”31. Lapsella on oikeus levätä, leikkiä ja viettää vapaa-aikaa. Lapsella on oikeus tutustua taiteeseen ja kulttuuriin.”

Tänään vietetään lapsen oikeuksien päivää, ja juhlitaan 25-vuotista YK:n lapsen oikeuksien sopimusta. Tämän päivän teemana on lapsen oikeus leikkiin, joka on myös itse sopimuksessa mainittu. Jo aiemmin kirjoittamassani päiväkotipostauksessa mulle eniten mieleen jääneitä asioita olivat juuri omat leikit. Ei sitä muista niin hyvin tavallisia matikantunteja, tai päiväkodin aamunavauksia, mutta ne parhaat ja höpsöimmät leikit muistaa aina, ja niistä leikeistä myös oppii eniten.

Leikki on lapsen luontainen tapa oppia. Leikin kautta opetellaan vuorovaikutustaitoja, ongelmanratkaisua ja itseluottamusta. Viikko sitten Legon pikkujouluissa Legon edustaja Helene Teichert Tanskasta puhui todella hyvin erilaisista leikeistä ja leikin vaiheista, ja lapsen kannustamisesta leikkiin. Oli mielenkiintoista kuulla ammattilaiselta erilaisista leikkimistavoista, ja siitä mitä kaikkea lapset niistä erilaisista leikeistä voivat oppia.

Leikeissä lapsi toteuttaa itseään, ja opettelee uusia, kiinnostavia asioita vanhojen tuttujen lomassa. Leikissä lapsi pystyy mihin vaan, vain mielikuvitus on rajana, ja mielikuvituksen kehittymistä mä haluan tukea. Mä haluan antaa lapsille mahdollisuuksia leikkiä ilman rajoja, pyöriä ympäri asuntoa, tutkia ulkona ja juosta minne vain, tehdä barbeille talon legoista, tai littlest petshopeille pesän sukkalaatikkoon. Tässä vaiheessa täytyy jo huomauttaa, kuinka rajoittunut oma, aikuinen mielikuvitukseni on, kun nuo ovat hurjimpia juonenkäänteitä jotka ensimmäisenä tulevat mieleen. Voin kertoa, että meidän kolmevuotiaan jutut ovat vähintäänkin absurdeja jos näihin mun kuvioihin vertaa, ja hyvä niin!

Meillä kotona saa leikkiä nyt, ja aina. Mä en ikinä halua, että lapset palavat loppuun jatkuvissa tarkoissa aikatauluissa, opiskeluissa ja harrastuksissa. Haluan, että he saavat harrastaa juuri sen verran kuin haluavat, varhaiskasvatuksen ja koulun puolesta luotan siihen että viranomaiset osaavat jatkossakin määritellä sopivan oppimäärän ikään nähden. Jos lapsille itselleen harrastuskin on leikkiä, ei mikään estä harrastamasta niin paljon kuin haluaa, mutta aion pitää avoinna myös sen mahdollisuuden, että on ihan okei tulla koulusta suoraan kotiin tiistai-iltapäivänä, kaivaa lautapeli tai pikkulegot esiin, ja vain olla ja nauttia. Joka päivälle ei tarvitse olla harrastusta, eikä edes joka toiselle, ellei itse niin halua.

Meidän elämä on ajoittain ihan uskomattoman hektistä, niinkuin varmaan suurimman osan ruuhkavuosia elävistä lapsiperheistä, elämä on. Silti lapset onnistuvat pakenemaan tätä kiirettä leikin maailmaan, ja usein myös ainakin meidän perheen aikuiset heidän mukanaan. Tekee niin hyvää unohtaa omat kiireet ja lukemattomat sähköpostit, ja vain uppoutua hetkeksi kasaamaan palikoita päällekkäin. Se on rentouttavaa, ja kyllä mä edelleen ilahdun tekemistäni hienoista rakennelmista, melkein yhtä paljon kuin lapsena.

