Toivepostausideoita kysellessäni esiin nousi meidän lapsiluku, josta toivottiin postausta. Usein on aiemminkin kyselty että onko tämä nyt tässä oikeasti vai aiotaanko joskus vielä toivoa saavamme lisää perheenjäseniä. Mä en oo mitenkään peitellyt teksteissä sitä että kaksi mukulaa on meille juuri sopiva määrä tällä hetkellä, päinvastoin; olen kirjoittanut viimeisen vauvan syndroomasta ja siitä kuinka ikävöin synnyttämistä ja harmittelen kun en todennäköisesti sitä saa enää koskaan kokea. Nyt ajattelin vihdoin avata vähän laajemmin meidän ajatusmaailmaa tässä asiassa, miksi kaksi?

Se on varmaan sanomattakin selvää, että meidän toiveena oli useampi kuin yksi lapsi. toinen vauva sai luvan tulla silloin kun Tipa oli samanikäinen kuin Zelda nyt ja pian me jo odotettiinkin toista vauvaa. Alusta asti me oltiin sitä mieltä, että haluamme enemmän kuin vain yhden lapsen. Sille on monta syytä leikkikaveruudesta sisarussuhteen rikkauteen ja toisten huomioonottamiseen, mutta ehkä päällimmäisenä syynä se, että mä olen itse ainut lapsi. En koe kärsineeni siitä suoranaisesti, mutta silloin kun mun äiti sairastui vakavasti mun ollessa 14, mä jäin aivan yksin. Ei mulla ollut ketään muuta perheenjäsentä, kuin äiti, vaan olin sukulaisten huomassa silloin kun äiti makasi teho-osastolla, ja mietin että onko mulla kohta perhettä enää ollenkaan.

En halua että meidän lapsi joutuu koskaan tuntemaan olevansa niin yksin, kuin mä silloin tunsin. Ja nyt meillä onneksi on kaksi lasta. Vaikka mulle tai Otolle tapahtuisi mitä tahansa ikinä, niin tytöillä on kuitenkin toisensa, ja se on uskomattoman huojentavaa. Ei sillä että me oltaisiin täältä Oton kanssa lähdössä edes kulumalla, mutta näin vanhempana sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tytöillä on toisensa.

Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.

Kuten taannoin kirjoitin, nyt on opiskelun ja korkealle tähtäämisen aika, ja tässä yhtälössä ei ole tilaa taas uudelle raskaudelle ja vauvavuodelle. Mulla on kovat tavoitteet niin uran kuin opintojenkin suhteen, ja halu päästä opiskelemaan ja kehittymään päihittää 100-0 telkkarin vauvaohjelmia katsellessa iskevän hetkellisen mitä jos sittenkin -fiiliksen. Se että mä aion keskittyä nyt opiskeluun ja uraan, ei tietenkään poissulje itsessään sitä vaihtoehtoa että joskus tulevaisuudessa pyöräyttäisimme iltatähden.

Moni onkin kysellyt, miksi emme haluaisi kolmatta lasta vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään se ei ole täysin poissuljettua, etteikö meille vielä joskus voisi tulla kolmatta lasta, mutta ainakin tällä hetkellä – viimeiseen hengenvetoon asti kahteen vauvavuoteen kaikkensa panostaneena, ajatus kaiken alusta aloittamisesta siinä vaiheessa kun molemmat tytöt ovat alakoulussa ei houkuttele sitten yhtään. Miksi aloittaa sama vaipparumba alusta kun vihdoin elämä alkaa taas olla vapaampaa ja helpompaa?

Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.

Tunneperäisten syiden lisäksi on tietenkin vielä ne järkisyyt sille miksi kaksi on sopiva määrä. Helsingissä on kallista asua, ja me ollaan jo nyt aika pian suuremman asunnon tarpeessa, sillä mun blogijutut (ja tulevat opiskelujutut) valtaavat alaa sen verran että niille olisi hyvä olla ihan oma huoneensa. Tytötkin tarvitsevat jossain vaiheessa omat huoneet, ja jos meidän nelihenkinen perheemme veisi jo neljä makuuhuonetta, niin useamman lapsen kanssa meille iskisi jo suunnilleen oman kartanon tarve aika pian. Me haluamme asua tilavasti, turvallisella, kauniilla ja lapsiperheystävällisellä asuinalueella, palveluiden läheisyydessä, mutta 6H+K:ta ei meilläkään olisi sellaisilta alueilta mahdollista ostaa Helsingin hintatasolla, ainakaan vielä useampaan vuoteen.

