Perjantaina kun suljin kotioven perässäni, mä jätin kaiken stressin vaatekomeron perimmäiseen nurkkaan, tietokoneen kansi kiinni pöydälle, ja vahingossa myös muistikortin kamerasta kotiin. Jepjep. No, ei se haitannut onneksi. Ensimmäisenä iltana ei paljoa kuvailtukaan, mutta Tukholmasta käytiin sitten ensimmäiseksi ostamassa uusi muistikortti ja sain vihdoin räpsittyä muutamia kuvia, että ei tästä sentään ihan kuvaton postaus tule!

Ensimmäisenä iltana me aloitettiin reissu katsomalla leffaa hytissä. Naurettiin kippurassa komedialle, ja sen jälkeen suunnattiin myöhäisempään buffet-kattaukseen syömään. Oli ihanaa syödä ihan kaikessa rauhassa ja vaan höpötellä kaikkea, vaikka vedettiinkin kauheat överiähkyt ja ruuan jälkeen oli pakko levätä vähän aikaa hytissä, haha! Ihana Vilma oli juuri sopivasti tänä viikonloppuna töissä, ja me piipahdettiin sitten Vilman ja Oton kanssa katsomassa laivan keskiyön show, ja mentiin sen jälkeen vielä käymään laivan yökerhossa tanssimassa. Oli ihan superhauska ilta, kiitos vielä Vilmalle<3

Lauantaiaamuna lähdettiin heti aikaisin aamulla Tukholmaan pyörimään, ja käytiin hakemassa se muistikortti. Tukholmassa oli aika sateinen ja ällö sää, joten ulkona käveleskelyt jäivät kyllä ihan minimiin. Kierrettiin Gallerianin liikkeitä, käveltiin Drottninggatanilla ja ostettiin tytöille tuliaisia. Käytiin me syömässäkin. Tukholmassa oli kauheasti Halloween-asuihin pukeutuneita ihmisiä, ja Drottninggatan oli koristeltukin halloween-teeman mukaisesti isolla kummituksella ja kurpitsalla. Åhlensin edustalla oli jo jouluvalot ja kuuset esillä, ihanaa!

Palattiin laivalle vasta ihan viimetipassa, ja käytiin pyörimässä vielä laivan kaupat kertaalleen ympäri, minkä jälkeen mentiin ravintola Tavolataan syömään. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää, olisin voinut syödä vaan koko illan! Istuttiin ihan kaikessa rauhassa, ja nautittiin hiljaisuudesta. Tavolata on ihanan rauhallinen ravintola verrattuna buffetiin, jossa on menoa ja meininkiä kyllä kerrakseen. Molemmissa on ehdottomasti puolensa, kivaa vaihtelua kuitenkin kun käy kokeilemassa molempia.

Ruuan ja pitkän Tukholmassa pyörimisen jälkeen me oltiin ihan loppu, ja eilinen me vietettiinkin hytissä loikoillen ja leffoja katsellen. Se oli ihan parasta, sai vaan öllöttää ja olla kahdestaan koko illan. Kahdenkeskinen aika tuli niin tarpeeseen, kun koko syksy on ollut yhtä hullunmyllyä. Pienet reissut ja irtiotot arjesta piristävät kyllä ihan hurjasti, ja niiden jälkeen on aina yhtä ihana palata kotiin. Oli ihana nähdä tytöt ja antaa heille tuliaiset, joista riittikin riemua koko päiväksi.

Musta tuntuu että sain tästä minilomasta enemmän voimia kuin mistään pitkään aikaan. Heti kun tultiin kotiin, mä hoidin pari asiaa jotka olen jättänyt viikkokausiksi roikkumaan, ja tuntuu että energiaa on nyt vaikka muille jakaa. Toivottavasti tämä fiilis kestää pitkään! Kiitos rakkaalle Otolle maailman kivoimmasta reissusta, ja mun äidille joka piti tytsyköistä hyvää huolta sillä aikaa kun me rentouduttiin. Ensi viikolla hulina jatkuu taas, mutta perjantaina lähdetäänkin sitten koko perheen kesken laivalle. Tytöt odottavat reissua jo ihan innoissaan, ja kieltämättä ei muakaan harmita yhtään lähteä näin pian uudelleen laivalle pyörimään. Nyt mentiin meidän ehdoilla, viikonloppuna tehdään kaikki sitten ihan niinkuin lapset haluavat.

