan 1-vuotiasta sivustoamme ihanaan ja ylelliseen Långvikin kartanoon. Juhlatunnelmista kirjoittelinkin jo aiemmin, mutta nyt on tarkoitus keskittyä Långvikin tarjoamiin mahdollisuuksiin romanttista kahdenkeskistä viikonloppua ajatellen. Tai miksipä ei Långvikiin voisi lähteä yhdeksikin yöksi, tai vaikka koko viikoksi? Äitienpäivä on sunnuntaina, ja veikkaan että moni äiti ei vielä tiedä mitä saa lahjaksi, ja ehkä miehet, nuo tunnetut mattimyöhäset lahjojen saralla, eivät vielä kaikki ole päättäneet mitä antavat lahjaksi. Tässä on ainakin aika hyvä lahjaidea!

Långvikista löytyy kaikki, mitä romanttiselta lomalta puolison kanssa voi toivoa. Kauniit merinäköalat, upea ja tasokas kylpylä altaineen ja elämyshoitoineen, sekä laadukas ravintola. Kartano ei ole pääkaupunkiseudulta liian kaukana, matkaa on vain 30 minuuttia, mutta sopivan syrjässä, että saa oikeasti rentoutua kaupungin vilinästä. Muistan tunteen, kun astuimme Korinnan kanssa Långvikin ovista sisään, ja suunnilleen henki salpautui upeasta aulasta ja rennosta tunnelmasta.

Mä pääsin tutustumaan sekä standardihuoneeseen, että upeaan Ritari-sviittiin, ja täytyy sanoa että molemmat tarjoavat upeat puitteet ihanaan yöpymiseen puolison kanssa. Voisin niin nähdä meidät Oton kanssa loikoilemassa unelmanpehmeillä design-sängyillä, rentoutuneena kylpylähoidoista, mahat täynnä superherkullista ruokaa, kuten jo muutamaan kertaan Kideblogeissa mainittua, uskomattoman hyvää kurpitsakeittoa. Långvikin Ala Carte -lista oli aivan omaa luokkaansa, jos vertaa perinteisiin hotelliravintoloihin. Nautin jokaisesta suupalasta ja olisin voinut syödä vaikka koko illan.

Långvikissa on upea hemmottelukylpylä, josta löytyy 22-metrinen kuntouima-allas, kaksi poreallasta, kylmäallas, sekä mieletön Jacuzzi Bar -oleskelutila poreosaston yhteydessä, missä voi nauttia drinkkejä ja snäcksejä. Me ei olla koskaan Oton kanssa käyty kylpylässä yhdessä, tai edes uimassa, ellei varpaiden kastelua kylmässä merivedessä kiljuen lasketa. Olisi niin ihanaa mennä yhdessä loikoilemaan porealtaaseen, herkulliset mojitot tai mansikkamargaritat kädessä, ja vain nauttia.

Me naiset tykätään yleensä kovasti hemmottelusta, ja siihen Långvik tarjoilee kattavan valikoiman vaihtoehtoja niin vartalolle, kuin kasvoillekin. Myös miehille löytyy omia Man Space-, eli miehille suunniteltuja hemmotteluhoitoja, kuten esimerkiksi kosteuttava Man Space Hydra Performance. Jos hemmottelua haluaa yhdessä, voi kokeilla esimerkiksi Kleopatra-hemmotteluhoitoa yhdessä puolison kanssa. Kleopatra-hemmottelukylpy sisältää raikastavan kuorinnan, ja rentouttavan kylvyn ääniaaltojen virratessa vedenpinnan alla. Kuulostaa aika luksukselta mun korvaani!

Långvikissa voi myös golfata, mikäli nauttii siitä, sekä tietysti käydä salilla ja saunassa. Vaikka rakastankin kaupungin hälinää, voin kuvitella että viihtyisin yhdessä maailman parhaan seuralaiseni kanssa todella hyvin viettämässä romanttista viikonloppua Långvikissa, sillä rauhallisuudesta huolimatta, sieltä löytyy kaikki mitä tarvitsee ja paljon enemmän.

Onko mun pakko laskeutua täältä vaaleanpunaisista pilvilinnoista takaisin arkipäivään, pliis ei? Rankan kevään jälkeen kahdenkeskinen yö luksuskylpylähotellissa vaan kuulostaa… no ei pahalta todellakaan. Toivottavasti meille tulisi joku sopiva viikonloppu tässä kesän aikana, jolloin päästäisiin nauttimaan vain toistemme seurasta, Långweekend tekisi varmasti terää.

