Pari iltaa sitten oli nätti ilta-aurinko, ja mä ajattelin ihan lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kuvata samalla itsestäni asukuvat ja lapsista myös kuvat eiliseen postaukseen. Otettiin suunta kohti Suvilahtea, sieltä vähän inspiroivaa taustaa ja helppo pysäköinti. Ajeltiin sinne iltasella, vain huomataksemme että paikkahan oli suljettu, portit kiinni ja portilla järjestyksenvalvoja. Ja mä kun vielä olin katsonut nettisivuilta että juuri nyt ei pitäisi olla mitään tapahtumaa. No, ei me pienestä lannistuttu, vaan päätettiin lähteä kohti Vallilaa sillä tiesin siellä olevan erään kauniin rakennuksen jonka edessä olisi hyvä ottaa kuvat.

Ajettiin Vallilaan, löydettiin oikein läheltä hyvä parkkipaikka ja noustiin kaikki autosta. Käveltiin rakennuksen eteen. Siinä oli niin kauhea tuuli että tukka nousi pystyyn kaikilta. Ajattelin vielä että kyllä mä sen tuulen kestän, että otetaan vaan ne kuvat. Otin kameran kameralaukusta, vain huomatakseni että se oli jotenkin kummallisen kevyt. AINIIN. Akku oli kotona akkulaturissa. Siinä kohtaa meinasi ehkä vähän jo hymy hyytyä. Saatoin jopa olla jo luovuttamassa. Tunsin itseni niin ääliöksi, miten saatoinkin unohtaa sen akun kun varta vasten oltiin menossa kuvaamaan, ja juuri puolta tuntia ennen lähtöä olin laittanut sen laturiin.

Onneksi miehelläni on pitkä pinna, ja hän ihan rauhallisesti pakkasi lapset takaisin autoon, laittoi Fröbelin palikat soimaan jotta lapsilta ei hyytynyt hymy, ja sanoi että ajellaan kotiin ja haetaan se akku. Näin me sitten teimme. Lauloimme kuorossa sutsisatsisatsaata, minä kipaisin akun, ja sovittiin että mennään eräille alle kilsan päässä kotoa oleville betoniportaille kuvaamaan vaikka se ei mikään Suvilahti olekaan. Se olisi sentään lähellä. Mentiin paikalle, vain tajutaksemme että kaikki asuinalueemme ampiaiset olivat kerääntyneet sinne yhtäaikaa, koska joltain oli kaatunut portaille mehua tai jotain muuta makeaa juomaa. Siis siellä oli varmasti kymmeniä ampiaisia jotka pörräsivät ympäri ämpäri, ei sinne voinut jäädä mitenkään!

Lopulta me päädyttiin sitten kuvaamaan meidän kotitalon viereen toisille portaille, ja otin vain yhdet nopeat kuvat lapsista, kuvat jotka näitte aiemmassa postauksessa. Tämä koko episodi kesti ehkä n. 1,5 tuntia, josta varsinaisesti saimme aikaan jotain viimeisen kymmenen minuutin ajan. Ei otettu siis mitään niistä kuvista, jotka alunperin piti.

Kaikki kunnia sekä Otolle että lapsille että heillä ei mennyt hermo, lapsilla oli hyvä meininki Fröbelin palikoiden tahdissa, ja he jaksoivat kikattaa ja supattaa vielä sen aikaa että mä nappasin muutaman kuvan heistä lopuksi. Meillä oli oikeastaan aika hauskaa, koska ei sitä voinut muutakaan kuin nauraa surkuhupaisalle tilanteelle. Vieläkin soi päässä Fröbelin palikat.

Illalla kuuntelin kun Otto luki lapsille Risto Räppääjä -kirjaa tarinaan voimakkaasti eläytyen ja lasten lisäkysymyksiin vastaillen. Ja mietin vaan että kuinka hitsin onnekas mä olen kun mulla on nuo ihanat tyypit mun kanssa. Ei paljoa haittaa epäonnistuneet asukuvat tai se että ”menee pari tuntia hukkaan”, koska yksikään tunti tai minuutti jonka saan viettää noiden tyyppien seurassa ei mene hukkaan, vietin mä sen sitten autossa istuen, siivoten tai rannalla lekotellen.

Asukuvat ja eiliset kuvatkin saatiin otettua myöhemmin tällä viikolla, joten ei se loppujen lopuksi mitään haitannut. Tämä viikko on ollut täynnä jos vaikka ja minkälaisia kommelluksia, mutta nyt on hyvä fiilis. Uusi arki on selvästi alkanut, ja en malta odottaa mitä ensi viikko tuo tullessaan. Ensin kuitenkin nautitaan viikonlopusta!

