Koska Otto on tänään myöhään töissä, mä päätin viettää tänään tyttöjen kanssa oikein kunnon tyttöjen päivää. Kynsilakat on jo järjestelty riviin, esikoiselle kuulemma ehdottomasti pinkkiä varpaisiin ja vaaleanpunaista sormiin. Kuopus keskittyy järjestelemään lakkapulloja erilaisiin riveihin. Luvassa on siis ainakin pientä hemmottelua, barbieleffaa Viaplaysta ja yhteinen kauppa- ja puistoreissu jolla ostetaan vähän herkkuja. Veikkaan että päästään myös muumidiskoilemaan, eli luukutetaan muumihumppaa ihan täysillä ja jalat ja kädet menevät solmuun tanssista. Parasta!

Puuhapete-kirja on taas kovassa suosiossa, samoin kuin lentokoneiden rakentaminen duploista, joten touhua riittää. Zelda huutelee tuolta että ”Kikkikki-peliiii!” eli pingviinipeli, taidetaan pelata sitä vielä yksi erä ennen ulkoilua. Tänään me ei välitetä aikatauluista, jos tytöt haluavat pelata vielä yhden erän ennen kuin lähdetään, niin miksi ihmeessä ei pelattaisi, ei kukaan käske lähtemään puistoon tasan kello 12, onneksi.

Tänään meidän pienet neidit saavat päättää, ja äiti seuraa mukana, ihana päivä siis varmasti tulossa, eikä ollut edes sarkasmia! Joskus on hyvä päästää irti omista päivätouhuistaan ja heittäytyä täysillä mukaan lasten maailmaan, ei sitä tiedä mitä kaikkea kivaa tytöt keksivätkään.

Illalla laitetaan lapsille ehdottomasti vaahtokylpy, ja kaikki ankat mukaan! Ihanaa perjantaipäivää kaikille <3

Kuinka moni katsoi Livillä käynnissä olevaa  illan pyörinyttä Miss Universum-kilpailua? Mä katsoin, viimeksi olen katsonut joskus ala-asteella. Mä muistan kuinka lapsena katsoin kilpailuista missien upeita pukuja, kauniita hiuksia, meikkejä ja kykykilpailua. Kisat tulivat parina vuonna juuri syysloman aikaan, jota usein vietimme äitini työpaikan mökillä lyhyen ajomatkan päässä Helsingistä meidän tutun tyttöporukan kanssa, johon kuuluu neljä äitiä ja neljä tyttöä. Lapsena mä rakastin kaikkia missikisoja, silloin niitä näytettiin enemmän telkkaristakin. Oli Miss Suomea, Suomen neitoa ja isompia kilpailuja joissa oli osanottajia myös Baltiasta ja Skandinaviasta. Silloin misseys oli hieno juttu, pikkutytöt kuten minä ihailivat missejä ja haaveilivat ehkä misseydestä itsekin jonain päivänä.

Nykyään misseys on kokenut inflaation. Missejä haukutaan surutta somessa, todella todella rumastikin, ja harva enää uskaltaa niihin kisoihin lähteä. Mä en uskaltaisi, mutta musta ne jotka missiksi uskaltavat lähteä ovat rohkeita. Nykypäivän missit tietävät millaista arvostelua tulevat saamaan osakseen, ja lähtevät silti yrittämään, tavoittelemaan omia unelmiaan. Missit eivät valitettavasti ole ainoita jotka arvostelua saavat osakseen nettikiusaamisen yhä yleistyessä. Uskon että tulevaisuudessa ihmiset ovat yhä enemmän esillä, työssä kuin työssä, ja arvostelu yleistyy sen mukana.

