Nukkumaanmenoaika

13.07.2017

Headwrap saatu blogin kautta. 

Mun piti jakaa tänään yksi aivan toisenlainen postaus, mutta sitten tuli ilta, tuli hämärä ja tuli Novan nukkumaanmenoaika. Tuttuun tapaan isommat tytöt menivät ensin nukkumaan ja samalla hoidettiin Novan iltatoimet. Kun olin toivottanut hyvät yöt tytöille ja kehottanut näkemään kauniita unia kukkasista ja perhosista (saaden takaisin erittäin nasevan vastauksen ”eiku mä nään skeittilaudoista ja Robinista), oli aika ottaa se meidän oma kahdenkeskinen hetki Novan kanssa. Ihana iltahetki, ihana nukutustuokio, tuokio mikä joka toinen ilta saa mut nauramaan vedet silmissä, ja joka toinen ilta kyynelehtimään onnesta kun kuuntelen vauvan tuhinaa.

Me mentiin Novan kanssa kahdestaan meidän makkariin, niinkuin aina illalla. Nova vaikutti sopivasti väsyneeltä ja hän kävikin heti kiinni rintaan ja näytti ihan siltä että nyt tulee uni. Vaan ei, hän söi ja söi ja sitten päästi irti. Pötkötteli siinä hetken, sitten kuului ”höööööö” ja äänekäs, tyytyväinen kielen maiskautus. Silittelin omasta mielestäni rauhoittavasti vauvaa, vaan ei, siitähän minityyppi vasta innostuikin: kuului uudestaan ”eh, eeehh, eiiiih” ja taas maiskuttelua, sekä naurun kiljaisu. Pian hän jo repi kaksin käsin mun tukkaa ja yritti saada mun nenää pyydystettyä suuhunsa.

Ja mua alkoi naurattaa. Yritä tässä nyt taas nukuttaa, kun toinen on kuin vasta herännyt pieni peipponen joka iloa pulputen hölpöttää ja pyörii ja rapsuttaa. Tämä meidän kuopus on sellainen tapaus joka pitää ääntä siihen asti että on sikeässä unessa, ellei ole sitten tissi suussa. Joka toinen ilta hän on oikeasti väsynyt, ja nukahtaa ensimmäisen huikan jälkeen. Mutta jokatoinen ilta hän höpöttelee ja höpöttelee ja rapsuttelee, ja hän jaksaa tehdä sitä vaikka kuinka kauan. Vaikka hän olisi ollut aivan rättipoikkipuhkiväsynyt siinä vaiheessa kun valot sammuvat, hän saattaa vielä piristyä ja aloittaa tämän ihanan jokailtaisen höpötystuokion.

Nämä hetket ovat yksi mun lemppari asioista tässä vauva-arjessa. Niistä tulee niin hyvälle tuulelle, ja musta tuntuu että halkean onnesta kun kuuntelen meidän ihanaa palleroa. Vaikka mun sieraimiin menee kuolaa kun hän koittaa haukata mun nenää, se ei haittaa yhtään. Kun mä pötköttelen pimeässä meidän touhutyypin kanssa, en voi olla tuntematta suurta haikeutta jo valmiiksi siitä, että jossain vaiheessa tämä mieletön vauvavuosi ja vauvakupla loppuu. Vaikka mä rakastan yli kaiken seurata sitä miten ihanasti lapset kasvavat ja kehittyvät ja muuttuvat omiksi upeiksi persoonikseen, tuntuu raastavan riipaisevalta että Novakin on jo yli viisi kuukautta vanha. Pian ollaan vauvavuoden puolivälissä.

Toisaalta taas, tekstiin alkuun palatakseni, on siinäkin omat puolensa että nukkumaan menevät lapset ovat jo vähän isompia. Kun oma tytär toteaa näkevänsä ennemmin unta skeittilaudoista ja Robinista kuin kukista ja perhosista (no obviously, miksi edes ehdotin jotain kukkia ja perhosia), sitä muistaa miten mahtavaa on kun lapsilla on omia mielipiteitä asioista, ja saa tutustua joka ikinen päivä paremmin ja syvemmin omiin lapsiinsa. Ne on oikeasti maailman siisteimpiä tyyppejä<3