Postaustoiveita teiltä taannoin udellessani vastaanotin todella mielenkiintoisen postaustoiveen; toiveen että kertoisin millaisia ovat meidän perheen kasvatusperiaatteet. Mä oon miettinyt tässä jo useamman viikon tätä aihetta, koittanut kiinnittää huomiota siihen millainen kasvattaja olen omasta mielestäni ja millainen Otto on. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, meidän arvoja ja sitä millaisiksi ihmisiksi haluan meidän lapset kasvattaa. En voi sanoa että meillä olisi mitään tiettyä kasvatusfilosofiaa enkä näe itseäni minkään tietyn vanhemmuuden tyylisuuntauksen toteuttajana (esim. kiintymysvanhemmuus, curling-vanhemmuus, mitä näitä kaikkia ihania nimityksiä onkaan), mutta on asioita joita kasvatuksessa pidän tärkeinä ja asioita joita pidän vähemmän tärkeinä. Ne tärkeät asiat ajattelin jakaa teidän kanssanne tässä postauksessa.

Mikään ei ole rakkautta ja rakastamista tärkeämpää, siitä mä olen aivan varma. Tärkeintä mulle kasvattajana on että meidän lapset saavat osakseen rutkasti rakkautta ja tuntevat olonsa rakastetuksi. Mä haluan opettaa meidän lapset sekä rakastamaan että ottamaan rakkautta vastaan. Mun mielestä lapsi ansaitsee vanhempiensa ehdottoman rakkauden ja luottamuksen oletusarvoisesti. Luottamuksen voi menettää – ja ansaita takaisin – mutta rakkautta ei. Mä aion rakastaa Tiaraa ja tulevaa tytsykkää aina ja ikuisesti tapahtui mitä hyvänsä. Se on tärkein arvo mitä mä oon mun äidiltä oppinut, että äidinrakkaus on ehdotonta ja aina saa tulla kotiin vaikka mikä olisi.

Olennaista mun mielestä on se että lapset tuntevat olevansa rakastettuja ja tärkeitä juuri sellaisina kuin ovat. Kehua ei voi koskaan liikaa, ja mulle on tärkeää vahvistaa lasten itsetuntoa. Tai varmaan kehuakin voi liikaa (silloin on mun mielestä jotain pielessä kun vanhemmat päästävät kehuja jaellen alaikäisen totaalisen laulutaidottoman lapsensa Idolsiin nolaamaan itsensä koko kansan edessä), mutta en usko että lasta voi kehua liikaa niistä asioista joissa hän oikeasti on hyvä.

Vanhempana koen myös että on mun tehtävä auttaa lapsia löytämään niitä asioita joissa he ovat hyviä ja tarjota mahdollisuuksia lapsille itselleen löytää se/ne omat juttunsa. Kehua voi myös ihan muutenvain, ei lapsen tarvitse olla huippu-urheilija tai 3v valokuvamalli kuullakseen olevansa hyvä jossain, vanhempana voi myös kehua erityisen hienosta leikistä, mahtavasta piirustuksesta tai hienosti syödystä poronkäristys -lautasellisesta. Kehut kuuluvat osaksi arkipäivää, mutta toki sitä rakkautta voi ja pitää osoittaa muutenkin. Meillä halataan, pussataan ja paijataan  päivittäin ja toivon että tämä tapa säilyy hamaan tulevaisuuteen asti. Tietenkin kunnioitan lapsen rajoja että jos ei pussaaminen enää tunnu lapsesta luontevalta niin en mä väkisin ole pussaamassa, mutta niin kauan kun mua ei kielletä niin hukutan Tiaran ja vauvan suukkoihin joka päivä!

Se että haluan tarjota lapsille mahdollisuuksia löytää oma juttunsa, tarkoittaa sitä että haluan kannustaa lapsia harrastamaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Mä oon itse saanut aina harrastaa mitä olen halunnutkin ja harrastinkin nuorempana tanssia melkein 10 vuotta ja taidekoulua samanverran. Oon kiitollinen äidille siitä että äiti aikoinaan mut vei taidekerhoon pikkunaperona kun huomasi että mä tykkään ihan hurjasti piirtää ja maalata! En kuitenkaan halua ketään pakottaa mihinkään harrastukseen jos ei lasta itseään kiinnosta enkä myöskään ajattele että varsinkaan pikkulapsena (tai myöhemminkään) tarvitsisi olla montaa harrastusta, kunhan on se joku oma juttu jossa tuntee olevansa hyvä ja josta tykkää!

