Neljä vuotta sitten tammikuussa mä sairastuin keuhkokuumeeseen. Se oli viimeinen niitti mun koulunkäynnille, joka oli kärsinyt mun sairasteluista (ja laiskuudesta) koko ensimmäisen lukukauden. Olin ollut koulusta niin paljon poissa ensimmäisen 7kk aikana, että olisin joutunut aloittamaan parturi-kampaajaopintojen ensimmäisen vuoden seuraavana syksynä uudelleen. Kun sairaskierre alkoi edellisenä syksynä, mä luovutin liian helpolla. Ahdistuin siitä että jäin jälkeen, ja sen sijaan että olisin tarttunut hommiin mä vaan annoin olla. Niinkuin annoin vähän kaiken olla silloin, en jaksanut kiinnostua mistään, paitsi kavereista.

Täytin mun elämän kavereiden kanssa hengailulla, koska silloin pystyin välttelemään niitä asioita joita mun olisi oikeasti pitänyt tehdä. Kavereiden kanssa unohdin koulun, siivouksen ja kaikki muut ”ikävät” velvollisuudet. Mulla oli niihin aikoihin paljon sellaisia kavereita jotka tykkäsivät myös vaan hengailla, millään ei ollut mitään väliä. En ollut ikinä kotona, tai jos olin niin en ainakaan yksin.

Missä mä olisin nyt, jos en olisi tavannut Ottoa ja saanut elämälleni uutta suuntaa, uusia haaveita, meidän lapsia? Sitä mä en tiedä, mutta voin arvata. En yhtään missään. Oli silloin vielä ihan rikki mun äidin sairauden käsittelystä, tai siitä etten ollut käsitellyt niitä asioita kunnolla. Muistan niin hyvin ne ajatukset, kun olin vihdoin muuttanut takaisin Oulusta Helsinkiin haaveiltuani siitä neljä vuotta, ja sitten musta ei tuntunutkaan miltään. Uusi alku ei ollutkaan uusi alku, vaan aika oli pysähtynyt samaksi harmaaksi mössöksi. Mä itkin äidille iltaisin puhelimessa, että tätäkö mä oikeasti odotin neljä vuotta.

Koulu ei tuntunut miltään, se ei ollutkaan sitä mistä mä haaveilin. Mulla oli ikävä äitiä ja mun ystäviä ja sukulaisia jotka jäivät Pohjoiseen, ja aina kun olin yksin musta vaan tuntui että olen ihan umpikujassa, en yhtään tiennyt mitä halusin, koska selkeästi en halunnutkaan sitä mitä olin luullut haluavani. Elämä ei yllättäen pyörähtänytkään itsestään täydellisesti raiteilleen monen hankalan vuoden jälkeen kun muutin Helsinkiin, vaan mun olisi ihan pitänyt tehdä itse jotain muuttaakseni elämäni suuntaa, herreguud eihän musta sellaiseen ollut.

Mä arvaan, että olisin jättänyt koulun kesken, enkä aloittanut uudelleen seuraavana syksynä. Silloin mä olin kadottanut täysin kunnianhimoni, enkä tiennyt mistä haaveilla. Mä olisin ehkä hakenut töitä jossain vaiheessa, mahdollisesti palannut takaisin puhelinmyyntiin jota olin jaksanut kokeilla hurjat viisi päivää edellisenä syksynä. Olin siinä hyvä, sain myytyä viidessä päivässä niin monta lehtitilausta että sain ihan hyvät tienestit pelkästään sillä. Mutta mua ei kiinnostanut käydä siellä, tai tehdä mitään muutakaan säännöllistä. Kammosin rutiineja ja auktoriteetteja.

Mä arvaan että olisin elänyt holtittoman huolettomasti, enkä edennyt neljässä vuodessa yhtään, päinvastoin. Takapakki olisi ollut jossain vaiheessa väistämätön. Ullanlinnan kaupunkikämppä olisi vaihtunut johonkin pk-seudun viimeisen kolkan lähiöön, tai sitten olisin palannut maitojunalla takaisin Ouluun. En tiedä olisinko koskaan löytänyt sitä mistä mä oikeasti olen kiinnostunut. Olisinko koskaan keksinyt haluavani opiskella markkinointia, tai aloittanut bloggaamista. En varmasti.

