Kuka minä olen

21.08.2019

Kesän aikana siivottiin varastoa ja löysin sieltä mun muistojen laatikon, tai no tynnyrin. Siis sellaisen Ikean metallisen ison ”roskistynnyrin” johon teini-ikäisenä päätin säilöä kaikki mun tärkeät muistot. Olen aina pitänyt muistoja tärkeinä, siksi niitä varmaan onkin kertynyt tynnyrillinen fyysisenä ja teran verran digitaalisena. Kun usein siivotessa vanhemmat sanoo lapsille, että ”mihin sä tarviit noita, katsotko niitä muka enää ikinä tämän jälkeen?” ja puhutaan jostain leffalipuista, ystäväkirjoista, koulun kirjoitelmista, vanhoista kouluvihkoista, kavereiden kirjoittamista lappusista tai demikalentereista, niin mä olen just se ihminen joka niitä katsoo ikinä sen jälkeen.

Mä en hamstraa tavaraa tai vaatteita, en mitään isoa ja tilaa vievää. Mutta kirjeet ja kalenterit, ikivanhat to do -listat, päiväkirjat, fan fictionit joita kirjoitin vain itselleni luettavaksi. Kaikki mun huvittavat teinivuosien avautumiset ja vanhat matikanvihkot joihin ollaan tunnin aikana kirjoiteltu pitkiä keskusteluita kavereiden kanssa, kun ei saanut puhua ääneen. En mä niitä kovin usein kaiva esiin, ehkä kerran 10 vuodessa. Mutta ne on arvokkaita mulle. Ne on iso osa mun menneisyyttä. Niiden pitää mahtua sinne yhteen tynnyriin ja sinne ne just ja just mahtuu.

Olen niin hitsin onnellinen, että olen aikanaan päättänyt säästää ne, koska niitä katsellessa herää aina miljoona uutta muistoa mieleen. On hauska laittaa kavereille kuvia jostain, mitä ollaan kirjoiteltu 15 vuotta aiemmin, tai kuvia jostain illasta, jonka oli unohtanut ihan kokonaan.

Kun mä kävin mun muistojen tynnyriä läpi, löysin sieltä myös mun tekemän kirjoitelman seiskaluokan syksyltä. Meidän piti kirjoittaa tietokoneella silloin pienet kertomukset itsestämme otsikolla ”Kuka minä olen?”. Mun kirjoitelmassa luki näin:

”Moi!

Mun nimi on Iina, sukunimi on tosi tyhmä, joten en kerro sitä. Mulla on paljon kavereita ja sukulaisia. Mä oon 13-vuotias tyttö joka tykkää piirtämisestä, on aikamoinen lukutoukka ja rakastaa eläimiä.

Mä kuuntelen paljon musaa ja ainoa radiokanava jota kuuntelen on NRJ. Mun lempibändejä on Maroon5, Him ja öööööö. Ei ole muita. Laulajista Hanna Pakarinen. Lempinäyttelijöitäni on Kate Hudson, Daniel Radcliffe, Kirsten Dunst ja Emma Watson.

Meidän luokka on 7A ja oppilaita on 22. Poikia ei ole ollenkaan, se on huono juttu. Käyn Aleksis Kiven peruskoulua, joka sijaitsee Kalliossa. Ennen kävin Salmisaaren ala-astetta. Asun Lauttasaaressa, joten mulla on aika pitkä koulumatka, se kestää noin 40 minuuttia.

Mä asun äidin kanssa kahdestaan, mutta jos minä saisin päättää meidän perheeseen kuuluisi myös 10 koiraa ja fretti. Lempieläimiä siis lienee turhaa kertoa, paitsi että niihin kuuluu vielä apinat ja delfiinit.

Minä harrastan piirtämistä ja öljyvärimaalausta. Lukeminen on myös kivaa. Lempivärini ovat pinkki, musta, turkoosi ja keltainen. Huoneeni on melkein kokonaan valkoinen, mutta piristyksenä on pinkkiä.

Jos olisin eläin olisin ihan varmasti apina. Jos en ole allerginen, saan koiran ensi kesänä. Kesälomani oli ihan kiva, vaikka en tehnytkään oikeastaan mitään. Nyt minä lähden välitunnille, heippa!

Iina”

Uutena, digitaalisena muistona aion nyt kirjoittaa samanlaisen kirjoitelman itsestäni, näin lähes 15 vuotta myöhemmin (herran jumala onko mun 7-luokasta 15 vuotta).

Moi!