Sukupuolineutraalius ei kuulu meidän kasvatusperiaatteisiin, enkä yhtään tykkää siitä miten leimaava nimitys se on. Mä uskon ennemmin tasa-arvoon ja yksilön vapauteen olla hyväksytty sellaisena kuin on. En aio väkisin meidän tytöistä mitään pinkkejä pissisprinsessoja kasvattaa mutta en myöskään aio ostaa vain ja ainoastaan neutraalin värisiä puuleluja siinä pelossa että Barbiet ovat liian naista halventavia ja tyttöjen leluja. Meillä on nytkin sekä autoja että eläinlegoja enkä mä ainakaan ajattele niin että on tyttöjen ja poikien lelut/harrastukset/värit ym erikseen. Kumpikin meidän lapsista on oikeutettu olemaan niin poikamainen tai tyttömäinen kuin vain itse haluaa. Tällä hetkellä lastenhuone on ulkomuodoltaan hyvinkin pinkki ja hempeä, mutta olen valmis sitä muuttamaan sitä mukaa kun lapset osaavat kertoa mistä itse tykkäävät.

Mulle on tärkeää että meidän lapset omaavat hyvät käytöstavat ja osaavat ottaa toiset huomioon. Kotona harjoitellaan kiitosta, tervehtimistä, anteeksipyytämistä ja muita perusjuttuja, mutta kotiympäristön lisäksi haluan tutustuttaa lapset julkisiinkin paikkoihn ja niissä käyttäytymiseen. Mua on pienestä asti otettu mukaan ravintoloihin, matkoille, museoihin ja teatteri-esityksiin ja olen oppinut sen miten toimitaan erilaisissa tilanteissa. Samoja kulttuurielämyksiä haluan tarjota myös omille lapsilleni ja ollaankin otettu Tiara aina rohkeasti mukaan eri paikkoihin. Ei lapsi voi tietää miten käyttäydytään esimerkiksi ravintolassa jos ainoa ”ravintola” -kokemus on RAX:in buffet kerran vuodessa.

Syömisessä mulla on yksi tärkeä periaate: kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Jos ei tykkää, ei ole pakko syödä mutta maistaa pitää. Sama periaate on ollut mun äidilläni ja itse olin ainakin sellainen lapsi joka Stockan herkussa huuteli 4-vuotiaana kalatiskin kohdalla että ”äiti ostetaanhan me sitä mätiä! Ja smetanaa kanssa!” ja myyjät tiskin takana naureskelivat. Haluan myös opettaa lapsille terveelliset elämäntavat niin ruokavalion kuin liikunnankin puolesta ja toivon että molemmat  ovat luonteva osa lasten arkea tästä päivästä vanhuuteen asti.

Mä yritän olla johdonmukainen kaikessa mitä teen jotta lapsetkin voivat luottaa muhun ja mun sanaan. Haluan myös olla sellainen äiti jolta uskaltaa kysyä mitä vaan pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi ja jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä oikein odotan että Tiara alkaa kysyä miksi -kysymyksiä enemmänkin ja saan kertoa asioita! Haluan olla lapsilleni läsnä ja toivon etten koskaan unohda miten tärkeää on kiireenkin keskellä antaa lapsille huomiota, leikkiä yhdessä, halia ja jutella. Tunteita saa näyttää ja niistä saa puhua ja yritän parhaani mukaan opettaa lapset käsittelemään omia tunteitaan, myös niitä negatiivisia.

Se on myös tärkeää opettaa, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta niin sitä ei koskaan saa purkaa satuttamalla toisia, ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Mä olen itse ehkä liiankin empaattinen ja mietin aina miltä toisesta tuntuu, mutta haluan opettaa myös lapsetkin empaattisiksi. Kaikkia ihmisiä täytyy kohdella samanarvoisesti ja kunnioittaa niin etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ulkonäöstä ja varallisuudesta riippumatta. Kiusaaminen ja rasismi ovat kuvottavimpia asioita joita tiedän ja niitä en halua lasteni kokevan ikinä, en kiusatun enkä kiusaajan osassa.

