Osa teistä ehkä lukikin Oton postauksen, törkeästä kommentista jonka sain? En halunnut ottaa tätä esille mun blogissa, koska en tykkää kirjoittaa täällä ikävistä asioista. Mutta ehkä mä haluaisin herättää ihmiset ajattelemaan sitä, miten paljon perättömät huhut voivat satuttaa.

Miettikää, että jos olet bloggaaja, kuka tahansa voi tulla kertomaan sinulle että olet tehnyt abortin – vaikka et ole – ja kertoa tämän saman asian totuutena ihan kenelle tahansa. Mä tiedän mistä tämä huhu on lähtenyt, surullista kyllä. Kun keväällä sanoin käyneeni tutkimuksessa, kävin tosiaan ihan vaan tutkimuksessa. Tutkimus suoritettiin Kätilöopistolla, naistentautien puolella ja sain siitä onneksi terveen paperit. Naureskelin silloin itsekseni, että toivottavasti kukaan ei näe mua siellä ettei tule jotain perättömiä raskaushuhuja, mutta samaan syssyyn ajattelin olevani typerä. Eikai nyt kukaan tuntematon tuollaista alkaisi levittää vailla todellisuuspohjaa.

En valitettavasti ollutkaan typerä ajatuksineni. Jossain vaiheessa juoruketjua tutkimus muuttuikin toimenpiteeksi, ja toimenpide muuttui abortiksi. Olisin paljon mieluummin saanut osakseni raskaushuhuja, ne ovat sentään positiivisia ajatuksia, ja ne on helppo kumota ja todistaa vääriksi. Mutta milläpä todistat ettet ole tehnyt aborttia, ainakaan menettämättä yksityisyyttäsi jakamalla terveystietojasi netissä?

Mua oksettaa se että joudun edes miettimään tällaista, miettimään että mun pitäisi jotenkin todistaa nämä huhut perättömiksi, että voisin olla oma itseni. Ettei kukaan vaan ajattelisi että ne huhut pitäisivätkin paikkansa. Mutta enhän mä sitä mitenkään järkevästi voi todistaa, ja vaikka todistaisin, se ei riittäisi. Aina tulee uusia huhuja, ja kun en itse tarjoile hopeatarjottimella luurankoja kaapista, niitä keksitään, ihan vaan että olisi jotain haukuttavaa ja juoruttavaa.

Usein mulle kommentoidaan kuinka näytän niin onnelliselta ja meidän perhe näyttää onnelliselta, se oikein huokuu kuulemma meistä. Me ollaan, me ollaan maailman onnellisimpia. Se onni ei mene rikki näistä inhottavista huhuista, enkä lakkaa näyttämästä meidän onnea täällä vain jotta ilkeät ihmiset vihaisivat meitä edes hippusen vähemmän. Mutta sitä se ei poista, että tuntuu äärimmäisen pahalta että joku uskoo ja levittää totena näitä sairaita valheita, päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Vaikka jokaikinen ihminen jolla on mulle merkitystä, tietää aina asioiden oikean laidan eikä sekuntiakaan usko näihin juttuihin, tuntuu hirveältä jo se että edes yksikin tuntematon ihminen voi ajatella meistä tällaisia asioita.

Inhottavaa sanoa että siihen voi turtua, miten on edes mahdollista että joku turtuu kuulemaan jatkuvasti olevansa oksettavan ruma, anorektikko, huono äiti, narsistin vaimo, huora, ja nyt vielä tämä. Päivästä toiseen ajattelen että ”hehheh, tää on näitä ammatin varjopuolia, joo ei tunnu missään”. Tällainen kyllä tuntuu, se saa ajattelemaan miten naurettavaa on että asetan itseni tilanteeseen jossa tuntemattomat ihmiset kokevat oikeudekseen spekuloida jopa näin rankoista aiheista, liittyen mun ja mun perheen elämään.

