Tänään oli tyttöjen kovasti odottamat ystävän synttärijuhlat My Little Pony -teemalla, joka oli siis tämä mystinen MLP mistä eilen puhuin. Aina sitä ei muista kun kirjoittaa, että kaikille ei välttämättä ole Fluttershyt ja Apple Jackit arkipäivää, eikä kaikkien tarvitse muistaa millainen söpöysmerkki on Twilight Sparklella. Juhlissa oli kyllä niin My Little Ponya kaikki että, ja itse päivänsankari oli upea Rainbow Dash. Meidän tytöt valitsivat itse asunsa, toinen halusi olla Fluttershy eli vaaleankelta-vaaleanpunainen poni, ja toinen halusi olla Pinkie Pie eli yllättäen pinkki poni.

Näillä mentiin, ja juhlissa neidit saivat vielä omat söpöysmerkit poskeen ja olivat niin onnellisia niistä. Me nautittiin huikeista herkuista ja ihasteltiin mielettömiä ponikeksejä ja kakkua. Oli kyllä hauskat juhlat. Pääsin pitämään ihanaa minivauvaakin sylissä kun Ollie & Co. -blogin Salla perheineen oli samoissa juhlissa. Mä olin kyllä ihan hukassa että miten sitä pientä vauvaa pidetään sylissä, kun en ole niin pitkään aikaan pitänyt. Tuli siinä vaan semmonen olo että miten ihmeessä mä olen onnistunut kaksi vastasyntynyttä kasvattamaan jo tähän ikään asti kun olin ihan paniikissa että vauva menee suunnilleen rikki jos hengitän. Mutta vauva oli oikein chilli tapaus ja hymyili vaan nätisti, ei säikähtänyt tämmöistä paniikkipirkkoakaan.

Mä laitoin eilen hiustenpidennykset päähän ekaa kertaa puoleen vuoteen, kun tuli vaan sellainen totaalikyllästyminen tähän long bobiin. Kirjoitan tukasta ihan omat juttunsa kun moni siitä kyseli jo somekanavissa, nyt tyydyn vaan toteamaan että en yhtään tiedä mitä teen mun hiusten kanssa, olen niiden kanssa ihan yhtä hukassa kuin vauvojenkin kanssa.

Mutta siis, ihana rentouttava viikonloppu takana kyllä. Tänään mä sain nukkua puoli kymmeneen ja olen ollut kuin uusi ihminen koko päivän, miten ihmeessä mulla riitti edes unta niin pitkään! Huomenna töihin ja päiväkotiin, arki jatkuu taas. Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille ja mukavaa alkavaa viikkoa myös!

Ja vielä rakkaat onnittelut mun äidille jolla on tänään myös synttärit <3 TÄSSÄ postaus mun äidistä, jonka kirjoitin viime vuonna äidin syntymäpäivänä, käykää lukemassa jos ette ole käyneet lukemassa. Mun äiti on maailman vahvin nainen.

Ei hitsit mikä hulinaviikko on takana, ja viikonloppu vielä edessä. Me ollaan tohistu ja kohistu synttäreistä koko perhe ja ravattu kaupassa jos toisessakin. Mä pidin tässä myös mun äidille vähän etukäteissynttärilahjaksi hemmottelupäivän josta kuulette myöhemmin lisää! Mutta se oli kyllä tosi ihanaa, siis viettää kahdestaan äidin kanssa aikaa kokonainen päivä, ja jutella ja vähän hemmotella äitiä. Lasten syntymän jälkeen äidin kanssa on tullut lähinnä vietettyä aikaa lasten kanssa, ja pari kertaa ollaan käyty tyyliin syömässä kahden kesken, mutta useampaa tuntia ei olla hengattu rauhassa. Sitä on ollut ikävä, varsinkin kun miettii että ensimmäiset 18 vuotta elämästä mä asuin kahdestaan äidin kanssa, ja se oli ihanaa.

