Aamulla heräsin vihdoin ilman kuumetta, ja paremmalla fiiliksellä. Tätä on odotettu! Mä tiedän että olisi pitänyt tänäänkin vielä ottaa rennommin mutta ei ole vaan ehtinyt, kun piti valmistautua huomiseen ja tietenkin halusin myös touhuta tyttöjen kanssa kun en ollut pariin päivään oikein jaksanut. Me siis aloitettiin heti aamu päättämällä että tänään on prinsessaperjantai. Tytöt saivat pukea päälleen ihan mitä halusivat, päähän laitettiin Sanniletit, ja sen jälkeen alettiin värkkäämään kasvomaalauksia.

Sanniletit siis siksi, että molemmat neidit on ihan jäätäviä Vain Elämää – ja Sanni-faneja, ja siinä ohjelmassa Sannilla on usein letti päässä, niin tyttöjenkin pitää saada Sanniletit. Musta on aika söpöä kun kaikki letit on nykyään Sannilettejä, haha. Kasvoille tehtiin tällä kertaa vähän vähemmän huomiotaherättävät lumihiutalemaalaukset, Frozen-teemaan sopivasti tottakai.

Me lähdettiin ostamaan hiusväriä ja viimeisiä tarvikkeita mulle huomista varten, ja tytöt saivat lähteä Itikseen valitsemissaan vaatteissa ja kasvomaalauksissa. Itsellekin tuli jotenkin paljon pirteämpi fiilis kun meikkasin ekaa kertaa muutamaan päivään ja laitoin päälle muuta kuin verkkarit. Huijauksen ihmeellinen voima, haha. Kun olin ostamassa itselleni luomivärikynää, mä bongasin H&M:n kassalta Frozen-sukkia ja tytöt saivat sitten sellaiset itselleen. Voi niitä ilmeitä kun oli pastellivärejä ja Annaa ja Elsaa muille jakaa, he olivat niin innoissaan sukista että olisin voinut purkittaa sitä intoa itsellekin ja säästää talven väsyneiden aamujen varalle. Ihanat tytöt!

Tehtiin samalla viikonlopun ruokaostokset kun ne kaupat on kerran huomenna kiinni ja muutenkin menoa, ja ostettiin sitten vielä niitä Kellogg’sin uusia Frozen-muroja. Yleensä ostan aina sellaisia joissa ei ole yhtään lisättyä sokeria tai mitään muutakaan, mutta tuskin se yksi paketillinen nyt maailmaa kaataa. Meillä oli tänään prinsessapäivä ja prinsessat saa ostaa myös Frozen-muroja.

Illalla vielä maalattiin tyttöjen aikaisemmin muovailumassasta tekemiä hahmoja ja klönttejä ja siroteltiin glitteriä päälle. Ihan lopuksi meillä oli pyjamabileet. Tytöt saivat tehdä  olkkariin tyynykasan ja laittaa Frozenyökkärit päälle ja sitten tanssittiin tyynyjen päällä Antti Tuiskun Sata Salamaa -biisin tahdissa yhdessä. Meillä oli aivan ihana päivä, ja prinsessat menivät onnellinen hymy kasvoillaan nukkumaan ja nukahtivat aivan samantien. Ennen nukahtamistaan tytöt höpöttivät kuinka heillä on ollut ihan tosi Frozen päivä ja kaikki on ollut ihan Frozenia.

Mullakin oli aika kiva Frozenpäivä, mutta nyt on kyllä hullu uupumus kun on kuitenkin vielä vähän puolikuntoinen olo. Vielä pitäisi värjätä vähän tukkaa, ennenkuin alan nukkumaan. Huomisesta tulee varmasti myös ihan huippu päivä! Ihanaa alkanutta viikonloppua kaikille <3

”Äiti, tule katsomaan: Minä siivosin koko meidän huoneen ihan yksin enkä kertonut teille että minä aion siivota!”

”Äiti, minä hoidan tinua. Noin! Nyt tinä pawannuit!”