Kuvituksena palasia mun viikosta tähän asti, joka niitä katsoessa näyttää ainakin mun silmiin olleen kommelluksista huolimatta oikein mukava. <3

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Nyt on se viikko kun ilmestyy kaksi varmasti suomalaisvanhempien eniten odottamaa lastenvaatemallistoa, Mini Rodinin drop 1 ja Gugguun Drop 1 joka ilmestyi eilen. Itsekin lukeudun niihin jotka näitä mallistoja aina malttamattomana odottavat. Joskus en osta mitään, joskus ostan vaikka kuinka paljon, riippuen ihan siitä miten hyvin kuosit ja mallit mätsäävät oman makuni kanssa ja mitä satutaan tarvitsemaan. Mini Rodinia meillä on ollut ihan Tiaran taaperoajoilta asti käytössä oikeastaan kokoajan, ja juuri pari päivää sitten katselin Zeldaa pingviinimekossaan ja myhäilin tyytyväisenä: Mini Rodinin pingviinimekko syksyn 2013 mallistosta on ollut meillä käytössä taukoamatta siitä syksystä 2013 asti, vähintäänkin kerran viikossa tai kahdessa. Ensin Tiaralla ja sitten Zeldalla. Ja se on edelleen kuin uusi. Ei haalistumaa kuvioissa tai värissä, ei lörpähdystä eikä pesunukkaa.

Myös ulkovaatteet ovat olleet tosi laadukkaita, eikä niistä ole koskaan ollut mitään valittamista. Mä ostan näitä merkkivaatteita siksi, että olen itse huomannut ne käytössä laadukkaiksi. En voi sanoa yhdestäkään meillä olleesta ketjuliikkeen sisävaatteesta, että se olisi ollut kolme vuotta taukoamatta käytössä, enkä varsinkaan että pitkää käyttöikää voisi saavuttaa ilman käytön jälkiä. Mä olen enemmän kuin valmis panostamaan rahallisesti suuremman summan myös sisävaatteisiin, jos tiedän että ne kestävät vuosien käyttöä. Mini Rodinilla tämä on mahdollista myös fiksujen kaksoiskokojen takia: yleensä vaatteen voi ostaa vähän liian isona ilman että se näyttää ihan liian isolta kun vähän kääräisee lahjetta tai hihaa, ja näin se pidentää käyttöaikaa vaikka lapset nopeasti kasvavatkin.

En tiedä muista vanhemmista, mutta kun itse ihastun johonkin lastenvaatteeseen tai kuosiin, toivon mahdollisimman pitkää käyttöikää enkä kyllästy nopeasti. Varsinkaan jos kuosi ja malli on ajaton, sellainen joka toimii aina. Mini Rodinilta löytyy joka mallistosta sekä niitä sen hetken trendituotteita, mutta myös suurimmaksi osaksi ajattomia malleja jotka toimivat vuodesta toiseen. Sen sai huomata esimerkiksi viime viikon Skidit Festareillakin, missä oli monella lapsella päällä jopa lähemmäs kymmenen vuoden takaisia Rodini-kuoseja, kuten karhuja. Ne näyttivät ihan yhtä ajankohtaisilta edelleen.

Tänään Mini Rodinin Drop 1:ssä ilmestyy sisävaatteita ja uusia reppuja. Mun lempparikuosit uutuuksista ovat ehdottomasti puput ja bambit. Mä rakastan bambeja, ne ovat niin hurjan söpöjä ja ihanan värikkäitä, ja puput ovat taas sitten vastaavasti vähän hillitympiä. Syksyn ajan mun yhteistyökumppanina toimii ihana lastenvaateliike Lilla Company, jolta me saatiin valita Mini Rodinin  uutuuksia testiin. Lilla Company oli itseasiassa kolme ja puoli vuotta sitten se liike josta mä tilasin meidän ihan ekat Mini Rodinit, Jaguar-picohaalarin Tiaralle ja budgiebodyn sekä oranssit basic-leggarit silloin masussa olleelle Zeldalle.

Muistan kuinka laitoin silloin vahingossa tilauslomakkeeseen väärän sähköpostiosoitteen, ja kun soitin asiakaspalveluun sain aivan ihanaa ja lämmintä palvelua osakseni. Liikkeestä jäi jo silloin hyvä kuva. Sitä pyörittää nimittäin kaksi ihanaa suomalaista äitiä, joilla on pettämätön tyylisilmä valikoida ne kaikkein makeimmat merkit ja mallit myyntiin. Mulle on ilo ja kunnia tehdä yhteistyötä Lilla Companyn kanssa, ja on myös kivaa voida tarjota sovituskuvia uusista malleista aina ajankohtaisesti heille jotka miettivät uusien mallistojen mitoituksia. Tällä hetkellä meidän tytöistä toisella on pituutta 98cm ja toisella 107cm, ja molemmille otettiin uutuuksista kokoa 104/110.