Postaus toteutettu yhteistyössä Långvikin kanssa.

Kun olen taas ollut kipeänä tämän alkuviikon, olen saanut muistutuksen siitä miten rakastavan, huolehtivan ja ihanan miehen kanssa olen naimisissa. Positiivinen luonteeni kokee flunssan ja pahan siitepölyallergian yhteisvaikutuksesta sen verran kovan kolauksen, että päivänpaisteen kanssa naimisiin mennyt mieheni saa tutustua rasittavaan valittajaan, joka aivastaa jokaisen virkkeen välissä. Vaikka yritän pysyä positiivisena, niin kaikkein räkäisimmällä ja kuumeisimmalla hetkellä, kun punaiset silmät tuntuvat muurautuvan umpeen ja kutisevat niin vietävästi, ei ”kyllä tää tästä iloksi muuttuu” -asenne ole ensimmäisenä mielessä.

Mutta mitä tekee Otto? Auttaa, välittää, tukee ja ymmärtää, joka kerta, joka hetki. Tsemppaa, eikä vaadi erityiskiitoksia tai ylistystä, vaikka sellaisia todellakin ansaitsisi. Otto tekee kaikkensa meidän perheen eteen, ja siitä mä olen enemmän kuin kiitollinen. En olisi pärjännyt alkuviikkoa ellei Otto olisi ollut kotona, ja hoitanut lapsia ja mua, tai ehkä olisin pärjännyt, mutta huomattavasti huonommin kuin nyt. Otto on antanut mun levätä, tuonut lääkettä ja juotavaa, kantanut herkkuja kaupasta ja ennenkaikkea huolehtinut lapsista ja heidän tarpeistaan öin ja päivin.

Nyt on tietysti päällä erityistilanne, kun sekä minä että Tiara ollaan oltu kipeänä, mutta ihan tavallisessa arjessakin Otto on ihana, kannustava ja ennenkaikkea läsnäoleva isä. Blogin oheisilmiöineen, pian alkavan ammattikorkean valmennuskurssin sekä äitiyden ja vaimouden ristitulessa on hankalaa löytää niitä arjen pieniä, omia hetkiä. Silti Otto tarjoaa niitä mulle, ja muistaa muistuttaa, että välillä on ihan okei hengähtää ja huolehtia itsestään, tai istua hetki tuijottamassa huonoa sarjaa telkkarista. Ei se ole niin justiinsa, vaikka se tarkoittaisi ettei sillä hetkellä saa aikaiseksi puhuttelevaa tekstiä, tai tärkeää sähköpostia.

Otto on aina rohkaissut mua tavoittelemaan mun unelmia, eikä koskaan ole seissyt niiden tiellä tai jarrutellut. Otto uskoo muhun, ja kertoo usein olevansa musta ylpeä. Mä haluan kannustaa ja uskoa Ottoon samalla tavalla, ja mahdollistaa hänellekin omien haaveidensa tavoittelun, ja toivon että olen onnistunut ja tulen onnistumaan siinä jatkossakin yhtä hyvin kuin herra itse. Jos Otto ei olisi uskonut että voin saavuttaa blogillani jotain, ei tätä varmaan enää olisi edes olemassa, enkä ainakaan olisi näin hienojen mahdollisuuksien äärellä kuin juuri nyt.

Mulla itselläni ei ole isää. Moni on aiheesta kysellyt, mutta  en koe asian kuuluvan blogiin sen enempää kuin vaikka alushousujeni, se on mun oma asia, jonka haluan pitää itselläni. Ennen Ottoa en oikeastaan edes osannut kuvitella, millaista arki on kun perheessä on molemmat vanhemmat. Olen siitä tietoinen ettei kaikkien arki kahden vanhemman perheissä ole yhtä auvoisaa kuin meillä, eivätkä kaikki isät ole lapsistaan kiinnostuneita vaikka kotona asuisivatkin, mutta silti ehkä nykyisin koen enemmän surua siitä että mulla ei ollut isää. Lapsena se ei koskaan harmittanut tai ihmetyttänyt mua, enkä kokenut jääneeni mistään paitsi.