Hemmottelun lisäksi käytiin lounaalla ja shoppailemassa. Mä sain äidin ostamaan elämänsä ensimmäiset farkkulegginssit itselleen ja olen ihan innoissani siitä. Aika kauan olen nimittäin yrittänyt suostutella. Ja kyllähän ne näytti hyvältä, ja äitikin on tyytyväinen. Oli kyllä mahti päivä, en malta odottaa että pääsen kertomaan enemmän!

Lapset ovat olleet ihan innoissaan lääkärin salkusta, jonka mun äiti heille osti kun he olivat tarpeeksi monta kertaa mitanneet kuumeen mun meikkisudilla. Harmi vaan että kuopukselle tuli ihan oikea nuha tässä. Tiara on sitten ollut ahkerana hoitajana ja tuonut hänelle muuminenäliinoja. Toivottavasti nuha helpottaa ennen sunnuntain synttäreitä, eikä muutu pahemmaksi.

Mulla tuli sellainen tahaton sometauko ja vähän blogitaukokin. Onneksi loppuviikoksi on vaikka mitä asiaa, kun huomenna on ensin mun synttärit ja sunnuntaina sitten ne Tiaran juhlat. Aikamoista juhlahumua siis luvassa! Ajattelin jakaa myös synttärireseptit ja vinkit Frozen-juhliin, jos joku vaikka sattuisi kaipaamaan sellaisia helppoja ja yksinkertaisia vinkkejä, jotka sopii tämmöiselle ei-niin-jauhopeukalo-äidille kuin esimerkiksi minä olen.

Käytiin tuossa yhtenä päivänä lasten kanssa Toys’R’Usissa ostamassa neiti neljäveen synttärilahja. Hänestä on tullut liian fiksu, ei enää onnistunut sellainen varovainen ”tykkäisitkö enemmän tällaisista vai tuollaisista” -kysely ja salaa ostaminen sillä aikaa kun isi hämää. Neiti ilmoitti kyselun jälkeen että voi odottaa My Little Pony -osastolla sen aikaa kun ”sä voit käydä ostamassa sen lahjan”. Nyt hän sitten tietää etukäteen lahjansa, mutta ei se näytä vaivaavan. Hän tietää että synttäreihin on kolme yötä ja että lahjan saa sitten, ja on tyytynyt siihen. Huvittaa että oltiin edes niin pönttöjä että luultiin että menisi vielä neljävuotiaalle läpi, mutta ainakin saatiin hyvät naurut topakasta vastauksesta.

En malttaisi odottaa viikonloppua ja sitä kaikkea kivaa mitä meillä on edessä! Toivottavasti teilläkin on kaikilla ihana viikonloppu tulossa <3 Hyvää yötä!

Kiitos ihan mielettömän paljon jo nyt kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille! Se mikä mut yllätti erittäin positiivisesti oli, että moni sellainen joka ei voinut / halunnut osallistua arvontaan, halusi silti kertoa oman mielipiteensä blogin tilasta tällä hetkellä. Teidän palaute on mulle kultaakin kalliimpaa, ja arvonta on edelleen käynnissä jos haluatte käydä osallistumassa. Moni teistä kehotti ottamaan rennosti postaustahdin kanssa, ja siksi mä olenkin ollut kokonaiset 24 tuntia ihan rauhassa. Tänään saan vielä nauttia vapaaillasta, sillä mun äiti toteutti tänään yhden teidän pitkäaikaisimmista postaustoiveista, ja kirjoitti oman postauksen mun blogiin!

Elämäni ihanin, kaunein ja järisyttävin päivä oli 18.9.1991, jolloin rakas Iina-tyttäreni syntyi. Jo odotusaikana tiesin eläväni tyttäreni kanssa kahdestaan, joten olin valmistautunut rankkaan vauvavuoteen. Mutta mitä turhia! Kolmen viikon koliikkia lukuun ottamatta Iina on aina ollut rauhallinen, iloinen ja positiivinen lapsi. Oletan mielelläni, että siinä hän on tullut äitiinsä, tosin minua ei nykyisin voi rauhalliseksi sanoa, mutta ennen olin sitä.

