En voi ehkä uskoa sitä, mutta pakko kai se on! Tänään mä olen blogannut neljä vuotta. Neljä vuotta jotka ovat menneet eteenpäin aivan hujauksessa, neljä vuotta joiden aikana meidän koko elämä on mullistunut usempaan otteeseen, ja jonka aikana blogi on elänyt vahvasti mukana. Kun luen nyt mun ensimmäistä postausta, joka on kirjoitettu 8.5.2011, mä näen edelleen ne samat elementit kuin vielä tänä päivänäkin kirjoittaessani. Ootteko muuten lukeneet, aika jäätävää settiä ihan oikeasti, apua! Mutta jokatapauksessa, siinäkin näkyy positiivinen, tuttavallinen höpötys ja mun oma persoona, joka ainakin omasta mielestäni paistaa läpi jokaisesta tekstistä.

Vaikka elämä on muuttunut, kirjoitustaito ainakin omasta mielestäni kehittynyt ja blogi kasvanut kymmenistä lukijoista kymmeniin tuhansiin lukijoihin, mun persoona on edelleen mukana, samanlaisena, kaikissa teksteissä. En osaa piilottaa sitä, enkä halua.

Neljä vuotta sitten olin toisella kolmanneksella raskaana, jännittynyt mutta onnellinen esikoisen odottaja. En tiennyt silloin tulevaisuudesta mitään, en osannut toivoa enkä odottaa edes mitään muuta kuin tulevaa vauvaa. Nautin senhetkisestä elämästä Oton kanssa umpirakastuneena, enkä osannut huolehtia huomisesta. Silloin mä olin vielä tosi nuori, 19-vuotias joka oli elänyt siihen asti aivan erilaista elämää. Aloin kirjoittamaan blogia ” kun alkanu oleen tota ylimäärästä aikaa ja tuli kauniit ilmatki nii tekee mieli taas ottaa kuvii.” (suora lainaus ensimmäisestä postauksestani).

Miettikää, noin kevyesti, vähättelevästi ja tietämättömästi mä kirjoitin bloggaamisesta, joka on kuitenkin muotoutunut yhdeksi suurimmista meidän elämään nykypäivänä vaikuttavista tekijöistä. Alusta asti suhtauduin kuitenkin blogiini kunnianhimoisesti, vaikka muille sitä vähättelinkin. Halusin kehittyä, halusin kirjoittaa usein ja tavoittaa samanhenkisiä ihmisiä, löytää itselleni ystäviä toisista bloggaavista äideistä. En kuitenkaan osannut ikimaailmassa kuvitella blogista itselleni sellaista tekijää joka se nykypäivänä on. Kuluneen vuoden aikana mun blogi on laittanut pyörät pyörimään, ja määritellyt sen puolen meidän arjesta joka mun tekemisistä muodostuu.

Ilman niitä ensimmäisiä noloja höpöhöpöpostauksia, keltaisia tärähtäneitä kuvia ja miljoonaa hymiötä lauseiden välissä, mulla ei olisi nyt kahta unelmatyöpaikkaa enkä oikeastaan edes tiedä mitä mä tekisin tai millainen olisin. Tottakai on ne rakkaat ihmiset jotka tunsin jo ennen blogia, ja he ovat pysyneet matkassa tähän päivään saakka, mutta sitten on myös ne kaikki upeat tyypit joihin olen tutustunut vain ja ainoastaan blogin kautta. Ja sitten on te lukijat, joita ilman mun blogi ei olisi mitään.

Musta tuntuu ihan hullulta, miten monta teitä siellä ruutujen takana on. Ei sitä ymmärrä kun kirjoittaa täällä kotona, höpöttelee vaan ja kertaa päivän kuulumisia tai avautuu isommistakin asioista. Se on aina taustalla, ja sen tiedostaa tavallaan, mutta ei sitä oikeasti ymmärrä. Google Analytics on vain numeroita, jotka kasvavat päivä päivältä mutta joita ei ajattele sen enempää. Silti se järkyttävän suuri ihmismassa joka on joskus mun juttujani lukenut, on olemassa, siellä jossain, ympäri Suomea, ympäri maailmaa.