Mutta mä tapasin Oton. Otto antoi mulle jotain, mihin en itse pystynyt itseni kanssa. Rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Mutta olisiko Oton rakkauden voima yksin riittänyt muuttamaan sitä ameebaa joksi olin muuttunut, täksi kunnianhimoiseksi ja elämänilon löytäneeksi Iinaksi joka olen nyt? Silloin mä en ollut se ihminen joka haluan Oton rinnalla, kahden lapsen äitinä olla. En se vaimo jonka Otto ansaitsee. Ei se olisi ollut Oton tehtävä mua muuttaakaan, itsestä sen muutoksen tulee lähteä. Ei omia haaveita ja niiden toteuttamista voi sysätä toisen vastuulle. Siksi mä uskonkin, että ilman jotain tarkoitusta, jotain syytä yrittää olla parempi ihminen, me ei oltaisi Oton kanssa tässä nyt, niin kauhealta kuin se kuulostaakin.

Vasta kaksi viivaa testissä saivat mut kyseenalaistamaan kaiken, mitä siihen asti olin pitänyt tärkeänä ja kaiken, minkä olin jättänyt huomiotta.

Niistä kahdesta viivasta on huomenna tasan neljä vuotta. Kävin tänään keuhkoröntgenissä, koska mulla epäillään keuhkokuumetta, jälleen. Kaikki muu onkin sitten muuttunut neljän vuoden takaisesta. Tällä kertaa mahdollinen keuhkokuume ei johdu rakkauden tai huolenpidon puutteesta, epäterveellisistä elämäntavoista eikä siitä että riekkuisin yömyöhään ulkona nahkatakissa kahdenkymmenen asteen pakkasella. Tällä kertaa se (onneksi vielä ehkä-statuksella oleva) keuhkokuume on vain huonoa tuuria, salama joka iskee kahdesti samaan puuhun. Ei ole muuten kuvituskuvat tältä päivältä, voin kertoa että tänään look on vähän väsyneempi, ei mene edes arskojen taakse piiloon. Nyt on aika levätä ja kerätä voimia, tätä tautia ei paranneta sykkimällä joka suuntaan. Levon jälkeen edessä on ihana, aurinkoinen kevät ja haasteet joita innolla odotan. En olisi neljä vuotta sitten uskonut, ettekä olisi tekään.

 Missä te olisitte nyt, jos elämän merkittävä käännekohta olisi jäänyt tapahtumatta?

Kuten kerroinkin, meidän tytöt aloittavat päivähoidon tässä muutaman viikon kuluttua. Aluksi ei tosiaan saatu tytöille paikkoja, jokapaikassa oli aivan täyttä vaikka oltiin laitettu hakemukset viisi kuukautta ennen hoidon tarpeen alkua. Sitten meillä kuitenkin kävi aivan uskomaton tuuri, ja molemmille tytöille löytyi samasta päiväkodista paikat. He menevät eri ryhmiin, mutta käsittääkseni ryhmät tekevät jokapäivä joitakin juttuja myös koko porukalla, esimerkiksi syövät aamupalan yhdessä. Päiväkoti ei ole meidän ykkösvalinta sijaintinsa suhteen, mutta matka ei kuitenkaan ole mahdoton, pari kilsaa jotka voi tarpeen tullen mennä bussilla, ainakin menomatkat ajattelin kävellä.