Kiusaamisesta mulla näin sopivasti tulee mieleen koulunkäynti. Koulutus on mun mielestä elintärkeä asia ja mä haluan että mun lapset panostavat opiskeluun ja tekevät koulussa aina parhaansa. Kukaan ei enempään pysty, eikä tarvitsekaan. Mulle riittää että on edes yrittänyt parhaansa. Koulua ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta kulkeminen aina sieltä mistä aita on matalin on vain typerää. Mä aion parhaani mukaan auttaa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa jos mun apua kaivataan ja olen ajatellut jopa että sitten hamassa tulevaisuudessa kun meidän tytöt aloittavat koulutien voisin vaikka lähteä mukaan vanhempaintoimikuntaan. Aion myös kannustaa lapsia jatko-opintoihin ja toteuttamaan rohkeasti omia ura- ja koulutushaaveitaan, mutta en kuitenkaan missään nimessä halua painostaa heitä mihinkään tiettyyn kouluun vain siksi että pidän sitä itse arvossa.

Aika paljon mulla on käytössä niitä periaatteita joita on mun äidillänikin ollut mun kasvatuksessa. Äitinä haluan olla rento, rakastava ja turvallinen niinkuin munkin äiti on ollut. Ainakin toistaiseksi olen aika varma että tiukkojen kotiintuloaikojen, siivousvuorojen, kotiarestien, läksytuntien ja yökyläilykieltojen sijaan tulen suosimaan keskustelua ja tilanteen mukaan sopimista. Tietysti riippuu myös aika pitkälti siitä millaisia neidit kasvaessaan ovat luonteeltaan, mutta toivon mukaan tiukkojen joustamattomien rajojen sijaan riittää se että yhdessä sovitaan ja siitä pidetään kiinni. Tiaran ikäisen kanssa ne suhteellisen tiukat rajat on vielä aika tärkeitä kun tuollainen 17kk ikäinen taapero oppii paremmin asioita kun ne menevät joka kerta johdonmukaisesti samalla tavalla, mutta isompana onkin sitten ihan eri juttu.

Huh, aikamoisen rönsyilevä kirjoitus! Mulla olis niin paljon mitä haluan sanoa ja kuitenkaan en viitsi tästä mitään romaania alkaa kirjoittaa vaikka salaisena haaveena mulla olisikin ehkä joskus kirjoittaa oma kirja. Haaveista tuli mieleeni vielä se avainjuttu, ikuinen klisee joka kyllä mun mielestä pitää erittäin hyvin paikkansa: kun vanhemmat voivat hyvin voivat lapsetkin paremmin. Äitinä haluan siis myös muistaa itseni, olla muutakin kuin aina vain se äiti ja antaa aikaa myös parisuhteelle.

Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on? Mitä pidätte tärkeänä? Millaisen kasvatuksen te olette saaneet kotoanne?

Multa toivottiin postausta siitä millaista on tulla nuorena vanhemmaksi. Mitä siinä on hyvää, mitä huonoa. Olenko kohdannut ennakkoluuloja tai muita vaikeuksia jotka korreloivat suoraan ikääni? Mitä nuori vanhempi tekee paremmin, mitä huonommin? Vai onko eri ikäisten vanhempien toimintatavoissa edes eroa? Mihinkään näistä kysymyksistä en tietenkään voi esittää mitään yksiselitteistä vastausta, kaikki mun mielipiteet ja näkemykset kun pohjaavat ainoastaan mun omiin kokemuksiini. Mutta mä oon yrittänyt pohtia tätä aihetta kuitenkin mahdollisimman laajasti ja miettiä myös muita nuoria äitejä kuin itseäni.

Mikä sitten on nuori äiti, tai kuka? Nuori äiti on ikänsä puolesta tavallaan väliinputoaja, johon ei välttämättä osata suhtautua. Nuori äiti kun ei ole enää teiniksi luokiteltava, mutta ei kuitenkaan keskivertoensisynnyttäjäkään. Usein nuoret äidit niputetaankin samaan kastiin teiniäitien kanssa, vaikka niin henkiset kuin aineellisetkin resurssit vanhemmaksi saattavat olla aivan eri luokkaa kuin vaikka yläkoulua lopettelevalla nuorella joka tulee raskaaksi. Mä en itse millään tavalla halua paheksua teiniäitejä, enkä missään nimessä voi sanoa että olisin muutaman lisäikävuoden takia jotakin muuta parempi äiti. Mutta silti koen loukkaavaksi sen että usein nuoret äidit perusvalmiuksiltaan rinnastetaan vielä teineihin. Tuskinpa kukaan teini-ikäinenkään haluaisi tulla rinnastetuksi 11-12 -vuotiaaseen varhaisteiniin tai vastaavasti vaikkapa keski-ikäinen eläkeikäiseen?