Jos sitä pysähtyy ajattelemaan, tulee samalla kiitollinen ja samalla hölmistynyt olo. Ne hetket kun se ajatus nousee pintaan liittyvät yleensä lukijan satunnaiseen tapaamiseen. Musta on ihan mielettömän hienoa tavata teitä, ja yleensä mulle jää siitä maailman paras fiilis. Näiden vuosien aikana olen saanut tavata ihan mahtavia tyyppejä, ja moni nimimerkki on saanut kasvot. Silti sitä hämmästyy joka ikinen kerta kun joku moikkaa spontaanisti, ja iskee kauhea jännitys ja epäusko siitä, että ihan oikeasti tämä mua kadulla vastaan kävellyt ihminen josta en tiedä mitään tietää kuka mä olen ja tykkää mun jutuista!

Kiitos, teille jokaiselle jotka tätäkin postausta nyt luette. Kiitos teille kaikille jotka kommentoitte, tykkäätte ja piristätte päivää. Kiitos teille jotka seuraatte instagramissa, ja kiitos teille kaikille jotka osallistuitte #oikeanainen-haasteeseen. Kiitos <3

Konkareiden rinnalla mun 4-vuotias blogi on vielä ihan lapsen kengissä, ja tiedän että kehitettävää riittää aina. Blogimaailma elää nopeasti eikä paikoilleen saa pysähtyä, vaan pitää kehittyä ja kasvaa, uudistua. Lifestyleblogi on siitä hyvä, että se elää elämän mukana. Se voi ja saa muuttua ja päivittyä siinä missä bloggaajan elämäkin muuttuu. Myös mun blogi on käynyt läpi erilaisia vaiheita (ks. kuva alla, apua!), isompia ja pienempiä muutoksia. Aion jatkossakin kirjoittaa kepeän höpöttäväiseen tyyliini, meidän arjesta, meidän juhlasta, hömppää ja asiaa, muotia, ruokaa ja kasvatusta.

Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi. Koska mulla on väylä tuoda ihmisten tietoisuuteen asioita, joihin mun mielestä on tärkeää kiinnittää huomiota, miksi ihmeessä en sitä tekisi? Oikea nainen oli alkua tälle, ja varmasti jatkossa aina jos koen että haluan jotain sanoa, sen myös sanon. Jos edes yksi ihminen saa mun blogin kautta pienen hippusen lisää itsevarmuutta, iloisen hymyn kasvoilleen tai tunteen että joku ymmärtää, se on sen arvoista.

Mä taputan tänään itseäni selkään, ja iloitsen hienosti sujuneista neljästä vuodesta. Onnea But I’m a human not a sandwich 4v! Toivottavasti hienoja vuosia on edessä paljon lisää. Blogiarki jatkuu, mutta yhden jo aiemmilta vuosilta tutun synttäriviikon perinteen mä aion toteuttaa tänäkin vuonna, nimittäin äitienpäivä videoina -postauksen.

Aivan mielettömän ihanaa viikonloppua kaikille, te olette parhaita <3

Ja hei, huikkaappa ihmeessä tähän postaukseen, kauanko olet lukenut blogiani! Mua kiinnostaa ihan älyttömästi kuulla jos siellä ruutujen takana on vielä tyyppejä, jotka ovat lukeneet mun blogia ihan ensimmäisestä postauksesta lähtien.

Kaupallinen yhteistyö: Apteq Vita

Huomenta ja kukkuu! Tänään mun blogi täyttää neljä vuotta, ihan kreisiä! Sen kunniaksi aloitan blogin syntymäpäivän toivepostauksella biotiinista, johon vielä synttäreiden kunniaksi olen sisällyttänyt aika huikean arvonnan teille kaikille. Synttärit jatkuvat illemmalla, kun varsinainen synttäripostaus ilmestyy, eli ihan pelkällä arvonnalla en ajatellut tätä merkkipäivää kuitata. Nyt kuitenkin kokemuksia biotiinista, ja erityisesti siitä biotiinivalmisteesta jota itse olen syönyt.

Kuten varmaankin aiemmista hiuksia käsittelevistä postauksista moni on lukenutkin, mulla on ollut hiukset todella huonossa kunnossa viimeisen vuoden ajan. Katkeilua, kuivuutta, hidasta kasvua (jos ollenkaan). Sen lisäksi olen kärsinyt iho-ongelmista imetyksen loppumisen jälkeen, sekä kuivuudesta että näppylöistä. Olin lukenut biotiinista paljon keskusteluita ja vinkkejä tuntui olevan laidasta laitaan. Toiset sanoo että auttaa kovasti, toisille ei vaikuta mitään ja osa syö jopa eläimille tarkoitettua biotiinia.

