Viime viikolla, keskellä kiireisintä työviikkoa, mun puhelimeen kilahti sähköposti: ”Onnea, olet ehdolla Inspiration Blog Awardseissa!”. Olin tietenkin ihan innoissani, ja menin katsomaan, missä kategoriassa mun blogi on ehdolla. ”Arjen sankari”. Selasin muut kategoriani ehdokkaat läpi ja totesin, että olen ihan uskomattoman kovassa seurassa. Ehdokkuus on suuri kunnia mulle useammastakin syystä, eikä vähiten siksi, että edellisestä ehdokkuudesta on jo melkein pari vuotta aikaa ja blogikin alkaa olla enemmän jo konkari, kuin uusi ja raikas tulokas. Olin niin fiiliksissä siitä, että tällaiselle keski-ikäistyneelle blogille löytyi vielä sijaa tuoreiden vaikuttajien ja tubettajien seurasta. KIITOS siitä kuuluu teille!

Ihan alusta asti, sieltä vuoden 2011 toukokuusta, mun blogin kantava teema on ollut nimenomaan arki. Se ihan tavallinen arki jota me joka päivä eletään, ja kuinka siitä arjesta voi tehdä mukavampaa. Arki on yksi sivupalkin runsaimmin sisältöä omaavista kategorioista. Yksi niistä, joista löytyy satoja tekstejä. Arki ei nauti suuren suurta arvostusta yleisesti, mikä on mielestäni huutava vääryys. Siksi olen blogin ensimmäisestä päivästä asti halunnut puhua paremman arjen puolesta. Olen halunnut tuoda esiin sitä, kuinka arki voi olla mukavaa, ja kuinka se arki ihan oikeasti voi olla elämän parasta aikaa, kaukomatkojen tai vuosipäivien sijaan.

Jos arjen sankarilla tarkoitetaan sitä, että näyttää mahdollisimman rankkaa arkea, ja kuinka siitä suoriutuu jotenkuten siitä huolimatta, en varmaan ole arjen sankari. Olen aika kaukana Kikka Vaarasta, ja muista vastaavista ”vertaistuen” ruumiillistumista. Jos arjen sankarilla taas tarkoitetaan sellaista, joka haluaa saada mahdollisimman monen nauttimaan omasta arjestaan, pystyn samaistumaan enemmän. Haluan olla paremman arjen puolestapuhuja, ja siihen pyrin blogissani ja kaikissa muissakin kanavissa päivittäin.

Parempi arki ei mun mielestä tarkoita ruusuilla tanssimista, kaiken saamista valmiina tai kulkemista sieltä mistä aita on matalin. Se tarkoittaa omannäköistä arkea, ja se onkin toinen asia, minkä puolesta olen aina puhunut. Omat valinnat ja ratkaisut on ne mitkä merkitsevät, ei se mitä tai miten muut elämäänsä elävät. Ihana arki syntyy tasapainosta, ja siitä että ne tylsätkin asiat voi tehdä omalla tyylillä.

Näissä kuvissa me ollaan just tultu kotiin päiväkodista, eskarista ja niiden jälkeiseltä kauppareissulta tänään. Nää kuvat on just sitä arkea, mitä meillä on. Pääsiäistipuja ja mäkkileluja lattialla, reppu hujanhajan vaunujen kanssa eteisessä. Tukka pörrössä, nauru kasvoilla.

Mä haluan olla se ilon ja onnen pilkahdus kaiken harmauden keskellä, joka ei suostu kätkemään onneaan. Haluan olla se joka näyttää, että onni asuu niissä lauantaiaamun pitkissä aamiaisissa, joissa lapsi kertoo olevansa isin paras piimäkaveri. Haluan olla se, joka sanoo, että on ihan ok jos et tykkää siitä että jokainen arkipäivä on samanlainen, ja se joka kannustaa ottamaan lapset mukaan ihan kaikkialle rohkeasti. Haluan olla se, joka sanoo, että lasten kanssa voi mennä ja tehdä ihan niin paljon kuin sielu sietää. Se ei ole aina helppoa, ja joskus se on ihan kamalaakin, mutta suurimmaksi osaksi se on erittäin jees. Ja mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän jees ja sitä useammin se on jees. Mä haluan olla se, joka sanoo teille, että te voitte olla omia itsejänne, ja te ootte parhaita juuri sellaisina kuin olette.

