AKKAVALTA – eli tänään äänessä Otto

Niin se aika vaan menee menojaan. Lämpimät kesäillat ja grillissä paistuvat herkut ovat pikkuhiljaa vaihtuneet lisääntyneisiin vaatekerroksiin ja uunissa muhiviin patoihin. Duunikin on alkanut vaivihkaa muistuttamaan olemassaolostaan, vaikkakin toistaiseksi vain tiimi-illan merkeissä. Itse töihin paluuseen on onneksi aikaa vielä venyneen kesäloman verran.

Siihen asti ehdin nauttimaan vielä arjesta koti-isänä, ja valitettavasti myös kipeästä ranteesta ja jännetulehduksesta. Jatkuvasti joka paikkaan konttaava teletappi ja siihen kaveriksi lätkäisty lattiaremontin toinen osa ovat tehneet tehtävänsä. Ja koska lääkärin määräämät lepo ja mestareiden liiga eivät nyt ihan ole minun kuppi teetä, olen tyytynyt vaihtamaan vaipat toisella kädellä.

Mutta mitä muuta tästä ajasta on jäänyt käteen (höhö), kuin kipua? Aikalailla juuri sitä mitä odotinkin, hyvällä tavalla. Kesälomien päätyttyä ja lasten palattua varhaiskasvatuksen pariin, on meillä arki palautunut juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin. Sillä aikaa kun Iina tekee töitä, leikitään me Novan kanssa, luetaan kirjoja, laitetaan ruokaa, siivotaan ja käydään vaunulenkeillä. Välillä hypätään jopa autoon ja käydään kaupassa, tai miksei vaikka Ikeassa. Ihan sitä normaalia vauva-arkea jota monet muutkin elävät.

Siksi en ajatellut sen tarkemmin alkaa käymään läpi, että mitä meidän päiviimme kuuluu. Minä kun en tehnyt mitään maailmaa mullistavaa. Katson vain että lapsi saa ruokaa, lepoa ja virikkeitä. Voisin vaikka vannoa, että Iinalla on huomattavasti kattavammat kokoelmat tekstejä mitä lapsenhoitoon tulee, ja vaikka kertaus on opintojen äiti, on turha toisto turhaa toistoa.

Parasta vanhempainvapaalla

Parasta on kuitenkin ollut saada olla tuollaiselle alle vuoden ikäiselle metrimakelle se tuki ja turva, joka Iina on kahden aikaisemman lapsen kohdalla enemmän ollut. Tissiä lukuunottamatta minä olen, yllättäen, ollut se jonka kanssa kuopus on viettänyt eniten aikaa, ja sen kyllä huomaa. Hän osoittaa ihan eri tavalla hellyyttä minua kohtaan, kuin kaksi aikaisempaa mukulaamme samassa iässä. Ellei se nälkä-väsy pääse yllättämään, on isin syli vähintäänkin maailman paras paikka.

Puhumattakaan siitä että olen, kuten vähän toivoinkin, päässyt olemaan läsnä jokaikinen kerta kun kuopuksemme on oppinut jotain uutta. Vaikka ensimmäinen sana oli lähempänä “äitiä” kuin “pappaa” (ja jos ihan totta puhutaan niin vielä lähempänä “tätiä”), on minulle merkinnyt niin paljon enemmän se, että olin täällä kun lapsi oppi taputtamaan, konttaamaan ja seisomaan tukea vasten. Kehtaan ehkä jopa vähän ottaa krediittiä siitä, että tuo ipana lähti konttaamaan niin nuorena kuin lähti. Usein naamalleen päättyneet yritykset lähteä eteenpäin vähän helpottuivat, kun isi auttoi vähän kannattelemalla. Ihan vain, että päästäisiin sinne isin täysin vahingossa olohuoneen matolle unohtuneen lompakon luokse.

Vauhdilla kyllä mennyt tämäkin vuosi. Marraskuussa pitäisi jo palata toimistolle, vaikka tuntuu että vastahan tuo lapsi syntyi. Vaikka päivät ovat vauvan kanssa kiireisiä ja ohjelmaa täynnä, tuntuu minusta, että olen kaikesta huolimatta saanut aikaiseksi enemmän kuin koskaan ennen. Oikeasti kyse on varmaan vain siitä että suurin osa tekemisistä sijoittuu kotiin, ja käden jäljen näkee koko ajan.