Joskus alkukeväästä me juteltiin Oton kanssa hiuksista, ja mitä niille haluttaisiin tehdä. Molemmat halusivat kasvattaa hiuksia, ja sitten mä tulin jossain sivulauseessa maininneeksi että biotiini saattaisi auttaa, tai niin olin kuullut. Ottokin innostui, ja me mentiin heti seuraavana päivänä kauppareissulla ostamaan biotiinia. Mä olin purkkiviidakossa aivan pihalla, mutta farmaseutti näytti mulle niitä ja kertoi mitä eroa eri merkkien valmisteilla on. Päädyin sitten ostamaan Apteq Vita -merkkistä biotiinia, joka ei ole pelkkä biotiinivalmiste, vaan kokonaisvaltaiseen ihon, hiusten ja kynsien hyvinvointiin kehitetty ravintolisä.

Yksi kapseli sisältää 5000µg biotiinia, 6mg pantoteenihappoa, 1,4mg B6-vitamiinia, 15mg sinkkiä ja lisäksi L-metioniinia joka auttaa biotiinia imeytymään, ja bambu-uutetta. Näistä biotiini vaikuttaa siis hiuksiin ja kynsiin, ja sinkki erityisesti ihoon. Mua ei kiinnosta syödä useampia kapseleita päivässä, enkä varmasti olisi tullut ostaneeksi koko sinkkivalmistetta, jos ei sitä tuossa Biotiini Extrassa olisi valmiina. Suoraan sanoen ilman Oton muistuttamista en muistaisi ottaa edes sitä yhtä kapselia päivässä. Siksi musta on tosi hyvä että ne löytyvät samasta kapselista.

Olen syönyt tätä valmistetta nyt n. 3 kuukautta, mutta välissä pidin parin viikon tauon. En muistanut hakea apteekista uutta pakkausta, tai aina kun muistin koko asian, oli apteekki jo mennyt kiinni. Sen tauon aikana kävi niin hassu juttu, että tämän biotiinin valmistaja oli huomannut, että olin vastannut blogini kommentissa jollekin teistä syöväni heidän biotiiniaan, ja sain heiltä Biotiini Extraa lisää kokeiluun. Mutta haluan painottaa, että tämä postaus oli tulossa muutenkin, kun sitä pyydettiin jo heti kun ensimmäistä kertaa mainitsin syöväni kyseistä ravintolisää. Päätin kuitenkin odottaa, että mulla on oikeasti jotain kerrottavaa, kuten kolmen kuukauden jälkeen on, eikä niin että olisin vain heti kirjoittanut että syön tätä ja tätä, ilman konkreettisia tuloksia.

Ensimmäisen pakkauksen syönnin aikana mun hiukset kasvoivat nopeammin kuin aiemmin. Kynnet vahvistuivat silminnähden, ja sain kasvatettua melkein yhtä pitkät kynnet kuin raskausaikoina, jolloin ne ovat kasvaneet vahvoina ja kauniina. Mun oikeaa poskea vaivannut akneräjähdys haalistui haaleiksi arviksi, eikä uusia näppyjä tullut samaan tahtiin kuin aiemmin, tai niin isoina ja kipeinä. Otin kapselin aina illlalla ennen nukkumaanmenoa, koska olin lukenut myös jostain että toisilla menee biotiinista vatsa sekaisin. Mulla ei ole tämä valmiste vaikuttanut ainakaan tällä kikkakolmosella mitenkään vatsan toimintaan.

Sitten pidin sen parin viikon tauon, jonka aikana kaikki muu paitsi hiukset palasi takaisin alkupisteeseen. Hiuksissa tietenkin vaikutus näkyy kaikkein hitaimmin, siksi en usko että tuo pari viikkoa ilman kerkesi niihin vaikuttaa. Naamassa ja kynsissä sen sijaan näkyi. Sen parin viikon tauon lopulla kynnet halkeilivat taas entiseen tapaan, ja poski kukoisti jälleen punaisista isoista näppylöistä. Olin suoraan sanottuna epätoivoinen, koska tämä oli vain paria viikkoa ennen Indiedays Blog Awardseja, joihin en tosiaan halunnut mennä akneposkisena.

