Viime päivinä on ollut taas kovempia pakkasia, ja olen käpertynyt parkan ja ison karvahupun alle värjöttelemään. Viikonloppuna kerkesin kuitenkin ulkoiluttaa paria muutakin takkia, mikä oli kivaa koska beige parka alkaa jo vähän kyllästyttää. Mentiin sunnuntaina pienen prinsessan 1v-synttäreille, ja mä laitoin sille reissulle Sheinsiden vaalean(beigen), villakangastakin. Ei se väri kyllästytä sinänsä, mutta lähinnä se että käyttää samaa takkia kokoajan ja peilistä tuijottaa aina vilkaistessa sama takki ja sama pipo ja sama naama

Talvi on pukeutumisen kannalta niin tylsää aikaa, kun kaikki kivat asut on aina verhoiltu siihen takkiin, ja jos yrittää ottaa asukuvia ilman takkia, on vähintäänkin jäätynyt asento ja iho aivan kananlihalla, hahaa. Mutta onneksi kevät tulee ihan varmasti nopeammin kuin huomaakaan, nytkin vuoden ekat kolme viikkoa on menneet aivan hujauksessa. Mulla on kauhea inspis kevätshoppailuun, ja ajattelin tehdä pari postausta siitä, mitä meidän himotuslistalla on tällä hetkellä! Omien ja lastenvaatteiden lisäksi mulla tekee kauheasti mieli laittaa myös kotia, ja sitä onkin tarkoitus tässä kevään aikana vähän sisustella uuteen uskoon, etenkin lastenhuonetta joka kaipaa lisätilaa, eli parempaa säilytysratkaisua ja uuden kerrossängyn.

Takki Sheinside* / Huivi Cubus / Farkut Gina Tricot / Kengät H&M / Laukku Coach / *saatu blogin kautta

Zeldan kuume onneksi taisi jäädä vain parin päivän kuumeiluksi, mutta mulla itselläni on ollut tällä viikolla myös flunssaoireita. Täytyy toivoa että flunssa ei nyt iske kunnolla päälle viikonlopuksi. Tänään on tiedossa yksi kiva tilaisuus illalla jossa menen piipahtamaan kunhan Otto on tullut töistä kotiin, ja huomenna aletaankin sitten jo viikonlopun viettoon. Tänään oli taas kerhopäivä, ja päivä päivältä meidän nuorempi neiti haluaa enemmän ja enemmän mukaan kerhoon, eikä oikein hiffaa että hän on sinne vielä vähän turhan pieni. ”Minä kejhoon, minä kejhoon” kuuluu vaan, ja reppu on valmiina selässä. Hän haluaisi myös kerhoeväät itselleen, niinkuin siskollakin on, ja tietää että kerhoon pakataan mukaan hedelmä, leipä ja vesipullo.

Tuntuu sydäntäsärkevältä aina sanoa että pääset sitten kun olet iso tyttö. En usko että hän vielä sinällään kaipaisi kerhoilua, mutta siskoaan hän kyllä kaipaa, aina kun he ovat erossa toisistaan, vaikka aika onkin vain pari tuntia. Tiaralle sen sijaan on varmasti ihan huippua päästä välillä leikkimään itsensä ikäisten ja vähän vanhempien lastenkin kanssa, jotka kehittelevät uusia leikkejä ja osaavat jo touhuta ihan eri tavalla kuin vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen pikkusisko. Pitäisi vaan keksiä jotain kivaa ja jännää pienemmällekin aina kerhon ajaksi, ettei ikävä olisi niin kova. Paljon me ollaan ulkoiltu ja leikitty yhdessä, käyty kaupassa ja hoidettu muita asioita, ja kyllä hän tuntuu nauttivan niistäkin aktiviteeteista, mutta silti kaipaa siskoaan.

Mä alan nyt laittamaan meille ruokaa ja siivoilemaan kämppää, joka tuntuu jälleen kerran olevan kuin pommin jäljiltä, kun ollaan oltu koko päivä kotona kerhoon vientiä ja hakua lukuunottamatta. Miten noita leluja kertyykin aina noin tuhottomasti, ja ihan joka paikkaan! Ihanaa torstai-iltaa kaikille, ja mahtavaa alkavaa viikonloppua!

Miten teillä pikkusisarukset viihtyvät isompien ollessa kerhossa/päiväkodissa? Ikävöivätkö teillä sisarukset paljon toisiaan jos ovat erillään, tai ikävöittekö itse lapsena paljon sisaruksianne?