Kiitos ihan mielettömän paljon jokaiselle teistä ihmisestä, jotka ehdotitte mun blogia ehdolle awardseihin! Ehdolle pääsyyn siis vaadittiin vähintään sata ehdotusta, joten teidän todellista määrää en edes tiedä, mutta olen kiitollinen ihan jokaiselle. Tämä oli mahtava itsetuntobuusti, ja varmistus itselleni siitä, että oma tyyli on just se paras tyyli. Jos haluat vielä käydä antamassa äänesi minulle, se onnistuu helposti yhdellä klikkauksella TÄÄLTÄ. Voit äänestää useampaa ehdokasta samassa kategoriassa, joten ei ongelmaa vaikka olisitkin äänestänyt jo jotain muuta. Valtavan suuri kiitos teille <3

”Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?”

Tälläkin kertaa yksi kysymyspostauksen kysytyimmistä kysymyksistä oli se, onko meidän arkemme todella tällaista kuin kirjoitan, vai jätänkö ”kaikki huonot asiat” mainitsematta blogissa tietoisesti. ”Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?”. Vaikka vastataan kysymykseen myöhemmin Oton kanssa myös videolla kumpikin omasta näkökulmastamme, päätin omistaa tälle aiheelle ihan kokonaisen oman postauksensa. Ihan vaan jotta se tulisi kattavasti käsiteltyä, kun se kerta edelleen vuonna 2018 näin kovasti mietityttää ihmisiä. Täältä ruudun toiselta puolelta kysymys tuntuu niin kovin käsitellyltä jo. Kaipa se on tämä oma bloggaajan kupla vain, kun todellisuudessa se kuitenkin pohdituttaa monia edelleen.

Päätin koota tähän heti postauksen alkuun muutamia esimerkkikatkelmia, joita keräsin viimeisen kuukauden aikana mun blogissa julkaistuista postauksista. Nämä lauseet ovat siis olleet osana postauksia, joissa olen kirjoittanut esimerkiksi arjesta tai elämästä lasten kanssa.

”Pallokalateepalle on kaadettu mustikkakeittoa, syöty pasta bolognesea ensimmäistä kertaa itse ja kieritty nurmikolla kesäpiknikillä. Se päällä on saanut maalata vesiväreillä, syödä banaania ja puhaltaa saippuakuplia. Ihan niin kuin kaikki muutkin meidän lasten kaapista löytyvät vaatteet päällä saa. ” 

”Arkeen kuuluu myös sotkua, paperihaavoja sormessa, riitoja lemppariponeista ja siitä kuka saa pelata just sen tietyn tyypin kanssa samassa joukkueessa Monopolya. Joskus kinastellaan, tai harmistutaan siitä miten myöhästyttiin jonkun höpsön jutun takia. Arki on arkea meilläkin eikä mitään täydellistä höttöä, vaikka onnellisia joka päivä ollaankin.”

”Heräsin: Klo 6.17. Pelättiin eilen että tästä yöstä ei tulisi kovinkaan kokonainen, kun 1v sai rokotuksia ja niistä nousi korkea kuume hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Kuume onneksi laski panadolilla, ja vauva nukkui tyytyväisenä koko yön, eikä herännyt kuin 16 minuuttia tavallista aikaisemmin. Hän on nyt jo viikon verran herännyt joka aamu klo 6.33 minuutilleen, ja olen alkanut itse heräämään automaattisesti klo 6.32.”