Mä tutustuin kaikkiin edes etäisesti mahdollisiin päiväkotivaihtoehtoihin jo reilusti etukäteen ennenkuin päätin minne haemme, ja mä olen tosi iloinen siitä miten kattavasti tietoa Helsingin Kaupungin sivuilta löytyy tietoa erilaisista päiväkodeista. Me mietittiin myös yksityistä päivähoitoa, mutta meidän tarpeitamme vastaavia päiväkoteja ei ollut sijainniltaan missään meille fiksussa paikassa, tai jos olikin niin ne olivat sitten vääränkielisiä. Mä tutustuin varhaiskasvatussuunitelmiin, päivärytmeihin ja ryhmiin tarkasti ennen kuin laitoin päiväkodit järjestykseen hakemuksessa, ja täytyy sanoa että juuri tuo päiväkoti mistä paikat löytyivät, on paras mahdollinen vaihtoehto kaiken muun paitsi sen hurjan kahden kilsan matkan takia, hahaa. No mutta, ykkösvaihtoehtoonkin olisi ollut kilsa matkaa, ei se toinen mokoma siinä haittaa mitään.

Jo pelkkä puhelu että me saatiin paikat vastaan, antoi mulle hurjasti luottamusta ja hyvän fiiliksen hoidon aloituksesta. Päiväkodissa on lapsille omahoitajat, ja jo ennen pehmeän laskun aloitusta omahoitaja ja päiväkodin johtaja tulevat meille kotiin tutustumaan lapsiin heidän tutussa ympäristössään, ja me vanhemmat saamme myös kertoa lapsista, heidän luonteistaan ja kiinnostuksenkohteistaan, ja tavallisista rutiineista. Tämä oli mulle aivan uutta, en edes tiennyt näin hienosta mahdollisuudesta ennenkuin tutustuin meidän hakemiin päiväkoteihin tarkemmin. Kotikäyntiä seuraa pehmeä lasku hoidon aloitukseen, tietenkin mennään sen mukaan mitä meidän tytöt tarvitsevat, mutta pehmeään laskuun on varattu aikaa kaksi viikkoa. Käydään ensin yhdessä tutustumassa muutamana päivänä, ja myöhemmin lapset jäävät hoitopaikkaan ensin aamupalan ja ulkoilun ajaksi, ja myöhemmin lounaalle, päiväunille ja lopulta sitten ihan kokonaisen hoitopäivän ajaksi.

Mitä se kokonainen hoitopäivä sitten meillä tarkoittaa? Meidän tytöt tulevat olemaan päiväkodissa n. 19-21h viikossa, ja ajattelimme jakaa sen niin että he käyvät kolmena päivänä viikossa sen n. 6,5-7h kerrallaan hoidossa, ja ovat aina kaksi päivää + viikonlopun kotona. Mun mielestä se on fiksuinta näin, koska silloin me kaikki saadaan eniten irti noista tunneista. Mulle jää aikaa oikeasti keskittyä rauhassa hommiin, ja he ehtivät tehdä päiväkodissa kaikkea yhteistä kivaa tekemistä, eikä heitä haeta pois juuri silloin kun toisilla alkaa kiva askarteluhetki tai muuta vastaavaa. Neljä päivää kotona, kolme päivää päiväkodissa, kuulostaa musta aika hyvältä. Sitä mä vain olen miettinyt, että mitkä päivät sovimme hoitopäiviksi. Hoidossa ma, ti ja ke? ti, ke ja to? ke, to ja pe? Millaisella järjestelyllä te muut vanhemmat olette kokeneet helpoimmaksi osapäivähoidon?

Jokatapauksessa, kun jaamme päivät näin, mä ehdin tehdä hurjasti niinä tunteina joina lapset ovat hoidossa, ja vastapainoksi saan sitten olla entistä enemmän täysillä lasten kanssa niinä hetkinä kun he eivät ole hoidossa, kun ei tarvitse murehtia aikatauluttamisesta, vaan työlle on oma aikansa. 6,5-7h ei ole onneksi sieltä tarhapäivien pisimmästä päästä, mutta mulle henkilökohtaisesti ajatus siitä että saan kolmena päivänä viikossa keskittyä 5-6h vain ja ainoastaan hoitamaan hommia, on ihan uskomaton ja avaa täysin uusia mahdollisuuksia. Se tuntuu vielä toistaiseksi todella kaukaiselta ajatukselta, joltain josta olen vain haaveillut niinä myöhäisillan tunteina kun silmät eivät ole pysyneet auki, mutta on ollut silti pakko keskittyä tekemään jotain.