Huh, jotenkin se jysähtää päivä päivältä enemmän tajuntaan, että meidän perheessä ei ole enää vauvoja. Selasin meidän ulkoista kovalevyä samalla kun tyhjensin mun läppäriä, törmäsin meidän tyttöjen vauvakuviin ja boom! Vauvaikävä iski, pahasti. Toki ainakin mulle tytöt on aina äidin vauvoja, vielä aikuisenakin varmasti, mutta silti sitä ihan oikeaa vauvavauvaa meillä ei ole enää nuuhkuteltavana ja nukuteltavana. Meillä on kaksi ihanaa pientä tutkijaa, kiperiä kysymyksiä, toinen unelmoiva haaveilija ja toinen joka kipittää hirmuista vauhtia eteenpäin minkä pienillä läpsyttelyjaloillaan pääsee.

Mä rakastan tätä vaihetta, sitä että tytöt oppivat uutta ja heidän kanssaan voi keskustella ja tehdä paljon kaikkea. On helpottavaa kun lapsi osaa itse kertoa omista tuntemuksistaan ja tytöt osaavat leikkiä kivasti jo keskenään. Mutta silti, mä kaipaan niitä rauhallisia hetkiä kun sai vaan makoilla sängyssä ja vauva nukkui vieressä. Kaipaan imetystä, vaikka se oli iso ja kokonaisvaltainen osa elämää, joka ensimmäiset puoli vuotta sitoi mut kiinni vauvaan 24/7. Se oli silti ihanaa.

Vaikka olin ajoittain väsynyt, ja turhautunutkin ja unettomia tai hyvin lyhyissä pätkissä nukuttuja öitä kertyi välillä aivan liikaa, on tässä jälleen kerran käynyt niin että aika kultaa muistot. Niinä unettomina öinä mä olisin antanut mitä vain päästäkseni tähän nykyhetkeen, tai edes pari kuukautta eteenpäin, että nukkuminen olisi ollut helpompaa. Mutta nyt mulla on ikävä sitä kaikkea muuta, ja se nukkumattomuus tuntuu ihan pikkujutulta, sivuseikalta jonka voi vain unohtaa, kun miettii miten ihanaa vauva-aika kuitenkin on. Tiedän, että oikeasti se ettei saa nukkua on ihan järkyttävän raskasta, mutta mun muistoissa mä näen vaan pienet varpaat, iloisen hymyn ja ihanat pienet posket. Sormet jotka puristavat tiukasti mua etusormesta ja ne pienet jalat, jotka käpertyivät kippuralle mua vasten kun me silloin välillä kuitenkin nukuttiin.

Mä olen kokenut kaksi hyvin erilaista vauva-aikaa. Toisen maailman rennoimman, jolloin unta riitti kaikille ja elämä oli yhtä aurinkoa joka päivä. Ja toisen jolloin välillä tuntui että voimat loppuvat, kun ei saa nukkua. Silti muistan molemmat yhtä ihanina aikoina, enkä osaa sanoa kumpaa aikaa ikävöisin enemmän. Kuvaavaa on kuitenkin se, että toisesta vauva-ajasta mulla on jäänyt mieleen yksi erityisen huono yö, ja toisesta taas en osaa nimetä yhtäkään yksittäistä huonoa yötä, mutta ne pari hyvää on jäänyt mieleen. Oman lisämausteensa tietenkin antoi se, että Zeldan vauva-aikana huolehdittavana ei ollut vain vauvaa, vaan myös 1,5-vuotias neitokainen. Esikoisen vauva-ajan helppoutta ei saa ikinä takaisin, koska vauvan lisäksi on aina isommatkin mukulat siinä mukana. Ellei sitten odota kahtakymmentä vuotta, haha!

Mulla on katse tiukasti eteenpäin, enkä koe että kärsisin tällä hetkellä vauvakuumeesta, meillä on just hyvä näin. Mutta ai että olisi ihana palata hetkeksi niihin vauvantuoksuisiin hetkiin! Onneksi on kuvat ja videot, joilta voi kuunnella vauvan ähinää, sitä maailman höperöimmän kuuloista ihme ääntä joka joskus kuulosti niin ihmeelliseltä ”meidän vauvasta kuuluu ääniä, se tekee muutakin kuin syö ja nukkuu!” Ja silloin kun se ikävä iskee oikein pahaksi, voi palata lukemaan tekstejä niiltä ajoilta kun sitä unta ei riittänyt nimeksikään, niistä kirjoituksista muistaa taas sen, miksi on niin uskomattoman siistiä että meillä on kaksi tyttöä jotka osaavat puhua ja kertoa jos yöllä on jano tai vessahätä sen sijaan että itkisivät vain eikä tietäisi miten voi auttaa kun kaikki keinot on jo kokeiltu mutta itku vain jatkuu.