Lisäksi mun molempien tyttöjen odotusajat ovat sisältäneet dramaattisia käänteitä, vuodelepoa ja loputtomasti piinaavia ajatuksia siitä syntyykö vauva ennenaikaisena, ja jos syntyy niin kuinka aikaisin. Tiara syntyi viikolla 35+6, sillä kahden viikon vuodelepo pitkitti synnytyksen käynnistymistä ja kerkesin saada keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Zeldan odotusaikana jouduinkin sitten vuodelepoon jo viikolla 26, ja viime kevät vuodelevossa, täysin toisten armoilla oli mun elämän rankinta aikaa. En halua enää koskaan kokea sitä stressiä ja hätää, joka kestää monta viikkoa, kun ei saa tehdä mitään ja jatkuvasti vain miettii että kuinka hyvät mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä jos hän syntyisi viikolla 27 tai 31.

Aika tunnetusti kultaa muistoja, mutta onnekseni mulla on aina tämä blogi, mistä voin käydä vauvakuumeen iskiessä lukemassa viime kevään rankoista kuukausista, tai Zeldan vartin pätkissä nukkumista öistä kirjoitettuja postauksia, ja muistaa että meillä on tässä ja nyt kaikki mitä me tarvitaan. Vielä se kuume ei ole iskenyt, mutta jos se vielä joskus nostaa päätään, on hyvä pitää nämä asiat mielessä.

Mikä on teidän ihanne lapsilukunne? Miksi?

Ajattelin  tarttua nyt ensimmäiseen postaustoiveeseen näin sunnuntain kunniaksi, ja kirjoittaa vähän kasvatuksesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta nyt on luvassa katsausta siihen, miten kasvatus on muuttunut, kun tytöt ovat kasvaneet isommaksi. Oli muuten hauskaa huomata, että kirjoitin aiheesta viimeksi melkein päivälleen tasan vuosi sitten. Viimeksi kirjoittaessani keskityin aikalailla niihin suuriin kasvatuslinjauksiin, mutta nyt aion kertoa siitä miten meillä kasvatusta toteutetaan ihan tavallisessa arjessa.

Mä olen joskus videopostauksia tyttöjen kanssa kuvatessani saanut kritiikkiä siitä, että suhtaudun liian rennosti esimerkiksi siihen, jos Tiara lääppii vaikkapa kameraa tai tekee jotain muuta epäsopivaa. Videoilla olen käyttänyt samoja periaatteita, kuin käytän kotonakin. Rauhallista puhetta ennemmin kuin huutamista. Meillä kielletään kyllä tarvittaessa, ja sanotaan tiukastikin, mutta huutaminen on asia numero yksi, jota ehdottomasti pyrin välttämään aina, ja kaikessa.

Kieltäminen on kokeilunhaluisten pikkutyyppien kanssa arkipäivää, ja pakollinen juttu, mutta turhista asioista ei haluta kieltää. Turhilla asioilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka saattavat vähän ärsyttää meitä aikuisia, mutta joista ei oikeasti ole minkäänlaista haittaa. Esimerkiksi leivän paloittelu pieniksi palasiksi ja niiden järjestäminen riviin ennen syömistä, voi tuntua ärsyttävältä ja hitaalta, mutta tavallisena kotipäivänä kun ei ole kiire, mitä se oikeasti haittaa? Tai jos lapsi haluaa syödä aamupalansa joskus (paino sanalla joskus, ei jokapäivä) katsellen sohvalla samalla Pikkukakkosta, onko se niin vakavaa? No ei ole. Asiat joista selviää pienellä imuroinnilla, eivät mielestäni ole kieltämisen ja pahan mielen arvoisia.

Mitä meillä sitten kielletään? Toisten satuttamiseen meillä on ehdoton nollatoleranssi. Missään tilanteessa, toista ei saa lyödä, potkia, töniä, tai satuttaa muuten, ikinä. Tässä asiassa me ollaan tiukkoja,  ja toisen satuttamisesta seuraa poikkeuksetta jäähy. Alussa kun Zelda alkoi liikkumaan enemmän, ja Tiara koki kaksivuotiaan uhmallaan ja tarmollaan, että sisko ikävästi pilaa kaikki hänen leikkinsä, saattoi harmitus joskus johtaa siihen että Tiara yritti vaikkapa työntää Zeldaa pois leikistä, tai ottaa lelun kovakouraisesti pikkusiskonsa kädestä. Me suhtauduttiin kuitenkin alusta asti sellaiseen käytökseen tiukasti, ja nykyään nuo tilanteet ovat vähentyneet huomattavasti, vaikka tietysti edelleen aina joskus uhma iskee, mutta silloin mennään jäähylle, keskustellaan siitä mitä on tehty väärin, ja sen jälkeen pyydetään anteeksi.