Kaikista ihaninta tässä on se, että meidän tytöt aloittavat ruotsinkielisessä päivähoidossa. Mä jännitin pitkään, että löytyykö heille paikkaa ruotsinkielisestä, vai menevätkö tytöt suomenkieliseen koska ruotsinkielisissä päiväkodeissa ei ole tilaa. Onneksi niin ei käynyt, vaan nyt tytöt saavat hyvän pohjan kielelle pienestä asti myös päiväkodissa kodin lisäksi, ja voivat mennä myös ruotsinkieliseen kouluun. Päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelmassa on mun lukemani perusteella otettu todella hyvin huomioon lapsen kielellinen kehitys, ja kielitaidon kehittymistä tuetaan useilla eri tavoilla, mm. lukemalla paljon satuja, yhteisillä lauluilla ja loruilla, riimittelyllä ja monilla yksinkertaisilla pienillä jutuilla. Myös se on otettu huomioon, että monet lapsista tulevat kaksikielisistä perheistä, ja tarvitsevat enemmän apua ruotsin kielen harjoittelussa.

Mä olen aivan innoissani kaikesta mitä olen lukenut, ja toivon että kaikki toimii yhtä hyvin myös käytännössä. Meidän tytöt tarvitsevat ehdottomasti tukea ruotsinkielessä, koska tähän asti mä olen kuitenkin ollut heidän kanssaan valtaosan ajasta kotona ja puhunut suomea, siinä missä Otto on voinut puhua ruotsia vain silloin kun ei ole ollut töissä. Suomi on toistaiseksi puhuttaessa vahvempi, mutta toisaalta molemmat ymmärtävät myös ruotsia hyvin, enkä usko heillä olevan sen takia vaikeuksia päivähoidossa. Ehkä he rohkaistuvat myös puhumaan toista kieltä enemmän, kun kuulevat sitä enemmän kuin ennen, ja hoidossa kaveritkin puhuvat ruotsia, siinä missä suurin osa meidän ystävien lapsista on ihan suomenkielisiä.

Mua jännittää ihan hulluna, meidän arki tulee muuttumaan aivan täysin muutaman viikon päästä. Meille tulee rutiinit, aamuherätykset ja paljon uutta. Uskon että tytöt pärjäävät hyvin, molemmat ovat jo nyt innoissaan siitä että menevät pian päiväkotiin. Asiasta kysellään joka päivä ja lasketaan öitä ja mietitään että mitä kaikkea siellä päiväkodissa sitten tehdään. Fiilis on hyvä, ja sellainen että aidosti juuri meidän lasten tarpeet ja luonteet otetaan huomioon. Lisäksi mä olen maailman iloisin ja onnellisin siitä, että meillä on mahdollisuus aloittaa hoito osapäiväisenä, ja pitää myös niitä vapaapäiviä joka viikko.

Vielä en voi tietää miten hoidon aloitus sujuu, mutta toivotaan parasta! Kirjoittelen aiheesta lisää kunhan ollaan päästy tutustumaan päiväkotiin! Huomenna on meidän hääpäivä, ja siihen liittyen on tulossa postausta, jonka kirjoittamista olen odottanut jo pidemmän aikaa. Aivan ihanaa lauantai-iltaa kaikille!<3

Jakakaa ihmeessä omia kokemuksianne lasten päivähoidon aloituksesta. Miten on sujunut? Oletteko kokeneet omahoitajan kotikäynnin hyödylliseksi? Millaisella tahdilla olette aloittaneet hoidon täysillä, pehmeä lasku vai suoraan asiaan? Mua kiinnostaa myös kaksikielisten perheiden kokemukset päivähoidosta jollain muulla kuin suomen kielellä! 🙂

Mä en oikeastaan tiedä mistä alottaisin, meidän elämä on kokenut aikamoisen mullistuksen kuluneen viikon sisällä. Kerron siitä myöhemmin lisää enemmän kaikkine yksityiskohtineen, mutta kaikkein suurin ja konkreettisin muutos on nyt se että tytöt aloittavat päiväkodin sittenkin tänä keväänä. Sain eilen kuulla että paikat on löytyneet, vieläpä samasta päiväkodista molemmille neideille, eli the impossible has happened! En voisi olla onnellisempi, helpottuneempi ja tyytyväisempi. Tytöt aloittavat päivähoidon osapäiväisenä, eli meille jää kuitenkin aikaa myös viettää niitä rentoilupäiviä kotona joka viikko, joista me niin kovasti nautitaan kaikki kolme Oton ollessa töissä.

