Kysyin lapsilta kymmenen kysymystä, ja heidän vastauksena olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Saivat ainakin mun nauruhermot kutittelemaan! Tässä ne tulevat:

Mikä on sinun lempilelu?

”Frozen-nuket.”

”Minion”.

Mitä äiti tekee työksi?

”Äiti puhuu tosi paljon ja kirjoittaa postauksia. Och talar engelska.”

”No töitä. Niitä työtöitä.”

Mitä isi tekee työksi?

”Pappa också pratar svenska. Jag vet int.”

”Titä ewiwaihta työtä.”

Mikä on teidän lemppariruokaa?

”Bifteki ja perunat ja salaatti ja ketchuppi.”

”Makawooniwaatikko ja omena.”

Mitä haluaisit kysyä äidiltä?

”No että onko koulussa kivaa, kun minä haluan mennä sinne kouluun. Ja että oliko sulla kivaa lapsena?”

”No en mitään. Minä hawuaihin kytyä Ammaktewta.”

Mitä haluaisit sanoa Armakselle?

”Että se voi katsoa mun sylissä pikkukakkosta taas!”

”Että nuowe ammah tätä ewikoihlähettipawvewua!” *ojentaa Postimies-Pate ja erikoislähettipalvelu-kirjaa koiralle*

Mikä on sinun lempikirja?

”Tatun ja Patun kirjainkirja ja Visselpipa.”

”Buutiga bebben.”

Mitä haluaisit tehdä jos saisit tehdä ihan mitä vaan?

”No leikkisin. Ja kävisin kuussa hyppelemässä.”

”Työdä banaanista kuowet pääwtä niinku apinat. Taanko?”

Mikä susta tulee isona?

”Musta tulee aikuisena lääkäri. Doc McTiara. Ja sitten minä saan ihan oikeita lääkärintarvikkeita.”

”Tiawa.”

Millainen Zelda on?

”No kiva. Se on iso tyttö, ei oo vauva enää. Sen kanssa voi leikkiä ja se on rakas.”

Millainen Tiara on?

”Te on tihko. Tipa.”

On meillä vaan kaksi aika vekkulia neitiä, eikö olekin! Ihanat tytöt ja niin parhaat vastaukset. Mahtavaa sunnuntaipäivää kaikille <3

Täällä ollaan jo ihan valmiina kohti reissua! Olen ajastanut reissun ajaksi postauksia, joten blogi ei hiljene vaan joka päivä ilmestyy vähintään yksi postaus. Yritän pitää itsekin vähän lomaa, sellaista oikeasti irtautumisaikaa että laitan kaikki ilmoitukset pois puhelimesta muutamaksi päiväksi ja vastaan vaan jos joku soittaa, sen tarpeessa tosiaan ollaan. Otan kyllä koneen mukaan, ja saatan jotain reissukuulumisia päivittää myös ajantasaisesti, tai sitten saatan olla päivittämättä. Koko vuoden joka päivä kovaa tahtia joka suuntaan tahkonneena mä suon itselleni nyt tämän pienen loman enkä ota stressiä. Tukholman reissulla ja Oulussakin postasin ahkerasti, joten nyt olen iloinen että olen tehnyt työni etukäteen ja voin rentoutua. Voi olla että tekee heti mieli tulla kiljumaan miten mahtavaa meillä on, tai sitten voi olla että tekee mieli vaan nauttia siitä mahtavuudesta nonstop ja kertoa vasta jälkeenpäin, katsotaan.

Mä haluan kiittää ihan hirvittävän suuresti teitä kaikkia kaikista vinkeistä joita ollaan saatu. Meillä ei varmaan ikinä ole ollut näin hyvät eväät millekään reissulle, eli kiitos oikeasti tosi paljon. Te olette säästäneet meidät niin monelta googlailulta tämän muutenkin hektisen viikon aikana että ei voi kuin olla iloisena sydänsilmäemojina.

En voi sanoin kuvailla miten ihanaa on päästä Oton kanssa kahdestaan seikkailemaan Lontooseen. Vaikka kaupunki on  ennestään tuttu, siellä on varmasti hurja määrä nähtävää ja koettavaa, ja on ihana päästä kokemaan se kaikki Oton kanssa. Vaikka me tehdäänkin vain pieni reissu, niin kyllä siinäkin ajassa jo saa akkuja ladattua oikein hyvin.

Kovasti odotan myös Fall Out Boyn keikkaa, joka vielä helmikuussa tuntui niin kaukaiselta mutta joka on jo ihan ovella. En ole ollut vuosikausiin millään ison bändin keikalla, ja Fall Out Boyta on tullut kuunneltua jo lähemmäs kymmenen vuotta, ihan huikeaa päästä näkemään heidät livenä!