Huomenna on tulossa postausta uusista ripsipidennyksistäni, ja illemmalla sitten jotain muutakin. Mulla on monta ideaa joita toteutan tässä lähiaikoina, ihana palata blogiarkeen. Ainakin asuja, Tukholman ostoksia ja parit uudet kengät on tulossa esittelyyn, ja vähän syvällisempiäkin aiheita! Mahtavaa alkavaa viikkoa kaikille!<3

Ollaan pakoiltu illalla alkavaksi mainostettua myrskyä, ja sitä enteillyttä sadetta tänään sisällä koko päivä, kun rampattiin eilen koko päivä vesisateessa. Ihanaa vaihtelua tuijottaa tuulta ja sadetta ikkunoista sen sijaan että itse kävelisi siellä! Tytöt ovat onneksi kehitelleet vaikka ja mitä leikkejä paloasemaleikistä vauvanhoitoon, legoihin ja piirtämiseen. Itse sain siivottua viimeinkin makuuhuoneen kaikki kaapit ja järjesteltyä kengät, joten varmaankin sitä tyylikatsausta voisi pian alkaa toteuttelemaan syksyn lemppareiden, ja kuluneen vuoden tyylimuutosten pohjalta.

Onneksi, oi onneksi tänään ei ollut lenkkipäivä, mua ei olisi huvittanut ollenkaan lähteä tuonne juoksemaan. Sen sijaan vedin aamulla kunnon circuitin ja jalat saivat kyytiä. Aamutreenien jälkeen pidin oikein kunnon rauhallisen suihkuhetken ihan yksin. Se oli ihanaa, laitoin öljyhoidon hiuksiin, ja kuorin ihon. Olen viettänyt koko päivän ilman meikkiä, kiitos teidän eiliseen iho-postaukseen tulleiden vinkkien. Onhan se ihan perusjuttuja että ilman meikkiä kannattaa olla mahdollisimman paljon, mutta arvatkaapa muistaako tälläinen tuulispää sellaista ajatella, ainakaan tarpeeksi usein! No ei. Huomasin tänään että kuopuksellakin on nykyään kaula. Siis kaula! Tiedättekö sen tunteen, kun vauvanpyöreys asteittain häviää taaperoiässä, ja pienen pallopään ja pullamasun väliin kasvaa kaula? Ihan hullua että meidän nuorempikin on jo muka noin iso, niin se aika vain rientää. Hänestä on kehkeytynyt oikea pörröpäinen höpötyskone, juttua tulee taukoamatta, ja vaatteet ja kengät vaihtuvat ainakin kymmenen kertaa päivässä. Tänäänkin päällä oli yhtäaikaa mm. kahdet housut, joiden päällä isosiskon pikkuhousut, kahdet sukat, ja hiuspanta, sekä tietenkin paita ja huppari. ”Ihan itsekö puit, waaaaau!”

Tytöillä on ihan omat juttunsa, ja he leikkivät tosi nätisti yhdessä. He ovat kuin paita ja peppu, niin kiinni toisissaan että voi että. Zelda odottaa Tiaraa aina kerhosta kotiin niin malttamattomana, työntää kokoajan rattaita ulko-ovelle ja hokee ”keeho, keeho. Tiaa, Tiaa, keeho!”. Ja kun sitten lopulta mennään hakemaan esikoista kerhosta, tytöt juoksevat toisiaan kohti ja halaavat onnesta soikeana. Ihanaa että he ovat niin tärkeitä toisilleen.

Tämä päivä on ollut hyvän fiiliksen päivä, ja sitä hyvää fiilistä halusin välittää näillä kuvillakin. Hengailtiin parvekkeella ruuan jälkeen, ja tytöt laskivat meidän sukulaisilta saatuja itse poimittuja omenoita. Pitäisi varmaan pyöräyttää huomenna syksyn miljoonas omenapiirakka, kun kerrankin on kunnon tuoreita läheltä tuotuja herkkuomppuja!