Mä kerron lisää myöhemmin siksi, että juuri nyt mulla on niin paljon prosessoitavaa tässä itsekin että en osaa pukea ajatuksia vielä järkeviksi sanoiksi, mutta siis fiilis on niin loistava että ei tosikaan, vaikka samaan aikaan tuntuukin että sydän halkeaa kahtia kun miettii että mun pienet lähtevät pian päiväkotiin.  En tiedä otanko tämän nyt jotenkin erityisen isona juttuna että lapset aloittavat päiväkodin, ihan normaali juttuhan se on, mutta tässä kolme ja puoli vuotta lapsia kotona hoitaneena se tuntuu vaan hirvittävän isolta jutulta. Vaikka tietysti tässä on muutakin muutosta! Blogi ei kuitenkaan muutu eikä muuta minnekään, täällä ollaan ja pysytään niinkuin tähänkin asti, enemmän innoissaan kuin koskaan!

Tämä päivähoitoaihe on tuntunut olevan ihan hulluna tapetilla viime päivinä ja viikkoina, ja kieltämättä itse täysin kokemattomana päivähoidettavan vanhempana olen välillä ollut jopa paniikissa lukemistani teksteistä. Mä muistan päiväkodin mukavana paikkana jossa tykkäsin olla, jossa mulla oli kavereita ja jossa ympärillä oli luotettavia aikuisia, jotka olivat symppiksiä ja huolehtivia ja joiden kaikkien nimet mä muistan vieläkin ja heitä lämmöllä muistelen. Haluaisitteko te kuulla enemmän päivähoitojutuista ja ajatuksista sen takana, siitä miten valmistaudutaan hoidon aloitukseen ja muuta?

Mä ajattelin että jos teillä on jotain kysyttävää liittyen aiheeseen tyttöjen päivähoito (ja kaikki sen ympärillä), niin kysykää ihmeessä tuolla kommenttiboksissa, ja vastaan sitten myös niihin asioihin päivähoitoaiheisessa postauksessa. Ei siis mitään perinteistä kysymys-vastauspostaussettiä tällä kertaa, mutta jos haluatte että kerron jotain tai otan johonkin asiaan kantaa, niin huikatkaa ihmeessä, ja voin sisällyttää niitä juttuja tekstiin! Joku ainakin kyseli meidän perheen kaksikielisyydestä hetki sitten, eli olettaisin että teitä kiinnostaa minkä kieliseen päiväkotiin meidän tytöt menevät, haha!

Viikko on ollut semihektinen kaikkine hoidettavine asioineen, ja eilen Otto vielä tuli kipeäksi ja nyt jännätään että sairastuuko muu perhe. Toivottavasti ei, niin päästäisiin viettämään kivaa viikonloppua! Käytiin moikkaamassa eilen naapurin ihanaa 9-kuukautista Enni-vauvaa ja tytöt kyllä niin kauniisti häntä hoitivat ja paijasivat ja leikittivät, samalla kun mä vedin korvapuustiöverit Oonan kanssa. Tänään on ollut ihan tavallinen torstai kerhoineen ja kauppareissuineen, mutta jotenkin mä olen tosi väsynyt. Kai tämä viikon jännitys alkaa nyt purkautua kun kaikki palaset loksahtavat paikoilleen, ja siksi väsyttää, silkasta onnesta!

Ihanaa huomista perjantaipäivää kaikille<3

Tänään olen

..nukkunut tyttöjen kanssa kahdeksaan.

..herännyt kurkkukipuun ja siihen että aivastin ainakin kymmenen sataa kertaa ennen kun sain silmät auki.