Muuten me mennään uhmatuhmailuiden kanssa aikalailla tilanteen mukaan. Jäähyt eivät ole meillä mikään jokapäiväinen juttu, joita annetaan helposti, vaan yleensä uhmahetkillä keskustellaan tapahtuneesta rauhallisesti ja  yritetään puolin ja toisin ymmärtää uhman syy, sekä pyydetään anteeksi jos tarvetta on. Jos vaikka Tiara kieltäytyy pukemasta ulkovaatteita päälle, niin selitän että ei voi lähteä ulos kylmään ilman talvivaatteita, tai voi tulla kipeäksi. Se yleensä riittää, mutta jos ei riitä niin sitten kysyn Tiaralta, että mikä ulkovaatteissa harmittaa, miksi hän ei halua pukea niitä päälle, ja silloin Tiaralla on yleensä joku syy käytökselleen, esimerkiksi lapaset joihin on unohtunut pesulappu ja ne tuntuvat inhottavalta, tai muuta vastaavaa. Tiaran kanssa ollaan päästy helpolla ainakin tähän asti, sillä yleensä melkein aina uhmalle löytyy jokin syy, jonka selvittyä tilanne on helppo purkaa.

Anteeksipyytämisen taito, on varmaan yksi tärkeimpiä taitoja joita ihminen oppii. Tiara on osannut pyytää anteeksi jo aika pitkään, vuoden verran suunnilleen, eikä ole tainnut koskaan taidon opittuaan kieltäytyä pyytämästä anteeksi, kun on tehnyt jotain väärää. Vaikka 2,5-vuotiaalla ei olekaan vielä lähellekään sellaista empatiakykyä kuin vaikka kahdeksanvuotiaalla, aikuisesta puhumattakaan, osaa Tiarakin pyytää vilpittömästi anteeksi ja halata päälle. Me pyritään opettamaan empatiakykyä Tiaralle sillä, että kerrotaan aina miltä toisesta tuntuu, kun Tiara on tehnyt jotain (niin hyvässä kuin pahassakin). ”Teit äidin tosi iloiseksi kun keräsit legot ihan itse, hienoa Tiara!” ”Siskoa harmittaa kun otit lelun sen kädestä.”

Olen pitänyt tunteiden sanoittamista tärkeänä, ja yrittänyt muistaa tehdä sitä mahdollisimman usein. Nykyään Tiara osaakin aika sujuvasti kertoa milloin on iloinen, milloin kiukuttaa, milloin harmittaa, milloin itkettää tai milloin on hauskaa (ja lukuisia muita tunnesanoja). Mä kerron lisää Tiaran puheenkehityksestä ja sosiaalisista taidoista 2,5v -postauksessa, sillä tässä postauksessa oli kuitenkin pointtina ne kasvatukselliset asiat eikä se mitä Tipa osaa. Tunteiden sanoittaminen on keino lapselle itselleen oppia tunnistamaan omia tunteitaan, ja hallitsemaan niitä, ja ainakin mun mielestä, mitä enemmän Tiara oppii tunnistamaan tunteitaan ja kertomaan niistä, sitä vähemmän meillä esiintyy ”turhaa” kiukuttelua.

Mä vältän puheessa määrittelemästä meidän lapsia, en koskaan sano tytöille että ”Oletpa sinä tuhma” tai ”Oletpa sinä kiltti”. Tytöt on aina rakkaita, ihania, kilttejä ja tärkeitä, myös sillä kaikkein kiukkuisimmalla hetkellä, eivät tuhmia. Käytös voi kuitenkin olla tuhmaa, silloin pyrin korostamaan sitä että teko oli väärin, sanomalla esimerkiksi että ”se oli väärin tehty, koska…”. Tytöt ansaitsevat tuntea itsensä ehdoitta rakastetuksi, enkä halua että he koskaan miettivät että olisivat jotenkin huonoja tai tuhmia meidän silmissä, vaikka olisivatkin käyttäytyneet typerästi.

Yleisesti ottaen mulla on kasvatukseen sama lähestymistapa, kuin kaikkeen muuhunkin: positiivinen ja rento asenne. Lähden aina mieluummin liikkeelle niistä hyvistä asioista, ja en säästele kehuja koskaan silloin kun niille on pientäkään aihetta. Mä uskon että hyvällä saa aikaan enemmän hyvää, kuin pahalla. Ainakin toistaiseksi olen saanut olla ylpeä molemmista tytöistä, jotka osaavat hyvät käytöstavat niin kotona kuin kaverin luona tai ravintolassakin. Toisten huomioon ottaminen on tärkeää, ja sitä haluan opettaa erityisesti. Mun mielestä myös hyvät käytöstavat esittäytymisineen, kiitoksineen ja tervehdyksineen ovat turhan aliarvostettuja nykyään, ja toivon että meidän tytöt ainakin osaavat käyttäytyä vaikka joku muu ei osaisikaan.