Vauvavuosi Iinan kanssa oli ihana, täynnä rakkautta, uusia taitoja ja ylpeyttä omasta ihanasta lapsesta. Olin (ja olen edelleen) niin onnellinen siitä, että minulle suotiin lapsi, joka tuo rakkautta ja iloa elämääni.

Vauvavuoden jälkeen minun oli palattava töihin, kun Iina oli vuoden ja viisi kuukautta, sillä Iina syntyi lamavuonna, ja Suomen hallitus leikkasi lapsiperheiden etuuksia rankalla kädellä, ja pahiten leikkaukset iskivät tietenkin yksinhuoltajiin.

Työni oli vaativaa, siihen kuului paljon matkustusta ja kursseja, iltakokouksia ja viikonloppu-tapahtumia. Päätin, että en laita Iinaa aina hoitoon, vaan ilmoitin työnantajalleni, että tyttö kulkee näillä reissuilla mukanani. Ja hyvin meni !
Joinakin iltoina, kun Iinaa väsytti, hän meni kokouspöydän alle ulkopuvun päälle ottamaan torkut, muuten hän istui hiljaa paikoillaan ja piirteli tai katseli kuvakirjoja.

Sitten seuraavana päivänä päiväkodissa hän saattoi pitää tarhakavereilleen kokouksen, jossa hän oli puheenjohtajana, aiheena mm. mitä uusia leluja tarhaan pitäisi hankkia, tai mitä muutoksia pitäisi tehdä ruokalistaan… Kun olin kursseilla, jotka kestivät useamman päivän, Iinalla oli kurssiaikana hoitaja tai hoitopaikka lähellä, ja iltaisin olimme yhdessä. Hänestä tuli työkavereideni maskotti, ja hän oli aina tervetullut mukaan, juuri sen takia että hän osasi käyttäytyä siten, ettei häirinnyt ketään.

Ulkomaanmatkojeni aikana äitini, joka oli jo eläkkeellä, tuli meille hoitamaan Iinaa, ja Iina nautti kun sai olla mummun kanssa kotona kahdestaan, ja odotti innoissaan tuliaisia, joita aina ostin, kun minulla oli huono omatunto reissuista.

Iina osasi jo pienestä pitäen piirtää hyvin, hän käytti värejä jo hyvin pienenä ja yritti aina tehdä hahmoja, eläimiä ja ihmisiä, sekä taloja. Päiväkodista sain aina kehuja Iinan sosiaalisista taidoista, taiteellisuudesta, ja kielellisestä lahjakkuudesta. Iina oppi puhumaan jo ennen kuin kävelemään. Iina on myös aina ollut hyvin empaattinen, ja joskus oli vaikeaa katsoa kun hän kärsi melkein fyysisiä tuskia jostakin epäoikeudenmukaisuudesta.

Hän on myös saanut koulussa neniinsä siitä, että hän sanoi erään tytön äitiä valehtelijaksi, tytön äiti kun oli kertonut tälle, että haikara tuo lapset. Minä taas olin Iinan kanssa käynyt kirjastossa lainaamassa kirjan, jossa kerrottiin lapsentajuisesti siitä, miten lapsi saa alkunsa ja miten hän syntyy. Rehellisyys on ollut aina Iinalle todella tärkeää, kuten minullekin.

Kouluaikoina Iina oli todella ahkera ja sitoutunut koululainen, välillä myös turhautunut, sillä hän osasi jo lukea ja laskea ennen ekaluokkaa, ja koulussa oli välillä tylsää kun muut eivät osanneet. Onneksi fiksu opettaja huomasi sen ja Iina sai toimia ”apuopettajana” luokassa, joten hän alkoi viihtyä paremmin. En muista koskaan joutuneeni moittimaan Iinaa siitä, että läksyjä ei olisi tehty, ja kokeisiin luimme yhdessä niin, että hän ensin opetteli asian ja minä sitten kyselin häneltä.