Meidän rentoiluperjantai jatkuu seuraavaksi sohvaöllöttelyllä, ja ehkä herkkuleivillä joita voisi väsätä iltapalaksi! Palailen huomenna, aivan ihanaa viikonloppua kaikille<3

Tänään meidän esikoinen täyttää kolme vuotta. Miten se voi olla edes mahdollista? Kolme vuotta on kulunut ihan silmänräpäyksessä, ennenkuin huomasinkaan. Kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon! Kun Tiara syntyi, me oltiin seurusteltu Oton kanssa vasta vähän alle kahdeksan kuukautta, tunnettu yhdeksän. Me ajauduttiin heti seurustelun alusta asti uudenlaiseen elämänvaiheeseen, joka alkoi kunnolla sitten Tiaran synnyttyä. Vaikka olin aina ollut kiinnostunut vauvoista, raskaudesta ja äitiydestä, ei mikään tietenkään voi valmistaa siihen millaista se äitiys sitten oikeasti on.

Mä olen onnekas, että sain opetella äitiyttä Otto rinnallani, ihan yhtä pihalla, ihan yhtä rakastuneena uuteen pikkutyyppiin kuin minäkin. Kaikkein onnekkaimpia olimme siinä, että saimme tyttäreksemme, ihanaksi esikoistyttäreksemme, juuri Tiaran. Tiaran kanssa äitiyden opettelu oli ihan parasta; hauskaa, helppoa ja palkitsevaa. Ja sitä se on edelleen. Äitiys on opettelua vielä kolmen vuoden ja kahden lapsenkin jälkeen, päivästä toiseen. Vaikka itsevarmuus on kasvanut, terävimmät särmät ja herkkänahkaisuus hioutuneet pois ja rutiinit tulleet tutuksi, pätee äitiydessä juuri se, että aina kun johonkin tottuu, se pian taas muuttuu.

Meidän kolmevuotias on oivaltava ja fiksu tyttö, jolle jokainen päivä on seikkailu, niinkuin varmaan päivät yleensäkin ovat kaikille kolmevuotiaille. Uuden opettelu on siisteintä ikinä, puhetta tulee niin paljon ettei aina saa sanotuksi väliin mitään, joka päivä pitää laskea ainakin kolme kertaa sataan asti ja kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Välillä ollaan jännän äärellä kun Oton kanssa mietitään että mitenköhän mihinkin kysymykseen nyt parhaiten vastaisi.

Vaikeimpia ovat kysymykset, jotka koskevat ikäviä asioita, kuten rakkaan Mörkö-koiran poismenoa. Parasta taas on vastata kysymyksiin, joihin voi vastata hauskasti tai vähän hupsusti. ”Äiti kuka tämä legoukkeli on” *pitelee käsissä Tuhkimon prinssiä* ”Se on Tuhkimon poikaystävä” ”Selvä, poikaystävä menee nyt tänne nukkumaan näin kato äiti”.

Kolmevuotias osaa kertoa jo tunteistaan, ja kertoa miten päivä on sujunut ja mikä fiilis on. Hänen kanssaan voi käydä pitkiä, analyyttisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta, ja hän innostuu lähes mistä ideasta tahansa, paitsi siivoamisesta. Ihanaa kolmevuotiaan äitinä olemisessa on juuri se, että lapsi kertoo itse, miltä tuntuu. Ei tarvitse arvuutella että miltähän lapsesta nyt tuntuu, vaan kysyttäessä lapsi osaa kertoa, usein kysymättäkin. Vaikka koen itsevarmuuteni äitinä kasvaneen, on mulle todella tärkeää kuulla lapselta itseltään, että kaikki on hyvin, ja tietenkin myös se jos kaikki ei olisi joskus hyvin, silloin on helpompi luottaa siihen että itse toimii oikein.

Nykyään kun suunnilleen sujuvaa puhetta on takana esikoisella reilut puolitoista vuotta, ja hänellä on täysin oma persoonansa, tuntuu uskomattomalta ajatella, että kolme vuotta sitten me ei tunnettu meidän pientä tytärtä vielä ollenkaan. Hän oli vaan pieni masutyyppi, ”Pyllis” niinkuin me häntä huvittavasti kutsuttiin odotusaikana. Ei sitä voinut silloin tietää, millaiseen mainioon tyyppiin me saataisiin tutustua ja kenen vanhempia olla.