”Eli sinne, mun lempparikaupunkiin me suunnataan kahdestaan lokakuussa, ja mä en millään malttaisi odottaa! Fall Out Boy on yksi meidän molempien pitkäaikaisimmista lempparibändeistä, ja Otto oli aika paljon hehkuttanut bändin uudelta levyltä julkaistuja biisejä, kun keksin idean joskus viikkoja sitten. Onneksi Otto jatkoi koko levyn hehkutusta siihen malliin, että mä olin varma että tämä lahja on tismalleen oikea. Ja olihan se, olisittepa nähnyt sen ilmeen, kun tuo toinen puolisko tajusi mitä on saanut lahjaksi. Taisin saada tämän vuoden pisimmän halauksen, ja kyllä mulla vierähti pieni kyynelkin poskelle, kun tajusin antaneeni mieluisan lahjan.”

Noin kirjoitin helmikuussa, kun olin juuri antanut keikkaliput Otolle. Ja voin sanoa että edelleen on tunne vahvistunut että oikea lahja oli, sillä Otto ei yleensä hehkuta hulluna muuta kuin pelejä, mutta tästä reissusta ollaan puhuttu ja haaveiltu ummet ja lammet kuluneen syksyn aikana.

Mun äiti ja Armaskin ovat nyt tulleet meille ja tytöt ovat jo innoissaan siitä että saavat olla mummun ja Armaksen seurassa, ja heillä on vaikka mitä suunnitelmia. Isompi sanoi jo tänään että ”Huomenna me vihdoinkin saadaan viettää mummuviikonloppua, ihan ekaa kertaa ikinä!” Minä taidan olla se kovin ikävöitsijä, kun lapset sanoivat ihan normisti hyvät yöt eikä siinä mitään ja musta tuntui että sydän lähtee rinnasta irti kun ei voinut vaan halata koko loppuelämää. Onneksi me tullaan jo ihan pian takaisin, ja tiedän kyllä että heillä on kaikki hyvin mummun kanssa ja paljon kivaa tekemistä. Eiköhän se munkin ikävä helpota pikkuhiljaa tässä.

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille, nauttikaa upeasta säästä! Ja muistakaa seurailla Instagramissa ja Snapchatissa, niissä varmasti reaaliaikaisempia reissufiiliksiä! Molemmissa löydyn nimellä @iinalaura.

Ulkona on just nyt niin kaunista ettei mitään järkeä! Värikkäät vaahteranlehdet ja punaisiksi värjäytyneet puut ovat ihania, ruska on kauneimmillaan. Päivät tosin ovat olleet tosi kirpakoita ja nenänpäätä paleltaa, saa kyllä pikkuhiljaa kaivaa jo enemmän vaatetta kaapista päälle ettei ole ihan jäässä. Jännä nähdä onko Lontoossa sitten vielä lämmintä, kuulin että ainakin viime viikolla siellä oltiin oltu vielä lähellä +20 astetta.

Me ollaan ulkoiltu lasten kanssa ja ihasteltu syksyn värejä. Tytöt keräsivät meille ihanan syyskimpun kotiin, siihen kuului vaahteranlehtiä ja risuista sekä pienemmistä puunlehdistä tehtyjä kukkia joista he olivat kovin ylpeitä. Kukkaidean he olivat ihan itse keksineet jo päiväkodissa, ja ollaan saatu näitä itsetehtyjä kukkia joka päivä kun ollaan heitä haettu, niin suloista.

Mun joulufanius täällä nostaa jo päätään kun ulkona on oikein kylmä, melkein jo voi tuntea kuinka joulukin on ihan kohta täällä. Äkkiä ne pari kuukautta menee, tässähän sen jo huomaa kuinka pari kuukautta sitten vasta nautittiin ekoista kesähelteistä elokuussa ja nyt onkin jo purevan kylmä lokakuu. Mutta ei hypitä asioiden edelle, vaan nyt nautitaan tästä lokakuusta, punertavista väreistä ja auringosta, joka paistaa vielä ainakin pari tuntia pidempään kuin sitten jouluna.

Pitää taas opetella aikatauluttamaan viikkoa vähän eri tavalla kun illat pimenevät, että saa otettua luonnovalossa kuvia. Näitäkin kuvia kuvatessa kello oli vasta puoli seitsemän mutta oli jo niin hämärää että sai tehdä taikatemppuja että kuvat sai näyttämään edes näinkin valoisilta. Onneksi on hyvä kamera ja objektiivi, parhaat välineet mitä koskaan aikaisemmin tähän aikaan vuodesta.