Viimeisen reilun kuukauden ajan ajattelin keskittyä vielä täysin rinnoin nauttimaan tästä kokemuksesta. Vanhempainvapaa on meinaan ollut mulle ihan mieletön juttu, jotain täysin erilaista kuin mihin olen tarmokkaana toimistorottana itse tottunut. Vaikka olenkin ihan hyvillä mielin palaamassa töihin, en voi väittää etteikö olo olisi vähän haikea. Meidän uusin tulokas kun on täysin isin tyttö, siinä missä kaksi aikaisempaakin.

Terveisin,

Otto

PS: Muut Oton postaukset löydät AKKAVALTA -tägin alta.

Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto

Tänään on Oton vanhempainvapaan ensimmäinen päivä. Sen kunniaksi Otto kirjoitti eilen ilallla ajatuksiaan tulevasta vanhempainvapaasta. <3

Isä vanhempainvapaalla

Suljin tuossa hetki sitten työkannettavani kannen viimeistä kertaa puoleen vuoteen. Toki joudun sen varmaan vielä avaamaan koska onnistuin kuitenkin omaan tuttuun tapaani aivan varmasti unohtamaan jotain todella fiksua, kuten sähköpostini automaattivastauksen, mutta you know, ajatus on tärkein.

Sinänsä varsin antikliimaksinen hetki ottaen huomioon kuinka valtava asia tämä on meidän perheellemme. Ei mitään fanfaareja, ei tyydyttäviä naksahduksia tai mitään muutakaan indikaattoria siitä että tämä oli nyt tässä. Ainoastaan hetkellinen vaimea hurina koneen vielä miettiessä että mitä ne tuulettimet tekivätkään laitteen sammuessa. Sitten syvä hiljaisuus, ja hupsistakeikkaa, isillä onkin yhtäkkiä ylimääräiset kahdeksan tuntia (plus työmatkat) aikaa käyttää ihan muihin asioihin kuin töihin. En päässyt edes poistumaan teatraalisesti toimistolta tuuletusten saattelemana, sillä olemme parhaillaan Oulussa vaimoni tädin luona, ja tein viimeisen päivänä etätyönä. Sähköposti kollegoille sai riittää siitä että Hyttinen kiittää ja kuittaa vähäksi aikaa.

Olen ollut ja viihtynyt nykyisessä työssäni nyt reilut viisi vuotta. Edennyt, ollut, mennyt ja tehnyt duunia niin paljon ettei minua voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää. Pahimmillaan olen jopa painanut seitsenpäiväistä työviikkoa siinä häidemme tietämillä, mikä asetti Iinan inhottavaan asemaan kahden pienen lapsen kanssa, puhumattakaan siitä miten vähille isin ja lasten välinen aika siinä rytäkässä jäi.

Vaikka olin aina kotona ollessani 100% läsnä, ei se aina tuntunut riittävältä. Tuskin olikaan, mutta mitä sitä nyt enää tässä vaiheessa ihmettelemään kun maito on jo imeytynyt laminaattiin. Voitte kuitenkin varmaan uskoa miten lämmin tuulahdus tämä oli meille, kun tajusimme että Iinan työn takia minulla on mahdollisuus kerrankin olla täyspäiväinen faija muutenkin kuin kesäloman yli. Kesäloman, joka lapsilla kestää tämän ansiosta sen reippaat yhdeksän viikkoa. Osittain sen takia että mitä niitä sinne turhaan viemään kun me muut ollaan kotona, osittain sen takia etten todellakaan ala hetkeen heräämään sianpieremän aikaan ellei ole pakko. Puhelimessani vakituisesti 6:30 piipittävä herätys joutaa helvettiin vähäksi aikaa.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa talteen hieman ajatuksiani siitä miltä minusta nyt tuntuu nimenomaan minun miehenä jäädessä vanhempainvapaalle, mutta jos totta puhutaan en oikein osaa itsekään vielä sanoa. Kun perheemme rytmi on aina määräytynyt sen perusteella miten olen töissä, tuntuu minusta jokseenkin absurdilta etten palaakaan töihin huomenna, ylihuomenna enkä ensi viikolla, vaan joskus marraskuun lopussa, sitten kun tekninen asiantuntijuuteni on lähinnä teknistä aavistusta. Lapsemme onneksi tietävät mitä mieltä he asiasta ovat. He odottavat malttamattomina kaikkia vaunu- ja pyörälenkkejä, puistoreissuja, mahdollisia ulkomaanmatkoja ja isin kanssa pelaamista. Kaikkea mitä me ikinä keksimme tehdä ja saamme päiviimme mahdutettua.