Mun nimi on Iina. Mun sukunimi on Hyttinen ja tykkään siitä, mun teinivuosien hartain toive toteutui ja sain puolison mukana kivan uuden sukunimen. Mulla on paljon kavereita ja nykyisin vielä enemmän sukulaisia kuin ennen. Mä olen 27-vuotias nainen, joka rakastaa omaa perhettä, tykkää edelleen piirtää ja yrittää kovasti olla lukutoukka aina kun muistaa tarttua kirjaan puhelimen sijaan.

Mä kuuntelen jonkin verran musaa ja ainoa palvelu, josta sitä itse kuuntelen, on Spotify. Autossa meillä tosin soi usein radiokin. Mun lempibändejä tai artisteja en edes tiedä, koska musiikin kuuntelu ja artisteihin perehtyminen ei ole enää mun elämässä niin merkittävässä roolissa, kuin 15 vuotta sitten. Mutta esimerkiksi Ed Sheeran on aika jees, kävin sen keikalla tänä kesänä Oton kanssa. Niin joo, Otto on mun mies. Ei mulla ole lempinäyttelijöitäkään, niiden mietiskely ei ole niin relevanttia mulle enää nykyisin, kuin miltä se tuntui vielä seiskaluokalla.

Mä olen ammatiltani sisällöntuottaja, bloggaaja, yrittäjä. Mulla on oma yritys, eikä siinäkään ole piru vie yhtään poikia, kuten ei ollut mun luokalla seiskallakaan. Mutta ihan hyvin mä pärjään itseni kanssa. Teen töitä kotoa, joten nyt kai tässä yökkäreissä tätä kirjoitellessani voin ottaa ne yläkoulun pitkät koulumatkat takaisin, kun työmatka on vain yläkerrasta alakertaan.

Mä asun mun perheen kanssa viidestään, meitä on minä, Otto ja kolme maailman siisteintä tyttöä. Ollaan ihan itse päätetty meidän perheen koostumus ja se on aika jees. Jos mä saisin yksin päättää, niin meille ei ehkä tulisi lemmikkiä, koska olen niin laiska, että en jaksaisi. Mutta toisaalta, meitä on viisi ja vastuun voisi jakaa tasan kaikkien kesken, joten ehkä voisin kuitenkin suostua koiraan. Mustakin on tullut just tällainen tylsä äiti, jota pitää lämmitellä lemmikki-ajatukselle ihan älyttömän kauan.

Harrastan lukemista edelleen, mutta myös lenkkeilyä ja joogaa silloin kun siltä tuntuu. Mun lempiväri on vaaleanpunainen ja musta, keltainenkin on tosi ihana, eli aika samoilla mennään kuin silloinkin. Meillä on vaaleanpunainen sohvakin, eli yksi mun unelmista toteutui jo siinä!

Jos olisin eläin, olisin varmaan vieläkin apina. Tilanteesta riippuen joko ylipirteä marakatti tai kyllästyneen näköinen oranki. Kesällä en pitänyt hirveästi lomaa, mutta tein aika paljon kaikkea. Muutaman viikon päästä pidän mun oikean kesäloman, kun lähdetään vihdoinkin reissuun. Nyt mä lähden haastatteluun Oton kanssa, olisitko Iina_13w osannut kuvitella sitä? Epäilen! Heippa!

Iina

Kirjoititteko te tällaisia hassunhauskoja kertomuksia koulussa? Tykkäättekö säilöä muistoja tai onko teillä tallessa vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja muita?


27 vuotta tänään

18.09.2018

Täytin tänään 27 vuotta. Wau. Toivoin viime vuonna synttäreillä, että tulevasta vuodesta tulisi edes puoliksi niin ihana kuin edellinen oli ollut, ja ihana vuosi me ollaan tosiaan saatu. Ollaan saatu kokea suuria onnen hetkiä, ja arki on toiminut. Toisaalta kulunut vuosi näiden synttäreiden välissä on ollut ehkä yksi rankimpia ikinä meidän perheelle. Kahden syntymäpäivän välissä ollaan menetetty Oton kanssa kaksi rakasta isovanhempaa, ja se on luonut oman varjonsa moneen asiaan. Vaikka syksy on synttäreiden vuoksi meille suuren ilon aikaa, se on myös suuren surun aikaa, sillä kaikki muutkin meidän perheen suuret menetykset ovat tapahtuneet juuri syksyllä. Tunteet ovat herkässä kaikilla, mutta yhdessä ollaan tästäkin vuodesta selvitty, ja selvitään myös tästä syksystä, vaikka toisina päivinä tekee kipeämpää kuin toisina.