Vauvat on ihania, maailman ihanimpia pieniä tyyppejä. Mutta niin on isommatkin pienet tyypit, ja nyt me keskitytään heihin, ja käydään välillä isompien minityyppien kanssa nuuskuttamassa naapurin vauvaa.<3

Onko teillä vauvaikävää?

Me syödään oikeastaan tosi paljon pastaa, koska se taitaa olla meidän kaikkien lempiruoka. Yritän kuitenkin keksiä paljon muitakin ruokavaihtoehtoja kuin vain sitä pastaa, ettei olisi niin yksipuolista. Yksi meidän helppo lemppari on vuohenjuusto-broilerisalaatti. Salaatithan on oikeastaan tosi helppoja arkiruokia, vaikka tietty se pilkkominen vie jonkin verran aikaa. Mä aiemmin välttelin vuohenjuuston käyttöä salaatissa, koska en ikinä saanut sitä pysymään kasassa vaan se paistui rumaksi mössöksi ja junttasi kiinni paistinpannuun. Sitten luin joskus jostain blogista, että vuohenjuusto kannattaa paistaa paistinpannulla leivinpaperin päällä, jolloin se pysyy kasassa ja ruskistuu kauniisti. Paras vinkki ikinä! Nykyään mä saan aina vuohenjuustot onnistumaan, ja ne paistuu tosi nopeasti ja helposti pannulla kauniiksi.

Tykkään hyödyntää sesongin parhaita vihanneksia ja hedelmiä, ja näin talviaikaan persimoneja on hyvin saatavilla ja ne ovat herkullisia. Salaattiin on kiva tuoda jotain makeaa kontrastiksi suolaiselle, ja siksi mä usein lisään just joko jotain melonia, persimonia tai kesällä mansikoita. Pähkinät, ja jokin juusto on meillä salaatin vakiokalustoa, joita lapset ja niin me aikuisetkin rakastetaan.

Vuohenjuusto-broilerisalaatti

450g broilerinfileesuikaleita (marinoi itse tai osta esim pintamaustettuja fileesuikaleita)

200g vuohenjuustoa

1/2 kurkku

150g kirsikkatomaatteja

1 ruukku jääsalaattia tai mitä tahansa salaattia oman maun mukaan

2 persimonia

(oliiveja)

50-100g cashew-pähkinöitä

(oliiviöljyä, hunajaa, balsamiviinietikkaa, suolaa ja pippuria kastikkeeksi)

Pilko ensin kaikki vihannekset valmiiksi, ja revi salaatti sopivankokoisiksi paloiksi. Pilko vuohenjuusto pyöreiksi viipaleiksi ja paista vuohenjuustot leivinpaperin päällä pannulla niin että pinta ruskistuu kauniiksi. Laita vuohenjuustot vaikka 50-asteiseen uuniin lautaselle odottamaan, että kanatkin on paistettu, niin pysyvät lämpimänä. Paista broilerinfileesuikaleet pannulla. Paahda cashew-pähkinät pannulla tilkassa öljyä. Lisää salaatin joukkoon pähkinät broilerinfileesuikaleet ja vuohenjuustot. Mä teen yleensä nopean kastikkeen oliiviöljystä (pari rkl), hunajasta (oman maun mukaan) tilkasta viinietikkaa, suolasta ja pippurista. Sitruunamehu sopii kastikkeeseen myös hyvin, ja tuoreet tai kuivatut yrtit. Tällä ohjeella salaattia tulee sen verran iso satsi, että riittää meille neljälle sekä päivälliseksi, että seuraavan päivän jämälounaaksi.

Voitte myös vinkata omia arkiruokasuosikkeja näihin arkiruokapostausten kommenttibokseihin, mikäli teillä on joku resepti jonka haluatte jakaa muillekin lukijoille, tai jota toivoisitte että mä kokeilen. Tätä toivottiin lukijoiden toimesta, ja se on munkin mielestä ihan loisto idea, kaikki arkea helpottavat asiat on pelkkää plussaa!

Kokeilitteko viime viikon reseptiä? Mitä tykkäsitte?