”Äiti, on tosi kurjaa kun sinä olet kipeänä. Minä haluaisin leikkiä sinun kanssa barbien ostoskeskusta!”

”Äiti tinä owet minun vauva, minä nyt annan tinuwwe tämän tutin tuuhun ja titten minä hypin tättä ja titten tinua nauwattaa, eikö niin?”

”Äiti minä voin olla lääkäri, ja tuoda sinulle kuumemittarin ja keksiä.”

On nuo muruset kyllä maailman ihanimpia, kun haluavat hoitaa flunssaista äitiä. Vaikka nykyään kun on itse vanhempi velvollisuuksineen on flunssien sairastaminen rankempaa, niin sitä sairastamista on silti helpompi sietää. Ihan vaan siksi kun on noin mahtavia pieniä piristäjiä jotka lukevat mulle kirjoja ja haluavat hoitaa. Harmittaa kun ei jaksa ihan samalla intensiteetillä leikkiä sitä barbien ostoskeskusta kuin yleensä, mutta saa kyllä olla onnellinen että on nuo maailman parhaimmat naperot täällä seurana. Ei ole läheskään niin tylsää kuin joskus lapsena yksin keskellä päivää kotona, kun telkkarissa pyörivät vuorotellen Aromipesä, Passeli Professional ja Ring-A-Ling, haha.

Toivottavasti tämä flunssa nyt edes helpottaisi huomenna, kun ei tuota viikonlopun ohjelmaa voi poiskaan pyyhkiä, syksyn tärkeimmät blogitapahtumat kuitenkin tulossa. Ei mulla oikeastaan ollut edes mitään muuta asiaa, piti vaan tulla tänne ihmettelemään että muistaako kukaan muu noita mainitsemiani huippumielenkiintoisia mainoksia lapsuudestaan. Mulle ne tulevat aina mieleen kun olen kipeänä, onneksi nykyään on Netflix ja telkkaristakin voi tallentaa ohjelmia.

Hauskaa torstai-iltaa kaikille <3

Tunsin tänään hetken aikaa itseni maailman surkeimmaksi äidiksi ikinä. En siksi että olisin tehnyt mitään väärin, vaan siksi että se varmasti jonkun mielestä vaikutti siltä. Olin menossa liukuportaisiin tyttöjen kanssa yksin, kuten niin monena muunakin kertana aiemmin. Pidin kumpaistakin käsistä kiinni, ja oltiin juuri astumassa portaille, minä varmistaen että molemmat osuvat kohdilleen eivätkä horjahtele. Kun toinen sitten riuhtaisikin itsensä irti ja ryntäsi, aivan täydellisen päin prinkkalaa portaille asettautuneena, sormuksensa perään.

Säikähdin ihan hulluna, ja rupesin kiskomaan häntä takaisin ylös ennenkuin hän tippuu, samalla kun yritin pitää kuopuksen pois portaista. Molemmat karjuivat kuin syötävä, kuopus siksi ettei päässyt liukuportaisiin ja esikoinen siksi että hukkasi rakkaan Frozen-sormuksensa joka tippui portaita pitkin alas. Yritin pysyä rauhallisena, vaikka säikähdin suoraan sanottuna aivan helvetisti. Joku mukava nainen tuli kysymään tarvitsenko apua, juuri kun sain neidistä kiinni ja mä en muista edes mitä sanoin. Toivottavasti muistin kiittää.

Mitä kaikkea olisi voinut sattua! Talutin molemmat neidit kohti hissejä, ettei oltaisi tiellä liukuportaissa ja voisin jutella kummankin kanssa hetken siitä mitä tapahtui että rauhoituttaisiin kaikki. Molemmat huusivat edelleen. Jopa liukuportaiden alhaalla ollut mummo joka tuli ylös, kiersi meidän kauttamme kysymään onko kaikki varmasti kunnossa kun kuului niin kova meteli. ”Joo, nelivuotias vaan hukkasi sormuksensa.”