Ikä ei mun mielestä vanhemmuudessa loppupeleissä merkkaa mitään, vaan se millaiset valmiudet vanhemmaksi on muuten. Lisäksi ikä numeroina on erittäin häilyvä käsite, ei kukaan osaa sanoa tarkkaa ikää milloin joku muuttuu nuoresta aikuiseksi. Ihmisen lähtökohtiin olla vanhempi vaikuttavat monet muut tekijät paljon enemmän kuin itse ikä, kuten vaikkapa aiemmin elämässä koetut asiat, perhesuhteet, parisuhde, tukiverkko tai sen puuttuminen vain muutamia mainitakseni. Ja se millainen vanhempi joku lopulta on, ei mielestäni kuitenkaan riipu todellakaan ainoastaan siitä millaiset lähtökohdat on saanut, vaan kaikkein eniten ihmisen luonteesta. Kuka tahansa voi osoittaa toisten ennakkoluulot vääriksi ja olla aivan loistava vanhempi vaikka tilanne olisi mikä hyvänsä, ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa saattaa myös palaa loppuun.

Mulla on ollut omasta mielestäni hyvät lähtökohdat vanhemmuuteen. Rakastava avomies joka on tukenut alusta asti, huolehtiva äiti joka on aina valmis tulemaan avuksi jos vain pyydetään ja lisäksi mahdollisuus myös taloudellisesti tarjota Tiaralle ja tulevalle vauvalle kaikki tarvittava ja enemmänkin. Alusta asti olen myös tiennyt olevani henkisesti valmis äidiksi ja valmis siihen että lapsi muuttaa koko elämän. Silti niin monet tutut ja puolitutut ovat olleet ennakkoluuloisia mun kyvystä olla vanhempi, ihan vain siksi että olen myös elänyt normaalia nuoruutta enkä ole ollut mikään absolutisti tai seurustellut 12-vuotiaasta asti saman pojan kanssa.

Mulla on tämänhetkisenä koulutuspohjana ylioppilastutkinto ja keskenjääneet parturi-kampaajan opinnot. Suurimmat ennakkoluulot ainakin mun käsityksen mukaan nuorten vanhemmuudessa liittyvät koulutukseen – tai sen puutteeseen ja siihen että koulutuksen puute tarkoittaa automaattisesti huonoa taloudellista tilannetta johon ei ole hyvä tuoda lasta. Kuitenkin totuus on se että monet nuoret aikuiset tulevat oikein hyvinkin toimeen töitä tekemällä, vaikkei korkeakoulututkintoa vielä olisikaan takataskussa. Se ei myöskään tarkoita automaattisesti koulunkäynnin lopettamista, että tulee vanhemmaksi. Ainakin mulla on tarkoitus pyrkiä sinne korkeakouluun heti kun kuopus on tarpeeksi vanha, mutta siihen asti bloggaaminen riittää mulle sivutyöksi kotiäitiyden lisäksi oikein hyvin.

En missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö siis toisen asteenkin tutkinnolla pärjäisi elämässä ja vanhempana ihan mainiosti, mun urahaaveet vaan nykyisin vaatii sitä korkeakoulututkintoa ja siksi olen sinne pyrkimässä. Tiedän myös monta muuta opiskelevaa nuorta äitiä ja isää, eikä mielestäni ole lainkaan epätavallista että nuoret vanhemmat ovat urahaaveidensa suhteen kunnianhimoisia. Ainakin mulla äidiksi tuleminen on toiminut todellisena kunnianhimoboostina, ennen en ollut kovinkaan kiinnostunut suunnittelemaan tulevaisuutta pitkälle, mutta nykyään mulla on tarkat suunnitelmat ja tiedän että mä pystyn saavuttamaan mun haaveet kunhan teen tarpeeksi kovasti töitä.

Vanhemmaksi tuleminen kasvattaa ja opettaa vastuuta. Se opettaa rakastamista ja pyyteettömän rakkauden vastaanottamista. Vanhemmuus tuo mukanaan kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja ongelmanratkaisukykyä (niiden kaikkien miljoonien muiden upeiden asioiden lisäksi). Mulle äitiys on ollut maailman paras kasvattaja, ellen mä olisi äiti, musta ei välttämättä vieläkään olisi tullut mitään kovin järkevää enkä välttämättä olisi selvillä siitä mitä elämältä haluan.