Mä en voi vielä tietää, mitä meidän tytöt haluavat tehdä isona, enkä myöskään voi tietää, millaiset ulkonäköihanteet ovat silloin valloillaan, ja miten niitä tavoitellaan. Onko maailma suvaitsevampi kymmenen vuoden kuluttua, kun meidän tytöt ovat teini-iän kynnyksellä, ja nappaavat vaikutteita joka puolelta? Otetaanko silloin ulkonäköpaineita? Surullista sanoa, mutta tällä hetkellä en ainakaan usko siihen että ulkonäköpaineet tulisivat vähenemään, päinvastoin. Samalla kun internet pienentää maailmaa ja tuo tuntemattomat ihmiset lähemmäs toisiaan, se tuo mukanaan myös paineet, yhä nuoremmille ja nuoremmille.

En voi vaikuttaa siihen yksin, mihin suuntaan ulkonäköihanteet kehittyvät, ainoa mihin voin vaikuttaa on että annan mahdollisimman hyvän pohjan lasteni itsetunnolle, ja opetan heidät arvostamaan ja rakastamaan itseään. Se on varmaa, että lapset kuulevat kaiken, ja kiinnittävät huomiota asioihin joita me emme edes itse välttämättä huomaa. Siksi mä olen tarkka siitä, että meidän kotona kenenkään ulkonäköä ei arvostella, enkä koskaan seiso peilin edessä osoittelemassa (omasta mielestäni) vartaloni virheitä tai haukkumassa itseäni rumaksi tai vääränlaiseksi. Mä en halua siirtää omia epäröintejäni lapsille.

Tiaralla on vasta reilut kolme vuotta ikää, mutta puhetaito on ollut olemassa jo yli kahden vuoden ajan. En ole kuullut hänen suustaan koskaan muuta kuin positiivisia kommentteja jonkun ulkonäöstä. Negatiivisin sana jonka olen kuullut hänen suustaan liittyen ulkonäköön, on hassu, ja sekin silloin kun isi vetää pitkät kalsarit päähän tai siskolla on naama täynnä jugurttia ja muroja. Hän ei kiinnitä huomiota erilaisuuteen, ja sen mielestäni hienoa. Mä voin vain toivoa, että näin tulee olemaan mahdollisimman pitkään, kotona ja myös muualla.

Onneksi hän on päässyt ihanaan kerhoryhmään, jossa kaikki lapset ovat mukavia, ja vaikka mukana on viisivuotiaitakin jotka ovat nähneet jo paljon enemmän kuin meidän pieni, ei reilun puolen vuoden kerhoilunkaan jälkeen sanavarastoon ole tarttunut yhtään arvostelevaa sanaa. Tähänastisen kokemuksen perusteella mä ainakin tunnen että nykyään yhä useampi vanhempi opettaa lapsistaan suvaitsevaisempia, ja kiinnittää huomiota näihin asioihin eikä siirrä ennakkoluulojaan lastensa mieleen. Lapsi ei näe itsessään eikä toisissa ulkonäkövirheitä niin kauan kuin kukaan ei niitä hänelle osoita, ja hyvä niin.

Palaan vielä siihen alkuperäiseen aiheeseen joka nämä kysymykset toi mun mieleeni, eli missikisoihin. Musta se miten aikuiset ihmiset haukkuvat oikein joukolla missejen ja muiden julkisuuden henkilöiden ulkonäköä facebook-seinillään, ja ylpeilevät haukkumapostausten keräämillä hurjilla tykkäysmäärillä, on surullista. Mitä hienoa on siinä, että saa joukolla kutsua jotain rumaksi ja ihmetellä miksi hän on päässyt missiksi? On totta, että misseiltä vaaditaan tietynlaista ulkonäköä, mutta heiltä vaaditaan myös paljon muuta. Mun mielestä se että Suomi ei pärjää Miss Universum-kilpailuissa on hienoa, koska se tarkoittaa että Suomi ei ole vielä kokonaan ahdettu siihen (kauniiseen, mutta tiukkaan muottiin, jossa monet muut maat ihanteineen jo ovat. Miss Suomet ovat olleet todella eri näköisiä joka vuosi, mikä on ihanaa, piristävää ja hienoa. Mä toivon että Suomessa valitaan jatkossakin erilaisia missejä, eikä mietitä kuka mahtuisi parhaiten siihen muottiin.