Pienemmälle neidille vaatteet ovat vielä vähän reiluja pituudessa, mutta eivät häiritsevästi. Isommalle pituus on sopiva, mutta ei sellainen että olisi ihan heti jäämässä pieneksi kuitenkaan. Varmaankin ensi keväänä siirrytään isomman kanssa seuraavaan tuplakokoon ellei hän ota hurjaa kasvuspurttia ennen sitä.

Zelda valkkasi itselleen Bambimekon ja Bambilegginssit värikkäämmässä versiossa kuosista (toinen on ruskeasävinen ja toisessa on myös pinkkiä, violettia ja oranssia). Itse vältän yleensä pukemasta päästä varpaisiin samaa kuosia, mutta eipä sen ole niin väliä jos hän ne haluaa yhtäaikaa päälle. Niitä voi hyvin käyttää myös erikseen. Tiara valitsi pupumekon vaaleansinisenä, sekä tummansiniset basic-leggingssit ja valkopinkkiraitaisin ribbi-basicpaidan pitkähihaisena. Rodinin ribbejä meillä ei ennen olekaan ollut, mutta materiaali on tosi kiva, tykkään ehdottomasti. Kummatkin saivat vielä valkata itselleen uudet reput malliston uusista väreistä. Tiara valitsi räiskyvän oranssin, joka olisi mätsännyt täydellisesti Zeldan vaatteisiin. Zelda valitsi tummansinisen joka oli täydellinen Tiaran sinisten leggingssien ja pupumekon kanssa.

*tyttöjen vaatteet ja reput saatu blogin kautta Lilla Companylta.

Aivan ihania vaatteita kyllä, näistä on hyvä lähteä syksyyn. Kiitos hurjasti Lilla Companylle, ja kipittäkäähän ihmeessä sinne ostoksille sillä mallisto on julkaistu tismalleen samaan aikaan kuin tämä postaus eli klo 11.00!

Mahtavaa torstaipäivää kaikille!

Meidän tytöt aloittivat päiväkodin eilen kesäloman jälkeen, ja ajattelinkin koostaa omat vinkit päiväkodin aloitukseen. Nämä vinkit liittyvät enemmän siihen henkiseen puoleen, ja sain idean tähän postaukseen kun törmäsin eilen Minityylin erittäin kattavaan vinkkipostaukseen kaikista käytännön asioista mitkä pitää muistaa, käykää kurkkaamassa jos päiväkodin aloitus on ajankohtaista juuri nyt. On hyvä huolehtia käytännön asioista kuten varusteiden hankinnasta ja nimikoinnista, mutta vähintäänkin yhtä tärkeää on huolehtia siitä että päivähoidon aloitus sujuu mukavasti sekä lapselle että aikuisille.

Nykyään olettaisin että melkeinpä kaikissa päivähoitopaikoissa on käytössä pehmeä lasku? Sitä kannattaa hyödyntää niin hyvin kuin vain on mahdollista. Pehmeä lasku alkoi meillä kotikäynnillä. Kuopuksen omahoitaja, esikoisen ryhmän opettaja, ja päiväkodin johtaja tulivat meille kotiin tutustumaan lapsiin ja meihin vanhempiin, ja leikkivät meidän lasten kanssa heidän omassa huoneessaan. Täytettiin myös kaiken maailman paperit joihin sai kertoa lasten luonteesta ja mieltymyksistä ja peloista ja kaikesta mahdollisesta. Näin lapsille heräsi luottamus uusia aikuisia kohtaan ja he saivat tutustua heihin omassa ympäristössään yhdessä vanhempien kanssa.

Tämän jälkeen me käytiin lasten kanssa tutustumassa viikon ajan päivittäin päiväkodin arkeen, eka päivänä aloitettiin ulkoilulla ja tokana päivänä leikittiin sisällä. Kolmantena oltiin jo mukana lounaallakin ja neljäntenä päivänä tytöt menivät päiväunille, ja mä odotin sillä aikaa taukohuoneessa. Tarkoituksena oli jatkaa seuraavalla viikolla vielä niin, että tytöt jäävät aina pieneksi hetkeksi päiväkotiin yksin, ja lopulta ovat yhden kokonaisen päivän siellä yksin. Meille kävi niin hölmösti että tultiin sitten kaikki kipeäksi, ja tämä toinen pehmeän laskun viikko jäi kokematta. Viikon tauon jälkeen tytöt menivät kylmiltään suoraan koko päiväksi hoitoon ilman mua, koska ei ollut vaihtoehtoja.