Onneksi ketään ei sattunut ja kaikki päättyi hyvin sitä hukkunutta sormusta lukuunottamatta. Tytötkin sitten rauhoittuivat, kun sanoin toiselle että mennään liukuportaisiin joku toinen kerta, ja toiselle että kyllä niitä sormuksia saa kaupasta lisää. Tottakai myös painotin että ikinä ei saa syöksyä yksin liukuportaisiin ajattelematta, vaikka mikä tippuisi. Se on tärkeintä että selvittiin säikähdyksellä, mutta musta tuntui että tärisin koko kauppareissun ajan. Onneksi oli nopeat refleksit ja sain kiinni ja kaikki meni lopulta hyvin.

Mä rakastan äitiyttä, rakastan jokaista sekuntia jonka saan viettää noiden kahden naperon kanssa, jokaista sekuntia jonka saan viettää tietäen että mulla on kaksi ihanaa rakasta tytärtä. Mutta vihaan sitä pelkoa. Jatkuvaa raastavaa pelkoa siitä, että joskus jotain sattuu. Tiedän että teen itse aina kaikkeni ettei kummallekaan koskaan satu mitään, mutta mitä sitten kun he joskus ovat isoja? Koululaisia, aikuisia. Niin isoja että menevät ja tekevät itse, eivätkä otakaan aina äitiä mukaan.

Toivottavasti eivät ainakaan syöksy sitten enää liukuportaisiin parin euron muovisormuksen perään. Mä uskon ja toivon että yhdessä Oton kanssa saamme taottua heille tarpeeksi järkeä päähän että he osaavat tehdä fiksuja valintoja. Niinhän kaikki vanhemmat toivovat, ei sitä oikein muuta voi. Muuten tulisi hulluksi. Kun jälkeenpäin miettii omaa teini-ikää, miten paljon huolta ja pelkoa on omalle äidilleen varmasti aiheuttanut, voi vain toivoa että ei koskaan joutuisi itse kokemaan sellaista. Mutta toisaalta, selvisinhän mäkin. Tässä mä olen aikuisena, kahden lapsen äitinä ja ihan hyvinvoivana, siitä huolimatta että joskus äidille unettomia öitä aiheutinkin, anteeksi äiti niistä.

En mä edes tiedä mitä yritän sanoa, muuta kuin että jos joku toinen äiti siellä ruutujen takana tuntee samoja tuntemuksia juuri nyt, niin saa kertoa. Terveisin äiti joka ei millään olisi halunnut edes laittaa lapsia nukkumaan, vaan olisin voinut halia ja pitää heitä sylissä vaikka koko yön, tai sinne asti että ovat aikuisia.

Kun esikoinen lähti isänsä kanssa tänään tanssiin, lähdin minä kuopuksen kanssa kahdestaan ulos. Ensin käytiin kävelyllä ja sitten mentiin kahdestaan kauppaan. Käveltiin ihan hyvä tovi ja pysähdyttiin katsomaan lintuja, lehtiä ja vesiputousta. Hän sai kävellä pitkin valkoista viivaa joka meni tien keskellä, mihinkään ei ollut kiire.

Juteltiin koko matkan ajan taukoamatta, ja häneltä tuli niin hyviä juttuja, mua meinasi naurattaa melkein kokoajan. Neiti mm. sanoi että ”Minä tykkään kovahti beibeistä!” eli nukkevauvoista, ruotsiksi baby tai bebis. Hän kertoi kuinka hänellä oli tänään kivaa kun käytiin PR-toimistolla, ja oli jännittävää käydä mun serkun ja Tiaran kanssa pihalla leikkimässä. Hän oli onnellinen isotädiltään saamistaan lapasista, joissa oli hienot rusetit. Ja hän oli kiitollinen siskolleen kun sai lainata tämän sitruunamekkoa yhdessä lepakkokuvioisten ”batman”-housujensa kanssa.