”Meidän makuuhuone on kuluneen vuoden ajan ollut vähän sellainen meidän kodin murheenkryyni. Toki siellä on ollut kivoja huonekaluja, kuten meidän ihana iso sänky ja vauvan kaunis talosänky, mutta muuten se on toiminut pyykinkuivatushuoneena, puhtaanpyykin keräyshuoneena, vaatekaappihuoneena ja vain nukkumahuoneena, ja sitä rataa”

”Itkevän lapsen lohduttaminen keskellä yötä, varsinkin talvisaikaan, ei ole lähelläkään niin turhauttavaa kun ainoastaan väsyttää ja pissattaa, eikä palele.”

”Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.”

Mä toivon, että nämä esimerkkilauseet vastaavat siihen kysymykseen, että eikö meillä koskaan *laita tähän arjen negatiivinen tapahtuma*? Kyllä, kyllä meillä koskaan, ihan niin kuin kaikissa lapsiperheissä joskus. Mutta keskitynkö nimenomaan näihin asioihin arjessa? En. Ovatko nämä niitä asioita jotka ovat päivän päätteeksi päällimmäisenä mielessä? Eivät.

Miksi siis kirjoittaisin postauksen kärjellä, jossa jokin negatiivinen(set) tapahtuma(t) olisi nimenomaan pääosassa, kun oma fiilikseni yleensä päivän päätteeksi on positiivinen siitä huolimatta (tai juuri siksi), että päivään on sisältynyt sitä tavallista arkea kommelluksineen? Miksi meidän päivä olisi vähemmän todellinen, jos koen sen olleen hyvä yksistä turhista itkupotkuraivareista tai huonosti nukutusta yöstä huolimatta?

Huomaan, että myös suurimmalle osalle teistä jää meidän arjesta positiivinen kuva, ihan niin kuin mullekin, siitä huolimatta että tuon kyllä näitä ”ikävämpiäkin” asioita esiin silloin kun niitä tapahtuu. Jotkut eivät vain huomaa niitä silloin, kun ne ovat osana tavallista iloista normi päivästä kertovaa tekstiä, koska ne eivät ole pääosassa. Ihan niin kuin mäkään en arjessa ajattele niitä sen erityisemmin.

Ne ovat toki osa arkea, mutta eivät se osa mihin keskityn. Jokainen tekee itse valintansa, ja jos kokee että itse haluaa keskittyä omassa arjessaan heräämisiin, sotkuihin, kiukutteluun ja muuhun, niin ihan vapaasti. Sitä ei kuitenkaan voi vaatia toisilta, eikä se tarkoita, että toisten arki olisi vähemmän todellista. Ei voi väittää, että joku peittelee, valehtelee tai siloittelee elämää vain siksi, että hän ei keskity negatiivisiin asioihin yhtä paljoa kuin joku toinen.

Joku jopa kysyi, eikö meidän lapsilla ole ollut uhmaa, joka kuuluu normaaliin kehitykseen ja on tärkeä vaihe lapsille. No todellakin on, kenelläpä ei olisi! Blogista löytyy monta sivua postauksia kun kirjoittaa sivupalkin hakukenttään ”uhma”. Näitäkin asioita on käsitelty täällä, ihan kuten kuolemaa, ehkäisyä ja yövalvomisiakin. Mutta tarvitseeko uhmasta puhua välttämättä negatiivisesti ja valittaen? Ei. Olenko ihmisenä valittavaa tyyppiä? En.

Jos tässä maailmassa joku asia on, mitä en jaksa kuunnella, niin se on nimenomaan turha valitus asioista joihin voi tai ei voi itse vaikuttaa. Jos voin vaikuttaa, vaikutan. Jos en voi, niin sitten en voi. Valittaa en jaksa, koska se ei auta mitään. Siksi harvoin itse luen inhorealistisia valitusblogipostauksia (koskivat ne sitten mitä tahansa). Samaan aikaan ihmettelen, miksi joku ainoastaan niistä tykkäävä haluaa tulla varta vasten ärsyyntymään tänne mun blogiin jossa tyyli on aivan erilainen.