Pääsyy miksi jään vanhempainvapaalle on kuitenkin totta kai tuo meidän perheen pienin ja uusin lisäys. Pienet vauvat tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa, ja kun ainoa asia mitä en pysty miehenä tekemään on ruokkia täysimetettävää vauvaa, ei ole mitään syytä minulle olla jäämättä kotiin Iinan kuitenkin tehdessä tosiaan kotoa käsin töitä. Me olemme kuitenkin vanhempina tasavertaisia, eikä isän rooli ole meidän perheessä mikään ”lastenhoitaja”, vaan toinen huoltajista.

Sitä ilmiselvää tissiasiaa lukuun ottamatta on minun ja vauvan side aivan yhtä vahva kuin äidin ja vauvan, ellei vahvempi. Olen kuitenkin tässä pääsiäislomalla ehtinyt ottamaan varaslähdön vapaan viettoon, ja viettänyt isot osat päivästä sohvalla vauvan kanssa, vanhempien lasten touhuja ihmetellen. Odotan innolla sitä kuinka kerrankin saan olla oikeasti mukana ihmettelemässä vauvan kasvamista ja oppimista. Liian monta kertaa jouduin kokemaan kahden aikaisemman mukulamme saavutukset kännykän kautta, kun Iina lähetti viestejä ja kuvia siitä mitä tytöt tekivät ensimmäistä kertaa minun ollessa töissä.

Viime vuoden muutenkin mentyä hirveällä tohinalla, kuten myös tämän alkuvuoden, on mahtavaa saada rauhoittua hetki. Ottaa pienen sapattivapaan ja nukkua, rempata kämppää, laittaa piha kuntoon ja korvata vanha sähkögrilli ihan oikealla vehkeellä. Piirtää lasten kanssa ja lakata stressaamasta työasioita.

Voi olla että palaan aiheeseen tarkemmin kun koko homma lähtee käyntiin, kun osaan hieman sanoa miltä nyt oikeasti tuntuu olla kotifaija. Koneella istuminen ei enää tällä hetkellä oikein sattuneesta syystä houkuttele, kun enää ei ole mikään pakko. Ajattelin että voisin viettää hieman aikaa tässä tuon meidän mahtavan jälkikasvumme kanssa, ja kun lapset lopulta joskus sammuvat, ehkä laittaa sen pleikan päälle. Pitkästä aikaa.

-Otto

Sellaisia ajatuksia Otolla <3 Ihanaa päivää kaikille!

Pakko nipistää itseäni että uskon sen todeksi, viimeinen arkiviikko tällaisena kuin arki on kevään ajan ollut, on käsillä juuri nyt. Ylihuomenna me lähdetään Ouluun ja meidän loppuvuosi voi alkaa. Ja se näyttää vapaalta ja siltä että voidaan tehdä ihan mitä vaan, ai että mä odotan sitä. Nyt tietty on Oulun reissu tulossa, ja lisäksi ostin meille Tukholman risteilyn heti Vapun jälkeen, niin mennään pyörähtämään pienesti siellä, mutta sitten meillä ei ole mitään mikä sitoisi meitä pakosti mihinkään. Koko vuosi on ihan avoinna, kaikki on mahdollista. Voidaan ottaa äkkilähtö jonnekin päivän varoitusajalla, tai voidaan ajaa autolla Ouluun vaikka kerran kuussa. Jotenkin ihan kreisi ajatus, mutta niin ihana.

Ei sitä kovin usein elämässä tule vastaan tällaisia mahdollisuuksia, mitä yrittäjyyden ja vanhempainvapaan yhdistäminen tällä hetkellä tarjoaa. Tämä on myös viimeinen vuosi kun on mahdollista olla oikeasti vapaa tekemään mitä vaan, sillä ensi vuonna esikoinen menee jo kouluun eikä sieltä olla niin vain pois, kun eskaristakin vapaata pitää jo erikseen anoa. Olen kyllä aika todella kiitollinen siitä miten asiat juuri nyt ovat, ja onnellinen siitä että Otto halusi käyttää tämän mahdollisuuden olla Novan kanssa kotona ja antaa mun tehdä täysillä mun hommia.