Ja arvatkaa mitä? Se sujui hyvin. Paikka oli kuitenkin ehtinyt tulla tutuksi, kuten myös hoitajat ja leikkikaverit. Vaikka nuorempi oli vasta vuoden ja 10 kuukautta hoidon aloittaessaan, oli hänkin ehtinyt tutustua omahoitajaansa jota oli tavannut kuitenkin monta kertaa, ja omahoitaja toi turvaa. Alle 3-vuotiailla myös omahoitaja on käsittääkseni vakio käytäntö. Meillä molemmat ovat jo isompien ryhmissä, eikä omahoitajaa enää ole, mutta ensimmäiset 1,5 vuotta kuopuksella oli läheinen omahoitaja, jolle hän askarteli kotonakin kortteja, ja johon hän päiväkodissa turvautui aina jos tuli jokin tilanne jossa hän turvaa tai apua kaipasi.

Ainakin mun pahin pelko oli se että  kun aloitetaan päivähoito, molemmat huutavat naamat punaisena ja takertuvat mun jalkaan kun yritän lähteä töihin. Koska tiedän, että siinä tilanteessa olisi ihan pirun vaikea vaan lähteä ja uskoa että kyllä se päivä hyvin sujuu. Meillä ei ensimmäisten viikkojen aikana onneksi kertaakaan tullut tätä tilannetta, joskus niiden jälkeen kyllä satunnaisesti aina välillä. Silloin on vaan purtava hammasta, halittava ja lähdettävä sinne töihin. Jos itseä itkettää, niin itkeä sitten vasta ulkopuolella, jotta viestittää lapselle että päiväkoti on turvallinen paikka, eikä sinne jäämisessä ole mitään pahaa. Ja aina, aina se lapsi rauhoittuu suunnilleen heti kun vanhempi häviää näköpiiristä. Toki hoitajaa voi pyytää vaikka laittamaan viestin kun lapsi on rauhoittanut, jos se tuo itselle mielenrauhaa. Mulle on pari kertaa laitettu viesti, se on kilahtanut puhelimeen samalla kun olen painanut päiväkodin portin kiinni.

Lapsella ja vanhemmalla on molemmilla oikeus ikävään. Koska onhan se nyt ikävää olla erossa. Meillä joskus lapset sanovat että ”Äiti minulle tulee sinua ikävä!” ja mä sanon siihen, että niin mullekin tulee ikävä, koska tottahan se on. Mutta sitten lisään perään, että onneksi päivä menee nopeasti ja ikävä unohtuu kun on kivaa tekemistä, ja että iltapäivällä sitten taas nähdään. Ikävää ei missään nimessä kannata kieltää, mutta kannattaa rohkaista sillä tavalla että ikävästä huolimatta tulee kiva päivä varmasti.

Iltapäivällä haettaessa lapset vaihtelevasti joko juoksevat suoraan syliin, tai sitten heillä on joku niin jännä leikki kesken ettei kotiinlähtö edes vielä huvittaisi. Yleensä annan heille aikaa lopettaa leikin ja samalla mä kyselen aina lasten päivän kuulumiset hoitajalta tai opettajalta. Hakiessani lapsia mä haluan olla heti täysillä läsnä ja näyttää miten iloinen olen että saan nähdä heidät pitkän päivän jälkeen, silloin ei lörpötellä puhelimeen tai varsinkaan näprätä facebookia.  Autossa kotimatkalla heti jutellaan mitä kaikkea on päivän aikana tapahtunut. Olen huomannut sen, että monet asiat lapsilla tulevat kuitenkin mieleen vasta vähän myöhemmin illalla. Heti päivän tapahtumia kysellessä vastaus saattaa olla luokkaa ”no me leikittiin ja käytiin ulkona ja oli kiva päivä”, mutta sitten illalla alkaakin tulla jos jonkinlaista tarinaa. Me jutellaan muutenkin paljon, mutta vielä ennen nukkumaanmenoa yleensä käydään läpi päivän tapahtumia ja lapsi saa kertoa mitä hänelle kuuluu. Näin ollen kaikki asiat saa pois mielestä ennen nukkumaanmenoa, ja uni tulee hyvin.

Ei se päiväkodin aloitus mitään rakettitiedettä ole, ja uskon että se sujuu suurimmalla osalla lapsista tosi hyvin. Tärkeintä on varmasti kuunnella lasta itseään ja sitä miten hän reagoi muutokseen. Ja kaikilla on joskus huonoja aamuja, meilläkin on ollut aamuja jolloin on tehnyt mieli vaan luovuttaa ja mennä peiton alle piiloon. Mutta kyllä niistäkin aina selviää. Aamuja helpottaa aina se, jos laittaa illalla jo kaiken valmiiksi vaatteita ja mukaan otettavaa lelua myöten.

Tsemppiä kaikille joilla alkaa uudenlainen arki! Meillä alkoi esikoisen viimeinen vuosi päiväkodissa, ensi vuonna hän menee eskariin, ihan hullua. Mahtavaa alkanutta elokuuta <3