Vapaa-aikana yritin aina antaa Iinalle niin paljon aikaa kuin mahdollista, sillä koin, että työn vastapainoksi aika Iinan kanssa oli todella antoisaa ja piristävää. Teimme yhdessä pitkiä kävelyretkiä ja juttelimme kaikesta mahdollisesta, ja yhteinen ilomme olivat sadekävelyt. Aina kun satoi, menimme aika myöhään illalla sadevarusteissa ulos ja nautimme sateesta ja raikkaasta ilmasta.

Reissuja teimme kotimaassa sekä työni merkeissä että vapaa-ajalla, vapaalla matkamme suuntautuivat aina Ouluun, jossa kaikki sukulaisemme asuvat. Oulussa Iina oli onnellinen mummusta ja papasta, serkuistaan ja tädeistään sekä enostaan ja kuljimme myös muilla sukulaisilla paljon. Olenkin todella onnellinen siitä, että vaikka asuimme täällä Helsingissä, Iinalla on läheiset välit kaikkiin sukulaisiimme.

Ulkomaille emme kovin usein päässeet, raha kun oli tiukalla. Mutta joka vuosi kävimme laivalla Tukholmassa, joka on meidän molempien lempikaupunki. Irlanti oli myös ihana, ja tietysti ainoa yhteinen rantalomamme, Rhodos. Siellä nautimme auringosta, vedestä, lomasta ja paikallisesta ruoasta todella paljon.

Ouluun muuttomme ja minun sairastumiseni ovat olleet Iinan elämän suurimpia vastoinkäymisiä, ja hän joutui silloin todella rankkaan kouluun. Näin myöhemmin ajatellen Iina oppi silloin vastuuta, rahankäyttöä sekä kodinhoitoa, mutta silloin se tuntui aivan kohtuuttoman kovalta vastuulta teini-ikäisen nuoren kannettavaksi. Lisäksi huoli terveydestäni söi paljon Iinan voimavaroja. Onneksi olimme Oulussa, joten sairaalakeikkojeni aikana tiesin Iinan kuitenkin olevan turvassa sukulaisteni luona, ja pystyin sen suhteen olemaan rauhassa ja keskittymään paranemiseen. Koville se otti, mutta tässä sitä ollaan!

Nyt, kun Iinalla on mies ja kaksi ihanaa lasta, olen onnellinen siitä, että saan olla täällä seuraamassa hänen ja hänen perheensä elämää ja osallistua siihen aina kun voin. Myös hänen lapsensa ovat minulle aarteita, joita rakastan todella paljon.

Olen niin onnellinen siitä, että minulla on Iina, joka on tuonut elämääni vain pelkkää iloa ja onnea ja toivon, että voin olla mukana hänen ja hänen perheensä elämässä niin pitkään kuin mahdollista.

– Iinan äiti Anne

Mä oon tosi iloinen että äiti halusi kirjoittaa postauksen mun blogiin, vaikka samalla vähän hävettää mun lapsuuden höperöinnit täällä kaikkien nähtävillä :D. Mutta toivottavasti te tykkäätte! Ihanaa torstai-iltaa ja alkavaa viikonloppua kaikille. Huomenna tulossa treenikuulumisia, ja lasten juttuja. Viikonloppuna myös kaikkea hauskaa!

Äidillä on tänään synttärit, ja ajattelin kirjoittaa tänään sen kunniaksi mun äidistä, ja siitä mitä äiti mulle merkitsee. Te tiedätte, että me ollaan aina oltu äidin kanssa kahden, ja uskon että sillä(kin) on suuri merkitys siihen, että ollaan ihan superläheisiä. Mä olen kokenut äidin kanssa paljon, ja käynyt läpi hurjan vaikeita asioita. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani näiden asioiden parissa, mutta tänään keskityn äitiin.