Mä en voi tietää lukeeko Tiara tätä kirjoitusta joskus, mutta ainakin toivon niin. Siksi mä haluan kirjoittaa tähän vielä, että maailman eniten onnea meidän rakkaalle 3-vuotiaalle Tiaralle 20.09.2014! Olet äidin ja isin paras tyttö, ja toivottavasti sinulla on ihana synttäripäivä!

Kiitos hurjasti kaikille onnitteluista <3 Eilen oli aivan ihana päivä, kertakaikkiaan yksi parhaita päiviä tänä vuonna, kiitos Oton! Otto oli järjestänyt meille ihanan kahdenkeskisen shoppailu- ja ravintolaillan mun synttäreiden kunniaksi, me taidettiin kyllä olla niin sen tarpeessa.  Oli niin rentouttavaa olla vaan kahdelleen, ja jutella kaikkea mahdollista koko illan. Mihinkään ei ollut kiire, enemmänkin meinasi tulla jo sellainen olo että mitä me tehdään tällä kaikella vapaa-ajalla!

Ensiksi mentiin Cafe Esplanadiin kahville ja välipalalle, ja mietittiin että mihin suunnataan seuraavaksi. Vietettiin sen jälkeen pari tuntia kierrellen Aleksanterinkadun, Forumin ja Kampin kauppoja, ja yllättäen kerrankin kun oli aikaa rauhassa katsella kaikkea, musta tuntui etten löydä mitään! Ehkä se onkin siitä kiinni, että kun on aikaa ja liikaa vaihtoehtoja, ei osaa tehdä päätöksiä, kiireessä lasten kanssa tulee vaan yleensä napattua jotain mukaan ja tyydyttyä siihen. Ja mikä siinä onkin että ne lastenvaateosastot houkuttelevat aina, etenkin silloin kun pitäisi ostaa jotain itselleen.

Löysin mä sitten kuitenkin kaksi kivaa toppia ja yhden mekon, mahdollisesti huomisillan synttärijuhliani varten. Käytiin myös ostamassa Tiaralle synttärilahjat, joista toinen on hänen erittäin pitkään ja hartaasti toivomansa Risto Räppääjä ja Liukas Lennart -dvd. Shoppailurupeaman jälkeen tehtiin pieni kävelylenkki Punavuoressa ja Kaartinkaupungissa. Mulle ne ovat tuttua seutua kun asuin ennen siinä ihan lähellä, Vuorimiehenkadulla, mutta meidän Vantaalais-Ruotsalais-Granilaiselle kaksilahkeiselle ne eivät ole ihan niin tuttuja. Mä aion hitaasti ja varmasti ihastuttaa Oton keskustan kivijalkaputiikkeihin ja elävään meininkiin, ehkä me vielä joku kaunis päivä asutaan taas siellä päin.

Kävelyllä tuli hirveä nälkä, ja sitten kello olikin jo sopivasti sen verran että oli aika mennä syömään. Otto oli valinnut ravintolaksi uuden Pastorin Erottajalla, ja odotukset olivat korkealla. Aika paljon on tullut luettua viime aikoina  uudesta ravintolasta, jonka yksi omistajista on mm. Mikko Leppilampi. Paikka oli todella kauniisti ja tyylikkäästi sisustettu, tunnelma oli lämmin ja henkilökunta todella ystävällistä. Perulais-aasialainen makumaailma vei kielen ehdottomasti mennessään, ihanan freesiä ja erilaista!

Tilasimme alkuun aperitiivit jotka olivat ihan superherkulliset, ja sitten maistelimme erilaisia pieniä ruokia, kuten Tostadaa, missä oli mm. siikaa ja quacamolea ja Empanadaa missä oli kanaaa ja chorizoa herkullisen kuoren sisällä. Sain Oton syömään raakaa siikaa, tätä voi kutsua jo saavutukseksi ravintolan osalta! Pääruuaksi otimme Anticuchosta, eli kanavarrasta ja paistettua tortillaa ihanilla kastikkeilla. Ravintola oli tosi viihtyisä, ja ruuat tulivat nopeasti, mutta eivät liian nopeasti. Mä tykkään rivakasta palvelusta, mutta jos ruuat tulevat viidessä minuutissa pöytään, on aina vähän sellainen olo että mitäs finduksen pakastepusseja tässä nyt mulle tarjoillaan.