Tämä vuosi on ollut tosi opettava mulle kokonaisuudessaan. Olen oppinut paljon työnteosta, ja oppinut organisoimaan paremmin. Ollaan puhallettu perheenä täysillä yhteen hiileen, ja saatu paljon aikaan. Ollaan myös osattu ottaa iisisti ja irtautua kiireestä ja kiireen tunteesta. Vaikka olisi paljon tekemistä, ei tarvitse tuntua kiireiseltä, kun keskittyy täysillä just siihen mitä on milloinkin tekemässä, eikä aina mieti seuraavaa asiaa.  Läsnäolo on kaikkein tärkeintä. Olen pitänyt lomaa eka kertaa vuosiin, ja se aika on ollut arvokasta.

Viime vuonna sanoin, että ajankulun huomaa vain lapsista, enkä huomaa itsestäni uusia ikävuosia. Tämän vuoden aikana kuitenkin tuntuu, että olen vanhentunut – ehkä ne kaikki aiemmat vuodet kerralla, joita en ennen huomannut. Aiemmin olin aina ajatuksissani parikymppinen, jotenkin olin jämähtänyt siihen ikään jolloin mun elämä muuttui täysin. Nyt musta ei tunnu enää siltä, että mä olen 20, mutta lapset vaan kasvaa. Nyt mä ehkä uskallan sanoa ääneen olevani aikuinen. Nuori aikuinen, mutta aikuinen.

Joskus aiemmin kun olen pohtinut ikää ja aikuisuutta, olen saanut sellaisiakin kommentteja, että eihän mun ikäiset tiedä aikuisuudesta vielä mitään, varsinkaan minä. Mutta kyllä tässä 27-vuotiaana kolmen lapsen, joista yksi koululainen, äitinä ja pari vuotta yrittäjänä oltuani uskallan sanoa olevani jo aikuinen. Me ollaan aina vanhempina hoidettu omat asiamme itse ja opeteltu kaikki Oton kanssa yhdessä. Ja jos jonkun mielestä olen vieläkin ihan lapsi, niin sekin on ihan fine. Varmasti itsekin ajattelen joskus nelikymppisenä, että kylläpä silloin 27-vuotiaana tiesin vähän. Mutta nyt just mulla on oikeus ajatella, että tiedän ihan tarpeeksi ikääni nähden, enkä ole enää teini.

Itsevarmuus on jotain mitä itse olen saanut vasta iän myötä. Varsinkin viime vuonna, puoli vuotta aiemmin synnyttäneenä, olin vielä tosi epävarma omasta kropastani ja etsin itseäni. Nyt olen saanut sen varmuuden. Tiedän kuka olen, rakastan itseäni ja kroppaani juuri sellaisena kuin olen, ja hyväksyn kaikki ne piirteet mitä itsessäni on. Huvittavinta on se, että mun kroppa on melko saman näköinen edelleen kuin vuosi sitten. Muutos on tapahtunut korvien välissä. Enää en uhraa juurikaan ajatuksiani mun kropan ulkonäölle. Käsittelen ennemmin kroppaa hyvinvoinnin kautta: kun pidän itsestäni huolen, voin hyvin ja kaikki toimii, ei ole tarvetta ajatella sen enempää.

Mä uskallan myös sanoa ääneen mitä haluan ja mitä en halua. Uskallan kieltäytyä silloin kun tarve sitä vaatii, tai en halua tehdä jotain. En purista itseäni liian ahtaalle. Uskallan tavoitella mun unelmia, ja uskallan olla miettimättä, että mitä ne muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt siihen, että uhraisin sekuntiakaan voimavarojani sen ajattelemiselle, että entä jos joku ei tykkää mun henkilökohtaisista valinnoista. Ihan sama.

Nämä kuvat on otettu viime viikolla, ennen koko tätä silmä-episodia. Ulkoilutin ekaa kertaa mun syntymäpäivälahjaa. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina, siitä lisää myöhemmin. *neule on saatu Kappahlilta. 

Tänä syntymäpäivänä mulla on vain yksi toive: että ennen seuraavaa synttäripäivää ei tarvitsisi menettää yhtään ketään, vaan me ja kaikki läheiset saataisiin olla terveitä ja elinvoimaisia koko seuraava vuosi. Tiedän että se on aika hemmetin suuri toive, mutta toivon sen silti. Eikä taika mene siitä pilalle, että sanon sen ääneen. Kiitos hurjasti onnitteluista, myötäelämisestä, rakkaudesta ja tuesta, joita olen teiltä saanut. Mä rakastan tehdä sisältöä teille, koska te vaan ootte niin mahtavia. <3