Saamani kommentti ei loukannut vain mua ja mun perhettä, vaan se on loukkaava myös kaikkia niitä kohtaan jotka oikeasti joskus ovat abortin tehneet, syystä tai toisesta. Ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, että huhujen levittäminen, tuomitseminen ja ihmisoikeuksien polkeminen kulkevat käsi kädessä. Tästä pyhästä kolminaisuudesta on helppo hankkiutua eroon etsimällä sisältöä siihen omaan elämään, se auttaa huomaamaan että ne ajatukset siellä omassa päässä eivät välttämättä olekaan faktoja, tai edes tarpeellisia pohdintoja. Se auttaa huomaamaan että maailmassa on niin paljon kaikkea muuta mihin omia energiavaroja kannattaa käyttää, kuin toisten elämän spekuloiminen.

Huomenna mä irtaudun tästä paskamyrskystä ja lähden työmatkalle, enkä aio uhrata ajatustakaan näille asioille. Mä kovasti toivon että jälleen kerran, voisin keskittyä siihen olennaiseen täällä, ja te kaikki ihanat lukijat saisitte mahdollisuuden lukea sitä mitä täältä varmaankin yleensä haettekin, positiivisuutta ja inspiraatiota. En vaan voi antaa olla, en varsinkaan kun kuulen oman äitinikin äänestä miten pahalta hänestä tuntuu mun puolesta, se että mä joudun kuuntelemaan ja lukemaan tällaista.  Mä toivon että sinua joka kommentoit, ja kaikkia teitä jotka meidän asioilla pitkin maita ja mantuja spekuloitte, hävettää edes vanhempana se miten järkyttävän ilkeitä ja ajattelemattomia olette olleet.

Hyvää yötä teille kaikille ihanille<3

Moi! Huh, arkiviikko pyörähti taas kunnolla käyntiin, ja tästä onkin tulossa aika toiminnantäyteinen viikko. Paljon ohjelmaa, mutta onneksi kaikkea kivaa on tiedossa. Tänään oli kuitenkin vielä ihan tavallinen maanantai tavallisine juttuineen. Perus työt ja dagikset, ja sitten kotiin syömään. Ruuan jälkeen lähdettiin tyttöjen kanssa kävelylle ja otettiin kamera mukaan. Tytöt halusivat molemmat harjoitella kuvaamista, ja meidän kuopuksellakin pysyi jo kamera kädessä!

Meidän neidit ottivat kaikki nämä kuvat, paitsi tuon ensimmäisen kuvan Tiarasta, jonka otin minä ja sen kuvan jossa istun yksin portailla, se on nimittäin Oton käsialaa. Rajaukset on vähän sinnepäin ja äidistä tallentui hieman erilainen kuvakulma kuin yleensä, kun kuopus kuvasi suhteellisen läheltä, mutta sehän se idea olikin. Katsoa lasten silmin. Musta on mielettömän siistiä päästä näkemään maailmaa heidän silmillään, pitäisi joskus ihan oikeasti antaa molemmille kamerat päiväksi käteen ja katsoa millaisia asioita ihan tavallisesta arjesta tallentuisi sinne.

Se voisi olla aika avartava kokemus, ja varmasti lasten mielestä ihan hillittömän hauskaa. Onneksi meillä on pari vanhempaa kameraa jotka ovat toimintakuntoisia mutta eivät enää jatkuvassa käytössä, niitä voisi hyvin lainata tytöille ja tehdä vaikka postauksen siitä mitä he päivän aikana kuvaavat. Mitä mieltä olette, olisiko hauska postausidea? Mä näen jo silmilläni kuinka saisin päivän jälkeen selata kuvia My Little Ponyista, kukista bussipysäkillä ja superläheltä otettuja kuvia tyttöjen naamoista. Aww en kestä, tämä on pakko tehdä pian!