Pastorissa oli tosi kova melu, mitä ei osattu odottaa. Se ei onneksi haitannut meitä, kyllä me voidaan puhua kovemmallakin äänellä ja rupateltiinkin koko aterian läpi ihan tyytyväisenä, mutta puheensorina oli siis todella yhtä kovaa kuin perus lihatiskillä perjantai-iltana. En kyllä ihmettele  melua, Pastorissa oli hurjasti ihmisiä, saman superherkullisen ruuan perässä kuin mekin. Me tullaan varmasti käymään siellä vielä monta kertaa, mutta ehkä napataan ensi kerralla iso ystäväporukka mukaan!

Otto kirjoitti postauksen myös liittyen eiliseen ravintolakäyntiin, sillä me nähtiin siellä jotain sellaista, mikä herätti huolta ja ajatuksia meissä molemmissa. Käykää lukemassa!

On mulla vaan niin komea mies eikö ookin <333

Eilinen oli kokonaisuutena aivan ihana, tälläsiä useamminkin, please! Kiitos rakkaalle Otolle maailman ihanimmasta syntymäpäivästä ja illallisesta, mulle jäi niin hyvä fiilis tästä kaikesta. Nyt täytyy rientää siivoamaan ja leipomaan, sillä huomenna on Tiaran synttärit, sekä tyttöjen nukkumaanmenon jälkeen vielä mun omat synttärijuhlat kaveriporukalla. Mä olen kirjoittanut yhden postauksen valmiiksi, jonka julkaisen huomisaamuna teille luettavaksi! Muuten blogi hiljenee varmasti sunnuntai-iltaan saakka, ennenkuin pääsen kirjoittamaan Tiaran juhlista.

Oikein ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille <3

Kuluneella viikolla on ollut tunteet aika pinnassa, ja on tullut mietittyä kaikenlaista. Siinä missä Otto pohdiskelee istuen pissaamista, mä oon miettinyt aika paljon äitiyttä, ja sitä miten onnellinen olen, että saan olla meidän kahden ihanan tyttären äiti. Yhtään vessa-asioiden tärkeyttä väheksymättä, ja Oton tunteellisuutta aliarvioimatta, kaikella rakkaudella siis sanon tämän, sydänsilmänauruhymiö.

Vaikka on kiire, ja vaikka on kaikenlaista isompaa ja pienempää vastoinkäymistä aina välillä, ne hetket jotka viettää täysin lasten ehdoilla, ovat aina täynnä rakkautta. Ei mihinkään muuhun voi uppoutua ja heittäytyä samalla tavalla kuin äitiyteen, tai ainakin musta tuntuu että mä en voi. Mä voin uppoutua työasioihin, voin rentoutua juosten ja uppoutua musiikkiin, tai katsoa maailman parasta leffaa, mutta silti aina välillä mielessä käy muita asioita, stressiä, kiireitä, suunnitelmia, kalenterin pläräystä. Silloin kun olen vaan lasten kanssa ja piirrän leijonan harjaan vielä vähän lisää karvoja, koska leijona näyttää kuulemma liian kaljulta, silloin mä rentoudun.

Sillä hetkellä, kun esikoinen selittää vilkuttavansa vielä kerran kaikille taivaan tähdille ennen nukkumaanmenoa, koska yksi niistä on Mörkö-koira jota hän rakastaa kovasti, ei voi tuntea muuta kuin suunnatonta ylpeyttä, rakkautta ja onnea. Ja päivällä, kun hakee kuopuksen päiväunien jälkeen sängystä, on maailman parasta kuulla se uninen, käheä mutta iloinen ”Äii-tiiiii, heeeeei!” ja saada lämmin ja takertuva hali pieneltä tyypiltä.