Olen onnekas kun mulla on työ joka tämän mahdollistaa, mä kun voin tehdä töitä missä vaan enkä ole sidottu kellonaikoihin, ja mulle jää paljon aikaa olla myös Oton ja lasten kanssa. Tullaan varmasti molemmat valottamaan ajatuksia tulevasta vuodesta (ja siitä miten sen toteuttaminen sujuu) vielä täällä enemmänkin, nyt oli vaan pakko päästää nämä virtuaaliset ilon kiljahdukset tähän ruudulle.

Novalla oli aivan loistava maanantai, hän nukkui kahdet pitkät kolmen tunnin päiväunet ja leikki oikein tyytyväisenä pitkiä pätkiä leikkimatolla. Viime yö sen sijaan sujui nyt monella heräilyllä ja tämä päivä on ollut myös kovin katkonainen unien osalta, pisimmät päiväunet olivat aamulla puoli tuntia. Olin aamulla niin väsynyt yllättävän heräilyn vuoksi että olisin voinut juoda kymmenen kuppia kahvia (join yhden) ja laittaa tulitikut pitämään silmiä auki.

Kenties se torstaina saatu rotarokote vaikuttaa vielä jonkin verran, mene ja tiedä. Onneksi imetyshormonit auttavat ja puolen tunnin koomailun jälkeen olin jo ihan suhteellisen pirteä. Ja onneksi Otto on niin ihana, että töistä tultuaan hän nappasi kaikki kolme tyttöä mukaansa ja lähti käymään heidän kanssaan postissa ja leikkipuistossa. Sillä aikaa mä sain tehtyä yhden työjutun loppuun jonka deadline puski päälle, sekä tämän postauksen. Vaikka nämä pari kuukautta molempien vanhempien työntekoa ja pikkuvauva-arkea yhdistellen ovat olleet välillä hieman rankkoja niin hyvin me ollaan selvitty kuitenkin. Todellakin tämä on ollut sen arvoista, että pian saadaan olla molemmat kotona ja vain toinen meistä työskentelee.

Kiitos muuten aivan hurjasti eiliseen ulkoasun muutos -postaukseen tulleesta palautteesta! Olen tosi otettu teidän kauniista sanoista, ja ihana kuulla että ymmärrätte hyvin mun ajatuksia muutoksesta. Mua jännitti hurjasti etukäteen koska tottakai muutos aina pelottaa, mutta nyt on hyvä fiilis. Jotenkin tuntuu paljon kivemmalta nyt taas miettiä postausten visuaalista ilmettä, kun ulkoasu on raikas ja uusi.

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3

Lapset ovat olleet nyt kolmatta viikkoa lomalla päiväkodista ja meillä on ollut aivan ihanaa lomailla yhdessä. Tämän viikon Otto on jo ollut takaisin töissä, mutta minä ja tytöt ollaan vielä oltu kotona ja olen ottanut bloginkin kanssa kevyemmin. Ensi viikolla ja sitä seuraavalla on tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon blogijuttuja varastoon tyttöjen ollessa päiväkodissa, että voi sitten rauhoittua synnyttämään ja aloittelemaan pikkuvauva-arkea.

Mulla alkaa virallisesti ”äitiysloma” ensi viikolla, mutta se nyt ei kauheasti muuta arkea tai mitään muutakaan mitenkään. Kuten aiemminkin kirjoitin, niin mä tulen jatkamaan työntekoa niin normaalisti kuin kykenen ihan koko kevään ja siitä eteenpäinkin, mutta toki nyt otan rauhallisemmin silloin kun vauva on ihan pieni ja pyrin tekemään kaikki työt silloin kun vauva (toivottavasti) nukkuu. Äidin pakollisen äitiysrahakauden jälkeen saan sitten apukädet tänne kotiin kun Otto voi pitää oman osansa vanhempainvapaasta.

Musta se on ikävää että perheet eivät saa jakaa vanhempainvapaita  niin kuin itse haluavat. Meidänkin perheelle kaikkein paras vaihtoehto olisi ollut se että Otto pitää kaikki vapaat, sillä mun blogityö ei häviä mihinkään vaikka vauva syntyykin, ja sen vuoksi en juurikaan ”äitiysvapaasta” hyödy vaan siitä on enemmänkin haittaa.