Mitä mieltä te olette missikisoista? Miten suojelette omia lapsianne ulkonäköpaineilta? Mistä suurimmat ulkonäköpaineet tulevat teidän mielestänne, ja miten niitä voisi välttää?

Huh, jotenkin se jysähtää päivä päivältä enemmän tajuntaan, että meidän perheessä ei ole enää vauvoja. Selasin meidän ulkoista kovalevyä samalla kun tyhjensin mun läppäriä, törmäsin meidän tyttöjen vauvakuviin ja boom! Vauvaikävä iski, pahasti. Toki ainakin mulle tytöt on aina äidin vauvoja, vielä aikuisenakin varmasti, mutta silti sitä ihan oikeaa vauvavauvaa meillä ei ole enää nuuhkuteltavana ja nukuteltavana. Meillä on kaksi ihanaa pientä tutkijaa, kiperiä kysymyksiä, toinen unelmoiva haaveilija ja toinen joka kipittää hirmuista vauhtia eteenpäin minkä pienillä läpsyttelyjaloillaan pääsee.

Mä rakastan tätä vaihetta, sitä että tytöt oppivat uutta ja heidän kanssaan voi keskustella ja tehdä paljon kaikkea. On helpottavaa kun lapsi osaa itse kertoa omista tuntemuksistaan ja tytöt osaavat leikkiä kivasti jo keskenään. Mutta silti, mä kaipaan niitä rauhallisia hetkiä kun sai vaan makoilla sängyssä ja vauva nukkui vieressä. Kaipaan imetystä, vaikka se oli iso ja kokonaisvaltainen osa elämää, joka ensimmäiset puoli vuotta sitoi mut kiinni vauvaan 24/7. Se oli silti ihanaa.

Vaikka olin ajoittain väsynyt, ja turhautunutkin ja unettomia tai hyvin lyhyissä pätkissä nukuttuja öitä kertyi välillä aivan liikaa, on tässä jälleen kerran käynyt niin että aika kultaa muistot. Niinä unettomina öinä mä olisin antanut mitä vain päästäkseni tähän nykyhetkeen, tai edes pari kuukautta eteenpäin, että nukkuminen olisi ollut helpompaa. Mutta nyt mulla on ikävä sitä kaikkea muuta, ja se nukkumattomuus tuntuu ihan pikkujutulta, sivuseikalta jonka voi vain unohtaa, kun miettii miten ihanaa vauva-aika kuitenkin on. Tiedän, että oikeasti se ettei saa nukkua on ihan järkyttävän raskasta, mutta mun muistoissa mä näen vaan pienet varpaat, iloisen hymyn ja ihanat pienet posket. Sormet jotka puristavat tiukasti mua etusormesta ja ne pienet jalat, jotka käpertyivät kippuralle mua vasten kun me silloin välillä kuitenkin nukuttiin.

Mä olen kokenut kaksi hyvin erilaista vauva-aikaa. Toisen maailman rennoimman, jolloin unta riitti kaikille ja elämä oli yhtä aurinkoa joka päivä. Ja toisen jolloin välillä tuntui että voimat loppuvat, kun ei saa nukkua. Silti muistan molemmat yhtä ihanina aikoina, enkä osaa sanoa kumpaa aikaa ikävöisin enemmän. Kuvaavaa on kuitenkin se, että toisesta vauva-ajasta mulla on jäänyt mieleen yksi erityisen huono yö, ja toisesta taas en osaa nimetä yhtäkään yksittäistä huonoa yötä, mutta ne pari hyvää on jäänyt mieleen. Oman lisämausteensa tietenkin antoi se, että Zeldan vauva-aikana huolehdittavana ei ollut vain vauvaa, vaan myös 1,5-vuotias neitokainen. Esikoisen vauva-ajan helppoutta ei saa ikinä takaisin, koska vauvan lisäksi on aina isommatkin mukulat siinä mukana. Ellei sitten odota kahtakymmentä vuotta, haha!