Mä alan kömpimään kohti sänkyä nyt että saan kunnon pitkät yöunet! Hyvää yötä ihanat<3

Kivoja asioita tapahtuu yleensä silloin kun niitä ei osaa odottaa. Niin sitä usein sanotaan, ja mun mielestä se on myös ihan totta. Kaikkein siisteimmät asiat mun elämässä on tapahtuneet nimenomaan silloin kun en ole niiden perään haikaillut.

Sain kaksi maailman parasta ystävää kun aloitin opiskelut lukiossa josta en tuntenut kuin pari hassua tyyppiä entuudestaan. En odottanut silloin tapaavani ihmisiä joista saisin elinikäiset ystävät, mutta niin siinä vain kävi. Nyt me ollaan oltu kavereita jo kahdeksan vuotta, satojen kilometrien välimatkoista huolimatta. Ja edelleen jutellaan melkein päivittäin, ja nähdään aina kuin mahdollista.

Tapasin Oton kun olin asunut puoli vuotta Helsingissä, opiskelin ja olin ihan pihalla siitä mitä elämältä halusin. En etsinyt elämäni rakkautta vaan keskityin lähinnä hauskanpitoon. Sitten yhtäkkiä tuo tyyppi tupsahti mun elämään ja sille tielle jäätiin.

Aloitin bloggaamisen kun olin raskaana ja ajattelin että se voisi olla kivaa tekemistä silloin kun Otto oli töissä tai pelasi. Sain siitä huomattavasti paljon enemmän kuin kivan harrastuksen.

Viime keväänä olin ihan sinut sen asian kanssa että olisin vielä puoli vuotta lasten kanssa kotona kun tarhapaikkaa ei kuulunut, ja syksyllä lapset menisivät osapäivähoitoon ja mä alkaisin tekemään blogia täydellä teholla. Sitten sainkin yhtäkkiä toisen työpaikan, ja tässä sitä ollaan. Tarhapaikat järjestyivät saman tien, ja mä olen tehnyt kahta työtä maaliskuusta asti, enkä voisi olla tyytyväisempi. Saan tehdä kummassakin työssäni juuri niitä asioita joista olen haaveillut, ja joita en ikinä osannut edes haaveilla pääseväni tekemään.

Tämän postauksen ajatus lähti ihan siitä, kun ajattelin tänään että nyt me ollaan nautittu jo kesästä vaikka kuinka pitkään, vaikka koko kesä- ja heinäkuun tuntui että se kesä ei tule enää ikinä. Sitten kun aloin katselemaan syysvaatteita kaupoista, rakastuin uudelleen viininpunaiseen ja keitin ensimmäiset kuumat kaakaot, se kesähelle tulikin. Silloin kun vähiten sitä odotin.

Se on ristiriitaista, kivoja asioita tapahtuu kun ei odota mitään ja antaa kaiken hyvän tulla luokse. Tätä ei kuitenkaan saa sekoittaa siihen, että saavuttaisi elämässä asioita tekemättä mitään niiden eteen. Se mitä mä olen huomannut vuosien aikana on, että kun on itse tyytyväinen ja tekee niitä asioita joita rakastaa, kuin huomaamatta niitä odottamattomiakin kivoja asioita alkaa tapahtua. Pitää vaan olla avoin, ja uskoa siihen että mitä tahansa ihanaa voi tapahtua. Ei pidä pelätä aina pahinta, eikä pidä vaan jäädä lepäämään laakereilleen. Kun tavoittelee itse unelmiaan eikä odota että vastaukset tippuvat valmiina, voi siinä matkan varrella tarttua elämään vaikka mitä hauskaa, kokemuksia, ihmisiä ja uusia unelmia.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja mahtia alkavaa viikkoa kaikille <3

Heräsin aamulla migreeniin mikä ei ollut kovin kiva herätys, mutta se onneksi lähti pois kun otin särkylääkettä ja nukuin vielä pari tuntia, kun Otto leikki lasten kanssa. Tänään oli ihan mielettömän kaunis päivä ja olisi ollut tosi inhottavaa viettää se kokonaan sisällä, onneksi siis uni ja lääke auttoi. Lähdettiin iltapäivällä käymään Kaivopuistossa, kun olen halunnut jo pitkään viedä lapset sinne. Se on niin ihana paikka, ja tänään oli kyllä ihan täydellinen päivä käydä siellä.

