Kesän aikana siivottiin varastoa ja löysin sieltä mun muistojen laatikon, tai no tynnyrin. Siis sellaisen Ikean metallisen ison ”roskistynnyrin” johon teini-ikäisenä päätin säilöä kaikki mun tärkeät muistot. Olen aina pitänyt muistoja tärkeinä, siksi niitä varmaan onkin kertynyt tynnyrillinen fyysisenä ja teran verran digitaalisena. Kun usein siivotessa vanhemmat sanoo lapsille, että ”mihin sä tarviit noita, katsotko niitä muka enää ikinä tämän jälkeen?” ja puhutaan jostain leffalipuista, ystäväkirjoista, koulun kirjoitelmista, vanhoista kouluvihkoista, kavereiden kirjoittamista lappusista tai demikalentereista, niin mä olen just se ihminen joka niitä katsoo ikinä sen jälkeen.

Mä en hamstraa tavaraa tai vaatteita, en mitään isoa ja tilaa vievää. Mutta kirjeet ja kalenterit, ikivanhat to do -listat, päiväkirjat, fan fictionit joita kirjoitin vain itselleni luettavaksi. Kaikki mun huvittavat teinivuosien avautumiset ja vanhat matikanvihkot joihin ollaan tunnin aikana kirjoiteltu pitkiä keskusteluita kavereiden kanssa, kun ei saanut puhua ääneen. En mä niitä kovin usein kaiva esiin, ehkä kerran 10 vuodessa. Mutta ne on arvokkaita mulle. Ne on iso osa mun menneisyyttä. Niiden pitää mahtua sinne yhteen tynnyriin ja sinne ne just ja just mahtuu.

Olen niin hitsin onnellinen, että olen aikanaan päättänyt säästää ne, koska niitä katsellessa herää aina miljoona uutta muistoa mieleen. On hauska laittaa kavereille kuvia jostain, mitä ollaan kirjoiteltu 15 vuotta aiemmin, tai kuvia jostain illasta, jonka oli unohtanut ihan kokonaan.

Kun mä kävin mun muistojen tynnyriä läpi, löysin sieltä myös mun tekemän kirjoitelman seiskaluokan syksyltä. Meidän piti kirjoittaa tietokoneella silloin pienet kertomukset itsestämme otsikolla ”Kuka minä olen?”. Mun kirjoitelmassa luki näin:

”Moi!

Mun nimi on Iina, sukunimi on tosi tyhmä, joten en kerro sitä. Mulla on paljon kavereita ja sukulaisia. Mä oon 13-vuotias tyttö joka tykkää piirtämisestä, on aikamoinen lukutoukka ja rakastaa eläimiä.

Mä kuuntelen paljon musaa ja ainoa radiokanava jota kuuntelen on NRJ. Mun lempibändejä on Maroon5, Him ja öööööö. Ei ole muita. Laulajista Hanna Pakarinen. Lempinäyttelijöitäni on Kate Hudson, Daniel Radcliffe, Kirsten Dunst ja Emma Watson.

Meidän luokka on 7A ja oppilaita on 22. Poikia ei ole ollenkaan, se on huono juttu. Käyn Aleksis Kiven peruskoulua, joka sijaitsee Kalliossa. Ennen kävin Salmisaaren ala-astetta. Asun Lauttasaaressa, joten mulla on aika pitkä koulumatka, se kestää noin 40 minuuttia.

Mä asun äidin kanssa kahdestaan, mutta jos minä saisin päättää meidän perheeseen kuuluisi myös 10 koiraa ja fretti. Lempieläimiä siis lienee turhaa kertoa, paitsi että niihin kuuluu vielä apinat ja delfiinit.

Minä harrastan piirtämistä ja öljyvärimaalausta. Lukeminen on myös kivaa. Lempivärini ovat pinkki, musta, turkoosi ja keltainen. Huoneeni on melkein kokonaan valkoinen, mutta piristyksenä on pinkkiä.