Mun äiti on aina ollut todella läsnäoleva ja ihana äiti, joka on tehnyt parhaansa ollakseen mulle niin hyvä vanhempi kuin on vain voinut. Mutta ennenkaikkea äidin takia mua harmittaa isättömyys, miten paljon vähemmän stressiä äidillä olisi ehkä ollut, jos siinä olisi ollut toinen jakamassa arkea ja tukemassa. Turhaahan sitä on jossitella, tai mietiskellä asioita joille ei mitään voi, ja ennenkaikkea äiti on kuitenkin selvinnyt äitinä upeasti, ihan yksin.

Mä kuitenkin onneksi saan nauttia siitä onnesta, että  mulla on Otto mun rinnalla jakamassa kaiken, ilot, surut, menestyksen ja takaiskut. Lasten uudet taidot, flunssat ja kauppareissuraivarit. Ja äiti saa nauttia siitä, että sai Otosta itselleen loistavan vävypojan, jonka kanssa tulee hyvin toimeen. Terkkuja vaan Otolle töihin, tiedän että luet tämän kumminkin! Täällä me ollaan, vähän on räkäinen olo, Tiara laulaa jänis istui maassa ja Zelda purkaa mun kenkäkaappia. Parempi päivä kuin eilen, kyllä me hyvä vappu saadaan aikaiseksi! Olet Otto rakas<3

Ja te kaikki lukijat siellä, kiitos tsempeistä ja paranemistoivotuksista, kyllä se elämä alkaa voittaa taas!

Siitä on nyt kolme viikkoa, kun me mentiin naimisiin. Wedding blues alkaa ehkä hieman hellittää, mutta kyllä edelleen tulee mietittyä sitä ihanaa päivää, joka päivä. Mä luulen että hääpäiväikävä tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen asti, onneksi kuitenkin meillä on mahdollisuus muistella hääpäivää videolta ja kuvista. Meillä oli valokuvaajien lisäksi kolme huippua häävideokuvaajaa, firmasta nimeltä Day One Pictures. Day One Pictures on häävideokuvaukseen erikoistunut yritys, johon tutustuin erään blogini lukijan kautta, ja olen kyllä ikuisesti kiitollinen siitä että saimme juuri heidät kuvaamaan meidän häät.

Tämä versio meidän häävideosta, joka blogissani on, on  pelkistetty, julkiseen käyttöön sopiva video. Siksi videolla ei valitettavasti kuulu meidän häätanssibiisiä, josta olisin joutunut maksamaan aika korkeat teostomaksut näillä kävijämäärillä. Day One Picturesin pojat ovat tehneet videon kuitenkin blogin mahdollisuuksien puitteissa juuri sellaiseksi kuin me toivottiin. Siinä kuullaan pätkiä muutamasta puheesta, nähdään vihkiminen, kakunleikkaus ja paljon muuta, niin paljon kuin kymmeneen minuuttiin voi kahdestatoista tunnista tyylikkäästi änkeä.

Hauska sanapari tuo ”änkeä tyylikkäästi”, nuo kaksi sanaa kun eivät yleensä missään nimessä kuulu yhteen. Mutta täytyy kuitenkin ehdottomasti antaa kehuja Day One Picturesille siitä, että tyylikkyys on heidän todellinen valttikorttinsa. He toteuttavat videot äärimmäisen tyylikkäästi, loppuun asti hiotusti ja kauniisti, hääparin toiveiden mukaan. Lisäksi kuvaajat käyttäytyivät häätilaisuudessa tyylikkäästi, kamerat eivät koskaan olleet tiellä, enkä oikeastaan edes muistanut koko päivänä että meitä kuvattiin, ja niin sen kai kuuluisi mennäkin? Mutta veikkaan että sillä ei kauheasti ole väliä mitä näissä kolmessa kappaleessa ennen videota lukee, kun se video on kuitenkin se jonka kaikki haluavat nähdä, eikö!

Mulla tulee itsellä kyyneleet silmiin joka kerta kun näen tämän videon, veikkaan että siinä vaiheessa kun saadaan meidän kokonainen häävideo tai hääelokuva, mulla aukeaa kunnon Niagaran putoukset. Sitä odotellessa! Ihanaa viikonloppua kaikille, toivottavasti tykkäsitte pienestä palasta meidän häitä♥

Ensimmäisessä hääpostauksessa hääblogin puolelle ajattelin kirjoittaa meidän vihkiseremoniasta, joka oli herkkä, koskettava ja sopivan ytimekäs. Me mentiin siis naimisiin Helsingin Vanhassa Kirkossa, Helsingin keskustassa ja en voisi olla tyytyväisempi kirkkovalintaamme. Mä rakastan Vanhan kirkon tunnelmaa ja sitä kuinka se onnistuu samaan aikaan olemaan kotoisa ja kuitenkin mielettömän näyttävä.