Lapsella on oikeus tutustua kulttuuriin ja taiteeseen. Miten tämä toimii meillä 1,5- ja 3-vuotiaiden kanssa? Me käydään, jos ei viikottain, niin ainakin pari kertaa kuukaudessa kirjastossa. Istutaan, leikitään kirjaston leluilla, ihmetellään ja selaillaan. Lainataan hullut kasat kirjoja, tietokirjoja, satukirjoja, askartelukirjoja, kuvakirjoja. Kotona katsotaan elokuvia, luetaan kirjoja, maalataan ja piirretään, askarrellaan ja annetaan lasten olla luovia. Käydään ravintolassa syömässä, kaupungilla ihmettelemässä patsaita tai hassuja rakennuksia ja bongaamassa jouluvaloja parvekkeilta. Taidetta ja kulttuuria on siellä missä lapsi itse sitä näkee, ja mistä nauttii.

Pienten kanssa taide- ja kulttuurikokemuksia voi toteuttaa hyvin yksinkertaisestikin. Sunnuntaina on Aleksanterinkadulla perinteiset joulukadun avajaiset, niissä ollaan käyty joka vuosi, ja tänä vuonna tarkoitus olisi mennä taas. Kesällä on kierretty eläintarhat ja huvipuistot, ehkä tänä talvena on vuorossa luonnontieteellinen museo tai Sealife, tai mikseivät molemmat. Kulttuurikokemukset piristävät arkea, niin lapsen kuin aikuisenkin.

Lapsella on oikeus leikkiin, ja sitä oikeutta pitää tukea kaikin mahdollisin keinoin. Lapsella on oikeus myös lepoon, ja lapsen riittävän unensaannin turvaaminen on yksi meidän vanhempien tärkeimmistä tehtävistä. Joskus se tarkoittaa myös sitä, että vanhemman pitää olla se kakkapää joka toteaa, että nyt ei enää yhtään legotornia, iltapalalle, -pesulle, -sadulle ja sänkyyn. Tässä itse rättiväsyneenä kolmen tunnin yöunien jälkeen voin vain unelmoida, että saisin joskus nukkua vielä yhtä hyvin kuin lapsena, ja toivon, että tämä viikkokausia piinannut flunssakierre vihdoin menisi ohi, ja meidänkin mukulat saisivat taas katkeamattomat yöunet. Olisi ihanaa, jos joku tulisi sanomaan mulle yhdeksältä, että mene nyt nukkumaan, huomenna on uusi päivä!

Lapsen oikeuksien sopimus löytyy lyhennettynä versiona täältä, ja mielestäni jokaisen vanhemman, tai lasten kanssa muuten tekemisissä olevan, olisi hyvä lukea se. Se käsittää niin paljon muutakin kuin nämä minun luettelemani, yhden kohdan käsittelemät aiheet. Lasten itsensä on myös hyvä tietää, mitkä heidän oikeutensa ovat.

Hyvää lasten oikeuksien päivää kaikille <3

Mitä te tykkäätte leikkiä yhdessä lasten kanssa, tai tykkäättekö leikkiä? Muistatteko omasta lapsuudesta hauskoja leikkejä? Mitä lasten oikeuksien päivä merkitsee teille?

Huh. Viimeiset neljä viikkoa ovat olleet äärimmäisen kiireisiä ja voimat ovat lopussa. Kiire sinällään vielä menee, etenkin kun kyseessä on sellainen mukava ja positiivinen kiire, pääsee tekemään hauskoja asioita ja tapaamaan mahtavia tyyppejä. Mutta kiireen lisäksi meillä on ollut kuukausi täynnä vastoinkäymisiä, ja välillä on tehnyt mieli vaan luovuttaa. En mä mikään luovuttajatyyppi ole, en tosiaankaan, mutta etenkin tällä viikolla kaikki on tuntunut olevan niin liikaa.