Huh, mikä viikon aloitus. Sunnuntaina mä julkaisin Oton innoittamana postauksen, joka herätti keskustelua ja joka keräsi enemmän tykkäyksiä kuin mikään ikinä ennen mun blogiuran aikana, kiitos teille siitä, ihan mieletön kiitos kaikista kannustavista kommenteista ja siitä että jaoitte omia kokemuksianne! Te ootte ihan mielettömiä mahtityyppejä siellä, ihan jokainen<3 Täytyy kyllä hehkuttaa silti tuota aviomiestä vielä enemmän, se järjetön hype Oton postauksesta oli mun mielestä kyllä täysin ansaittua, ja ihan kreisiä, kreisin ihanaa. Mä haluan Oton blogiuralle pelkkää hyvää, ja en voisi olla hänestä ylpeämpi. Hieno ja koskettava teksti se oli mustakin, täynnä rakkautta.

Juuri kun me lenneltiin pilvissä teidän reaktioista ja kaikesta tuli niin uskomaton hyvä fiilis, meidän kuopus tempaisi itselleen jostakin talven en-edes-tiedä-monennenko flunssan. Täällä ei olla siis nukuttu pariin yöhön, mutta tänään onneksi Zeldalla ei ollut enää illalla, eikä nukkumaanmennessä ollenkaan kuumetta. Pidän sormia ristissä että selvittäisiin tästä nyt vain tällä parin päivän kuumeilulla, eikä tultaisi jälleen koko perhe vuorotellen kipeäksi. Mun piti tulla jo eilen höpöttämään, mutta toissa yö meni vielä viime yötäkin huonommin, enkä millään saanut itseäni koneen äärelle sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa postauksen.

Tänään(kin) herättiin kuudelta, mutta se ei haitannut, ei ollenkaan. Mulla on takana yksi blogiuran hienoimpia päiviä, Instagramista joku ehkä bongasikin jo pientä #AussieAcademy sneak peekiä, mutta enempää en valitettavasti voi vielä kertoa. Mä sain tavata tänään yhden mun suurimmista inspiraation lähteistä koko blogiskenessä, Rami Hannan, ja vieläkin tuntuu uskomattomalta! Mä tulen kertomaan teille vielä lisää tästä päivästä, mutta nyt tyydyn vain sanomaan että ei haittaa väsymys, ei ollenkaan, tänään oli niin hieno päivä, jota en ikinä tule unohtamaan.

Tytöt olivat täällä Oton tädin, ja ihanan Poppy-koiran kanssa, ja heillä oli kuulemma tosi kiva päivä. Itsestäkin oli ihanaa tulla kotiin kun täällä odotteli sellainen suloinen karvainen kaveri, voi apua! Mulla on niiiiin paha koirakuume, siis ihan järjetön, olen siitä ennenkin kirjoittanut mutta se vain pahenee kokoajan.

Musta tuntuu että mä olen nyt täynnä energiaa blogin suhteen ja muutenkin, ja täynnä uusia ideoita myös. En aio muuttaa blogin sisältöä, tai sitä millainen mun blogi on, mutta aion lisätä olemassaolevan päälle jotain uutta ja toivottavasti myös sellaista, mikä ilahduttaa teitä lukijoita. Blogin suhteen mä olen aina halunnut mennä eteenpäin ja kehittyä, ja vaikka takana on jo pian neljä vuotta, mä toivon että suunta on jatkossakin vain eteenpäin.

Muutama kommentoi silloin kun kerroin muutosta, että toivotte ettei mun blogi muutu liian ammattimaiseksi, sellaiseksi että täältä katoaa rento ote ja aito fiilis ja persoona. Mä takaan että niin ei tule käymään, koska mä nyt vaan olen tälläinen random höpöttäjä, enkä muuksi voi tai edes halua muuttua, hahaa! Ainiin, ja pakko vielä sanoa sen verran, että älkää säikähtäkö viime päivien kuvanlaatua! Olen ollut pari päivää vanhan kamerani varassa, mutta asiaan tuli parannus tänään, eikä tämän postauksen jälkeen pitäisi näkyä enempää kohinakuvia.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille<3 Huomenna uudet kujeet taas, ja viikon arkiruokaresepti!