Mun äiti on vahva nainen, vahvin kenet tunnen. Silloin kun mä synnyin, vuonna 1991, mun äiti asui täällä Helsingissä, vaikeassa tilanteessa vailla tukiverkkoja. Äiti sai mut yksin, ja odotti mua yksin alusta asti, mutta ainoat muistot mitä koskaan olen kuullut äidiltä, niin lapsena kuin nyt aikuisena, vauva-ajastani, ovat positiivisia. Ei koskaan valituksen sanaa siitä, että yksin olisi ollut rankkaa, ei ollenkaan. Se oli kuulemma elämän parasta aikaa.

Lama-aikana yksinhuoltajalla ei ollut helppoa, mutta mä en koskaan huomannut sitä meidän arjessa. Äiti teki aina parhaansa, että meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Ei ehkä jokavuotisia ulkomaanreissuja, mutta laivaristeilyt ja matkat Ouluun sukulaisten luokse ovat ihania muistoja, joita äiti tarjosi minulle niin usein kuin pystyi. Äiti teki paljon töitä isossa firmassa tärkeässä asemassa mun lapsuusvuosina, enemmän kuin moni tekee tupla-ajassa.

Sen sijaan että olisin ollut aina ensimmäinen joka vietiin päiväkotiin ja viimeinen joka haettiin (olin mä usein sitäkin), äiti otti mua mukaan töihinsä niin paljon kuin mahdollista. Ei tietenkään niin että olisin nakottanut toimistolla piirtämässä Paintilla koko päivän, vaan kaikille kursseille, koulutusmatkoille ja muille. Totuin pienestä asti olemaan paljon aikuisten seurassa, osaamaan hyvät pöytätavat ja järjestämään itselleni hauskat Barbieleikit silloin kun äiti oli kokouksessa.

Noihin reissuihin liittyy paljon hyviä muistoja, niin mulla kuin äidilläkin. Iltaisin kokouksen jälkeen käytiin hotelleissa uimassa, ostettiin suolapähkinöitä ja luettiin kirjoja. Ne olivat kivoja breikkejä arkeen. Äidille tuo on varmasti ollut ainakin jossainmäärin rankkaa, siinä missä muut rentoutuivat hotellin pubissa koulutusten jälkeen, äiti harrasti mun kanssa ja antoi mulle aikaa. Omia valintoja, kyllä, mun mielestä hienoja sellaisia. Sen sijaan että mut olisi tyrkätty hoitoon pitkiksi ajoiksi usein, mä sain olla mukana itse.

Äiti sairastui ensimmäisen kerran masennukseen mun ollessa ala-asteella. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa se on ollut äidille, koska itse en koskaan huomannut masennusta silloin. Se mitä mulle on jäänyt siitä ajasta mieleen, on että äiti oli ensimmäistä kertaa kesälomia lukuunottamatta pitkän ajan kotona mun kanssa, ja teki kaikkensa ettei masennus näkyisi mun arjessa.

Silloin äiti ei jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan haki mua koulusta usein, vei mut Stockmannille syömään katkarapuleipiä joka perjantai, ja keksi kaikkea hauskaa. Se, mikä mulle oli hauskaa vaihtelua, oli äidille varmasti ihan hirveää aikaa, niinä hetkinä kun hän oli yksin ajatustensa kanssa eikä keskittynyt muhun. Itsekin masennuksen kokeneena, tiedän että masentuneena ei tee mieli tehdä mitään, ei nähdä ketään, ei edes puhua kenellekään. Miten äiti teki sen, sitä en tiedä.