Kauppaan mennessä lupasin että hän saa tietysti työntää pikkukärryjä. Silloin hänen kasvoilleen levisi sellainen loiste ettei mitään järkeä, ja hän sanoi että ”Kiitoh äiti tämä on maaiwman pawahta ikinä!”. Meillä oli rento kauppareissu kaikessa rauhassa, hän sai valita mitä hedelmiä halusi pikkukärryihin ja minkälaista jugurttia ostettiin. Hän pyysi pillimehua, mutta mä sanoin ei. Oltiinhan me eilen jo annettu heille pillimehut teatterissa, vaikka yleensä ei osteta niitä arkisin. Hän ei kuitenkaan hermostunut, vaan totesi että ”viikonwoppuna titten.”

Kauppareissun jälkeen käveltiin kotiin ja hän sai kävellä taas pitkin valkoista viivaa. Kassi oli painava ja olisi tehnyt mieli juosta kotiin että saa sen pois kädestä mahdollisimman äkkiä, mutta neiti halusi kävellä pitkin sitä valkoista viivaa ja koska meillä ei ollut yhtään kiire, mä pysähtelin vähän väliä odottelemaan. Kun me päästiin sitten vihdoin kotitalolle asti, hän sai vielä painaa molempia hissin nappeja, vaikka yleensä saa painaa vain toista kun esikoinen painaa aina toista nappulaa. Kotiovella hän väläytti mulle onnellisen hymyn, ja sanoi että ”Äiti, tinä teet minut iwoitekti.” Voisiko äiti enempää toivoakaan kuin että tekee oman lapsensa iloiseksi?

Mä en tiedä muistavatko lapset isompana omasta lapsuudestaan näitä kahdenkeskisiä kauppareissuja, vai enemmänkin huippuhetkiä kuten synttäreitä tai jouluaattoja. Mutta mä tiedän että mä muistan nämä hetket, ja mä tulen vaalimaan näitä muistoja mun loppuelämän. Pieniä arkisia tapahtumia, hassuja keskustelunpätkiä ja aitoa läsnäoloa. Niistä mun onni rakentuu.

Tähän loppuun vielä sellainen juttu, että en ole muistanut sanoa blogin puolella mitään siitä, että olen ehdolla Indiedays Blog Awardsien Lifie-kategoriassa. Äänestys loppuu jo ihan kohta, ja mä en muistanut koko juttua kun oli Lontoon reissua ja sukulaisia kylässä ja kuvauksia ja tekemistä joka päivälle. Halloween-teemaisten juhlien asua olen suunnitellut jo viikkoja mutta tämän itse äänestyksen unohdin kokonaan. Eli jos koette, että mun blogista löytyy sitä arkea ja elämänmakua, niin saa käydä äänestämässä TÄÄLLÄ. Äänestäminen ei vaadi muuta kuin sen että klikkaa mun blogin kohdalla ”äänestä”. Jos haluaa, voi osallistua myös arvontaan täyttämällä omat tietonsa. Arvonnassa voi voittaa lahjakortteja tavarataloon, sekä lippupaketteja gaalaan! Kiitos ihan hurjasti kaikille jotka jaksavat käydä äänestämässä<3

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, mä taidan keittää iltateet ja alkaa nukkumaan!

Mun äiti tuli meille viime viikolla juuri ennen kuin lähdettiin Lontooseen, ja jäi vielä meidän reissun jälkeen pariksi päiväksi tänne näkemään omia ystäviään. Mekään ei olla oltu lasten kanssa melkein ollenkaan kotona, kun ollaan ravattu niissä kuvauksissa, mutta tänään sitten saatiin viettää yhteinen sunnuntai mun äidin kanssa ennen hänen huomista Ouluun paluutaan. Juhlistettiin samalla vähän äidin synttäreitä (ja Zeldan 2,5-vuotisuutta), kun äiti oli silloin omassa kodissaan kun hänellä oli oikea synttäripäivä. Leivoin meille omenapiirakkaa ihanista kotimaisista syysomenoista, ja äiti osti vielä jätskit siihen kaveriksi. Ai että mitkä herkkuöverit, mutta oli kyllä aika ihanaa!