Tänä syksynä ollaan koko perhe sairasteltu jatkuvasti, enemmän kuin koskaan ennen, ja tuntuu että tämä loputon sairastelukierre vaan jatkuu ja jatkuu. Aina kun yksi parantuu, on seuraavalla jo kurkku kipeänä. Viime viikolla molemmat neidit saivat vuorotellen keuhkoputkentulehdusdiagnoosin, josta onneksi selvittiin jo muuten, mutta yskä on jäänyt lääkkeistä huolimatta, ja yöt tuppaavat edelleen olemaan katkonaisia kun raukat eivät saa nukuttua yskän takia. Sairastelu on raskasta ja väsyttävää, tottakai olen onnellinen että meidän sairasteluista ollaan selvitty vain antibiooteilla, mutta olisi ihanaa kun olisi tässä välissä edes yksi viikko kun kukaan ei tarvitse kertaakaan kuumelääkettä tai lämmintä juotavaa siksi että kurkkuun sattuu.

Työjuttujen kanssa mulla on ollut hurja kiire ja stressi, niin paljon tapahtuu kokoajan. Se on hassua, miten vähän näistä kiireistä sinne ruudun toiselle puolelle välittyy. Omaa instagramia selatessa siellä näkyy kivaa pientä brunssia, ystävien tapaamista, lasten leikkejä ja hienoja tilaisuuksia. Ruudun tällä puolella arkea ovat kuitenkin loputtomat tietokoneen ääressä vietetyt myöhäiset tunnit, puhelut, stressi ja alati kasvava to do -lista. Laivareissu kahdenkesken Oton kanssa rentoutti ja repäisi hetkeksi irti arjesta, mutta ei se kyllä valitettavasti nostanut energiatasoja pysyvästi taivaisiin, nuutuneita tässä ollaan edelleen.

Ollaan nähty kavereitakin aina kun on ehditty, mutta siinä kohtaa tietää olevansa liian väsynyt, kun treffien jälkeen murehtii muistiko edes sanoa heippa lähtiessä. Muistin kuulemma sanoa. Mutta kokoajan on sellainen fiilis että jotain hurjan tärkeää on unohtunut, ja takaraivossa raksuttaa jatkuvasti mitä pitäisi olla tehtynä jo toissapäivänä ja mitä menoja on edessä. Kun on kiire, tuntuu tekevän jatkuvasti yhtäaikaa montaa asiaa, ja silti tuntuu että mitään ei saa valmiiksi.

Tämän viikon kruunasivat ensin ikävät uutiset lähipiiristä, ja sitten isovanhemman joutuminen sairaalaan. Onneksi jälkimmäinen osoittautui helposti hoidettavaksi ja vaarattomaksi jutuksi, mutta pahempi vaihtoehto oli lääkäreiden mukaan olemassa, ja sen murehtiminen meinasi viedä järjen. Onneksi saimme huokaista edes tässä asiassa helpotuksesta. Tänään on kuitenkin hyvä päivä, sillä tänään on edessä vielä koko viikonloppu, perheen kesken, k-o-t-o-n-a. Me ei mennä mihinkään, kauppareissukin hoidettiin jo tänään, jotta huomenna ja sunnuntaina voidaan vain olla, ja käydä lasten kanssa pihalla tai lähimetsässä pyörimässä.

Eiköhän tämä stressi ja kiirekin tästä helpota pikkuhiljaa, viimeistään jouluna rauhoitutaan oikein urakalla kun Otolla on kahden viikon joululoma. Sinne asti pitäisi jaksaa puurtaa, ja kyllä me vielä jaksetaan. Kunnon yöunet, menojen karsiminen minimiin ja pipon löysääminen vaikka sitten pakolla auttavat varmasti edes vähän. Nyt mä lähden ainakin saunaan, laitan kasvonaamion naamaan ja juon ison lasillisen jäävettä, mikäs sen parempaa!

OOTD / Takki Sheinside* / Paita Zara / Neule Zara / Housut Dr. Denim / Huivi Monki* / Kengät H&M / Laukku Coach / *saatu blogin kautta.

Mä arastelen kirjoittaa blogiin väsymyksestä tai kiireestä, koska haluan ehdottomasti pitää tämän positiivisena paikkana! Nyt kuitenkin tuntui vaan siltä, että tämä kirjoitus on ainoa mitä voin juuri nyt kirjoittaa, kaikki muu olisi tuntunut väärältä. Ihan positiivisena mä edelleen täällä olen, välillä on vaan hyvä purkaa tunteita ylös, silloin niistä on helpompi päästää irti ja edes yrittää rentoutua.

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille<3

Millaisia tapoja lapset omaksuvatkaan ympäriltään? Sitä olen miettinyt paljon viimeaikoina. Esikoinen on siinä iässä, että seuraa hyvin tarkkaan mitä vanhemmat, kaverit, sukulaiset ja muut, ihan vieraatkin ihmiset puuhaavat. Monet asiat tarttuvat hänelle, hyvin nopeastikin, ja jopa kadulla kuullut sanat jäävät mieleen, ja nousevat joskus puheenaiheeksi. ”Äiti mitä tarkoittaa poliittinen?” ”Miksi tuo nainen istuu tuossa maassa?” ”Tuo setä ei puhu suomea, mitä kieltä se puhuu?”

Normaalit käytöstavat ovat sääntö, eivät poikkeus, ja yleisesti ottaen kolmevuotiaan voi jo odottaa käyttäytyvän hyvin. Kolmevuotias osaa jo kuunnella hiljaa pyydettäessä, istuu paikoillaan julkisissa liikennevälineissä ja pysyy vanhemman vierellä ulkona käveltäessä, ellei erikseen ole lupaa lähteä juoksemaan ja pyörimään vapaasti. Toki näitä asioita edelleen harjoitellaan myös kolmevuotiaan kanssa, mutta enemmän muistutellaan nuorempaa, ja oletetaan, yleensä hyvällä menestyksellä, isomman osaavan nämä asiat jo ihan itse.

Meillä kolmevuotias taitaa olla ainakin ruokapöytäpoliisi, ”Zelda ei saa puhua ruoka suussa!”. Hän ottaa myös säännöt kirjaimellisesti, kengillä ei mennä olkkariin, joten heti kun tullaan ovesta, hän istuu kuin tatti eteisen oven edessä, riisuu kengät, ja päästää sitten vasta muun perheen sisälle vaunuineen ja ostoksineen. Siinä saa olla itsekin tarkkana, että noudattaa kaikkia omia sääntöjään (ihan kuin niitä olisi jotenkin kauheasti, hah).

Mutta tosiaan se ei kyllä jää huomaamatta, jos äiti vaikka epähuomiossa seisoo sohvalla, että saa verhoa korjattua. ”Miksi sinä saat seisoa sohvalla mutta me ei?”. Kaksinaismoralismia en halua harrastaa, haluan olla oikeudenmukainen lapsia kohtaan aina. Tuollaisissa tilanteissa yleensä pyydän anteeksi, ja sanon että olin vähän höpsö kun unohdin, ettei niin saa tehdä. Onneksi se on tähän asti riittänyt vastaukseksi.

Kyselyikä on loistava ikä, ja kysymyksiin saa vastata hengästyttävällä tahdilla pitkin päivää. Kysymyksiin vastailulle hauskaa vastapainoa onkin huomata, millaisia asioita lapsi kopioi meiltä vanhemmilta, tai muilta aikuisilta. On ihmeellistä saada nähdä, millaisista asioista lapsi kiinnostuu ja mitä ihailee, ja mistä taas ei niin kovin tykkää. Toisaalta se on myös pelottavaa, suurensuuri vastuu. Pitää olla lapsen ihailun arvoinen, ja pitää käyttäytyä itse niin, ettei haittaa jos lapsi matkii. Pitää muistaa, että joka sekunti lapsi huomaa kaiken mitä teet, ja aina taustalla pitää pitää mielessä se, mitä asioita haluaa tai ei halua lapsen oppivan.

Esikoinen on innostunut (muumi)teen juonnista, kun tarjosin sitä hänelle hunajan kanssa flunssan aikaan tässä syksyllä. Hänen suurin toiveensa, on saada kävellä teemukin kanssa. Koska äitikin kuulemma aina kävelee kahvimukin kanssa, pitää hänenkin saada kävellä teemukin kanssa. Lapselle se on ihan sama onko kyseessä take away -kahvi keskustassa, vai muumitee posliinimukista ja kävely olkkarin ja eteisen väliä.

Teen juominen on pieni murto-osa niistä asioista, jotka hänen mielestään ovat siistejä, ja toteuttamisen arvoisia. Hän haaveilee korkokengistä, sipulin pilkkomisesta ja vessanpesusta. Hän poseeraa innoissaan, ja haluaa ottaa asukuvia. Voin nähdä poseerauksista, että muutaman kerran on tullut katsottua, miten isi ottaa äidistä asukuvia.

Mä en ole koskaan nipottanut näissä asioissa. Vaikka yritänkin kovasti muistaa olla hyvä esimerkki, niinkuin varmasti suurin osa vanhemmista, joskus lipsahtaa se kirosana tai tulee kiivettyä sinne sohvalle seisomaan. Silloin sopivaa on myöntää virheensä, ja todeta että joo, ei sen ihan näin kuulu mennä. Ja silloin kun lapsi tekee jotain pönttöä, jonka tekemisen oppimisesta selkeästi saa syyttää vain itseään, pitää muistaa olla armollinen lapselle, samalla  kun muistuttaa että niin ei saa tehdä.

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän huomaa, ja sitä suuremmaksi kasvaa myös vanhemman vastuu. Mä en halua omalla toiminnallani aiheuttaa lapselle paineita. Vältän oman ulkonäköni arvostelua, enkä tietenkään arvostele toistenkaan ulkonäköä. Yritän välttää niitä kirosanoja, ja antaa paljon positiivista huomiota niin lapsille kuin kaikille muillekin. Toivoisin että meidän lapset oppivat olemaan kohteliaita, ja huomaamaan hyviä asioita toisissa, ja jopa sanomaan ne ääneen. Ihaninta musta oli, kun laivalla Tiara sanoi ihan vasta tapaamalleen ihmiselle, että hänellä on ihanat kengät. Mun mielestä myös se on vahvuutta ja itsevarmuutta, että osaa ja haluaa huomata hyviä asioita toisissa ihmisissä, ja osaa iloita toisten puolesta.

Millaisia tapoja teidän lapsenne ovat oppineet teiltä tai muilta? Mitä ette haluaisi missään nimessä oman lapsen oppivan? Muistatteko omasta lapsuudesta, mitä ihailitte vanhemmissanne tai vaikkapa sisaruksissanne?

Aamu alkoi nuorimmaisen neuvolalla ja pienellä shoppailureissulla lähiostarille, kipeä Otto jäi kotiin koisimaan. Saatiin kulumaan tyttöjen kanssa kolmestaan reissuun yli kolme tuntia, älkää kysykö miten. 1,5-vuotisneuvolaan pitää täyttää ainakin täällä pk-seudulla vanhempien sellaisia kyselylomakkeita, joita täytellään myös raskausaikana ja vauva-aikana aina tasaisin väliajoin, ja niin me eilen täyteltiin Oton kanssa.

Ruksitettiin kohtia, ja loppuun sai kirjoittaa omin sanoin arjen voimavaroista, ja arjen haasteista. Kirjoittelin sitten sinne meidän arkilemppareita, niitä kivoja juttuja jotka tekevät arjesta mukavaa ja sujuvaa, ja tietysti sen haasteen myös: ajankäytön. Mukavien arkijuttujen lista oli sellainen nopea rustaus illalla 11 aikaan, muutama asia jotka ensimmäisenä tulivat mieleen. Ruuanlaitto yhdessä, yhteiset puistoreissut,  nukkuminen, lasten hauskat jutut ja uudet taidot,  liikunta, kahdenkeskiset hetket lasten mentyä nukkumaan ja kaikki yhteinen tekeminen. Olisin keksinyt vielä lisää, mutta kohdasta loppui tila kesken vaikka muka yritin kirjoittaa pienellä.

Musta on tosi hyvä että näitä kyselyitä tehdään, sillä ei sitä aina muista arjessa miettiä että ainiin meillä on näin hurjan paljon kaikkea kivaa näissä ihan tavallisissa päivissä. Välillä, etenkin nyt kun Otto on ollut kipeänä koko viikon, ja Zelda sen yhden yön pikaflunssan verran, sitä vaan porskuttaa eteenpäin, että jaksaa seuraavaan päivään. Mulla on paljon töitä, ensi viikolla vielä enemmän, ja tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä on se arjen haaste, ajankäyttö. Mutta sitten kun alkaa miettimään sitä listaa, niitä kaikkia kivoja tavallisen arkisia asioita joita kuitenkin ehdittiin tänäänkin tehdä, ihan rauhassa, se ajankäytön murehtiminen tuntuu hölmöltä. Kyllä ne hommatkin tulee aina tehtyä vaikka ei jatkuvasti pyörittäisikään to do -listaa takaraivossa.

Tänään me ollaan ehditty kävellä aamulla rauhassa kirpsakassa ilmassa, ja ihmetellä syksyn ensimmäistä lumisadetta, what! Käytiin neuvolassa toteamassa että kuopus on puolitoistavuotiaana samanpituinen kuin esikoinen kaksivuotiaana. Pyörittiin ostarilla, ostettiin muutamat halloween-koristeet, hiusjuttuja ja tehtiin ruokaostokset marketissa. Kotona syötiin, mä ehdin tehdä töitä Zeldan päiväuniaikaan ja Tiara katsoa suosikkinsa, Risto Räppääjä ja Liukas Lennartin siinä samalla.

Ruuaksi mä kokkasin tortilloja, ja kerkesin treenata ja leikkiä tyttöjen kanssa nukeilla ja barbieilla ennen kuin he menivät iltapalan ja pidemmän muumisadun jälkeen nukkumaan. Meillä oli kuulemma kiva päivä, niin Tiara ainakin sanoi tyytyväisenä hymyillen ennenkuin sanottiin hyvät yöt. Mä oon samaa mieltä, tänään oli ihana, arkinen torstai. Juuri sellainen kuin pitääkin olla! Aikaa ei voi taikoa lisää, mutta voi ottaa kaiken irti siitä ajasta mitä on käytössä, ja välillä saa myös ihan suosiolla luovuttaa ja mennä lasten nukahdettua sohvalle tuijottamaan sarjoja tai lukemaan chicklitiä.

Nyt on se hetki päivästä kun mä voisin viettää hetken sitä omaa aikaa, ennenkuin painun ajoissa pehkuihin, että jaksan aamulla herätä I Love Me -messuille. Hyvää yötä kaikille!

PS: Indiedays Blog Awardseissa voi edelleen äänestää mua Inspiroivin Perheblogi-kategoriassa! Äänestys loppuu sunnuntaina ja silloin loppuvat nämä muistutuksetkin! Kiitos kaikille äänestäneille ja vielä äänestäville<3

Miten minusta tuli minä, nykyinen minäni? Fakta on toki se, että äitiys on muokannut, ja paljon, mutta mä en koe että se on ainoa vaikuttava tekijä, minuuteen on vaikuttanut moni muukin asia. Äitiys on kuitenkin se kiistattomasti suurin niistä.

Kun mä tapasin melkein neljä vuotta sitten Oton, mä löysin itseni uudelleen. Silloin musta tuli minä. Aina sanotaan, että pitää rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa toista. Se ei ole absoluuttinen totuus. Toisen rakkaus opetti mut rakastamaan itseäni. Se että joku näytti mulle, että mä olen arvokas, ja mussa on miljoona hyvää asiaa, on tärkein tekijä mun nykyisen minäkuvan syntymisessä. Ehkä joku kyynikko päättelisi tästä, että meidän suhde ei kestä, mutta mä en näe sitä niin. Mä näen sen niin, että me korjattiin Oton kanssa toisemme.

Tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi mä olin 19, nuori ja innokas. Raskaus oli mun unelmieni täyttymys ja mä koen aikuistuneeni ensimmäisen raskauden aikana hurjasti. Muutin mun elämäntavat täysin, ja keskityin itseeni koko yhdeksän kuukauden ajan. Käsittelin silloin paljon asioita joita olin yrittänyt vain unohtaa, ja pääsin niistä yli. Mulla oli aikaa ajatella aina kun Otto oli töissä, ja mä lepäsin kotona. Se mitä mä tarkoitan Oton auttamisella mun minäkuvan kehittymisessä, on se, että Otto näytti mulle, että hei se on ihan okei että sä itket raskaushormoneissasi limuhyllyllä puoli tuntia koska et osaa valita cokiksen ja fantan väliltä, mä oon tässä silti.

Kun mä näin että mun rinnalla on ihminen, joka ei jätä mua missään tilanteessa, mä uskalsin etsiä, löytää ja olla itseni. Toki olen onnekas siinä, että mun dramaattisimpia tilanteita raskausaikana olivat nämä kauppareissujen itkukohtaukset, ja loppuajan vuodelepo ja yllärisynnytys. Mutta tiedän, että vaikka mitä olisi tapahtunut, Otto olisi ollut siinä.

Raskausaikana mulle oli vaikeaa hyväksyä vartalon muutoksia, kasvavaa mahaa lukuunottamatta, ja niitä mä itkin iltaisin myös. Arpia, kiloja ja turvonnutta naamaa. Se tuntui silloin niin lopulliselta, ja nyt niin typerältä, että silloin luulin niiden olevan lopullisia muutoksia. Kun Tiara sitten syntyi, ja musta virallisesti tuli äiti, kaikki muu tuntui ihan toisarvoiselta. Se tunne oli jotain ihan uskomatonta, että on itse oman rakkaan kanssa luonut toisen ihmisen, pienen tyypin josta on vastuussa loppuelämänsä.

Tiaran vauva-aikana mä vaan olin äiti, otin esimerkkiä muista tuntemistani äideistä ja pärjäsin hyvin. Tiara oli tyytyväinen ja rauhallinen lapsi, ja teki vanhemmuuden äärimmäisen helpoksi. Mä en koskaan kyseenalaistanut mun valintoja, toimin täysin mun vaistojen varassa ja koin pärjääväni paremmin kuin hyvin. Olin itsevarma. Näin ystäviä, kävin joskus myös pitämässä kavereiden kanssa hauskaa, ja tein paljon Tiaran kanssa päivisin, ulkoilusta perhekerhoon.

Toisen raskauden aikana mulle iski se viimeinen vauva -syndrooma. Kadotin itseni raskauteen, ja uppouduin kasvatusoppaisiin iltaisin. Pahoinvointi, migreenit ja vuodelepo eivät kauheasti jättäneet tilaa muulle kuin selviämiselle ja Tiarasta huolehtimiselle, enkä edes halunnut ajatella itseäni. Koitin psyykata itseäni jokaiseen jäljelläolevaan viikkoon miettimällä vain tulevaa vauvaa, en raskautta tai omia fiiliksiäni.

Olin päättänyt onnistua imetyksessä, ja otin stressiä kiintymyssuhteen kehityksestä, ja kaikesta muusta, minkä termistöstä en ollut ensimmäisen raskauden aikana vielä tiennyt mitään. Halusin tehdä kaiken oikein, koska kyseessä oli viimeinen raskaus ja viimeinen vauva.