Kaivari oli ihan täynnä porukkaa, ja ihasteltiin tyttöjen kanssa kun puistossa oli jotkut leijanlennätysbileet meneillään ja taivaalla liiteli varmaan sata erilaista leijaa. Tajusin kun niitä katselin, että mä en koskaan ole itse omistanut tai lennättänyt leijaa (!!!), pakko kyllä korjata tämä. Mä haluan että meidän lapset pääsevät lennättämään leijaa, se näytti niin hauskalta ja he olivat niin innoissaan jo toisten lasten leijoista.

Pienen kävelyn jälkeen mentiin Cafe Caruselin terassille istuskelemaan ja vähän herkuttelemaan. Ostettiin tytöille ja Otolle  jättikorvapuusti kolmeen pekkaan, ja itse en voinut vastustaa sitruunamarenkipiirakkaa, Se näytti niin ihanalta, ja olikin tosi hyvää. Siinä terassilla ei tuullut ollenkaan ja oli tosi kuuma, niin ihanaa että saadaan nauttia nyt elokuussa kuitenkin niistä kesäpäivistä, joita alkukesästä saatiin vain kaivata.

Käveltiin Caruselista rantatietä pitkin vielä leikkipuistoon Kaivohuoneen lähelle. Siellä oli oikeasti isoin liukumäki mitä olen Suomessa ihan tavallisessa leikkipuistossa nähnyt, ihan megapitkä. Meidän lapset olivat aivan innoissaan siitä ja laskivat varmaan sata kertaa alas. Tosi kiva puisto muutenkin, siellä oli vaikka mitä härveleitä ja lohikäärme jonka selkään sai kiivetä ja isot leikkiautot, jotka eivät tosin liikkuneet minnekään mutta näyttivät hauskalta.

Tympeästä aamusta huolimatta tästä tuli onneksi ihana lauantai, ja saatiin tehtyä kiva pieni retki Kaivariin, ihan parasta. Musta on ihanaa käydä lasten kanssa erilaisissa paikoissa ja tutustuttaa heidät kotikaupunkiinsa perusteellisesti pienestä asti. Lapset rakastavat olla pieniä tutkimusmatkailijoita ja kokea uusia kivoja asioita, ja niin kyllä rakastan minäkin. On niin huippua kun he ovat nyt jo niin isoja että ovat kiinnostuneita eri paikoista ja tapahtumista, ja osan tapahtumista etenkin esikoinen varmasti muistaa vielä aikuisenakin.

Hyvää yötä kaikille <3

Mulla oli tänään poikkeuksellisesti töitä, ja Otolla taas vapaapäivä, joskus näinkin päin. Ihan hauskaa vaihtelua, rento aamu, autokyyti töihin ja tytöt lähtivät Oton kanssa Itiksen leikkiasemalle. Mun visiitti töissä ei jäänyt kauhean pitkäksi, koska lähdin ostamaan vähän kuvaustarvikkeita ja sen jälkeen kuvasin meidän uusia mallikoruja muutaman tunnin kotona. Ihan parasta, mä rakastan kuvata asetelmia ja miettiä mikä näyttäisi kivalta minkäkin kanssa. Arvatkaa miksi rakastan kuvata asetelmia? Ne pysyvät paikoillaan, ja niitä voi veivata eri asentoihin vaikka miljoona kertaa eivätkä korut tai maljakot hermostu siitä, toisin kuin lapset.