Kaikkein loukkaavin perustelu jota joskus esitetään näiden positiivisen arjen ihmettelyiden/epäilyjen yhteydessä on mun mielestä se, että mun elämä olisi ollut jotenkin ruusuilla tanssimista, ja siksi en tajuaisi millaista on kun jollain on vaikeaa. Tervetuloa tekemään aikamatka mun äidin aivoinfarktiin ja molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan, ja mun teini-ikään. Siihen kuului vuosia sairaasta äidistä ja kodin hoidosta huolehtimista, sekä äidin että oma masennus ja burn out.

Mä olen kokenut millaista on olla hiuskarvan päässä oman äidin menettämisestä 14-vuotiaana, millaista on kun yksinhuoltajaäidin persoona muuttuu kokonaan, ja siitä kun ei jaksa edes nousta sängystä ylös aamuisin. Ehkä siksi en jaksa nähdä jotain tavallisen arjen palasia omassa elämässäni valituksen arvoisina. Kukaan ei sano etteikö mulla voisi olla ihan hirveitä asioita ja vaikka vakava sairaus jossain tulevaisuudessa. Miksi ihmeessä siis käyttäisin nämä hyvät hetket siihen että keskittyisin kaikkeen mikä on tylsää tai ikävää?

Kun mä menen illalla nukkumaan, mulla on yleensä hymy kasvoilla ja hyvä fiilis. Olen yleensä tyytyväinen siihen, millainen päivä meillä on ollut. Pystyn luettelemaan useita asioita joista olen päivässä kiitollinen, vaikka se ei olisi ihan oppikirjan mukaan mennytkään. Pystyn miettimään, mitkä olivat päivän hienoja hetkiä, ja miten onnellinen olen niistä rakkaista ihmisistä joiden kanssa sain päivän viettää. Useinkaan en muista ajatella enää toista kertaa, jos päivässä on ollut joku ohimenevä hankala hetki. Ja jos muistan, niin fiilis on että ”onpa hyvä että selvittiin siitäkin”.

Tämä on mun tapa elää, ja se sopii mulle. Tämä on myös meidän perheen tapa elää. Se, on meidän positiivisen arjen salaisuus. Joku muu voi elää sillä tavalla miten itse haluaa, se ei ole multa pois ollenkaan, mutta ei pitäisi tämän munkaan tavan olla keneltäkään muulta pois.

(Huom! Alussa lainattu kysymys on vain yksi niistä lukuisista joita vastaanotin aiheeseen liittyen, ja valitsin sen tähän koska siinä tuli hyvin esille näitä asioita ja siihen oli helppoa vastata. En kokenut sitä millään tavalla loukkaavana tai omia tapojani väheksyvänä, vaan aidon ihmettelevänä, mikä on täysin ok).

Otto lähti tänään hakemaan meille keinutuolia parin sadan kilsan päästä, ja meillä oli tyttöjen kanssa pitkästä aikaa tyttöjen päivä. Aamulla jo tytöt suunnittelivat, mitä kaikkea tyttöjen päivänä pitäisi tehdä, ja itse asiassa mentiinkin koko päivä heidän suunnitelmien mukaan. Aamupäivällä vauvan nukkuessa päikkäreitä pihalla, oli meillä leffatuokio kera popcornien. Katsottiin  pari viikkoa sitten telkkarista tallennettu Monsters University, joka oli ihan hulvattoman hauska. Oltiin se kyllä Oton kanssa katsottu englanniksi jo silloin aikanaan kun se tuli dvd:lle, mutta olihan se hauska suomeksikin.