..juonut kolme kuppia kahvia ja yhden mukillisen kaakaota.

..puhunut kaksi kertaa maratonipuhelun rakkaan ystävän kanssa.

..hoitanut monta ”virallista” puhelua, niin monta että kuopus aloitti tänään kaikki leikkipuhelunsa sanomalla ”iinahyttine hawoo”.

..tehnyt lounaaksi makaronia eilisen vuohenjuustopastakastikkeen seuraksi.

..suunnitellut unelmieni ruokailutilaa ja tuskaillut, miksi mistään ei löydy pöytää jonka haluaisin = meidän nykyistä pöytää valkoisena.

..todennut että mun on pakko tyytyä johonkin muuhun, koska meidän nykyisen pöydän maalaamisessa on niin iso homma sen hankalan pinnan ja maalaustilan puutteen takia, että ei se vaan kannata, kai.

..purkanut sähköpostia, joka on ihan tukossa. Vastaan mahdollisimman pian myös niihin teidän ihaniin viesteihin joihin en vielä ole saanut vastattua.

..hämmentynyt teidän vastaanotosta eiliseen postaukseen, mä olen suunnattoman iloinen siitä että tykkäsitte siitä, ja moni kävi kommentoimassa ihanasti myös<3

..vastannut teidän kommentteihin, ja todennut jälleen kerran miten onnekas olen, kun saan keskustella joka päivä teidän mahtavien tyyppien kanssa, saada uusia näkökulmia ja vaihtaa ajtuksia. Kiitos, ihan oikeasti.

..pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja viikannut vanhat kaappiin.

..tehnyt ruuaksi riisiä, kanaa ja parsakaalia kermaisessa pippurikastikkeessa.

..maannut sängyn alla lasten kanssa koska meidän piti leikkiä siellä kuulemma.

..pötköttänyt kuopuksen kanssa sohvalla, tyyppi viihtyi kainalossa melkein tunnin ja me lauleltiin (minä raakuin kurkkukipuisena) ja höpöteltiin ja halittiin, Tiara piirsi sillä aikaa hämähäkkejä jotka näyttivät tuhatjalkaisilta.

..nauranut lasten äärimmäisen tarkoille korville. Otto luki lapsille iltasaduksi kirjaa, jossa oli maailmankartta. Otto osoitti kartasta ”Dehä e Indien” Tiara kysyi kiinnostuneena ”Ai Indie, ai som Indiedays?”

..yrittänyt valmistaa iltaherkuksi mukikakkua sokerittomasta vähärasvaisesta kaakaojauheesta ja ruokokidesokerista, koska vähemmän terveelliset kaverit sattuivat puuttumaan kaapista. Ei kannattanut, maistui jauholle.

..melkein itkenyt onnesta, kun Otto lähti mukikakkuepisodin jälkeen kauppaan ja osti mulle ihan rehellisen rasvaisen ja sokerisen suklaalevyn. Nam.

..kirjoittanut tämän tekstin, lukenut sen kaksi kertaa, ja todennut että kurkkukivusta ja mötköolosta huolimatta tänään on ollut kuitenkin aika kiva maanantai.

Millainen teidän maanantai on ollut?

 

 

Tyttöjen päivä meni hyvin, ihanasti, loistavasti. Paras päivä pitkään aikaan! Alkaen jo ihan siitä, että ensimmäistä kertaa päivä- tai viikkokausiin ikkunasta pilkisti mikäs muukaan kuin aurinko. Mä pidin tänään kameravapaata loppupäivän, mutta aamuiset pukuleikit oli kerrassaan pakko ikuistaa. Mä päästin tytöt aarreaittaan, mun lipaston sekalaisen koru-ja asustelaatikon kimppuun, jonne olen laittanut kaikki sellaiset korut ja asusteet joista puuttuu tyyliin yksi helmi tai hupilasit joista on irronnut viikset. Juuri tälläisiä tilanteita varten, pukuleikkejä ja sitä varten että lapset saavat tutkia ja ihastella, vailla pelkoa rikkimenemisestä.