Kaikkein tärkeintä kasvatuksessa ainakin mun mielestä, on se että on lapsille läsnä. Mä luin jokin aika sitten jostain iltapäivälehdestä tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa aikuisilla riittää keskimäärin 15 minuuttia 100% läsnäoloa päivässä kouluikäisille lapsilleen. Mä järkytyin! Viisitoista minuuttia ei ole mitään, ja siinä ajassa lapsen kuuluisi saada kerrottua vanhemmilleen kaikesta, mitä mielessä liikkuu tai siitä miten koulupäivä on sujunut! Sen artikkelin luettuani mä tein päätöksen, että mulla on jokaikinen päivä aikaa kuunnella mun lapsia, niin että he saavat oikeasti kertoa omista asioistaan.

Tiara on jo nyt niin kova puhumaan, että jos ei joka ilta ennen nukkumaanmenoa vielä kerran käytäisi päivän tapahtumia perusteellisesti läpi rauhassa jutellen, ei nukahtamisesta tulisi mitään kun Tipa hölpöttäisi tapahtumia itsekseen tuntitolkulla. Mun mielestä on ihana tapa vielä ennen nukkumaan rauhoittumista jutella rauhassa, halia ja sanoa että rakastaa. Läsnäolo ei ole todellakaan sama, kuin olla paikalla. Joskus huomaan itsekin ajattelevani blogijuttuja, selaavani sähköposteja tai muita silloin kun leikin vaikka Tiaran kanssa legoilla, vaikka pitäisi vain heittäytyä siihen hetkeen ja leikkiä täysillä lapsen kanssa.

Tämä on kuitenkin asia johon yritän panostaa, ja olen viimeaikoina jättänyt puhelimen aina leikkimään mennessäni toiseen huoneeseen ja keskittynyt siihen mitä ollaan tekemässä. Tuloksena on ollut hienoja legolinnoja, Barbien kenkäkauppa ja monta hienoa väritystehtävää, sekä hyvä mieli sekä äidille että tyttärelle. Kun jaksaa keskittyä leikkiin rauhassa, on helpompi saada leikin jälkeen itselleen rauhallinen hetki vaikka kahvin ja niiden sähköpostien parissa lapsen leikkiessä tyytyväisenä itsekseen, kun on saanut kaipaamaansa huomiota tarpeeksi.

Huh, tulipa pitkä teksti. Meidän kasvatus pähkinänkuoressa sisältää paljon rakkautta, turvalliset rajat, toisten huomioonottamista, läsnäoloa ja tunteiden näyttämistä. Toivon että niillä pääsee pitkälle!

Miten teillä kasvatetaan? Käytättekö jäähyjä tai muita rangaistuksia? Miten selviätte uhmatuhmailuista?

Tiaran asu: Haalari Mini Rodini / Pipo Huttelihut (saatu MiniMintistä) / Nilkkurit ZARA

Me vietettiin eilen aivan ihanaa perjantaipäivää tyttöjen ja naapurin Oonan kanssa monta tuntia ulkoillen! Ensin käytiin puistossa pari tuntia, sitten pyörähdettiin postissa hakemassa paketti ja sen jälkeen tehtiin vielä pitkä kävelylenkki jonka aikana Tipakin simahti päiväunille. Zelda nukkui koko ulkoilureissun ajan, eli varmaan elämänsä pisimmät päiväunet jotka olivat kestoltaan kolme ja puoli tuntia! Tiara nukkui useinkin pienenä noin pitkiä unosia mutta Zeldalta tämä on aivan huikea suoritus, mä kun olen jo tottunut niihin 45min mittaisiin pikku uniin joita tyyppi vetää yleensä jos hyvä tuuri käy.

Zeldalla taisi myös muutenkin olla eilen joku tilapäinen mielenhäiriö kun yleensä klo 22 nukahtava neiti sammahti jo kello 20.30 eli samaan aikaan kuin isosiskonsa ja me saatiin ensimmäistä kertaa viiteen ja puoleen kuukauteen siitä asti omaa vapaata aikaa niin että molemmat tytöt nukkuivat heräilemättä. Mun olo on uudestisyntynyt! Ja nyt en enää lepsuile vaan Zeldakin saa alkaa menemään ihmisten aikoihin nukkumaan ihan joka ilta. Fiilis oli aivan mieletön kun sai pitkästä aikaa omassa kodissa rentoutua ja lukea vähän uutta Cosmoa, syödä edellisenpäivän kanasalaatinjämiä ja kyhnöttää Oton kainalossa ilman pienintäkään häiriötekijää.