Minityyppi on alkanut tällä viikolla nukkumaan parin-kolmen tunnin päikkäreitä, kun pitkään oli sellainen kausi että unet kestivät max tunnin jos sitäkään. Luulen että unenlaatua on parantanut tuo sopiva pikkupakkanen ulkona, jossa uni maistuu hyvin. Toivottavasti tämä vaihe kestää pitkään, on niin ihanaa kun saa viikonloppuisin noin pitkän rauhallisen hetken ihan vaan isojen tyttöjen kanssa, kun kuopus on päikkäreillä.

Tekee hyvää, kun saa tehdä ”isojen tyttöjen juttuja” ihan kaikessa rauhassa ilman että ihana pieni tahmatassu osallistuu myös. Ja senkin huomaa, että vaikka meillä ei tytöillä ole mitään mustasukkaisuutta ollut ikinä perheen pienintä vahvistusta kohtaan, niin hekin selvästi nauttivat aina, kun saavat aikuisen jakamattoman huomion. Sitä on tärkeää järjestää kaikille lapsille riittävästi, ihan joka päivä.

Illalla katsottiin musavideoita youtubesta ja tanssittiin tyttöjen kanssa, ja isommat saivat glitterit poskipäihin. Mun ihanat glittermimmit! Musta on niin mahtavaa seurata, miten pienempi on ihan messissä isompien höpötyksissä, kuten tiettyjen söpöjen norjalaispoikien fanituksessa. Hän varmaan jo tunnistaa heidät, kun osoittelee heitä aina sormella kirjasta ja paidoista, ja nyt myös telkkarista. Suloisinta on se miten hän tanssii aivan innoissaan meidän mukana. Vaikka isommatkin tytöt on aina tykänneet tanssia, niin tämä pienimmäinen on oikea tanssihullu, hän vaan tanssii aamusta iltaan heti kun on musiikkia vaan. Ihan mikä tahansa rytmi kelpaa musiikiksi, ja heti alkaa lantio keikkumaan ja kädetkin on mukana.

Meillä oli kyllä super kiva päivä tyttöjen kanssa, mutta oli kyllä ihanaa kun Otto asteli ovesta sisään. Kaikki kolme neitiä hilpaisivat samantien ovelle ”pappa pappa pappa”, vauva perässä ja kädet ojossa että isi ota syliin. Niin söpöä!

Me saadaan huomenna meille kylään mun vanha työkaveri, ja olen ihan innoissani, kun pääsen vaihtamaan kuulumisia pitkästä aikaa. Muuten meillä ei ole sen kummempia suunnitelmia tälle viikonlopulle, kuin ulkoilua. Pakko lähteä ainakin pulkkamäkeen nyt kun tuota lunta vielä riittää! Huomenna luvassa on muuten kiva ruokaohje täällä blogin puolella, ja blogin fb-sivuilla jotain aika kivaa extraa kaikille bObles-faneille, joten kannattaa seurata. Blogin fb-sivu löytyy TÄÄLTÄ.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

*postaus sisältää blogin kautta saatuja tuotteita. 

”Äiti, missä mun oma valtakunta on?” kysyi keskimmäinen silmät suurina tänä aamuna. ”No yleensä oma valtakunta on vaan kuninkaallisilla.” ”No mutta hei, mä keksin, olohuone voi olla mun valtakunta! Joooooo! Mun valtakunnan nimi on Pikkuvaltakunta, koska se on mun ja se on vähän pikkuinen. Siellä syödään jugurttipähkinöitä ja katsotaan Frozenia koko ajan, ja kuunnellaan vaan Marcusta ja Martinusta. Ja siellä saa myös lukea kirjoja, ja siellä saa tanssia, ja leipoa marenkikakkuja. Ja mä oon sen valtakunnan oma kuningatar”