Se, että monikaan ei usko nuorten hyvään vanhemmuuteen saattaa ruokkia jo entisestään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten äitien ja isien huonoa itsetuntoa vanhempina. Silloin on ehkä matalampi kynnys luovuttaa: ”en mä kuitenkaan onnistu, ei kukaan usko että muä pystyn tähän!”. Itse olen siitä onnekas, että en ole varsinaista paheksuntaa koskaan kohdannut esimerkiksi neuvolan taholta, mutta tiedän moniakin joita neuvolantädit eivät varmastikaan ole kohdelleet samantasoisesti vanhempien äitien kanssa ja ovat jopa avoimesti halveksuneet.

Toisaalta sen olen huomannut itsekin tässä kahden raskauden aikana, että nyt toista kertaa raskaanaollessani esimerkiksi äitiyspolilla mun huoli supisteluista otettiin paljon enemmän tosissaan nyt kuin Tiaraa odottaessani. Eli mahdollinen alentuva käytös nuorta kohtaan saattaa myös selittyä pelkästään sillä että on tulossa ensimmäistä kertaa vanhemmaksi eikä muka tiedä vielä mistään mitään. Mutta tämä taas ei sitten liity nuorena vanhemmaksi tulemiseen millään tavalla, vaan on jo ihan oma aiheensa.

Mä koen sen olleen ainoastaan positiivinen asia, että olen nuori. Silloin kun Tiara ei vielä nukkunut kokonaisia öitä ja oli pienempi, me jaksetttiin Oton kanssa hyvin. Toki välillä väsytti, mutta eiköhän kaikkia vanhempia väsytä joskus. Ja uskon että jaksan hyvin myös valvoa toisen vauvan kanssa, jos vauva ei nukukaan vaikka yhtä hyvin kuin isosiskonsa. Mä en tiedä johtuuko se nuoruudesta vaiko mun luonteestani, mutta koen olleeni vanhempana valveutunut ja innostunut selvittämään hyviä keinoja toimia kasvattajana. Mut ja mun ikätoverit on jo pienestä pitäen opetettu tiedonjanoisiksi ja me ollaan myös saatu hyvät valmiudet oppia etsimään sitä tietoa.

Me ollaan Oton kanssa suhteellisen nuoria vielä silloinkin kun Tiara ja pikkutyyppi saavuttavat täysi-ikäisyyden ja ainakin tilastojen valossa meillä on hyvät mahdollisuudet nähdä mahdollisesti vielä lapsenlapsenlapsienkin kasvu ja kehitys ainakin aikuisuuden kynnykselle asti. Mun mielestä se on ihana asia, ja vaikka en vielä osaa itseäni kuvitellakaan pullantuoksuisena mummona tai isomummona varsinkaan, tulen iloiseksi ajatellessani meidän mahdollisesti jonain päivänä suurta perhettä joka monessa polvessa juhlii vaikkapa meidän 50-vuotishääpäivää.

Mä en aio vedota kliseeseen siitä miten ennenkin on tultu  vanhemmiksi jo nuorena, jopa nuorempana kuin mitä itse olen koska se on fakta että ajat ovat muuttuneet, kasvatus on muuttunut ja nuoret ovat muuttuneet. Ennen ei ollut teini-ikää, vaan hypättiin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen. Nykyään kenenkään ei yleisesti ottaen edes oleteta olevan tai käyttäytyvän kuin aikuinen vielä parikymppisenä eikä parikymppisenä vanhemmaksi tuleminen enää ole normi kuten ennen, vaan paljon poikkeuksellisempaa. Se ei silti ole totta että nykyajan nuoret vanhemmat olisivat jotenkin huonompia kuin ikätoverinsa vuosikymmenten takaa, maailma vain on erilainen ja nuorilta odotetaan erilaisia asioita.

Mun mielestä olisi aika jättää vanhemmuuden ikärasismi jo pikkuhiljaa taka-alalle ja siirtyä arvioimaan ja arvostamaan ihmisiä mieluummin yksilöinä. Mä en ole loistava äiti siitä huolimatta että olen nuori äiti (kuten mulle usein toitotetaan), mutta en myöskään siksi että olen nuori äiti. Mä olen loistava äiti siksi että toimin aina niinkuin on parhaaksi mun lapsille ja tulen toimimaan tästä päivästä ikuisuuteen asti, olin sitten 21 -vuotias tai 71-vuotias.

Tämä on mun näkökulma nuoreen vanhemmuuteen, mikä on teidän?