Omenapiirakassa maailman helpoin ohje, Pirkan piirakkapohja, 9 pientä omppua ja kanelia päälle. Nam!

Eilen oltiin tosiaan Bayerin mainosvideon kuvauksissa joihin meitä pyydettiin. Meillä oli sellainen muovinen lainavauva ja esitettiin onnellista perhettä joille on juuri syntynyt baby numero kolme, ks. kuva Instagramissa. Tytöt silittivät hienosti ”pikkusiskoaan” ja meitä nauratti. Vanhempi neiti jaksoi keskittyä ihan uskomattoman hyvin vaikka kohtausta kuvattiin monen monta kertaa. Kuopuksella alkoi kärsivällisyys loppumaan parin oton jälkeen, mutta onneksi vielä lopuksi hän jaksoi tulla mukaan ja saatiin ilmeisesti ihan nappi kohtaus purkkiin. Meidän osuus ei kestänyt kuin parikymmentä sekuntia mutta olihan siinä aina valmistelua ja odottelua ottojen välissä. Hienosti jaksoivat molemmat ikäänsä nähden, täällä on aika ylpeä äiti. Ja oli kyllä hassua leikkiä että on kolme lasta, tyttöjä ei näyttänyt vaivaavan ainakaan mustasukkaisuus ollenkaan, hahhah.

Ihanaa että ollaan saatu kuitenkin viettää äidin kanssa vähän edes aikaa tämän kiireisen viikon keskellä, kun sitten ei nähdäkään ennen joulua. Ja Armaksen kanssa tietysti myös! Siitä on tullut ihan mun kaveri, nytkin se nukkua nököttää mun kainalossa, puoliksi näppiksen päällä. Että jos jossain on kirjoitusvirhe niin syyttäkää vain koiraherraa, ei oo mun vika.

Zelda tosiaan täytti jo 2,5 vuotta keskiviikkona, ei voi kyllä käsittää! On jo kolme vuotta siitä, kun me vasta jännitettiin että meneekö kaikki hyvin ja odotettiin 12:sta viikon ultraa. Voi miten aika menee nopeasti! Zeldasta on tullut niin iso ja reipas höpöttäjä jolla on selkeä oma tahto ja niin mahtavat jutut. Niin outoa että kuopuskin on jo vuoden vanhempi, mitä esikoinen oli silloin kun kuopus syntyi.

Vaikka olo on vähän haikea, niin kyllä on ollut ihanaakin nauttia siitä ettei kotona ole enää pitkään aikaan ollut vaippaikäisiä vaan arki sujuu helposti ja tyypit osaavat tehdä jo niin monet asiat ihan omatoimisesti. Pienempi tietenkin ottaa isommasta mallia, ja omapäisenä toteuttaa välillä sellaisiakin asioita mihin ei ihan vielä taito riitä. Mutta harjoittelemallahan sitä oppii eikö vain. Tänään hän kiipesi lastenhuoneen kirjahyllyn päälle ”Tuu äiti kahtomaan mittä minä oon!”, ja äidillä meinasi samaan aikaan pettää pokka ja hypätä sydän kurkkuun. Onneksi hylly on sentään seinään kiinnitetty eikä pudotus olisi ollut kovin korkea.

Ensi viikostakin tulee aika touhukas, mutta oikeastaan sitä on tottunut siihen että syksyt ja keväät nyt vaan ovat aikalailla touhukkaita ja se on parasta. Ollaan menossa lasten kanssa teatteriin, ja huomenna mun täti ja serkku tulevat Oulusta meille pariksi yöksi viettämään syyslomaa, joka siellä alkoi juuri. Tytöt ovat siitäkin ihan intona, mun serkku kun on sellainen cool vanhempi tyttö heidän mielestään jota ihaillaan kaikessa. Vähän niinkuin mun täti oli mulle kun mä olin pieni, ja on toki vieläkin, haha!

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää yötä <3