Tänään on sitten leikitty neiti kuningattaren Pikkuvaltakuntaa olohuoneessa, kiipeilty vuorilla, nautiskeltu teetä teekutsuilla ja ja syöty kuninkaalliseksi lounaaksi pinaattilettuja, prinsessalautasilta tietenkin. Ja pikkusiskon päiväuniaikaan hän sai syödä jugurttipähkinöitä vaikka ei herkkupäivä olekaan, ja katsoa Frozenin noin miljoonatta kertaa. Meillä oli jo sellainen reilun vuoden tauko Frozen-innostuksessa, mutta hänen korkeutensa on nyt löytänyt sen uudelleen. Ehkä hän nyt saa siitä taas enemmän irti, kun ikää ja ymmärrystä on tullut reippaasti lisää edellisestä Frozen-kaudesta. Siitä huolimatta luvassa ei ole huhtikuussa Frozen-synttäreitä, vaan monsterisynttärit, teema jonka hän päätti jo viikkoa edellisten Star Wars -synttäreidensä jälkeen. Hän on kyllä harvinaisen päättäväinen ja pitkäjänteinen tyyppi, kun hän jotain päättää niin se päätös pitää.

Välillä (lue: niin usein kun vaan ehtii) on ihanaa heittäytyä lasten leikkiin, ja olla ihan täysillä mukana kaiken maailman hömpötyksissä. On kuitenkin hienoa että he osaavat ja haluavat leikkiä myös itsekseen. Olen hurjan onnellinen siitä että meidän lapset tykkäävät leikkiä, ja valitsevat yleensä aina leikin mieluummin kuin jonkun laitteen. Hyvä leikki on heidän toplistallaan ihan ykkösenä, ja voittaa aina telkkarin tai ipadin mennen tullen. Niistä leikeistä ja kaiken maailman hömpötyksistä on paljon hyötyä lapsen emotionaaliselle, sosiaaliselle ja kognitiiviselle kehitykselle. Leikkiminen kehittää kieltä, luovuutta ja ongelmanratkaisutaitoja. Ja mikä parasta, leikki on hauskaa! 

Meidän vanhempien tehtävä on tukea leikkiä antamalla edellytykset sen onnistumiselle ja tarjoamalla välineet leikkiin. Leikit on joskus vähän sotkuisia, ja myönnän että välillä itsekin mieluummin pitäisin olkkarin siistinä edes hetken imuroinnin jälkeen, enkä luovuttaisi sitä heti bObleseiden*, torkkupeittojen, pompuloiden, harjojen ja pallomeren valtakunnaksi. Mutta kun vertaan siistin olohuoneen hyötyjä (no se näyttää kivalta) siihen kuinka paljon siitä sotkusta on hyötyä lapsille, niin annan ihan mielelläni levittää juuri niin ison leikin kuin huvittaa. Sitäpaitsi lapsilla on juuri nyt omassa huoneessaan iso pahvilaatikoista itse rakennettu leikkitalo, eikä sinne mahdu valtakuntaleikkiä, koska eihän kuningatar voi asua talossa vaan hän asuu linnassa. Niin kerta.

Kuningattaren mekko on Bobo Chosesin uudesta SS18 Neverending Summer -mallistosta, ja saatu Lilla Companysta, kuten myös saman malliston t-paita ja neuletakki kuopuksella, ja esikoisen ihana paita ja hame. Tänään ilmestynyt mallisto on laajasti saatavilla Lillasta, ja aivan ihana mun mielestä! Olen aivan ihastunut banaaneihin, ja tuohon keskimmäisen maximekkoon, jonka Bobo on osuvasti nimennyt prinsessamekoksi. Mallisto on mun mielestä Bobolle tyypillisesti reilua mitoitusta, paitsi tuo vauvan neuletakki on melko nafti, otin siitä koon 18-24kk vaikka muuten käytössä on vasta reilu 12-18kk.

Ihanaa ja iloista iltaa kaikille, toivottaa Prinsessa Mei-Mei, kuten Pikkuvaltakunnan kuningatar nimesi minut.