Mulla on katse tiukasti eteenpäin, enkä koe että kärsisin tällä hetkellä vauvakuumeesta, meillä on just hyvä näin. Mutta ai että olisi ihana palata hetkeksi niihin vauvantuoksuisiin hetkiin! Onneksi on kuvat ja videot, joilta voi kuunnella vauvan ähinää, sitä maailman höperöimmän kuuloista ihme ääntä joka joskus kuulosti niin ihmeelliseltä ”meidän vauvasta kuuluu ääniä, se tekee muutakin kuin syö ja nukkuu!” Ja silloin kun se ikävä iskee oikein pahaksi, voi palata lukemaan tekstejä niiltä ajoilta kun sitä unta ei riittänyt nimeksikään, niistä kirjoituksista muistaa taas sen, miksi on niin uskomattoman siistiä että meillä on kaksi tyttöä jotka osaavat puhua ja kertoa jos yöllä on jano tai vessahätä sen sijaan että itkisivät vain eikä tietäisi miten voi auttaa kun kaikki keinot on jo kokeiltu mutta itku vain jatkuu.

Vauvat on ihania, maailman ihanimpia pieniä tyyppejä. Mutta niin on isommatkin pienet tyypit, ja nyt me keskitytään heihin, ja käydään välillä isompien minityyppien kanssa nuuskuttamassa naapurin vauvaa.<3

Onko teillä vauvaikävää?

Arki on pääosin mukavaa ja seesteistä, rentouttavaakin jopa nykyään. Mutta aina kerran-pari kuukaudessa osuu se yksi päivä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen siitä asti kun vuorokausi vaihtuu yöllä. Tänään on just se päivä. Illalla juteltiin tavalliseen tapaan esikoisen kanssa, että tänä yönä hän näkee kivoja unia prinsessoista ja koiranpennuista, mutta painajaisiksi ne sitten kuitenkin jostain syystä muuttuivat, ja meille kaikille kertyi unta vain muutama hassu tunti, kun aamulla piti lähteä pirteänä kerhoon. Miten se sattuukin se huono yö aina juuri ennen sellaista päivää, kun täytyy herätä aamulla jonnekin. Sitten kun ei ole menoa minnekään, me nukutaan kuin tukit kaikki ja herätään aamulla seitsemältä hyvällä fiiliksellä puuron keittoon.

Tänään oli puuro loppu, unohdin tietenkin ostaa sitä eilen kun käytiin ostoksilla, vaikka se luki kauppalistassakin. Onneksi oli kaikkea muuta syötävää, mutta aamupuuro on mun aamun käynnistäjä, ja harmitti kun sitä ei ollut. Kerhoon lähtiessä katsoin että ulkona on pakkasta, ja otin pulkan sijaan rattaat, kun ajattelin että ne kulkevat jäällä hyvin. Puolet matkasta olikin loskasohjoa ja sain kunnon hien pintaan kun juoksin ja työnsin matkarattaita siinä sohjossa, että ehdittiin ajoissa. Mutta hiki, se on enemmän kuin hyvä juttu ja kerhoonkin ehdittiin ihan ajoissa. Kotimatkalla napattiin vielä puuropaketti matkaan lähikaupasta.

Onneksi kerhossa oli kuulemma mukavaa lumiukkojen rakentelua, ja itse sain levähtää kuopuksen kanssa kerhohetken ajan, ja soittaa Tiaran kummitädille ja avautua hienosti sujuneesta yöstä. Se vei jo harmituksen tiehensä, vielä kun saisi tämän väsymyksen pois jollain. Kahvia on juotu jo vähän turhan monta kuppia, ja silti silmät lupsuu jatkuvasti. Kuopus olisi päikkäreillä, mutta esikoinen leikkii legoilla pirteästi laulellen Robinia, vaikka hänelläkin on se samainen katkonainen yö takana kuin mulla, ja päälle vielä kerhopäivä. Miten nuo leikki-ikäiset jaksaakin valvoa noin pirteän hyväntuulisena, kun itse on ihan poikki?