Tänään onkin pitkä päivä tiedossa, mutta onneksi sitten meillä on pari päivää kotona ennenkuin minä ja Otto lähdetään reissuun ja mun äiti ja Armas matkaavat Oulusta tänne. En malta odottaa että saadaan olla tyttöjen kanssa vaan kotona ja tehdä kaikkea hauskaa kolmestaan. Se on parasta!

Ihanaa keskiviikkopäivää kaikille ja muistakaa laittaa paljon vaatetta päälle! <3

Viime päivinä on jälleen ollut paljon esillä vanhempien läsnäolo lapselle. Luin aamulla uutisen, kuinka Suomessa yhä useammat lapset joutuvat puhumattomuuden vuoksi 3-vuotiaana puheterapiaan, koska vanhemmat eivät enää osaa jutustella ja puhella lapsille. Yhtenä syynä tälle on se, että vanhemmat istuvat naama kiinni näytössä silloinkin kun pitäisi olla lapselle läsnä. Tämähän on ajatuksena ihan hirveä! Puhuminen, kyky ilmaista itseään, kuuluu lapsen perusoikeuksiin.

Tulee vaan sellainen olo että kuinka paljon sitä luuria oikein täytyy tuijottaa että lapsi ei opi sanomaan edes tavallisia perusasioita? Voiko olla että koska vanhemmat ovat vähentäneet puhumista lapselle somen takia, he eivät enää muutenkaan osaa vain höpötellä lapselle, silloinkaan kun eivät selaa kännykkää?  Sen sijaan että he voisivat jutella oman lapsen kanssa, he lukevat netin hauskimmista jonkun toisen lapsen suusta kuultuja juttuja, ja eivät edes naura kun ovat niin puutuneita siihen että on jatkuva tarve lukea jotain hauskaa.

Mä olen bloggaaja, ja käytän päivittäin somea sen vuoksi. Mulle ne ovat kuitenkin pieniä hetkiä, lisään maksimissaan pari kuvaa päivässä, tai jaan blogipostauksen facebookiin. Nämä pienet hetket vievät yhteensä päivän aikana ehkä vartin. Bloggaaminen on asia erikseen, se todella vie aikaa, mutta sen ajan mä pyrin parhaani mukaan ottamaan muualta kuin lapsilta. Usein myös päivitän somea samalla kun teen muutenkin blogihommia, iltaisin tai aikaisin aamulla. Mä en osaa tai edes halua hengata fb-ryhmissä, en koskaan ole osannut aktiivisesti jutella whatsappin ryhmäkeskusteluissa ja harvoin laitan viestiä kenellekään jos mulla ei ole mitään asiaa.

En koe että näissä harrastuksissa on mitään pahaa, en suinkaan, jos ne tapahtuvat silloin kun sitä läsnäoloa ei tarvita muualla. Mulla varmasti vaikuttaa tähän kaikkein eniten ajanpuute, jos mulla olisi joka ilta vaikka kaksi tuntia ylimääräistä aikaa niin voisin hyvinkin hengata somessa niinkuin moni muu. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan, päiväuniaikaan, yksin bussimatkalla ja vaikka siellä vessassa on täysin ookoo selata fb-kirppiksiä, katsoa hauskoja videoita ja höpöttää Whatsappissa. Mä en missään nimessä paheksu somea tai heitä jotka siellä tykkäävät viettää omaa aikaansa, kuten sanottua itsekin varmasti tekisin niin enemmän jos mulla olisi aikaa. Töissä tai koulussa ja etenkin lasten kanssa ollessa se huomio pitäisi kuitenkin suunnata jonnekin ihan muualle.

Eihän omia  lapsia voi edes oppia tuntemaan, jos ei heidän kanssaan vietä aidosti aikaa. Lapsille kaikki on uutta ja ihmeellistä, mutta he eivät saa siitä uudesta tai ihmeellisestä mitään irti jos ei kukaan kerro heille miten.

Sen pitäisi olla niinpäin että some unohtuu, kun oma elämä on niin mukaansatempaavaa, eikä toisinpäin.

Eilen me kuunneltiin Robinia ja Antti Tuiskua ja harjoiteltiin tanssisarjaa lasten kanssa varmaan tunnin verran. Saatiin hyvä hiki pintaan ja naurettiin ja toinen oppi jo melkein täydellisen spagaatin. Sen jälkeen me istuttiin ringissä, höpöteltiin ja heiteltiin palloa. Nauraa rätkätettiin niin että kyyneleet valui. Mulla oli ihan mielettömän hauskaa, aidosti hauskaa. En muista milloin viimeksi olisin nauranut tuolla tavalla selatessani nettiä. En varmaan koskaan.