En muista kuinka pitkästä ajasta oli kysymys, mutta jonkin ajan kuluttua äiti sitten palasi töihin. Mä vaihdoin yläasteelle ja elettiin tasaista, turvallista elämää. Tehtiin elämämme ensimmäiset yhteiset ulkomaanmatkat Kreikkaan ja Irlantiin, ja noihin vuosiin liittyy paljon hyviä muistoja. Yläasteen puolivälissä äiti sai töitä Oulusta, kotikaupungistaan, ja niin me ostettiin auto ja muutettiin Oulun keskustaan, jouluna 2005.

Äidille oli varmasti ihanaa olla ensimmäistä kertaa äidiksitulon jälkeen lähellä kaikkia läheisiä, turvaverkkojen ytimessä. Äiti viihtyi uudessa työssään, ja mä sain heti kavereita koulusta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin kaikkea sitä, mitä ei oltu ennen voitu tehdä. Piipahdettiin serkuille kylään tavallisena tiistai-iltana, ja käytiin isovanhempien luona niin usein kuin mahdollista. Ne kolme kuukautta, jotka tätä uutta elämää kestivät, olivat ihania. Sitten tuli  tiistai, 28.3.2006.

Heräsin aamulla äidin tuskaiseen huutoon. En voi kuvitella tuskaa jota äiti on silloin joutunut kokemaan, mutta tiesin että silloin oli hätä. Soitin ambulanssin, ja lähdin äidin kanssa sairaalaan. Mä muistan nämä hetket vieläkin ihan valokuvan tarkasti, muistan mikä biisi soi ambulanssissa, muistan kuinka äiti kärrättiin tarkkailuosastolle ja mut jätettiin yksin hänen kanssaan pitkäksi ajaksi. Äiti itki ja huusi tuskasta, eikä kukaan auttanut. Muistan pyytäneeni hoitajalta äidille panadolia, koska äidillä on pää kipeä.

Olin yksin sairaalassa äidin kanssa tunteja, me vain odoteltiin. Äiti kävi tutkimuksissa ja istuin yksin odottamassa. Jossain vaiheessa mun sukulainen tuli sairaalaan, ja äiti vietiin johonkin pidempään tutkimukseen. Mut vietiin sukulaisten luokse, ja pääsin näkemään äidin vasta illalla. Hän oli vahvoissa kipulääkkeissä, tavallisella osastolla, ja mä näin että äiti ei ollut oma itsensä. Hän oli edelleen tuskainen, ja aivan sekaisin.

Seuraavana päivänä äiti siirrettiinkin teholle, syy oireisiin oli vihdoin selvinnyt. Aivoinfarkti, ja molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Siitä hetkestä alkaen, mikään ei ole koskaan ollut ennallaan. Kaksi vuotta äidin sairauden jälkeen, olin vahtinut äitiä herkeämättä joka hetki. Äiti oli saanut alkuperäisen diagnoosinsa hoitoon kortisonia suuria annoksi, minkä ansiosta hänen molemmat lonkkanivelensä menivät kuolioon. Äiti vietti kaksi vuotta lähestulkoon sängyssä maaten. Hän yritti, aina kyetessään hän kävi töissä, ja eli normaalia arkea. Mutta aina tuli vastoinkäyminen toisensa eteen. Leikkaus, masennus, uusi lonkkakuolio, toinen leikkaus, parantuminen. Vaikka aivoinfarkti jätti jälkensä äidin aivoihin, hän yritti käydä töissä.

Hän kärsi järkyttäviä kipuja usean vuoden ajan, ja ne yhdistettynä työkyvyttömyyteen veivät äidin masennukseen, jälleen kerran. Nainen joka oli aina ollut kova tekemään töitä, joutui pysähtymään, ja etsimään uuden suunnan elämälleen. Me jouduttiin myymään meidän auto, ja muuttamaan pienempään kotiin. Kun äiti alkoi vihdoin voida paremmin fyysisesti, mä päästin tunteeni pintaan. Mun taka-alalle jäänyt teini-ikä yhdistyi siihen, että vihdoin annoin itselleni luvan olla väsynyt siitä että olin yrittänyt olla kaksi vuotta aikuinen, ja hoitanut äitiä minkä koululta kerkesin. Olin suoraansanoen aivan hirveä äitiä kohtaan, mutta äiti ymmärsi mua aina. Tiesin että sain tulla aina kotiin, siitä äiti on aina pitänyt huolen. Me ollaan aina voitu puhua kaikesta, enkä ole salannut äidiltä asioita.