Päivän asu / Takki TopShop / Farkut DrDenim / Kaulahuivi Seppälä / Laukku Michael Kors / Kengät Dinsko

Mua harmittaa että en varmaan kovin kauan tarkene enää tuolla Topshopin ihanuus-camotakilla, kun nuo hihat päästävät kaiken tuulen läpi. Tänäänkin oli lämmin neule alla ja sen kanssa tarkenin kun ei pahemmin tuullut, mutta tuulisempina päivinä tulee kyllä hytistyä. Äkkiä se syksy sitten tuli! Onneksi mulla on vielä muitakin syys- ja talvitakkeja varastossa kylmempien kelejen varalle, vaikka kyllä himottaisi uusi talvitakki ostaa kun viimeksi olen ostanut ainoastaan jättikokoisen parkatakin viime vuonna jotta se mahtuisi raskausmasun kanssa koko talven ja nyt kun kokeilin sitä niin mähän hukun siihen takkiin! En vain ole sattunut löytämään vielä mistään sellaista takkia mikä olisi kolahtanut, kun en edes oikein tiedä mitä etsin. Mutta luotan siihen että täydellinen takki kyllä tulee vielä jossain vastaan!

Loppuun vielä kuvia meidän ihanasta, mietteliäästä, pikku Zelda-neidistä joka ottaa ihan hurjia kasvuspurtteja eteenpäin kokoajan! Kuten mä eilen kirjoitinkin blogin FB-sivuilla niin on meillä vaan maailman ihanimmat tytöt enkä voisi olla ylpeämpi äiti. Nyt mä lähden näiden ihanien tyttöjen kanssa ulkoilemaan!

Ihanaa viikonloppua kaikille ♥♥

PS: Kommentoinnin suhteen otan taas käyttöön nollatoleranssin. Sen saa aina huomata kun päästää yhdenkin epäasiallisen kommentin läpi, että se ei koskaan jää siihen. Mua henkilökohtaisesti ei turhanpäiväisellä napinalla voi satuttaa, mutta kyllä se on teitä ihania lukijoita kohtaan väärin että kommenttiboxin ilmapiiri on jostain pyllyn perukoilta. Eli siis jos sinulla on negatiivista sanottavaa niin kiinnitäthän jatkossa huomiota siihen miten asian ilmaiset, sillä yksikään asiaton kommentti ei tule pääsemään läpi. Kiitos!

Multa toivottiin mielipidepostausta vanhempien päihteidenkäytöstä ja hetken mietittyäni mä ajattelin nostaa kissan pöydälle. Tämä on aihe joka aivan takuuvarmasti jakaa mielipiteitä! Mun täytyy tunnustaa teille että tämän postauksen kirjoittaminen oli ehkä hankalin aihe mistä olen koskaan kirjoittanut. Ensimmäisiä tunteita mussa itsessäni herättivät jo itse postaustoiveet, jotka käsittelivät ”äitien tupakointia/äitien alkoholinkäyttöä”. Miksi tosiaan ainoastaan äitien päihteidenkäyttö pitäisi nostaa tapetille, mutta isit saisivat sauhutella ja dokailla aivan rauhassa ilman pienintäkään paheksuntaa?

Mun mielestä molempia vanhempia kuuluu kohdella tasaveroisesti ja siksi kirjoitan tämän tekstin koskien molempia vanhempia eikä vain äitejä, vaikka tietysti äideillä on joitakin tekijöitä jotka tekevät äitien päihteidenkäytöstä vaarallisempaa tiettyinä aikoina kuten raskaus ja imetys. Raskausaikana mulle ainakin oli päivänselvää että en polta yhtäkään savuketta enkä juo pisaraakaan alkoholia. Mä en uskaltanut edes yhtä pientäkään huikkaa maistaa esimerkiksi kaverin uutuussiideristä, vaikka tiedän ettei se yksi huikka varmasti olisi mitään haitannutkaan. Tiedän että jos olisin maistanut pienenkin huikan ja vauvalle olisi raskausaikana tapahtunut jotakin niin olisin syyttänyt siitä itseäni vaikkei se alkoholin maistamiseen olisi liittynytkään.