Jos olisin eläin olisin ihan varmasti apina. Jos en ole allerginen, saan koiran ensi kesänä. Kesälomani oli ihan kiva, vaikka en tehnytkään oikeastaan mitään. Nyt minä lähden välitunnille, heippa!

Iina”

Uutena, digitaalisena muistona aion nyt kirjoittaa samanlaisen kirjoitelman itsestäni, näin lähes 15 vuotta myöhemmin (herran jumala onko mun 7-luokasta 15 vuotta).

Moi!

Mun nimi on Iina. Mun sukunimi on Hyttinen ja tykkään siitä, mun teinivuosien hartain toive toteutui ja sain puolison mukana kivan uuden sukunimen. Mulla on paljon kavereita ja nykyisin vielä enemmän sukulaisia kuin ennen. Mä olen 27-vuotias nainen, joka rakastaa omaa perhettä, tykkää edelleen piirtää ja yrittää kovasti olla lukutoukka aina kun muistaa tarttua kirjaan puhelimen sijaan.

Mä kuuntelen jonkin verran musaa ja ainoa palvelu, josta sitä itse kuuntelen, on Spotify. Autossa meillä tosin soi usein radiokin. Mun lempibändejä tai artisteja en edes tiedä, koska musiikin kuuntelu ja artisteihin perehtyminen ei ole enää mun elämässä niin merkittävässä roolissa, kuin 15 vuotta sitten. Mutta esimerkiksi Ed Sheeran on aika jees, kävin sen keikalla tänä kesänä Oton kanssa. Niin joo, Otto on mun mies. Ei mulla ole lempinäyttelijöitäkään, niiden mietiskely ei ole niin relevanttia mulle enää nykyisin, kuin miltä se tuntui vielä seiskaluokalla.

Mä olen ammatiltani sisällöntuottaja, bloggaaja, yrittäjä. Mulla on oma yritys, eikä siinäkään ole piru vie yhtään poikia, kuten ei ollut mun luokalla seiskallakaan. Mutta ihan hyvin mä pärjään itseni kanssa. Teen töitä kotoa, joten nyt kai tässä yökkäreissä tätä kirjoitellessani voin ottaa ne yläkoulun pitkät koulumatkat takaisin, kun työmatka on vain yläkerrasta alakertaan.

Mä asun mun perheen kanssa viidestään, meitä on minä, Otto ja kolme maailman siisteintä tyttöä. Ollaan ihan itse päätetty meidän perheen koostumus ja se on aika jees. Jos mä saisin yksin päättää, niin meille ei ehkä tulisi lemmikkiä, koska olen niin laiska, että en jaksaisi. Mutta toisaalta, meitä on viisi ja vastuun voisi jakaa tasan kaikkien kesken, joten ehkä voisin kuitenkin suostua koiraan. Mustakin on tullut just tällainen tylsä äiti, jota pitää lämmitellä lemmikki-ajatukselle ihan älyttömän kauan.

Harrastan lukemista edelleen, mutta myös lenkkeilyä ja joogaa silloin kun siltä tuntuu. Mun lempiväri on vaaleanpunainen ja musta, keltainenkin on tosi ihana, eli aika samoilla mennään kuin silloinkin. Meillä on vaaleanpunainen sohvakin, eli yksi mun unelmista toteutui jo siinä!

Jos olisin eläin, olisin varmaan vieläkin apina. Tilanteesta riippuen joko ylipirteä marakatti tai kyllästyneen näköinen oranki. Kesällä en pitänyt hirveästi lomaa, mutta tein aika paljon kaikkea. Muutaman viikon päästä pidän mun oikean kesäloman, kun lähdetään vihdoinkin reissuun. Nyt mä lähden haastatteluun Oton kanssa, olisitko Iina_13w osannut kuvitella sitä? Epäilen! Heippa!

Iina

Kirjoititteko te tällaisia hassunhauskoja kertomuksia koulussa? Tykkäättekö säilöä muistoja tai onko teillä tallessa vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja muita?

Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin?