Äidin Mörkö-koiran kuolemasta on jo reilu kuukausi aikaa, ja oma suru on helpottanut. Asian on pystynyt käsittelemään, ja vaikka välillä iskee kova ikävä, sitä tietää että koiralla on nyt parempi olla, eikä ollut vaihtoehtoja. Erityisen paha ikävä mulle iski kun löysin Mörkön vauvakirjan pari viikkoa sitten, ja siellä oli tupsu koiraherran pentukarvaa. Sitä paijasin ja kyyneleet kihosivat silmänurkkiin. Kyllä se suru ottaa koville, vaikka osaakin käsitellä. Surun kanssa kuitenkin pärjää, eikä se ole enää jatkuvasti mielessä.

Mutta mitäs sitten kun kyseessä on kolmevuotias, jolle kuolema on täysin absurdi asia? Kolmevuotias, joka ei kykene ymmärtämään, minne koira on kadonnut, ja miksei se voi tulla enää koskaan takaisin. Meneekö mummukin sinne samaan paikkaan, eikä tule enää koskaan? Hänelle mummu ja Mörkö olivat paketti, ne kuuluivat yhteen, ja oli itsestäänselvyys että junalla meille köröttelevät mummu ja Mörkö, aina. Vaikka hän tiesi että Mörkö oli sairas, ja vaikka ollaan monta kertaa kerrottu mitä on tapahtunut, ja yritetty kertoa ikätasoon sopivalla tavalla, voin vain kuvitella miten vaikeaa tätä koko asiaa on ymmärtää.

Ei kulu päivääkään, etteikö hän muistaisi sanoa, että Mörkö on siellä taivaassa, ja häntä surettaa ja itkettää kun ei näe enää Mörköä. Aina jos kävellään yhden puiston ohi, hän muistaa kertoa kuinka he aina leikkivät siellä mummun ja siskon ja Mörkön kanssa. Hän etsii Mörkön valokuvia, pyytää näyttämään niitä puhelimesta, ja leikkii Mörkön vanhoilla leluilla. Vaikka hän on pääosin iloinen, nauravainen ja kertoo paljon positiivisia tunteita, hän on siitä elokuisesta päivästä asti ollut paljon itkuherkempi kuin aiemmin, ja asia tosiaan pyörii edelleen mielessä päivittäin.

Eilen kun mun äiti lähti Ouluun takaisin, iski tyttärellemme hätä. Viimeksi meiltä lähtivät vielä mummu ja Mörkö, ja sitten takaisin tulikin pelkkä mummu. Tuleeko mummukaan enää takaisin tämän kerran jälkeen? No tulee, me vakuuteltiin. Juteltiin pitkät pätkät, lohduteltiin ja vakuuteltiin, mutta uni ei vain meinannut yöllä tulla, itketti vain. Aamulla sitten helpotti, kun sai soittaa mummulle, ja kuulla että siellä hän on omassa kodissa, ja on käynyt ajamassa pyörällä kauppaan.

Meillä onneksi on huomenna neuvola, ja toivon että saadaan sieltä apua tämän asian käsittelyyn. Olen myös siitä helpottunut että kolmevuotiaamme osaa kertoa itse silloin kun surettaa, ja edes yrittää käsitellä asiaa, ettei se jää vaivaamaan käsittelemättömänä taakkana hamaan tulevaisuuteen asti. Haluan vain löytää oikeat keinot auttaa ja tukea.

Tiedän ettei hän unohda Mörköä koskaan, ja musta on ihanaa että he saivat tuntea edes kolmen vuoden ajan, mutta pienen suru tuntuu itsestäkin hirveän raskaalta. En haluaisi että meidän tytöt ikinä joutuisivat kokemaan surua, kuten ei varmaan kukaan vanhempi haluaisi omien lastensa kohdalla. Tietenkin elämän realiteetit täytyy ottaa huomioon, surukin kuuluu elämään. Mutta silti, tuntuu niin pahalta toisen puolesta, en halua että tämä asia varjostaa muuten niin iloisen ja onnellisen tyttäremme päiviä tai öitä enää. Toivottavasti neuvolassa osataan kertoa enemmän!

Onko teillä mielessä mitään hyvää kirjaa tai satua joka voisi auttaa käsittelemään asiaa? Oletteko itse olleet samassa, ikävässä tilanteessa? Miten olette auttaneet lasta surun yli?

Tänään meidän esikoinen täyttää kolme vuotta. Miten se voi olla edes mahdollista? Kolme vuotta on kulunut ihan silmänräpäyksessä, ennenkuin huomasinkaan. Kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon! Kun Tiara syntyi, me oltiin seurusteltu Oton kanssa vasta vähän alle kahdeksan kuukautta, tunnettu yhdeksän. Me ajauduttiin heti seurustelun alusta asti uudenlaiseen elämänvaiheeseen, joka alkoi kunnolla sitten Tiaran synnyttyä. Vaikka olin aina ollut kiinnostunut vauvoista, raskaudesta ja äitiydestä, ei mikään tietenkään voi valmistaa siihen millaista se äitiys sitten oikeasti on.

Mä olen onnekas, että sain opetella äitiyttä Otto rinnallani, ihan yhtä pihalla, ihan yhtä rakastuneena uuteen pikkutyyppiin kuin minäkin. Kaikkein onnekkaimpia olimme siinä, että saimme tyttäreksemme, ihanaksi esikoistyttäreksemme, juuri Tiaran. Tiaran kanssa äitiyden opettelu oli ihan parasta; hauskaa, helppoa ja palkitsevaa. Ja sitä se on edelleen. Äitiys on opettelua vielä kolmen vuoden ja kahden lapsenkin jälkeen, päivästä toiseen. Vaikka itsevarmuus on kasvanut, terävimmät särmät ja herkkänahkaisuus hioutuneet pois ja rutiinit tulleet tutuksi, pätee äitiydessä juuri se, että aina kun johonkin tottuu, se pian taas muuttuu.

Meidän kolmevuotias on oivaltava ja fiksu tyttö, jolle jokainen päivä on seikkailu, niinkuin varmaan päivät yleensäkin ovat kaikille kolmevuotiaille. Uuden opettelu on siisteintä ikinä, puhetta tulee niin paljon ettei aina saa sanotuksi väliin mitään, joka päivä pitää laskea ainakin kolme kertaa sataan asti ja kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Välillä ollaan jännän äärellä kun Oton kanssa mietitään että mitenköhän mihinkin kysymykseen nyt parhaiten vastaisi.

Vaikeimpia ovat kysymykset, jotka koskevat ikäviä asioita, kuten rakkaan Mörkö-koiran poismenoa. Parasta taas on vastata kysymyksiin, joihin voi vastata hauskasti tai vähän hupsusti. ”Äiti kuka tämä legoukkeli on” *pitelee käsissä Tuhkimon prinssiä* ”Se on Tuhkimon poikaystävä” ”Selvä, poikaystävä menee nyt tänne nukkumaan näin kato äiti”.

Kolmevuotias osaa kertoa jo tunteistaan, ja kertoa miten päivä on sujunut ja mikä fiilis on. Hänen kanssaan voi käydä pitkiä, analyyttisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta, ja hän innostuu lähes mistä ideasta tahansa, paitsi siivoamisesta. Ihanaa kolmevuotiaan äitinä olemisessa on juuri se, että lapsi kertoo itse, miltä tuntuu. Ei tarvitse arvuutella että miltähän lapsesta nyt tuntuu, vaan kysyttäessä lapsi osaa kertoa, usein kysymättäkin. Vaikka koen itsevarmuuteni äitinä kasvaneen, on mulle todella tärkeää kuulla lapselta itseltään, että kaikki on hyvin, ja tietenkin myös se jos kaikki ei olisi joskus hyvin, silloin on helpompi luottaa siihen että itse toimii oikein.

Nykyään kun suunnilleen sujuvaa puhetta on takana esikoisella reilut puolitoista vuotta, ja hänellä on täysin oma persoonansa, tuntuu uskomattomalta ajatella, että kolme vuotta sitten me ei tunnettu meidän pientä tytärtä vielä ollenkaan. Hän oli vaan pieni masutyyppi, ”Pyllis” niinkuin me häntä huvittavasti kutsuttiin odotusaikana. Ei sitä voinut silloin tietää, millaiseen mainioon tyyppiin me saataisiin tutustua ja kenen vanhempia olla.

Mä en voi tietää lukeeko Tiara tätä kirjoitusta joskus, mutta ainakin toivon niin. Siksi mä haluan kirjoittaa tähän vielä, että maailman eniten onnea meidän rakkaalle 3-vuotiaalle Tiaralle 20.09.2014! Olet äidin ja isin paras tyttö, ja toivottavasti sinulla on ihana synttäripäivä!

Kuluneella viikolla on ollut tunteet aika pinnassa, ja on tullut mietittyä kaikenlaista. Siinä missä Otto pohdiskelee istuen pissaamista, mä oon miettinyt aika paljon äitiyttä, ja sitä miten onnellinen olen, että saan olla meidän kahden ihanan tyttären äiti. Yhtään vessa-asioiden tärkeyttä väheksymättä, ja Oton tunteellisuutta aliarvioimatta, kaikella rakkaudella siis sanon tämän, sydänsilmänauruhymiö.

Vaikka on kiire, ja vaikka on kaikenlaista isompaa ja pienempää vastoinkäymistä aina välillä, ne hetket jotka viettää täysin lasten ehdoilla, ovat aina täynnä rakkautta. Ei mihinkään muuhun voi uppoutua ja heittäytyä samalla tavalla kuin äitiyteen, tai ainakin musta tuntuu että mä en voi. Mä voin uppoutua työasioihin, voin rentoutua juosten ja uppoutua musiikkiin, tai katsoa maailman parasta leffaa, mutta silti aina välillä mielessä käy muita asioita, stressiä, kiireitä, suunnitelmia, kalenterin pläräystä. Silloin kun olen vaan lasten kanssa ja piirrän leijonan harjaan vielä vähän lisää karvoja, koska leijona näyttää kuulemma liian kaljulta, silloin mä rentoudun.

Sillä hetkellä, kun esikoinen selittää vilkuttavansa vielä kerran kaikille taivaan tähdille ennen nukkumaanmenoa, koska yksi niistä on Mörkö-koira jota hän rakastaa kovasti, ei voi tuntea muuta kuin suunnatonta ylpeyttä, rakkautta ja onnea. Ja päivällä, kun hakee kuopuksen päiväunien jälkeen sängystä, on maailman parasta kuulla se uninen, käheä mutta iloinen ”Äii-tiiiii, heeeeei!” ja saada lämmin ja takertuva hali pieneltä tyypiltä.

Äitiys on täynnä tähtihetkiä, kun ne vain osaa erottaa sieltä kaiken kiireen ja meiningin keskeltä. Kun lapsi kaataa maitolasin matolle, ja kuivaa jäätävää lammikkoa puolikas vessapaperinpala kerrallaan, voi olla iloinen siitä, että lapsi yrittää parhaansa, ja on selkeästi oppinut että kaatunutta maitoa ei ainakaan jätetä matolle hengaamaan. Vaikka tästä kaikesta aiheutuva maito-vessapaperimössökeitto matolla saattaa kiristää hermoja, niin ei kai se ole niin justiinsa. Pienet ekstrahommat kuuluvat asiaan.

Äitiys on opettamista opettamisen perään, ja se on ajoittaisessa ärsyttävyydessään kuitenkin ehdottomasti maailman siisteintä. Juuri meillä, vanhemmilla, on valta opettaa lapsille kaikki elämän tärkeimmät asiat. Se valta on iso vastuu, jonka kantamisessa ei halua epäonnistua. Suhtaudun suurella kunnioituksella siihen vastuuseen, ja pyrin olemaan kasvattajana johdonmukainen, rakastava ja turvallinen. Mielestäni vastuu ei kuitenkaan sulje pois äitiyden tarjoamaa mahdollisuutta hassutteluun. Mä ehdottomasti huijaisin, jos väittäisin että musta ei ole siistiä yrittää opettaa melkein-kolmevuotiaalle sivistys- tai muotisanastoa aina silloin tällöin. Huijaisin vielä enemmän, jos väittäisin ettei vielä siistimpää ole kuulla joskus Barbieleikin keskeltä, että Barbie lukee nyt Vogueta ja äiti voitko laittaa sille tämän Maikkel Korssin laukun olkapäälle?

Äitiys on kuitenkin ennenkaikkea sitä, että rakastaa ehdoitta. Että on valmis elämään omat haaveensa ja toiveensa ihan itse, eikä yritä elää elämäänsä lastensa kautta. Lapsilla on oikeus kasvaa juuri sellaisiksi persooniksi, kuin he itse haluavat. Vaikka vielä toistaiseksi lasten ikä jättää lähestulkoon kaiken vanhempien arvostelukyvyn varaan, alkaa heillä iän karttuessa olla yhä enemmän mielipiteitä, vastauksia kysymyksiin ja  omia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita. Mä en aio yrittää ohjailla lapsia mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan tukea heitä juuri niissä asioissa mihin he itse haluavat keskittyä. Voin heittäytyä ihan yhtä täysillä tukemaan autojen tuunausta kuin tanssituntejakin.

Äitiys on joskus sitä, ettei saa käydä rauhassa suihkussa, vaan joutuu onkimaan kumiankkaa tehohoitopurkista samalla kun joku pissaa kylpyhuoneen matolle. Äitiys on joskus sitä, että vartin pastareseptin toteuttaminen kestää kaksi tuntia, kun lapsi haluaa auttaa ja kuoria valkosipulin kynnet. Joskus äitiydessä ei ole vain yksittäisiä rankkoja öitä, tai tunteja, joskus voi olla rankkoja viikkoja, tai kuukausia.  Lapset kehittyvät vaiheissa, ja aina on jollain meneillään joku vaihe. Usein tuntuu, että kun ehtii tottua yhteen vaiheeseen, onkin jo toinen aluillaan. Silti äitiys on maailman parasta.

Jokaiseen päivään mahtuu miljoonia tunteita, niin rakkautta, naurua, kuin huoltakin. Tärkeää on kuitenkin kaiken kiireen ja kaikkien tunteiden keskellä muistaa olla läsnä lapsille, keskittyä ja kuunnella heitä. He eivät välttämättä muista lapsuudestaan kaikkia niitä hetkiä, jotka me vanhemmat ollaan koettu tärkeinä, eikä heille välttämättä jää mieleen miten hieno legotalo rakennettiin silloin yhtenä sunnuntaina huhtikuussa. Mutta he muistavat, että vanhempi on ollut täysillä mukana heidän jutuissaan, ja häneen on voinut luottaa ja tietää että hän rakastaa vaikka mitä ikinä tapahtuisi.

 Mä siirryn nyt äitiysrakkaushuuruista sohvalle olemaan vaimo, ja katsomaan romanttista komediaa jonka Otto auliisti suostui mun kanssa katsomaan. Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tänään on ollut mun nimipäivästä huolimatta Tiaran päivä. Mä olen haaveillut jo Tiaran vauva-ajoista asti toteuttavani päivän Tiaran ehdoilla, sitten kun hän on tarpeeksi iso ja osaa kertoa mitä haluaa tehdä, mitä syödä ja mitä leikkiä. Päivän kokemuksella voin kertoa, että ensimmäinen kerta ei tosiaankaan jää viimeiseksi, sillä tänään on ollut ihan huippuhauskaa! Jotenkin niin rentoa, ja erilaista. Eniten on ilahduttanut se, miten pienet asiat tekevät lapset iloiseksi, ja miten tavallisia asioita lapsi voi kaikkein eniten toivoa. Mutta mitä tänään sitten oikein tapahtui, kun esikoinen sai päättää kaikesta?

Aamu alkoi Pikkukakkosella, kuten tavallista. Pikkukakkosen, ja sitä katsellen nautitun jugurtti-banaani-karjalanpiirakka -aamiaisen jälkeen luettiin kasa kirjastosta lainattuja kirjoja. Röhnötettiin sohvalla kaikki kolme, Zelda nyt ei hirveästi jaksanut kirjoihin keskittyä, mutta kävi aina välillä osoittamassa sormella kun huomasi tutun kuvan tai sanan. Vesisateinen aamu ei houkutellut esikoistamme ulos, vaan hän halusi vain lukea kirjoja kaikessa rauhassa.

Lounaaksi söimme Tiaran toiveesta pinaattilettuja, joita paistoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse, ja jälkkäriksi omenapiirakkaa. Onneksi arvon neitiä eivät mun repaleiset ja hiukan tummahkot letut haitanneet, vaan ne maistuivat molemmille paremmin kuin hyvin.

Lounaan jälkeen oli ehdottomasti Tiaran päivän kohokohta. Pikkusisko meni päiväunille, ja Tiara sai ottaa mun meikkipussin sisällön haltuunsa, ja meikata mut juuri niinkuin itse halusi. Hän ehti juuri kaikessa rauhassa valita mitä laittaa mihinkin, ja toteuttaa upean meikin, ennenkuin pikkusisko heräsi unosiltaan. Luomivärin laiton Tiara aloitti nenän päästä, mutta muuten kaikki tuotteet tuntuivat menevän pelottavan hyvin oikeille paikoilleen. Joku on tainnut vähän katsoa mallia äidin kymmenen minuutin pikalaittautumisista aamuisin.

Päiväunien jälkeen katseltiin vähän lastenohjelmia, Vitaminixia ja Max & Meeriä, ja Tiara sai ottaa kuvia pikkukameralla ihan itse. Hän halusi ottaa yhteiskuvia itsestään ja siskostaan peilin kautta, ja onnistui nappaamaan söpöjä naamakuvia Zeldasta.

Tiaran toiveena oli, että lähdetään yhdessä isiä vastaan, ja niin me sitten tehtiin. Kauhea rankkasade loppui juuri sopivasti, ja me saatiin nauttia hetki kauniista auringonpaisteesta. Tiara sai valita myös tänään sekä omat että siskonsa vaatteet, ja niistä piti tietenkin ottaa kuvat ulkona.

Isinhakureissulla Tiara bongasi Subin, ja perjantaisubit piti sitten tietysti saada. Me napattiin subit kotiin mukaan, ja tultiin kotiin herkuttelemaan rauhassa. Välihuomautuksena, että parasta on ostaa kokonainen subi, syödä vain puolet, ja syödä toinen, vähän jo vetistynyt puoli illalla yksin kaikessa rauhassa lasten mentyä nukkumaan! Ilta kului oikeastaan aika nopeasti sitten, ei me paljoa muuta tehty kuin öllöteltiin sohvalla ja oltiin perhekasa = kun kaikki kiipeää Oton päälle yhtäaikaa ja Otto ähisee, Tiaran mielestä ihan paras juttu.

Iltapala-aika tuli ennen kuin huomasimmekaan, ja pian oli aika lukea Tiaran valitsema Ensimmäistä kertaa -iltasatu, laittaa Isla-leopardi hänen kainaloonsa, ja toivottaa hyvät yöt. Molemmat nukahtivat alta aikayksikön, vissiin rankkaa olla pomona, haha! Tämä päivä oli ihana, ja tällaisia päiviä voisin pitää vaikka kerran kuussa, molemmille tytöille sitten kun Zeldakin oppii ilmaisemaan itseään vielä enemmän.

Oletteko te viettäneet lapsen ehdoilla -päiviä, jolloin kaikki on tehty lapsen mielen mukaan? Me nautitaan huomenna vapaapäivästä, ja suunnataan tapahtumaan jossa on poniajelua, pomppulinnaa ja muuta hauskaa lapsille. Ihanaa viikonloppua kaikille!

Koska en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kasvatusjuttuja lukuunottamatta muutamaa sanaa lasten vaatettamiseen liittyen, mulla oli palava halu kirjoittaa jostain kasvatukseen liittyvästä aiheesta. Ajattelin kirjoittaa tänään rahasta, siitä miten haluan opettaa meidän lapset käyttämään rahaa. Tämä ei ole mikään paljastuspostaus meidän raha-asioista, vaikka niistä on viime aikoina pari tyyppiä intensiivisesti kysellytkin, vaan tänään mä puhun rahasta nimenomaan kasvatuksen näkökulmasta. Siitä millaisia taitoja mä haluan lapsille opettaa rahan suhteen.

Mä opin itse tiedostavaksi kuluttajaksi oikeastaan vasta äitiyden myötä, sitä ennen en koskaan ajatellut rahaa sen kummemmin. Lapsilleni mä haluan opettaa rahankäyttötaidot jo pienestä asti. Mielestäni taitojen kartuttamisen voi aloittaa jo hyvin pienenä, niin että se on hauskaa, ja niin että raha on arjessa mukana, jolloin se tulee tutuksi. Molemmilla on omat säästöpossut, joihin he saavat laittaa pikkukolikoita ja säästää, ja possujen täyttyessä ne käydään tyhjentämässä pankissa tyttöjen tileille. Lisäksi esikoisella on oma pikkukukkaro, jonka sisällöllä hän saa joskus ostaa itselleen tarroja tai muumilakun.

Vielä ei kummallakaan ole niin hyvää käsitystä ajankulusta, eikä liiemmin omia menoja, että kokisin viikkorahan tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kuluttua viikkoraha kuitenkin astuu varmasti kuvaan, ja olen jo miettinyt jonkin verran, mitä viikkoraha sitten tarkoittaa. Mä en usko itse mihinkään kotitöiden hinnoitteluun, että roskien vienti olisi kaksi euroa ja imurointi kolme, mutta mielestäni ei olisi yhtään tyhmää vaatia, että viikkorahan saamiseksi ainakin oma huone on viikon aikana siivottu. Sitten kun tytöt ovat vanhempia, osallistuvat he toki enemmänkin kodinhoitoon, mutta siitä oman huoneen viikkosiivouksesta on hyvä aloittaa.

En myöskään usko mihinkään koulutsemppaukseen rahan avulla, kyllä kiinnostuksen opintoihin tulisi tulla jostain muualta. Mutta voisin kuvitella ilman etukäteissopimusta palkitsevani todella hyvästä koulutodistuksesta, tai muusta menestyksestä. Koululaisten on hyvä opetella jo pitkäjänteisempää rahankäyttöä, ei nyt vielä ekaluokalla välttämättä, mutta sitten kun ymmärrys kasvaa. Jossain vaiheessa viikkoraha olisi ehkä hyvä vaihtaa kuukausirahaksi. Siten lapset oppivat miettimään enemmän, miten ja mihin rahansa käyttävät, kun seuraavaa rahaa ei ole tulossa viikon päästä, vaan aika onkin pidempi.

Kaiken tarpeellisen me vanhemmat tietenkin maksamme, mutta jos lapset haluavat vanhempana jonkin isomman jutun itselleen, vaikka pelikonsolin tai ison barbitalon (huomatkaa edelleen inhoni isopäisiä  nukkeja kohtaan, elättelen toivoa barbiekiinnostuksen säilymisestä), olisi hyvä jos lapset itse säästäisivät omista viikko- tai kuukausirahoistaan puolet, ja me vanhemmat maksaisimme puolet. Näin lapset oppisivat säästämään haluamiinsa asioihin. Ei sillä ettenkö epäilisi että Otto hankkii jokaisen nextgen-pelikonsolin meille ennenkuin tytöt ehtivät edes pyytää, mutta jokin esimerkki oli keksittävä, haha!

Säästäminen on hyvä opetella tosiaan jo niistä pikkukolikoista pienenä, mutta isompana toivon että tytöt itse haluavat laittaa aina tietyn summan sivuun omista viikko- tai kuukausirahoistaan. Sen lisäksi, että me vanhemmat säästämme ja sijoitamme tytöille kuukausittain, on hyvä jos he oppivat säästämisen myös itse. Pahan päivän varalle ei ole koskaan liikaa rahaa, enkä voi kuvitella että säästämisestä voisi koskaan olla mitään haittaa, jos rahat säästää säästötilille tai rahastoihin/matalan riskin osakkeisiin joissa niiden arvo ei pääse laskemaan inflaation mukana. Vuosikausien säästöpossuihin tai käyttötilille säästäminen sen sijaan olisi hölmöä.

Teini-iässä tytöt saattavat haluta kielikurssille tai vaihto-oppilaaksi toiseen maahan. Molemmat ovat varmasti mielettömiä kokemuksia, ja tuollaisten kokemusten, sekä ensiasunnon hankintojen, opiskelun, harrastusten ja muiden mahdollisten rahareikien takia on mielestäni myös vanhempien fiksua säästää lapsille. Mä haluan että lapset oppivat itse tavoittelemaan säästämisellä ja työnteolla unelmiaan, mutta haluan myös pystyä auttamaan, ja tarjoamaan heille hienoja kokemuksia ja turvallisen aloituksen omaan, aikuiseen elämään. En missään nimessä halua tarjota kaikkea valmiina hopealautasella, mutta en myöskään halua tehdä asioita liian vaikeiksi, tai mahdottomiksi toteuttaa.

Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että sitä ei tiedä miten nämä mun kaavailemani menetelmät tulevat käytännössä toimimaan, mutta toivon että heistä kasvaa fiksuja ja tiedostavia kuluttajia, jotka osaavat säästää ja ovat valmiita näkemään myös vaivaa unelmiensa eteen. Mun mielestä nuo Google-hakutulokset joita kuvissa näkyy, olivat aika masentavia ”säästäminen on siistiä” -lausetta lukuunottamatta, ja toivon että yleisimmät hakuehdotukset muuttuvat vähän positiivisempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun lastemme sukupolvi on googletteluiässä.

Millaisia rahankäyttöperiaatteita te aiotte opettaa lapsillenne? Mitä mieltä olette lapsille säästämisestä? Viikkoraha vai kuukausiraha? Palkitsetteko/palkitsisitteko kotitöistä tai koulumenestyksestä?