Kun aloin syömään valmistetta tauon jälkeen, iho parantui nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla, alle parissa viikossa. Kynnet kasvoivat, ja hiuksetkin tietenkin jatkoivat kasvuaan. Nyt aion pitää huolen ettei näitä taukoja enää tule. Jos ihan oikeasti voin tällä yhdellä kapselilla välttää sen jäätävän ahdistuksen jonka näppyläräjähdykset aiheuttavat, ja vielä samalla vahvistaa kärsinyttä kuontaloa ja kynsiä, miksi en sitä tekisi? Hinnasta ei ainakaan ole kyse, sillä 60 kapselia eli kahden kuukauden annos maksaa apteekissa n. 13 euroa.

Aloin syömään biotiinia hiusten takia, mutta huomasinkin että itselleni se tärkein vaikutus on kuitenkin ihon parantuminen joka ei edes biotiinista johdu, vaan siitä sinkistä. Kaikki muu on vain plussaa. Ottokin syö edelleen biotiinia, ja täytyy sanoa näin neljä vuotta hänen hiuksia ja naamakarvojaan tuijotelleena että on tapahtunut jonkin asteista muutosta amisviiksistä vähän miehekkäämpään suuntaan tänä keväänä, hah!

Saan arpoa teille yhdessä Apteq Vitan kanssa yhteensä kolme 60 kapselin pakkausta Biotiini Extraa, eli pääsen arpomaan kolme onnekasta voittajaa! Osallistuaksesi arvontaan, kommentoi postausta ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Arvonta päättyy Lauantaina 16.5. klo 23.59. Onnea arvontaan!

Ihanaa perjantaipäivää kaikille, palaan illemmalla <3

Mä kävin tänään lääkärissä, tutkimuksessa jonka aikaa olen odottanut yli puoli vuotta. Mistään kovin vakavasta ei siis ole kysymys koska kiireellisten juttujen kanssa ei odotella niin kauaa. En halua avata sitä mistä on kyse sen enempää, mutta haluan kertoa siitä millaisia tunteita tämä mussa herätti. Olen siis tiennyt että mulla on tänään aika, jo sen yli puoli vuotta. Mitä lähemmäs se aika tuli, sitä enemmän mua jännitti ja pelotti ja ahdisti. Matkalla lääkäriin musta tuntui että sekoan, mä kirjaimellisesti tärisin ja olin aivan paniikissa. Tutkimushuoneessa kun käytiin mun perustietoja läpi ennen tutkimusta, mulla nousi kyyneleet silmiin pelkästään siitä kun sanoin ääneen että jännittää.

Miten voi aikuinen ihminen, kahden lapsen äiti, jännittää näin paljon ihan tavallista tutkimusta, joka monelle on tehty? Tiesin että tutkimus voi aiheuttaa kipua, toisille enemmän ja toisille vähemmän, ja se osaltaan toki vaikutti. Mutta vaikka tutkimus ei sattunut niin paljon kuin pelkäsin, ja lääkäri oli super mukava ja kertoi kokoajan mitä tapahtui, mä olin silti aivan kauhusta kankeana. Sitten kun vihdoin tuli valmista, mua alkoi pyörryttää ihan hulluna ja istuskelin siinä keräilemässä itseäni. Huippaus meni ohi kun join siinä vähän vettä ja istuskelin, ja lähdin sitten kotiin. Koko illan mua on väsyttänyt ihan hirveästi vaikka nukuin viime yönä paremmin kuin hyvin. Kai se helpotus siitä että se on nyt ohi tuli sitten väsymyksenä.

Mä en ole koskaan ennen pelännyt lääkärissäkäyntiä, eikä mulla ole mitään sairaalapelkoa tai muutakaan. Siksi olen tosi hämmästynyt siitä että tämä vaikutti muhun näin voimakkaasti. Tunnen itseni jotenkin todella hölmöksi ja hävettää suorastaan että olin niin paniikissa. Mistä ihmeestä tälläinen voi johtua? Eikai sitä pelkoa oikeasti tarvitse hävetä, uskon että lääkärit ovat tottuneet kaikenlaisiin potilaisiin ja mä nyt olin kuitenkin ihan asiallinen potilas enkä vaikeuttanut heidän tekemisiään mitenkään omalla toiminnallani tai käyttäytynyt huonosti. Silti musta tuntuu niin oudolta miten paljon olen uhrannut ajatuksia ja hemmetti tärissyt tämän asian takia, mistä näin voimakas reaktio kumpuaa?