Se on fakta että päihteet eivät kuulu raskausaikaan. Mä en paheksu äitejä jotka tupakoivat raskausaikana koska ei ole mun asiani paheksua sitä miten muut toimivat, mutta itse en koskaan voisi toimia niin. Kun tiedän tupakoinnin vaarat, en koskaan haluaisi altistaa omia lapsiani niille. Mäkin olen tupakoinut nuorena vaikka se inhottava tapa onkin, mutta lopetin heti tultuani raskaaksi. Mun mielestä on myös erittäin kunnioitettavaa jos isä ryhtyy äidin tueksi raskausaikana ja lopettaa myös tupakoinnin, se helpottaa äidin lopettamista tosi paljon.

Raskausaikoina vältin oman tupakoinnin lisäksi myös passiivista tupakointia. Mun mielestä oli ihanaa että myös mun kaverit osasivat ottaa mut tosi hyvin huomioon ja välttää tupakointia mun seurassa silloin kun kannoin meidän mukuloita mahassani. Passiivinen tupakointi on melkeinpä yhtä vaarallista kuin se että itse tupakoisi, joten on tärkeää pitää huolta siitä ettei altistu myöskään sille. Sama juttu tupakan kuin alkoholinkin kanssa, jos lapsille olisi sattunut jotakin raskausaikana ja olisin itse tupakoinut  – en koskaan olisi voinut antaa sitä itselleni anteeksi. Koska mulla oli mahdollisuus tarjota mun lapsille turvalliset ja terveelliset yhdeksän kuukautta mun masussa, mä tarjosin ne ilomielin.

Myös imetysaikana päihteidenkäyttöä on rajoitettava. Neuvolan ohjeistuksen mukaan alkoholia saisi juoda yhden pienen annoksen silloin tällöin imetysaikana kunhan pitää pari tuntia taukoa imetyksessä, eli se annos olisi hyvä juoda juuri imetyksen jälkeen. Myöskään tupakointia ei suositella imetysaikana koska haitalliset aineet erittyvät myös rintamaitoon. Tupakointi myös lisää kätkytkuolemariskiä jos vauva nukkuu tupakoivan vanhemman vieressä. Mä oon pari kertaa juonut juurikin jossain juhlatilanteessa sen muutaman senttilitran kuoharia ihan hyvällä omallatunnolla ja imettänyt sitten parin tunnin päästä. Olen myös käynyt juhlimassa kerran kun kaasoni ja rakas ystäväni Emmis oli täällä käymässä Rovaniemeltä. Silloin pumppasin maitoa valmiiksi, jätin Zeldan Oton hellään huomaan ja join muutaman annoksen alkoholia. Ja mulla oli super kivaa!

Imetys on sitovaa, imetysaikana en itse ainakaan uskalla enkä halua käydä usein juhlimassa. Kerran olen siis käynyt ja seuraavan kerran menen varmaan omilla synttäreilläni, syyskuussa. En halua että maidontuotanto häiriintyy tauoista. En kuitenkaan koe että siinä on mitään pahaa jos käy silloin tällöin pitämässä hauskaa ystävien kanssa, juo muutaman annoksen alkoholia ja palaa virkistyneenä takaisin kun on saanut tanssittua ja purettua stressiä. On niitä varmasti parempiakin keinoja purkaa stressiä, mutta myös huonompia.

Mun mielestäni lapsi ei ole hoidossa silloin kun hän on toisen vanhempansa kanssa, joten sille kuinka usein äiti tai isä saa käydä omien kavereidensa kanssa juhlimassa ei mun mielestä ole lasten kannalta mitään tarkkaa rajaa. Siinä taas on eroja mikä on vanhemmilta toisiaan kohtaan reilua. Mun mielestä ei olisi reilua juosta joka viikko juhlimassa ja jättää lapsia Otolle, eikä se olisi reilua mua kohtaan jos Otto toimisi niin. Lapset sen sijaan eivät tietäisi missä mä olen – sama kai se on lasten kannalta käykö äiti tai isä töissä, juhlimassa vai koiranäyttelyssä toisella paikkakunnalla.

Me ei olla käyty nyt vuoteen yhdessä juhlimassa Oton kanssa, koska ensin olin raskaana ja nyt Zelda on vielä niin pieni etten ole raaskinut jättää häntä hoitoon. Sitten kun tulee aika että me lähdetään joskus juhlimaan yhdessä, Zelda ja Tiara jäävät kotiin ja hoitaja (luultavasti mun äiti) tulee meille heitä hoitamaan. Kotona Zeldalla on varmasti turvallisempi olo olla ensi kertaa hoidossa kun hän on tutussa ympäristössä ja täältä löytyy kaikki tarpeellinen helposti. Tiara on ollut kerran yökylässä 9kk iässä ja muuten hän on ollut aina kotona jos me ollaan lähdetty Oton kanssa käymään jossain. Pienten lasten kanssa mun mielestä hoitokuviot on helpointa järjestää näin ja itsestäkään ei tunnu niin pahalta jättää lasta kun tietää että hän on kotona eikä ole yötä poissa. En kuitenkaan missään nimessä sano että vauvoja tai pikkulapsia ei saisi viedä yöhoitoon muualle, enkä todellakaan usko että se aiheuttaa mitään traumoja että vie hoitoon.