Meidän välit paranivat sillä sekunnilla kun muutin omaan asuntoon piirun verran yli 18-vuotiaana. Sadan metrin päähän äidistä, mutta kuitenkin omilleni. Me löydettiin toisemme uudelleen. Kun kaksi vuotta oltiin tuijotettu toistemme naamoja, ja mä olin yrittänyt olla äidilleni äiti, meidän sukset olivat pahasti ristissä sitten kun äiti alkoi parantua masennuksestaan, ja olla taas äiti mulle. Meidän roolit olivat sekaisin, ja ovat osittain edelleen.

Kun mä sain tietää odottavani Tiaraa, äiti taisi olla onnellisempi kuin viiteen vuoteen. Kaiken masennuksen, sairauden ja ahdistuksen keskelle oli tulossa  valoa. Hän oli meidän tukena, eikä kritisoinut kertaakaan valinnoistamme. Äiti on maailman paras mummu meidän tytöille. Uskon että sekä meidän Mörkö, että meidän tytöt ovat olleet suurimpia tekijöitä, jotka ovat nostaneet äidin pois masennuksesta silloin kun se on ollut pahimmillaan. Vaikka äiti on vihdoin, kahdeksan vuoden taistelun jälkeen voittanut masennuksensa niin hyvin kuin mahdollista, sairaus on jättänyt jälkensä.

Äiti on nykyään hyvin paljon erilainen siitä, mitä hän oli ennen aivoinfarktia. Osa hänen piirteistään on vahvistunut, osa muuttunut, osa jäänyt kokonaan pois. Silti tallella on kuitenkin se mun äiti, äiti jota rakastan. Äiti on tehnyt parhaansa, ja kamppaillut parantumisensa puolesta vuosikaudet. Ei tälläisistä kokemuksista voi selvitä ilman että ne vaikuttaisivat mitenkään. Joku ei ehkä olisi jaksanut taistella, niin syvällä kivussa ja masennuksessa äiti joutui olemaan, niin pitkään. En voi myöskään kuvitella, miten vaikeaa on kun oma persoona ja luonne muuttuu ulkopuolisen tekijän seurauksena, aiheuttaen työkyvyttömyyden, ja itseensä joutuu tutustumaan uudelleen.

Vaikka mulla on välillä ollut ihan tuhottoman rankkaa, vaikeaa ja surullista, sitä ei voi mitenkään verrata siihen mistä mun äiti on selvinnyt. Äiti on ehdottomasti tämän taistelun voittaja. Äiti on taistellut itsensä ylös sängynpohjalta, ja on onnellinen, elämäniloinen eläkeläinen. Äiti ja mummu. Kun sanoin että meidän roolit ovat osittain edelleen hukassa, tarkoitin sitä, että vielä nykyäänkin mä koen uskomatonta suojeluntarvetta äitiä kohtaan. Mun on vaikeaa ymmärtää, että äiti on nyt niin terve kuin kaiken jälkeen on mahdollista, eikä mun tarvitse enää yrittää olla hänelle huoltaja. Äiti on aikuinen, joka itse pärjää, ja helvetin hyvin pärjääkin!