Onneksi se on nyt ohi ja voin huokaista helpotuksesta, enää ei tarvitse miettiä että  ”enää kolme viikkoa siihen. enää kaksi päivää. iik se on tunnin päästä”. Onko teillä herännyt tällaisia yllättäviä pelkoja ihan yhtäkkiä? Oletteko jännittäneet jotain lääkärin tutkimusta erityisen paljon? Vai olenko mä ainoa paniikkipirkko? Mä palkitsin itseni suklaalevyllä, ja ajattelin hengailla sen ja Oton kanssa telkkua tuijotellen loppuillan. Tässä on nyt hyvä, ja voin unohtaa koko jutun.

Meillä on huomenna lasten kanssa päivä täynnä kivaa tekemistä, ja äitienpäiväkin jo häämöttää, sekä blogini perjantaiset 4v-synttärit! Mulla on kiva synttäriylläri tulossa teille, ja tietenkin ajatuksia siitä, mitä neljä vuotta bloggaamista mulle merkitsee. Tuntuu niin hullulta, että neljä vuotta on takana, mutta joo mä jätän sen aiheen sinne perjantaille! Lapsilta terkkuja, kaksivuotias sanoo ”Titta, minä owen Teuva!” (Angry Birds Stella) ja kolmevuotias vastaa ”Minä olenkin prinsessa Sofia!”. Aikamoisia prinsessoja, ihania sellaisia <3

Hyvää yötä ihanat!

Taisin mainita jo Indiedays Inspiration Daysta postatessani, että olin Kultajousen pisteellä esittelemässä ihania My iMenso-koruja ja upeita merkkikelloja? Olen siis mukana Indiedaysin ja Kultajousen kampanjassa, jonka kautta päädyin sinne ständille tutustumaan näihin ihanuuksiin. Ständillä mun tarkoitus oli opastaa bloggaajia suunnittelemaan omantyylisensä My iMenso-koru, ja valitsemaan koruun sopiva kello suuresta merkkikellojen valikoimasta.

Bloggaajakollegat suunnittelivat mitä hienoimpia koruja itselleen My iMenson medaljonkikokoelmasta. Ideana on siis valita koruun kolmesta eri väristä medaljonki,  kivellinen tai kivetön, iso tai pieni. Lisäksi riipukseen valitaan joko yksi tai kaksi erilaista riipuslaattaa, joita voi yhdistellä toistensa kanssa. Riipuslaattoja voi toki kerätä vaikka koko valikoiman ja vaihtaa vaikka jokaiseen asuun omanlaisensa. My iMenso -medaljonkeja oli saatavana hopeisena, keltakultaisena ja ruusukultaisena. Mä tykkäsin kovasti isoista ja näyttävistä riipuksista, joiden ilmettä sai vielä muutettua eripituisilla ja erivärisillä ketjuilla, mutta päädyin sitten kuitenkin suunnittelemaan itselleni rannekorun, jollaisia medaljongeista on myös mahdollista tehdä.

Valitsin omaan koruuni pienen hopeisen pienen medaljongin, valkoisen simpukankuoresta valmistetun laatan ja hopeisen koristelaatan. Pidin medaljongin sisältöineen yksinkertaisena, koska tykästyin simpukankuoresta valmistettuun helminauhaan, jollaisia on saatavilla sekä rannekoruihin että kaulakoruihin ketjujen lisäksi. Rannekoruun en laittaisi isoa medaljonkia, koska se olisi varmaan aika hankala käytössä 33mm halkaisijallaan, mutta tuo pieni ei haittaa menoa ollenkaan, vaan näyttää kauniilta ja persoonalliselta.