Mutta onneksi tätä kestää vain muutaman kuukauden, ja toukokuusta eteenpäin sitten Otto saa jäädä kotiin ja olla ihan oikeasti vanhempainvapaalla, toisin kuin minä, vaikka kotona vauvan kanssa olenkin. Olen hurjan onnellinen että meillä on mahdollisuus siihen että Otto voi jäädä sitten vauvan kanssa kotiin, ja myöskin siitä että mulla on työ jota pystyn tekemään silloinkin kun vauva on aivan pieni, ilman että se vaikuttaa vauvan arkeen juurikaan.

Pyrin myös olemaan itselleni töiden suhteen armollinen niiden kolmen tai neljän kuukauden ajan jotka olen yksin vauvan kanssa kotona, ja blogikin saattaa olla tavallista hieman hitaampi päivittymään mikäli meillä on vauvan kanssa vaikka univaikeuksia tai muuta. Onneksi tiedän että te huipputyypit siellä ruutujen takana ymmärrätte varmasti <3

Ollaan lasten kanssa leikitty hirveästi kaikkea mahdollista koko viikon ajan, muovailuvahat ovat olleet kovassa käytössä, samoin kuin joulupukin tuomat plusplus-rakennuspalikat ja lautapelit. On myös ihanaa kun tuli lunta ja lapset ovat nauttineet kovasti lumileikeistä omalla pihalla. Ollaan leivottu keksejä yhdessä, ja muutenkin tehty paljon kaikkea kivaa. Rento yhdessäolo vailla aikatauluja on ihan parasta!

Tämä viikko on muutenkin tehnyt meille tosi hyvää varmasti ennen vauvan syntymää, kun ollaan saatu tankattua läheisyyttä ja olen jaksanut ja ehtinyt hyvin touhuamaan tyttöjen kanssa kaikenlaista. Tytöt tuntuvat myös hyvin ymmärtävän jo sen että sitten kun vauva syntyy niin aluksi hän vaatii paljon huomiota. He odottavat jo innolla että pääsevät auttamaan vauvanhoidossa, ja ovat saaneet myös osallistua vauvanurkan rakennukseen ja vaatteiden viikkaukseen ja kaikkeen mahdolliseen vauvaan valmistautumiseen.

Olen seurannut miten hellästi he ovat hoitaneet sukulaisten ja kavereiden vauvoja ja auttaneet ja olen aika varma että heistä tulee olemaan iso apu meidänkin vauvan kanssa. Ja en ainakaan usko että he tulevat olemaan kovinkaan mustasukkaisia, ikää on kuitenkin jo sen verran että he ymmärtävät että vauva tarvitsee paljon vanhempien huomiota, ja he ovat lähinnä innoissaan. Mutta toki se jää nähtäväksi että miten kaikki sitten käytännössä sujuu.

Vauvan syntymän ja ensimmäisten viikkojen aikoihin ollaan varattu tytöille muutamia ihan omia spessujuttuja, he pääsevät mm. Disney On Ice showhun sukulaisten kanssa ja odottavat sitä kovasti. Uskon että kaikki menee tosi hyvin, mutta te joilla on kokemusta isommasta ikäerosta (4, 5 tai 6v) niin kertokaa ihmeessä miten on lähtenyt alussa sujumaan? Meillä sujui ihan ok hyvin se kaikkien kauhistelema 1,5v ikäerokin silloin tyttöjen ollessa pieniä, vaikka väsyneitä tietysti oltiinkin. Mutta mustasukkaisuutta ei juuri ilmennyt silloinkaan.

Meillä on vielä ihana Loppiaisen tarjoama koko perheen miniloma edessä, kunhan Oton huominen työpäivä on ohi, ja silloin mennään myös aivan lasten ehdoilla ja tehdään mitä he ikinä haluavat. Mulla on suhteellisen energinen ja jaksavainen olo viikkoihin nähden ja aion ottaa kaiken irti siitä. Ensi viikolla tytöt palaavat hetkeksi päiväkotiin että mä saan työjuttuja tehtyä, ja kunhan vauva syntyy niin saavat sitten taas jäädä meidän kanssa kotiin opettelemaan vauva-arkea ja tutustumaan uuteen pikkutyyppiin. Huomenna on luvassa raskauskuulumisia ja paljon on tulossa vielä kaikkia DIY-juttuja sekä pohdintaa raskauden jälkeisestä tyylistä ja synnytyskassin pakkausta ja vaikka mitä. Pysykää kuulolla ja ihanaa talvista keskiviikkoiltaa sinne <3