PS: Moni on kommentoinut että uudet postaukset eivät päivity blogloviniin, mä olen ottanut yhteyttä ja pyytänyt korjaamaan ongelman, enkä itse voi tehdä asialle enempää. Toivon että ongelma korjataan pian, mutta sielläkin on varmasti ruuhkaa kun sieltä aika monta blogia löytyy, eikä välttämättä samantien pystytä asiaa korjaamaan kun minä siitä ilmoitan. Eli pyydän kärsivällisyyttä teiltäkin, mä tiedän että se on ikävää kun ne ei sinne tule, en mäkään siitä nauti, mutta en tosiaan voi asialle juuri nyt tehdä tämän enempää.

Parhaita puolia siinä, että on bloggaava aviomies, on se että pääsee itsekin lukemaan oman miehensä ajatuksia ja tunteita. Kun Otto tänään kirjoitti postauksensa siitä, millaista oli saada kuulla tulevansa isäksi ensimmäistä kertaa, mulla tuli itku. Ja samaan aikaan myös halu jakaa oma puoleni päivästä ja hetkistä, joista en koskaan ole kertonut blogin puolella muutamaa sanaa enempää. Millaista oli saada kuulla tulevansa äidiksi, ja millaista oli saada kuulla se viikon seurustelun jälkeen. Ehkä paras puoli siinä, että aviomies bloggaa, on se että te lukijat jotka luette molempien blogeja, saatte joskus lukea meidän molempien näkökulman asioihin.

Neljä vuotta sitten helmikuussa, mä koin ensimmäisiä alkuraskauden oireita. Pidin ne ensin omana tietonani, koska mua pelotti, mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni suhteessa pojan kanssa, joka oikeasti välitti musta, ja josta halusin pitää kiinni. Mä tiesin, että mun ainoa vaihtoehto on pitää vauva, koska en ikinä olisi voinut valita itse toisin, ja siksi pelkäsin kertomista. Pelkäsin että menetän sen kaiken ihanan, mihin olin juuri vasta pääsemässä kiinni. Toisen välittämisen, rakkauden ja tuen, sen ihmisen jonka kanssa musta tuntui että haluan jakaa koko mun elämän.

Mäkin muistan sen illan, mä muistan jopa päivämääränkin, 16. helmikuuta. Me oltiin oltu ulkona Onnelassa kavereiden kanssa katsomassa Johanna Tukiaista, mahtavaa. Otto tarjosi mulle drinkin, jota mä en edes maistanut, koska mä vaan tiesin. Lähdettiin mun Ullanlinnan kämppään jo aika alkuillasta, mä olin tosi väsynyt ja halusin vaan olla Oton kanssa. Makoiltiin sängyllä ja juteltiin kaikkea mahdollista, ja mulle vaan tuli tunne että mun on pakko sanoa se, ja niin mä pamautin ilmoille ”Otto, musta tuntuu että mä oon raskaana”.

Se sai aikaan hiljaisuuden, joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ei todellisuudessa ollut varmaan kovin pitkä aika. Siinä vaiheessa kun mä kerroin, mä olin jo päätökseni tehnyt, en voisi luopua lapsesta vaikka mikä olisi. Ensimmäinen asia joka rikkoi hiljaisuuden, oli se kun mä sanoin Otolle, että ymmärrän kyllä jos hän ei ole viikon seurustelun jälkeen tällaiseen valmis, ja että mä en vaadi häneltä yhtään mitään, enkä ole katkera jos hän ei halua ryhtyä perheenisäksi tähän tilanteeseen tai olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mä en ikinä olisi voinut enkä halunnut pakottaa isäksi ihmistä, joka ei sitä itse missään nimessä halua.

Mä olin maailman surullisin, koska mä luulin tietäväni miten kaikki päättyy. Se ihana poika sanoisi mulle että ”joo kiitti moi, tää oli nyt tässä, pärjäile.” Mutta se ei mennytkään niin. Se ihana poika sanoikin, että ei hän ole menossa mihinkään. Hän on mun kanssa, vaikka mitä tapahtuisi.

Sinä yönä ei tullut nukuttua kovin montaa tuntia, mä en oikein tiennyt mitä ajatella. Enhän ollut tehnyt vielä edes testiä, mutta jotenkin mä vaan olin ihan varma. Seuraavana päivänä me mentiin läheiseen apteekkiin ostamaan raskaustestiä, minä hermostuneesti hihitellen ja Otto kylmän viileästi. Eihän me tumpelot niitä löydetty kun ei koskaan ollut sellaiselle ollut tarvetta, ja jouduttiin vielä kysymään neuvoa apteekkarilta. ”Raskaustesti” luki paketissa, joka pakattiin kivaan pieneen pussiin ja sitä mä sitten kanniskelin tärisevin käsin. Oton piti lähteä töihin, ja mä olin yksin testin kanssa.