Uutena vuotena tulee seitsemän vuotta siitä, kun me Oton kanssa tavattiin. SeItSeMäN! Se tuntuu niin oudolta, että siitä on oikeasti jo niin kauan. Ennen Ottoa en ollut seurustellut koskaan kunnolla, ja muistan kuinka olin ylpeä jo siinä vaiheessa kun oltiin oltu yhdessä puoli vuotta. ”Wau, tää on mun pisin parisuhde ikinä”. Nyt naurattaa, kun mietinkin sitä, se tuntui niin hienolta saavutukselta silloin. Nyt tajuan että eihän se mikään saavutus ollut, ja että seitsemän vuottakaan ei ole pitkä aika, eikä varsinkaan tunnu pitkältä, kun vierellä on oikea ihminen.

Seitsemän vuoden kriisistähän sitä puhutaan yleisesti, mutta jotenkin en osaa nähdä että meillä olisi sellaista näköpiirissä. Meidän parisuhteen isoimmat mullistukset: yhteenmuutto, ensimmäinen, toinen ja kolmas lapsi, kihlautuminen & häät ovat kaikki jo takanapäin, ja niistä ei ole tarvinnut yrittää ”selvitä” vaan niistä on nautittu yhdessä. Mielettömän hienoja hetkiä ihan jokainen, joita on ilo muistella. Yhdessä ollaan koettu myös surua ja rankkojakin juttuja. Ja niistä ollaan myös selvitty yhdessä, tiedän että Otto on aina mun tukena, tapahtui mitä tapahtui. Silloin kun on ollut rankkaa, ollaan turvauduttu toisiimme, ja saatu toisistamme voimaa, eikä ajauduttu kauemmas.

Edessä mä näen seesteistä arkea ja yhdessäoloa, joita ollaan ehditty kokemaan jo aimo annos kaikkien isojen juttujen välissä. Tiedän että en tarvitse jatkuvia huippuhetkiä viihtyäkseni Oton kanssa, vaan se yhdessäolo ja tasainen rakkaudentäyteinen arki on meidän suhteen liima.

Me ollaan juuri vietetty puoli vuotta tiiviisti toistemme kanssa yhdessä, enkä juksuta yhtään jos sanon, että voisin hyvin viettää Oton kanssa tiiviisti yhdessä seuraavatkin puoli vuotta, tai vaikka puoli vuosikymmentä. Enkä kyllästyisi, en ikinä. Otto on kuin osa mua, eikä mikään nenä tai edes raaja, vaan vähintään puolet. Kun mä kirjoitan tätä, Otto on töissä, ja kun ajattelenkin vaan näitä asioita, mulla tulee lämmin tunne, ja ikävä Ottoa. Ja tiedän että en ole meidän suhteessa tämän tunteen kanssa yksin. Aina kun jommallakummalla on ollut joku reissu, tai ollaan jouduttu olemaan pidempään erossa toisistamme, on käynyt hyvin selväksi että molemmat ikävöivät toista vähintään yhtä paljon.

Me ollaan kasvettu teineistä aikuisiksi yhdessä, ja koko aikuisikäni olen viettänyt niin että Otto on seissyt mun rinnalla. En osaisi edes kuvitella mitään muuta, enkä missään nimessä haluaisikaan. Me ollaan kasvettu yhteen, ja luotu yhdessä meidän elämä.

Oton vanhempainvapaan aikana me ehdittiin viettää aikaa yhdessä kunnolla melkeinpä joka päivä. Käytiin kävelyllä tai lounaalla, ja koska sain työt tehtyä päiväsaikaan, olivat illat meidän yhteisiä aina lasten nukkumaanmenon jälkeen. Me ehdittiin puhua, puhua ja puhua. Eikä edes aina mistään tärkeästä, mieheni käyttämä termi keskinäiselle höpöttelyllemme olisi kaunis ”paskanjauhanta”. Sitä ehdimme harrastaa aivan kaikessa rauhassa. Ja se on ihan parasta.