Mä olen oikeastaan vasta aikuisiällä opetellut käyttämään enemmän asusteita. Kellosta on tullut ihan ehdoton juttu, joka on aina kädessä kun jonnekin lähden. Pitkään meni että tsekkasin kellonajan silti aina puhelimesta, mutta n. vuoden verran kelloa pidettyäni mä olen vihdoin oppinut vilkaisemaan välillä sitäkin. Mulla on kaksi aika näyttävää kelloa jo entuudestaan, toinen hopeinen ja toinen ruusukultainen, joten valitsin itselleni keltakultaisen kellon Marc by Marc Jacobsin valikoimista.

Koska kaksi muuta kelloani ovat aika isoja, ja toinen vielä koristekivin viimeistelty, mä halusin jotain yksinkertaisempaa ja vähän pienempää. Marc by Marc Jacobsin Baker -kello oli juuri sellainen, yksinkertainen mutta kuitenkin näyttävä, joka mun kokoelmasta puuttui. Ständillä esilläolleista kelloista mä ihastuin myös DKNY:n siroon ruusukultaiseen kelloon, mutta sitä ei ollut ainakaan esillä keltakultaisena, ja siksi valitsin Bakerin. Se siro kello jäi kuitenkin mun mieleen kummittelemaan, ehkä vielä joku kerta ostan sen itselleni.

Bakerissa ei ole koristekiviä tai tehostevärejä, ainoastaan valkoinen kellotaulu ja oikealla puolella olevat M A R C -kirjaimet numeroita korvaavien viivojen tilalla. Tämä kello sopii kauniisti myös mun jo aiemmin Otolta lahjaksi saamiini Marc by Marc Jacobsin korvakoruihin ja kaulakoruun.

Käykää ihmeessä kurkkimassa Kultajousen instagram-tililtä lisää ihanuuksia, sieltä löytyy vaikka minkälaista koruinspiraatiota esimerkiksi kevään valmistujaisjuhlia ja kesän rippi- ja hääjuhlia ajatellen. Ja muistakaa ständillä vierailleet kanssabloggaajat ihmeessä osallistua kisaan, jos ihana merkkikello ja My iMenso-korukokonaisuus houkuttelevat.

Ihanaa päivää kaikille! <3

Mitä tykkäätte koruista ja kellosta? Millaisista kelloista te pidätte itsellänne?

Vappupiknikin mansikkahalloumi-kanasalaatti sopii nopeutensa ja helppoutensa vuoksi oikein hyvin myös arkiruoaksi. Me käytetään nykyään aika paljon maustamatonta tai pintamaustettua kanaa ja yleensä fileepihvejä arkiruoanlaitossa, mutta mulla on vieläkin yksi pahe. Buffalowingsit. Ne on täydellisiä, mehukkaita ja se marinadi on niin hyvää että kuola valuu kun vain ajattelenkin. Ja ne sopivat täydellisesti salaattiin, kun paistaa ne uunissa ja irroittaa lihat luista etukäteen. Meidän kanasalaatin kanat olivat siis buffalowingsejä, mutta toki tähän salaattiin sopii muukin kana, ja maistuu se herkulta ihan ilman lihaakin.

Suomalaisia mansikoita odotellessa me ostettiin espanjalaisia, ja aika mehukkaita ja hyviä olivat nekin. Tämän ruoan valmistukseen menee n. puoli tuntia, tosin aktiivista valmistusaikaa siitä on ehkä vartti.

Mansikka-halloumi-kanasalaatti

750g Buffalowingsejä

400g tuoreita mansikoita

1/2 hunajameloni

1 ruukku rucolaa

3/4 kurkku

1 halloumijuusto

(muita kauden vihanneksia oman maun mukaan)

Lämmitä uuni 250:n asteeseen ja paista buffalowingsejä n. 25 minuuttia. Pilko kurkku, mansikat ja hunajameloni sopivan kokoisiksi. Lisää rucola. Pilko halloumijuusto sliceiksi ja paista pannulla tai grillaa kaunis väri pintaan. Pilko sopiviksi paloiksi. Irroita kanan lihat luista, pilko pienemmäksi ja tarjoile kaikki yhdessä. Salaatti on aika mehukas eikä välttämättä vaadi edes kastiketta, mutta yksinkertainen sitruunamehu-oliiviöljy-hunaja sekoitus sopii sen kanssa tosi hyvin.

Raikas ja helppo herkku sopii kesään ihan super hyvin, ja maistuu myös ulkopiknikillä! Ihanaa tiistai-iltaa kaikille<3