Pienenä ihan parasta oli jos sai lainata äidin huiveja, vöitä ja korkokenkiä, ja mä olen halunnut säilyttää omille lapsilleni rutkasti vaihtoehtoja leikkejä varten. En sano että eläisin omaa lapsuuttani uudelleen lasteni kautta, mutta mä haluan tarjota heille kaikkea sellaista, mistä itse pienenä tyttönä innostuin ja mistä haaveilin, ja se näyttää toimivan ihan kivasti. Tietenkään en tyrkyttäisi korkkareita ja pinkkejä kaulakoruja jos he eivät niistä innostuisi, haluan keskittyä tekemään heidät onnelliseksi, enkä saamaan heitä tekemään sitä mikä tekee minut onnelliseksi.

Mikä sitten teki meidän pienet tytöt tänään onnelliseksi? No pukuleikki, tietenkin. Kiireettömyys, muumitee ja pingviinipeli. Se että kysyin ulos lähdössä, että kävelläänkö vai mennäänkö bussilla. Bussilla mentiin, kuopus nukahti siihen ja esikoinen halusi puiston sijaan kauppaan. Ostoskärryihin ei päässyt kun työntäjiä oli vain yksi ja rattaatkin mukana, mutta vetokorin vetäminen oli hieno vastuutehtävä, josta esikoinen ilahtui ja jaksoi vetää koria kassalle asti vaikka mä kysyin joka välissä että joko väsyttää ja vakuuttelin että otan kyllä korin heti jos hän ei jaksa. Kaupassa käytiin kahdestaan ihastelemassa uutuusbarbeja, ja bongailtiin leluja joita meiltä jo löytyy. Sitten jatkettiin sulassa sovussa vihannesosastolle, ja valittiin sieltä mukaan klementiinejä herkuksi.

Suurinta riemua aiheutti kotimatkalla auringon ja kuun yhtäaikainen hengailu taivaalla. Ihasteltiin kuinka kuu seurasi meitä koko matkan kotiin asti, vaikka välillä käväisikin piilossa talojen takana. Huudeltiin yhdessä (tyhjällä) tienpätkällä, että ”Kuuu-uuu missä ooooleeeeet?” ja se oli lapsista ihan ratkiriemukasta. Ei mua hävetä höpöttää lasten kanssa, sehän on just parasta että heittäytyy mukaan leikkiin! Ennen kuin mentiin sisälle, me vilkutettiin vielä kuulle heipat, ja kotona kurkattiin ikkunasta, että missä se kuu nyt luuraa.

Meillä oli niin hauska päivä, että pakko kyllä pitää näitä päiviä useamminkin! Ruuaksi me syötiin kanaa ja riisiä, ja leikittiin barbeilla siihen asti että Otto tuli töistä kotiin. Lopulta ei edes ehditty katsoa leffaa, kun kaikessa muussa meni niin kauan aikaa. Ihan hyvä vaan, mä olen iloinen että lapset ennemmin leikkivät tänään kun katsoivat leffaa. Illan kruunasi koko perheen yhteinen saunominen, ja se että esikoinen uskalsi ensimmäistä kertaa elämässään heittää pienet löylyt, yleensä meidän saunassa ei siis saa heittää ollenkaan löylyä jos hän on mukana. Hiljaa hyvä tulee, kolmessa vuodessa oppii tykkäämään pienistä löylyistäkin kun saa rauhassa harjoitella.

Parasta näin äidin näkökulmasta on se, että mulla on kaksi noin mielettömän ihanaa pikkutyttöä joiden kanssa tälläisiä päiviä on ilo järjestää, ja jotka näyttävät koko sydämestään sen miten paljon nauttivat. Ihanat perhepäivät eivät vaadi edes sen ihmeellisempää aktiviteettia, ne on ne pienet asiat joista lapset innostuvat, ja jo kotona voi keksiä niin paljon kaikkea hauskaa. Kiitos meidän rakkaille tytöille tästä ihanasta päivästä <3

Ihanaa viikonloppua ja hyvää yötä kaikille! <3