Sitten kun en enää imetä on juhlimaan lähteminen helpompaa, mutta en usko että silloinkaan kovin usein käyn juhlimassa. Vaikka mä en sitten toimikaan enää lapseni ruuanlähteenä, en aio muuttua bile-eläimeksi joka käy krebaamassa ainakin joka keskiviikko, perjantai ja lauantai. Mä oon juhlinut ihan tarpeeksi jo silloin kun ei vielä ollut lapsia, eikä se enää jaksa innostaa samalla tavalla. Joskus varmasti tulee sellainen tunne että olisi ihan mahtavaa käydä tanssimassa jalat kipeiksi ja juomassa pari mojitoa ja silloin voin ihan hyvin mennä, mutta yleensä mukavuudenhalu vie voiton ja istun mieluummin iltaa kotona Oton kainalossa, käyn saunassa ja syön hyvää ruokaa.

Saunasta pääsenkin luontevasti aiheeseen nimeltä saunasiiderit! Saunasiideri, saunakalja, saunalonkero, saunamikävaan on juoma jota mä en koskaan ole oppinut juomaan. Mä oon joskus ostanut itselleni saunasiiderin mutta ne on aina jääneet kaappiin lojumaan ja menneet joko pilalle tai sitten Otto on juonut ne pois. Vaikka kaupassa tuntuu joskus että ”Hei tätä olis kiva maistaa illalla saunassa” niin sitten mä kuitenkin vaan unohdan sen juoman jääkaappiin kun kotona ei käy mielessäkään. Oon näiden vuosien aikana oppinut että mun ei kannata saunajuomia ostaa kun Cokis ajaa saman asian oikein hyvin. En siis näe saunajuomissa mitään pahaa mutta en tiedä miksi ne eivät vain kolahda mulle!

Mä en myöskään tykkää alkoholista ruokajuomana vaikka Oton mielestä oluella on joihinkin ruokiin pyhä yhteys. Mua ei muiden ruokajuomat kiinnosta mutta itse suosin vettä ja maistelen mieluummin ruoan makua. Mun mielestä se on kuitenkin ihan hyvä että vanhemmat joskus juovat vaikkapa viiniä tai sitä olutta ruokajuomana, näin juuri lapsetkin oppivat näkemään sitä kohtuukäyttöä eikä alkoholista tule sellaista mörköä joka kiinnostaa siksi että sitä ei koskaan näe omassa kodissa. Ehkä mäkin joskus lämpeän uudestaan viinille vaikka nykyään mua ällöttää jo pelkkä ajatuskin, nuorena tuli lipitettyä viiniäkin mutta raskausaikojen pitkien alkoholitaukojen jälkeen mä en hirveästi tykkää minkään alkoholin mausta, mikä on varmaan se suurin syy sille että en juo kovin usein.

Mä oon itse ollut  muksuna monta kertaa ystävien tai suvun kesken illanistujaisissa joissa aikuiset ovat ottaneet alkoholia ja lapset ovat leikkineet ja pyörineet siinä sivussa. Koskaan ei mulle jäänyt pelkoa tai pahaa mieltä tällaisista juhlista enkä näe niissä mitään pahaa. Kaikki osasivat juoda nätisti ja pitää huolen itsensä lisäksi myös lapsistaan. Mun mielestä myös lasten seurassa saa ottaa alkoholia, kunhan muistaa kohtuuden eikä vedä räkäkännejä. Ja lasten seurassa on eri asia kuin vauvojen seurassa, vauvaa en ikinä käsittelisi edes siinä pienessä kahden siiderin hiprakassa eli se yksi annos on ainakin mulle ihan ehdoton maksimi.

Joillakin yksi, kaksi tai kolmekaan annosta ei tunnu missään ja toisilla tuntuu heti. Mun mielestä lasten kanssa hyvä ohjenuora on se että illanistujaisissa sun muissa olisi aina vähintään yksi aikuinen joka on ajokunnossa, eli juonut maksimissaan yhden annoksen alkoholia. Vaikka meillä ei autoa olekaan on ajokunto mun mielestä hyvä raja: jos kykenet turvallisesti ajamaan autoa, kykenet myös huolehtimaan lapsista. Eli teoreettisesti ajatellen, jos me nyt pidettäisiin illanistujaiset joissa on lapsia mukana – jompikumpi meistä vanhemmista joisi vain yhden annoksen tai ei ollenkaan. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu –  joku lapsista voi vaikka sairastua ja tarvita lääkärihoitoa – ja siksi mun mielestä aina on ehdottomasti oltava selvä aikuinen joka lapsen voi viedä lääkäriin.