Mä oon äidistä ylpeä, ja äiti on mun sankari. Se ihminen, ketä mä katson ylöspäin.  Hän on kärsinyt hirveistä asioista, mutta täällä hän on silti edelleen, eikä lähde mihinkään. Mä toivon että hän on nyt kärsinyt tarpeeksi vaikeuksia omalta osaltaan, ja saisi elää lopun elämäänsä terveenä ja onnellisena. Mutta tiedän, että vaikka hän vielä masentuisi tai sairastuisi, hän selviäisi silti. Äiti on vahvin kaikista<3

Hyvää syntymäpäivää äiti, ja kiitos. Kiitos siitä että jaksat<3

Pitkästä aikaa vuorossa vähän munkin asujani koska tahdon esitellä teille pari uutta vaatetta! Mä oon aina ollut vähän sellainen tyylikameleontti, että toisena päivänä tykkään pukeutua klassisesti ja toisena räväyttää. Aikuistuminen on kuitenkin vaikuttanut ehkä sen verran, että nykyään 90% mun vaatteista on niitä klassisempia ja sitten on muutamia erikoisempia juttuja, joita tykkään käyttää sillointällöin. Viimeaikoina olen hamstrannut kaappiini ihania ja lämpimiä neuleita ja tässä postauksessa esittelen mun uuden suosikkineuleen jonka sain Sheinsidelta pari päivää sitten!

Neule Sheinside (saatu) / Toppi New Yorker / Farkut DrDenim / Maiharit DinSko /

Mä rakastan tuota neuleen klipsuyksityiskohtaa ja epäsymmetristä muotoa, tuo on aivan ihana! Tykkään myös siitä että väri on eläväisen harmaa eikä mikään tylsä yksivärinen, ja materiaali on superpehmeää ja tuntuu hyvältä ihoa vasten. Mä uskon että tästä tulee mun uusi luottoneule joka sopii asuun kuin asuun! Neule  näyttää kivalta myös avonaisena, mutta tykkään korostaa tuota olkapääklipsua kun se ei ole mikään kaikkein tavallisin yksityiskohta neuleissa ja on kiva katseenkiinnittäjä.

Tänään tuuli päivällä aika reippaasti ja tuo neule lerpatti joka suuntaan, eli normisti päälläni ollessaan toppia ei edes välttämättä näy tuolta alta, ellei se satu olemaan jotenkin hassusti. Mä oon jotenkin niin ihastunut tähän neuleeseen että en osaa kuin hehkuttaa!

Villakangastakki Sheinside (saatu) / Neule Indiska (saatu) / Farkut DrDenim / Maiharit Dinsko / Laukku Michael Kors

Neuleen lisäksi sain Sheinsidelta tällä kertaa tuon ihanan pelkistetyn villakangastakin. Takki on kaikinpuolin ihana ja tykkään siitä että kangas on sellaista vähän kimaltelevaa, tuo juhlan tuntua arkisiinkin asuihin. Takissa on myös ohut vyö jolla sen saa kiristettyä. Mä tykkään siitä että tuosta ei näy yhtään nappia ulospäin vaan ilme on tosi yksinkertainen.

Takin ainoa huono puoli on se että se ei ole kovin lämmin, mutta onneksi kaikki lehtien otsikot huutavat mustaa joulua niin ehkäpä tälle takille löytyy sopivia säitä nyt talvellakin, ja viimeistään keväällä sitten otan tämän jokapäiväiseen käyttöön. Mä oon tosi iloinen että mulla on viimein sellainen siistimpi, tyylikäs ulkotakki joka ei ole nahkatakki, sillä tosi pitkään oon vaihdellut vaan nahkatakin ja parkatakin välillä ja siinä nahkatakissa saa kyllä hytistä vielä enemmän kuin tässä ohuessa takissa.

Lopuksi vielä Braunin lasten sähköhammasharja-arvonnan voittaja! Voittajaksi suoriutui tällä kertaa  MiuMiu ja ihana surinapoika, laitatko mulle sähköpostilla yhteystietosi niin saan ne välitettyä eteenpäin ja saadaan arvontapalkinto oikeaan osoitteeseen. Paljon onnea arvontavoitosta!

Kumpi asu on enemmän teidän mieleen? Erikoinen neule vai yksinkertainen villakangastakki?