Katselin pussia ja jahkailin, en saanut testiä tehdyksi. Pakkasin sen mukaan, kun lähdin ystäväni luokse Vantaalle yökylään tekemään hänelle seuraavaksi päiväksi vanhojentanssikampausta. En olisi varmaan saanut sitä testiä tehdyksi ellei mun ystävä olisi sanonut että nyt ihan oikeasti vaan teet sen, ja mähän tein. Samalla sekunnilla kun pissa osui tikkuun, siihen lävähti kaksi tulipunaista viivaa, ja mä todellakin tiesin mitä se tarkoitti.

Huutonauruitkuhepulia, ja erittäin tärisevin käsin valmistettua tortillaillallista myöhemmin mä sain soitetuksi Otolle. ”Mä OLEN raskaana, kaksi viivaa”. ”Aijaa, okei. Mulla on nyt vähän paha paikka, soitan sulle myöhemmin.” Sillä sekunnilla tuntui että kaikki edellisiltana juteltu valui vessanpöntöstä alas raskauspissan mukana, ja mä jäisin sittenkin yksin. Tosipaikan tullen ei sitten rohkeus riittänytkään, luulin etten kuule Otosta enää ikinä mitään.

Illalla, muutamaa tuntia myöhemmin se Otto sitten soitti. Mun sydän hakkasi varmaan miljoona lyöntiä minuutissa kun vastasin puhelimeen. Hän oli ollut kaupan kassalla kaverin kanssa kun mä soitin, hieno hetki ilmoittaa miehelle että hänestä tulee isä. Me juteltiin, kaikki oli hyvin. Mua itketti helpotuksesta, mutta silti mua jännitti ihan hulluna, pelkäsin kokoajan että Otto herää unesta ja tajuaa mihin on ryhtymässä, eikä haluakaan tätä.

Seuraavana päivänä me nähtiin, ja ihan ekana halattiin varmaan ikuisuus. Mentiin Otolle, tehtiin ruokaa ja makoiltiin sängyssä. Otto silitti mun pientä mahaa, jossa ei kyllä näkynyt mitään merkkejä raskaudesta vielä, mutta kuitenkin. Ajatus oli tärkein. Silloin mä tiesin, että ei se oikeasti mihinkään ole lähdössä, vaan tässä se on meidän kanssa. Meistä tulee perhe.

Raskausaika oli meille molemmille kasvun paikka, me hypättiin täysin erilaiseen elämään kuin mitä oltiin siihen asti eletty. Mulle se muutos oli helpompaa hyväksyä ja siihen sopeutua, niinhän sitä sanotaan että naisesta tulee äiti kun testi näyttää plussaa, miehestä isä sitten kun vauva syntyy. Eihän se näin aina käytännössä mene, kummankaan osalta, mutta meillä meni ainakin vähän. Joskus se tuntui pahalta, että mun sukulaisten kesken vauvasta puhuttiin, häntä odotettiin yhdessä innoissaan ja raskaudesta iloittiin. Oton sukua mä en edes silloin tuntenut, eikä heille saanut kertoa mitään, koska Otto ei halunnut.

Loppupeleissä mulle oli kuitenkin tärkeintä se, että Otto pysyi mun rinnalla, Otostahan se meidän vauvan isä oli tulossa, eikä kenestäkään muusta. Kotona me oltiin yhdessä innoissaan vauvasta, ja Otto jaksoi hehkuttaa mun jokaista kirppislöytöbodya ja käydä mun kanssa perhevalmennuksessa. Otto on aina reagoinut asioihin pelaamalla, niin hassulta kuin se tälläisen niin-ei-pelaaja-vaimon korvaan edelleen kuulostaakin. Mä annoin Otolle sen rauhan pelata, ja luotin siihen että sitten kun vauva syntyy, meininki muuttuu.

Ja niin siinä kävikin. Siitä päivästä asti, kun meidän esikoinen syntyi, on tuo mun vieressä tällä hetkellä animea tuijottava kaksilahkeinen ollut maailman paras isä ikinä. Kyllähän se pelaa, ja tekee omia juttujaan, mutta niin sen kuuluukin, niin teen minäkin. Me ollaan vanhempina ja puolisoina tasavertaisia, ja edelleen, neljän vuoden ja kahden lapsen jälkeen ihan tajuttoman rakastuneita ja onnellisia. Toivottavasti niin on aina.