Meidän vihkiseremonia alkoi kello 16.00, ja me oltiin vielä puoli neljän aikaan hääkuvattavana hotellillamme Katajanokalla. Kuin ihmeen kaupalla me ehdittiin paikalle ajoissa, ja vieläpä oikein hyvin, kiitos bestmanien, ja kymmentä vaille neljä me seisoskeltiin kaasojen kanssa takahuoneessa jännityksestä sekaisin. Tiaran piti alunperin kävellä myös mun edellä, kukkaistyttönä, mutta viime tipassa jännitys vei voiton kukkaistytön pestiltä, ja kaasoni kävi viemässä Tipan istumaan turvallisesti mummunsa viereen. Zelda nukahti autossa matkalla kirkkoon ja nukkui koko vihkiseremonian ajan, vaikka yleensä herää pienimpäänkin rasahdukseen. Vissiin oli ollut rankka päivä?

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva© Täydenkuunkuva

Kuten kerroinkin aiemmin, mun pappa talutti mut alttarille mikä oli hyvä. Naureskeltiin papan kanssa ja tunnelma oli mukavan rento. Mä vannon että mua olisi jännittänyt tuhat kertaa enemmän jos olisin joutunut astelemaan alttarille yksin! Se hetki kun pappa luovutti mut Otolle, oli jotenkin niin ihana ja taianomainen. Siihen asti mä muistan vielä kaiken aivan kirkkaasti, mutta kun asteltiin alttarille otti jännitys vallan mustakin ja en oikeastaan muista siitä tilanteesta paljoa.

Mun kaaso luki kauniisti korinttilaiskirjeen, ja yhtäkkiä, mielestäni ihan supernopeasti, me oltiinkin jo pujottamassa sormuksia toistemme sormiin ja suutelemassa. Se hetki kyllä oli ikimuistoinen, vaikka jännittikin ja me vähän sekoiltiin sormusten kanssa. Mua pelotti että pujotan sormuksen väärään sormeen Otolle ja me ei ensin edes tajuttu kumpi sormus oli kumman, kun ne oli niin samannäköisiä siinä jännityksessä. Mutta saatiin me ne lopulta sormiimme menestyksekkäästi, haha!

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva Pappi on meille tuttu jo molempien tyttöjen ristiäisistä ja osasi puhua todella kauniisti meidän perheestä ja tarinasta. Monet meidän vieraista kehuivat papin puhetta ja tykkäsin siitä kyllä itsekin, se kuvasti meitä niin hyvin. Kirkossa tunnelmaa kevensivät meidän Tiara -neidin höpötykset joiden ansiosta vaihdettiin papin ja toistemme kanssa välillä erittäin huvittuneita katseita. Mua ei häirinnyt ollenkaan se että oli pieni ihana höpöttäjä tilaisuudessa mukana, päinvastoin! Nyt me voidaan videolta näyttää Tiaralle kun hän kasvaa miten hänkin osallistui isin ja äidin vihkiseremoniaan kaksivuotiaana.

Kaksikymmentä minuuttia kului nopeasti ja pian me oltiinkin jo kävelemässä takaisin takahuoneeseen Oton kanssa. Takahuoneessa meillä molemmilla jännitys ja onni purkautui hulluna tunnemyrskynä ja pillitettiin siellä kuin viimeistä päivää, vaikka alttarilla mulla ei tullut yhtään kyyneltä. Me oltiin ja ollaan edelleen nin iloisia siitä että ollaan vihdoin toistemme omat, ihan kokonaan♥

Vieraat kerääntyivät kirkon portaille saippuakuplien kanssa ja oli kyllä aika hauskaa kävellä saippuakuplien läpi hääautolle. Onneksi ei ollut liian kylmä saippuakuplille, olisi voinut olla aika inhottavaa puhallella niitä esimerkiksi 20:n asteen pakkasella. Vihkiseremonia sujui kyllä ihan nappiin, niinkuin koko päivä! Mä en ole vielä saanut kirkosta kaikkia kuvia, mutta en malttanut odottaa tämän postauksen tekemistä enää ollenkaan. Luultavasti tulen laittamaan lisää Täydenkuunkuvan huikeita kuvia myös kirkosta kunhan saan ne, ketään ei varmasti haittaa? 😉