 Vanhempien päihteidenkäyttö on todella tunteita herättävä aihe. Kaikki vanhemmat toimivat näissä asioissa omalla tavallaan niinkuin omille lapsilleen ja itselleen parhaaksi näkevät ja kaikilla löytyy jokin mielipide aiheesta. Olit sitten isä tai äiti, absolutisti tai alkoholisti – aina löytyy niitä joiden mielestä toimit väärin. Uskokaa mua, absolutistiakin voidaan morkata siitä että hän ei näytä kohtuukäytön mallia – ja isää siitä että hän on tylsimys kun ei lähde juhlimaan joka viikko. Tärkeintä on kuitenkin se että rakastaa lapsiaan ja pitää heistä hyvää huolta!

Tämä on meidän perheen tyyli, Mitenkäs teillä?

Perinteiset ”eiaikaoikeestivoikuluanäinnopeesti” -kliseepäivittelyt tähän alkuun, taas kerran sitä oikeasti sai aamulla kalenteria vilkaistessa järkyttyä siitä miten äkkiä ne päivät ja viikot kuluvat ja vastasyntynyt onkin yhtäkkiä kuukauden ikäinen. Kuukauden ikäinen on pieni, suorastaan minimaalisen pieni, mutta silti jo ihan eri juttu kun se pieni ruttunaama jonka synnytyssalissa sain syliini. Kuukauden ikäinen osaa jo tuijottaa suoraan silmiin niin ihanasti että meinaa itku tulla ja tekisi mieli vain rutistaa toista sylissä eikä päästää ikinä pois.

Kuukauden ikäinen on jo tuonut esiin omaa luonnettaan. Meidän tyyppi on rauhallinen, pohdiskeleva neiti joka hereillä ollessaan katselee suurilla tummilla silmillään mielellään äidin, isin tai siskon kasvoja tai mieluusti myös olkkarin mustavalkoisia Vallilan Kamera-verhoja. Meidän pikkuinen on kova ääntelemään, hän ähisee ja tuhisee tosi paljon – mutta itkee hyvin harvoin. Joskus ähinän seassa kuuluu jo pientä kujerrusta tai jokellusta, sellaista että sen kuuluessa vilkaistaan Oton kanssa toisiamme ”mä en kestä miten meillä voi olla noin ihana lapsi” -katseella. Ensimmäistä tarkoituksellista hymyä mä vielä odottelen, Otto on sellaisen jo saanut osakseen! Tahattomia ylisöpöjä hymyjä taas saa todistaa ihan jatkuvasti.

Vauva on kova syömään ja kova nukkumaan, hereilläolo on vielä aika harvassa. Vauva herää aamuisin seitsemän aikoihin syömään, jonka jälkeen hän jatkaa uniaan yhdeksään tai kymmeneen jolloin taas syödään. Sitten hän yleensä nukkuu vaunuissa kolmen-neljän tunnin päiväunet kun ollaan ulkoilemassa Tiaran kanssa puistossa ja puistoreissun jälkeen vauva taas syö. Iltapäivisin vauva viihtyy hereillä syönnin jälkeen yleensä puolesta tunnista tuntiin jonka jälkeen hän taas nukkuu pari tuntia – syö ja nukkuu sen aikaa että käväistään kaupassa. Kauppareissun jälkeen vauva syö ja nukkuu n. tunnin pikku-unet ja sitten illalla hän viihtyykin rinnalla vähän tiheämmin, yleensä syö 20.00-23.00 välillä montakin kertaa ja tykkää nukkua mun masun päällä aina syöntien välissä. Yhdeltätoista hän syö vielä kunnolla kerran ja sitten onkin aika mennä nukkumaan. Yöllä hän herää vaihtelevasti yleensä 04.00-05.00 syömään ja sitten seuraavan kerran taas aamuseitsemän aikoihin.

Vauva ei pienistä hermostu vaan ottaa aika lungisti niin vaipan- kuin vaatteidenkin vaihdot, asennon vaihdot imettäessä ja oikeastaan kaiken mitä kuvitella saattaa. Silmien putsauksesta hän ei tykkää, mutta kukapa tykkäisi kun silmää pyyhitään yhtäkkiä jollain märällä? Niin ja se kaikkein tärkein sanottava, vauva on ihana, kultainen, rakas ja niin meidän kuin olla ja voi.