Ei voi kuin ihailla heidän tarmoaan, ja liittyä itse mukaan laulamaan Sua Varten ja Paperilennokkiiiiiiii. Jos nukkuminen ei ole vaihtoehto, niin milläpä sitä muulla selviäisi väsymyksestä, kuin ottamalla vielä yhden kupin kahvia, ja heittäytymällä lasten höpötyksiin mukaan. Väsyneenä kaikki naurattaa vielä tavallistakin enemmän, joten mä takaan että juttujen taso tulee olemaan luokkaa absurdi siinä vaiheessa kun Otto tulee töistä, ihan yhtä väsyneenä. Tänään mennään aikaisin nukkumaan, ja huomenna onkin jo perjantai, parasta!

Joku joskus kysyi, mitkä on mun arjen pelastajia, jotka auttavat selviämään juuri näistäkin päivistä. Mä vastaan ehdottomasti, että lasten höpsöt jutut, Oton vertaistuki ja kahvi. Siinä on kova kolmikko, joka auttaa yli päivästä kuin päivästä!

Mukavaa torstaipäivää kaikille, toivottavasti siellä ollaan pirteämmissä tunnelmissa!

Tämä aihe on pyörinyt mielessä siitä asti, kun luin joululomalla keltaisen lehdistön nettisivuilta kasvatusaiheista artikkelia. Itse artikkeli käsitteli muistaakseni jotain ihan perus kasvatusvinkkejä, näitä joita iltapäivälehdet julkaisevat kerran viikkoon vanhemmuuden kantavana voimana. Kommentit olivat ne jotka saivat mun sapen kiehumaan. Siellä joku hirmustunut Erkki-Marjukka jakeli vinkkejään: ”Nykyään lasten kanssa keskustellaan ihan liikaa. Ei lapselta kysytä kaupassa, mitä tänään syötäisiin!!” Miksi ei? Miksi lapsi ei saisi oppia pienestä asti, että hänenkin mielipiteillään ja toiveillaan on merkitystä, ja hän on tasavertainen perheenjäsen?

Viime aikoina on ollut lehdissä ja keskustelupalstoilla useammankin kerran juttua lasten kanssa kaupassa käymisestä. Huutava lapsi on häirinnyt siinä määrin, että häntä ja vanhempaa on pyydetty poistumaan kaupasta. Mun mielestä se on oikein, ei muita kaupassakäyjiä saa häiritä kohtuuttomasti, vaikka lapsen normaali kiukuttelu kaupassa, tai missä tilanteessa tahansa kuuluukin elämään, niin lapsen kuin kaikkien muidenkin. Siinä missä on keskitytty miettimään, onko kaupasta poistaminen oikein vai väärin, olisi ennemmin voinut miettiä, miten sellaisen tilanteen syntymisen olisi voinut ehkäistä.

Mun mielestä avain kaikkien hyvään fiilikseen perheessä, on keskustelu. Parisuhteesta ja sen ongelmista puhuttaessa aina painotetaan, että puhuminen on kaikkein tärkeintä. Ja niin se onkin. Mutta miksi se ei olisi sitä myös kasvatuksessa? Tietenkin keskustelu pitää aina toteuttaa keskustelukumppanin ikään sopivalla tavalla, eikä lähteä kyselemään yksivuotiaalta, että mitä tämä olisi mieltä ulkomaanmatkasta tai muutosta toiseen kaupunkiin. Mutta yksivuotiaankin kanssa voi ja kannattaa keskustella, mitä enemmän, sen parempi.