Naiseuttani mä en koe kadottaneeni missään vaiheessa, vaikka raskauksiin uppouduinkin. Mä oon aina ollut esteetikko, ja raskauksien aikana mä nautin naisellisuudesta eritavalla. Vaikka harmittelin joitain muutoksia, nautin myös vatsasta, ja halusin korostaa sitä. Raskauksien jälkeen mulle on ollut tärkeää olla ulkoisesti taas minä, juuri sellainen minä kuin olen sillä hetkellä kokenut olevani. Vaikka ajatukset ovat olleet paljon äitiydessä, mä olen halunnut olla tyyliltäni kuitenkin Iina. Tyyli, kauneus ja vaatteet ovat olleet niitä mun henkireikiä, pinnallisia juttuja joiden miettiminen on piristänyt silloin kun on ollut rankkaa.

Zeldan kanssa imetys sujui kuin tanssi, yöt sujuivat aluksi hyvin ja vauvanhoito tuli vanhasta tottumuksesta. Vauvavuosi imaisi mut täysillä mukaansa siinä vaiheessa, kun päivät alkoivat olla pelkkää itkua ja imetystä, ja öisinkin nukuttiin alle tunnin pätkissä. Mä asetin itselleni kovat paineet, ja yritin olla joku superäiti, jota ei koskaan väsytä, ja joka kykenee imettämään 24/7, siinä ohessa leikkimään ja ulkoiluttamaan esikoista, olemaan hyvin levännyt, huoliteltu ja trendikäs, bloggaamaan, kokkaamaan ja pitämään kodin tiptopkunnossa aina.

Mitä vanhemmaksi Zelda kasvoi, sitä helpompaa arjesta taas alkoi onneksi tulla ja aloin taas muistaa myös omat tarpeeni, olla itselleni armollinen. Viime kevään pari blogimatkaa olivat sellaisia todella tarpeeseen tulleita repäisyjä irti arjesta. Mä en ollut yhtään valmis jättämään Zeldaa hoitoon, en ekalla reissulla yhdeksi päiväksi, enkä varsinkaan toisella reissulla yhdeksi yöksi. Mutta ne reissut tekivät niin hyvää. Mulla oli ensimmäistä kertaa pariin vuoteen aikaa miettiä mitä halusin, uskokaa tai älkää, lentokone on ihan hyvä paikka miettiä omaa minäkuvaa.

Keksin mitä halusin elämältä perheen lisäksi, ja toivuttuani vauvavuoden väsymyksestä, aloin tehdä töitä saavuttaakseni omat haaveeni. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa mulla on vielä paljon tehtävää että olen lähelläkään haaveideni saavuttamista, mutta mä olen onnellinen, tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Ennenkaikkea mä olen onnellinen että osaan ja uskallan taas toteuttaa itseäni, äitiyden lisäksi.

Äitiyteen voi ja saa uppoutua ja perustaa minäkuvansa. On enemmän kuin normaalia, että vauvavuoden aikana on ensisijaisesti äiti, eikä siinä ole mitään pahaa, eikä sen tarvitse olla lopullista. Uppoutumalla äitiyteen mä löysin itsestäni paljon uusia puolia, ja uuden harrastuksen, joka johdatti mut täysin uusien urahaaveiden pariin. Kolmen vuoden äitiyden jälkeen en ole enää niin kriittinen itseäni kohtaan kuin aiemmin, tunnistan helpommin omat heikkouteni ja vahvuuteni, ja osaan toimia niiden puitteissa.

Moi. Mä olen Iina, 23 vuotta. Kahden pienen tytön äiti, yhden Oton vaimo, blogiportaalin osakas, bloggaaja. Nainen. Tytär ja ystävä, kummitäti ja naapuri. Joskus rauhallinen, toisinaan impulsiivinen. Nopea oppimaan, hidas päättämään. Positiivinen, aina eteenpäin pyrkivä. Kunnianhimoinen, mutta realisti. Rakastava ja huolehtiva, myös itseään kohtaan. Minä.

Oletteko te uppoutuneet äitiyteen? Miten äitiys on vaikuttanut teidän minäkuvaanne? Onko äitiys muuttanut teitä?

PS: Masuikävä, so baaaaad!