Mä tiedän että Oton kanssa multa ei voi ikinä loppua jutut kesken, kun me puhutaan ihan yhtä sujuvasti feminismistä, Spice girlsistä, uusista nuudeleista, politiikasta kuin meidän parisuhteestakin. Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta aina ymmärretään toista. Ja sehän on just parasta kun tajuaa että ei tarvitse olla ihan samaa mieltä, vaan voi olla myös kaksi eriävää, mutta ihan yhtä hyvää mielipidettä. Toki kaikista tärkeistä asioista ollaan tasan samaa mieltä, meillä on samat arvot ja kasvatusperiaatteet, ja samanlainen moraali. Ja monissa asioissa ollaan ajan kanssa ajauduttu olemaan samoilla linjoilla, toisen inspiroimana. Mutta ne pienemmät jutut joista ollaan eri mieltä, ovat opettaneet loistavasti ymmärtämään ja ihailemaan erilaisuutta.

Oton mielestä maailman paras tapa viettää yksin vapaahetkeä on pelata, ja mun mielestä askarrella kuivatuista appelsiineista koristeköynnöstä. Kumpikaan ajanviete ei ole toista huonompi tai parempi, koska me molemmat nautitaan siitä mitä tehdään. Osataan arvostaa niitä asioita, mitkä tuottavat toiselle hyvää fiilistä, omista kiinnostuksen kohteista riippumatta. Ja sen lisäksi että meidän suhteessa on vapaus tehdä itse niitä asioita mistä nauttii, ilman että toinen ärsyyntyy tai nalkuttaa, meillä on myös vahva halu viettää aikaa toistemme kanssa. Ja tietysti myös koko perhe yhdessä. Ja siksi meidän suhde toimii. Ei tarvita mitään sääntöjä tai sopimuksia, kun kumpikin haluaa että molemmat saavat omaa aikaa, ja yhteistä aikaa.

Arki ei tunnu raskaalta, kun sen saa jakaa Oton kanssa. Hän ottaa puolet arjen taakoista kantaakseen, ja arjen ilot taas tuplaantuvat kun ne saa jakaa toisen kanssa. Siinä on yksi suuri syy siihen, miksi arki tuntuu niin nautittavalta: koska saan jakaa sen juuri Oton kanssa. Tottakai arki lasten kanssa on muutenkin parasta, mutta kyllä mä tunnen valtavaa iloa siitä että saan lähettää sen whatsapp-viestin Otolle töihin, että ”katso kun kuopus nukahti tonttulakki päässä”, ja hän vastaa että ”ihana sydänsydän”.  Ja suurta helpotusta, kun oksennustaudissa se toinen voi käydä äkkiä hakemassa kaupasta mehujäitä ja mustikkakeittoa, kun itse ei pysty mihinkään (paitsi jos molemmat on kipeänä yhtäaikaa, niinkuin viimeksi. Se vasta oli hirveää, kuusiviikkoisen vauvan kanssa vieläpä). Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Yhdessä me selvitään kaikesta, tuli vastaan mitä vaan.

Olen ylistänyt Ottoa moneen kertaan täällä blogissa, ja ylistän myös ihan suoraan hänelle itselleen, ja meidän kaikille läheisille. Meidän suhteesta on turhaa yrittää etsiä draamaa, kun me ollaan vieläkin niitä ällösöpöjä jotka laittaa joka viestin perään sydämen, ja pussailee ja kikattelee ruokakaupassa kuin vastarakastuneet. Seitsemän vuotta takana, ja ainakin 70 edessä, tai kyllä mä sanon että juhlitaan mun 100v-synttäreitäkin yhdessä kikatellen, vaikka ei ois enää hampaita suussa ja se näyttäisi vähän hassulta. Siihen me tähdätään.

Ihanaa iltaa kaikille <3