Äitiys on täynnä tähtihetkiä, kun ne vain osaa erottaa sieltä kaiken kiireen ja meiningin keskeltä. Kun lapsi kaataa maitolasin matolle, ja kuivaa jäätävää lammikkoa puolikas vessapaperinpala kerrallaan, voi olla iloinen siitä, että lapsi yrittää parhaansa, ja on selkeästi oppinut että kaatunutta maitoa ei ainakaan jätetä matolle hengaamaan. Vaikka tästä kaikesta aiheutuva maito-vessapaperimössökeitto matolla saattaa kiristää hermoja, niin ei kai se ole niin justiinsa. Pienet ekstrahommat kuuluvat asiaan.

Äitiys on opettamista opettamisen perään, ja se on ajoittaisessa ärsyttävyydessään kuitenkin ehdottomasti maailman siisteintä. Juuri meillä, vanhemmilla, on valta opettaa lapsille kaikki elämän tärkeimmät asiat. Se valta on iso vastuu, jonka kantamisessa ei halua epäonnistua. Suhtaudun suurella kunnioituksella siihen vastuuseen, ja pyrin olemaan kasvattajana johdonmukainen, rakastava ja turvallinen. Mielestäni vastuu ei kuitenkaan sulje pois äitiyden tarjoamaa mahdollisuutta hassutteluun. Mä ehdottomasti huijaisin, jos väittäisin että musta ei ole siistiä yrittää opettaa melkein-kolmevuotiaalle sivistys- tai muotisanastoa aina silloin tällöin. Huijaisin vielä enemmän, jos väittäisin ettei vielä siistimpää ole kuulla joskus Barbieleikin keskeltä, että Barbie lukee nyt Vogueta ja äiti voitko laittaa sille tämän Maikkel Korssin laukun olkapäälle?

Äitiys on kuitenkin ennenkaikkea sitä, että rakastaa ehdoitta. Että on valmis elämään omat haaveensa ja toiveensa ihan itse, eikä yritä elää elämäänsä lastensa kautta. Lapsilla on oikeus kasvaa juuri sellaisiksi persooniksi, kuin he itse haluavat. Vaikka vielä toistaiseksi lasten ikä jättää lähestulkoon kaiken vanhempien arvostelukyvyn varaan, alkaa heillä iän karttuessa olla yhä enemmän mielipiteitä, vastauksia kysymyksiin ja  omia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita. Mä en aio yrittää ohjailla lapsia mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan tukea heitä juuri niissä asioissa mihin he itse haluavat keskittyä. Voin heittäytyä ihan yhtä täysillä tukemaan autojen tuunausta kuin tanssituntejakin.

Äitiys on joskus sitä, ettei saa käydä rauhassa suihkussa, vaan joutuu onkimaan kumiankkaa tehohoitopurkista samalla kun joku pissaa kylpyhuoneen matolle. Äitiys on joskus sitä, että vartin pastareseptin toteuttaminen kestää kaksi tuntia, kun lapsi haluaa auttaa ja kuoria valkosipulin kynnet. Joskus äitiydessä ei ole vain yksittäisiä rankkoja öitä, tai tunteja, joskus voi olla rankkoja viikkoja, tai kuukausia.  Lapset kehittyvät vaiheissa, ja aina on jollain meneillään joku vaihe. Usein tuntuu, että kun ehtii tottua yhteen vaiheeseen, onkin jo toinen aluillaan. Silti äitiys on maailman parasta.

Jokaiseen päivään mahtuu miljoonia tunteita, niin rakkautta, naurua, kuin huoltakin. Tärkeää on kuitenkin kaiken kiireen ja kaikkien tunteiden keskellä muistaa olla läsnä lapsille, keskittyä ja kuunnella heitä. He eivät välttämättä muista lapsuudestaan kaikkia niitä hetkiä, jotka me vanhemmat ollaan koettu tärkeinä, eikä heille välttämättä jää mieleen miten hieno legotalo rakennettiin silloin yhtenä sunnuntaina huhtikuussa. Mutta he muistavat, että vanhempi on ollut täysillä mukana heidän jutuissaan, ja häneen on voinut luottaa ja tietää että hän rakastaa vaikka mitä ikinä tapahtuisi.

 Mä siirryn nyt äitiysrakkaushuuruista sohvalle olemaan vaimo, ja katsomaan romanttista komediaa jonka Otto auliisti suostui mun kanssa katsomaan. Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3