Kuten Ylen uutisessakin todettiin, lasten kanssa ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä tai järjestää huvipuistoreissuja ja mandariinikiinan oppitunteja joka päivä, se ihan tavallinen arkinen läsnäolo riittää.  Yhdessä kokkaaminen, bussimatkalla nähtävien asioiden huomioiminen ja niistä keskustelu, kuulumisten vaihtaminen työ- ja tarhapäivän jälkeen, kysymyksiin vastaaminen ja niiden esittäminen, ja iltasatu. Normaaleja arjen asioita, jotka ovat hurjan tärkeitä. Lapset nauttivat yllättävän yksinkertaisista jutuista. Meidän yhteistä hupia on lukea päivän mainokset ja katsoa mitä niissä näkyy, tuolla on porkkana ja tuolla on Frozen-reppu, ja kato äiti me nähtiin toi tollanen paita viimeksi kun käytiin Itiksessä, se on aika kiva.

Lapset eivät ole taakka joka pitää saada iPadilla ja karkilla hiljaiseksi että voi itse selata feissarimokia. Lapset ovat maailman siisteimpiä tyyppejä, joista tulee isona vielä siistimpiä tyyppejä kunhan antaa siihen mahdollisuuden.

”Voidaanko tänään olla koko päivä kotona, kun mä haluaisin vaan lukea kirjoja ja katsoa possuvideoita iPadilla ja tehdä palapelejä?”. ”Ollaan vaan”. ”Miten pottu kiwjoitetaan?” ”P-O-S-S-U, possu.”

No tänään ollaan sitten vaan oltu. Letitetty hiuksia, katsottu niitä possuvideoita youtubesta ja luettu kirjoja, Tarinoita Arendelista ja Lilla spöket Labania. Räkätetty Rohmu krokotiilille ja tehty Frozen-palapelejä ainakin kaksi tuntia. Rakennettiin me talokin pikkulegoista ja arvailtiin millä kirjaimella mitkäkin sanat alkavat, laskettiin jopa paljonko on viisi plus kaksi. Ihasteltiin vesisadetta ikkunasta, syötiin välipalaksi omppuja ja banaaneja ja kirjoiteltiin kirjainmagneeteilla höpöjä juttuja. Meiltä puuttuu monta tärkeää kirjainta magneettikokoelmasta, mutta niillä saa hyvin kirjoitettua esimerkiksi BOSS HÖPÖT.

Niin ihana päivä, näitä rauhallisia torstaipäiviä mä odotan joka viikko. Vaikka on kiva mennä ja tehdä, niin paras torstai on kyllä kotihousutorstai, sellainen torstai että ei tarvitse edes kammata tukkaa jos ei huvita. Näillä vapaapäivillä on hurjan suuri merkitys jaksamisen kannalta. Mä olen oppinut aikatauluttamaan, ja yleensä puristan viikon ensimmäisten kolmen päivän aikana itsestäni irti niin paljon kuin vaan pystyn, herään aikaisin aamulla ennen lasten heräämistä kirjoittamaan, muokkaamaan kuvia ja vastaamaan sähköposteihin, käyn päivän töissä ja jatkan blogijuttuja lasten mentyä nukkumaan tehden niitä yleensä iltayhteentoista asti vähintään. Siten voin ottaa torstain ja perjantain rennommin, tehdä blogijuttuja vain osan illasta ja muuten vain olla lasten ja Oton kanssa.

Olen myös oppinut sanomaan ei ja kuuntelemaan omaa jaksamistani. Vaikka joka päivä voisi juosta kymmeneen eri paikkaan, ei se ole tarpeen. Tarpeen on nauttia hetkestä ja avata silmät kaikelle sille siistille mitä tapahtuu kotona kahdeksan aikaan aamupuuron äärellä. Sieltä voi löytyä ihan mielettömiä ajatuksenjuoksuja ja loistavia keskusteluita.

En ole avannut konetta koko päivänä ennenkuin istahdin tähän sohvalle lasten mentyä nukkumaan. Ja vaikka avasin sen, unohduin hetkeksi katsomaan Antti Holma showta enkä muistanut koko koneen olevan sylissä ennenkuin huomasin että reisiä vähän kuumottaa.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille, ja mahtavaa alkanutta lokakuuta!