Lasten kanssa mulla on sellainen periaate että kuvaan vain silloin kun heitä itseään kiinnostaa, muuten on aivan turhaa edes yrittää, koska lapset eivät tosiaan käyttäydy kuin korut tai maljakot. Enkä tietenkään halua heitä väkisin kuvata muutenkaan jos he eivät itse halua. Joskus kuvatessa he sattuvat pitämään hetken toisiaan käsistä kiinni tai hymyilemään tosi kauniisti ja sitten räpsin niin monta kuvaa kuin ehdin ennenkuin he ovat jo juosseet kolmen metrin päähän toisistaan ja hyppivät tai esittelevät napaa naapurin koiralle.  Joskus he ovat innoissaan kuvaamisesta (”ei meidän ole pakko ottaa kuvia jos ette halua” ”Otetaanpa, otetaanpa jooko äiti, me haluamme!”, mutta eivät silti oikein jaksa keskittyä. Sitten otetaan niitä iloisia tilannekuvia joissa tukka hulmuaa ja jommankumman raajat on aina tärähtäneet, ja sekin on ihan fine.

Mä olen nähnyt sitäkin että lapsia lahjotaan karkilla tai jollain palkinnoilla että pysyvät kameran edessä paikoillaan. Se on ihan okei jos lapsi ei ole tottunut kameraan, ja ollaan ottamassa ekaa kertaa kolmeen vuoteen upeita perhekuvia oikealla kuvaajalla, mutta silloin kun kuvaaminen on melko arkipäiväinen juttu niin ei tulisi kuuloonkaan. Mä olen ottanut tämän postauksen kuvat kolme päivää sitten illalla, kun oltiin lähdössä puistoon. Niissä näkyy iloisia, innokkaita neitejä jotka innostuivat pomppimaan, halimaan ja pussaamaan. Kuvien ottamiseen meni viisi minuuttia, ja meillä kaikilla oli hauskaa.

Vaikka rakastan kuvata asetelmia, koska ne ovat täysin mun hallinnassa ja niiden kanssa kaikki on taidosta ja silmästä kiinni, niin rakastan kuvata myös lapsia. Lasten kuvaamisessa kaikki on kiinni tuurista, ja joskus sitä vahingossa onnistuu ja saa ikuistettua sen täydellisen sisarusrakkauden hetken.

Ai kauhea kun mulla rönsyilee aiheet! Mä olen höpöttänyt koko tekstin ajan valokuvaamisesta, kun tarkoituksena oli kertoa meidän perjantaista. Meidän perjantai oli ihana, se oli niin me. Maattiin varmaan tunti kasassa sohvalla ja Otto pöristeli meidän mahoja, kuunneltiin spotifysta Mehukkaimmat ysärijyystöt -soittolistaa ja tanssittiin tyttöjen kanssa hulluna. Esikoinen taitaa jo Aquan Barbie Girlin kertsin, ja mä opin vihdoinkin miten Smurffien Patin papukaija oikeasti menee, siis Vamos ala playa. Silti lauloin samalla, että ”Patin papukaija, se päätä aukoo aina, mut muille se on hiljaa, eikä ne usko”… Kertoo jotain mun lapsuudesta, smurffeja huudatettiin ja paljon.

Me aletaan Oton kanssa katsomaan Netflixistä joku leffa, kun mäkin sain vihdoin tämän valmiiksi! Mulla nimittäin kesti tässä hetki, koska hukkasin tuon ysärisoittolistan ja etsin sitä spotifysta varmaan 20 minuuttia että pystyin mainitsemaan sen nimen tässä postauksessa. Ehkä ei kaikkein fiksuiten käytetyt 20 minuuttia elämästä, mutta on sitä varmaan hölmäömpäänkin tullut minuutteja tuhlattua. Ja onhan toi ”Mehukkaimmat ysärijyystöt” nyt ihan huippu nimi soittolistalle, kuulostaa tosin mun korvaan joltain ihan muulta kuin musiikilta, apua.

Hyvää yötä ja ihanaa viikonloppua kaikille <3