Tunteiden sanoittaminen on tärkeää, koska se auttaa lasta ymmärtämään miksi joskus itkettää, joskus naurattaa ja joskus suututtaa. Kun lapsi itse ymmärtää että aijaa, nyt mua harmittaa, hän osaa kertoa harmista, ja ehkä lähteä helpommin miettimään yhdessä aikuisen kanssa, että mikä nyt harmittaa. Ja kun syy on selvillä, sille on helpompi keksiä ratkaisu, miten harmitus saataisiin pois.  Tämä toimii myös siellä kaupassa, ja on pienten lasten kanssa vielä oikein helppoa. ”Äiti ymmärtää että sua harmittaa, että just nyt ei osteta tuota lelua. Mutta sä tiedät että sait juuri paljon joululahjoja, etkä tarvitse nyt uutta lelua. Mitä jos tehtäis niin että leikitään kotona sun uusilla joululahjaleluilla, ja nyt mennään valitsemaan mitä hedelmiä ostetaan tälle viikolle” toimii paljon paremmin kuin ”ME EI NYT OSTETA MITÄÄN. OLE HILJAA!” ”MUTTA MINÄ HALUAN!! BYÄÄÄÄÄÄÄÄ!” ”EI!!” ”BYÄÄÄÄÄÄÄ”

Sekin on varmasti totta, että pienelle lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, tai liikaa valinnanvaraa ettei lapsi hämmenny, ei kolmevuotiaalta lähdetä etsimään vastauksia elämän suuriin päätöksiin. Mutta ketä se oikeasti vahingoittaa jos lapsi saa valita haluaako punaiset vai siniset sukat, tai päättää mitä syödään ruuaksi maanantaina. Meillä lapset ovat pienestä asti olleet mukana päätöksen teossa, sitä on hyvä harjoitella. Joku ehkä ajattelisi että jos lapsi saa päättää mitä syödään, sieltä tulisi automaattisesti aina ”nakkeja ja ranskalaisia” tai ”hampparia”, mutta ei. Meillä eniten toivottu ruoka taitaa olla avokadopasta, kuopuksella tosin tuttavallisemmin akakooi eli makaroni, kaikki pastaruuat siis kelpaavat. Ja jos sieltä joskus tulisikin se nakit ja ranskalaiset, mä valmistaisin ja söisin mukisematta. Kyllä lapsetkin maistaa kiltisti kaikkia mun uusia kokkauksia.

Keskustelu, se on myös paljon muuta kuin päätöksiä. Se on toisen huomioimista, sitä että kuuntelee lasta silloin kun hänellä on asiaa. Eikä vain silloin, vaan tarjoaa myös hetkiä niille ajatuksille joita lapselle putkahtaa mieleen, eikä kuittaa lapsen sanomisia hajamielisellä ”Joo”:lla. Mä olen käynyt elämäni parhaimpia, tunteikkaimpia ja hauskimpia keskusteluja meidän tyttöjen kanssa – joka päivä, viimeksi tänään. Juteltiin siitä, mikä on parasta isissä, mikä Tiarassa, mikä Zeldassa ja mikä äidissä. Äidissä parasta on kuulemma ”Se että sinä olet minun seurana aina”.

Ei tietenkään sovi unohtaa myöskään lasten kanssa keskustelemisen huumoriarvoa. Usein lapsilta tulee ne kaikkein hauskimmat läpät ja ajatuksia herättävimmät kysymykset. ”Olenko minä äiti 100-vuotiaana aikuinen?” ”No ihan varmasti olet!” ”No hyvä. Voinko minä sitten hypätä kattoon asti?”. ”No ihan varmasti voit!”. Mun vastaus tuli suoraan sydämestä, koska siitä ei ole epäilystäkään etteikö tuo pieni apina hyppisi vielä satavuotiaanakin kattoon.

Keskusteletteko te lastenne kanssa? Onko lapsella oikeus osallistua arkipäivien päätöksentekoon? Hauskinta tai ihaninta mitä lapsenne on sanonut?