Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Santanderin kanssa.

Siitä tulee tänä vuonna kuluneeksi kolme vuotta, kun me käveltiin herttoniemeläiseen autoliikkeeseen vaihtamaan meidän rupuista tummanpunaista ahdasta ensiautoa viisihenkiselle perheelle sopivampaan malliin. Odotettiin silloin meidän kuopusta alkumetreillä, ei oltu taidettu vielä käydä ensimmäisessä ultrassakaan muistaakseni. Muistan kuitenkin, kuinka pelkäsin silloin raskaushormoneissani, että auton vaihtaminen isolle perheelle sopivampaan niin aikaisin tuo huonoa onnea, ja ultrassa ei olekaan kaikki hyvin. Mutta onneksi se pelko oli ihan vaan niitä hormoneita.

Näin melkein kolme vuotta myöhemmin voimme todeta, että kuopuksella todellakin oli kaikki hyvin, ja nykyään hän on erittäin näkyvä (ja kuuluva) kohta 2-vuotias osa meidän perhettä. Ja se auto, joka me sinä päivänä tilattiin, on palvellut meitä hyvin. Me ollaan oltu ihan älyttömän tyytyväisiä sekä autoon, että Santander All in One -palveluun, joka me sinä samana päivänä tilattiin.

Tämän mun ja Santanderin yhteistyön aikana moni on kysynyt, että mitä se yhteistyö tarkoittaa, että ollaanko me saatu auto jotenkin Santanderin kautta ilmaiseksi ja siksi kehun sitä. Mutta siitä ei ole kyse. Kuten jo ensimmäisessä yhteistyötekstissä kirjoitin, me otimme All in One -sopimuksen jo silloin 2016 kesällä, eikä silloin ollut tiedossa minkäänlaisia yhteistyökuvioita. Se vaan kuulosti täydelliseltä juuri meidän tarpeisiin, ja siksi valitsimme sen. Me maksamme All in One -palvelusta kuukausimaksua aivan niinkuin kaikki muutkin Santander All in One -asiakkaat.

Me vaihdetaan tänä vuonna autoa, sillä meidän auton sopimuskausi päättyy. Tästä kirjoitin edellisessä postauksessa enemmän perusteluineen, että miksi vaihdetaan, ja millaisia tarpeita meillä on uudelle autolle, joten ne voi käydä sieltä lukemassa. Tässä postauksessa aion keskittyä siihen, miksi me aiomme ottaa uudellekin autolle Santander All in One -autorahoituksen (ja edelleen ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin asiakkaat).

Koska kolmessa vuodessa esimerkiksi omat taloustaidot on kasvaneet huomattavasti, me ollaan mietitty tarkasti läpi kaikki mahdolliset erilaiset vaihtoehdot rahoittaa uusi auto. Vaihtoehtojahan löytyy: auton voi ostaa niin, että maksaa kerralla koko summan pois. Autolle voi ottaa perinteisen rahoituksen tai autolainan esim. pankista. Auton voi ottaa yksityisleasingilla, tai sitten auton voi ottaa Santander All in One -rahoituksella. Mä kysyin myös Santanderin päästä vähän vertailua erilaisista auton ostamistavoista.

Auton ostaminen käteisellä

Kun rahaa löytyy sellainen summa, jolla uuden auton voi ostaa, ei sitä ole mitään järkeä käyttää uuteen autoon. Se on vähän sama kuin heittäisi rahaa suoraan nuotiolle. Tämän hetkisillä koroilla kannattaa ennemmin ottaa autolle rahoitus ja sijoittaa se käteisenä tai pankkitililtä löytyvä summa, ja saada sille sijoituksen kautta tuottoa. Auton arvo tippuu nopeasti uudesta, jolloin se autoon käytetty rahasumma vaan häviää, jos auton hinnan maksaa kerralla pois etukäteen.

Auton ostaminen perinteisellä rahoituksella

Tämä on tietysti ihan varteenotettava vaihtoehto, ja voi olla se kaikkein edullisin. Rahoituksesta kuitenkin puuttuu kaikki palvelut auton pitämiseen, kuten määräaikaishuollot ja vakuutukset. Niistä pitää joko tehdä erillinen huoltosopimus & ottaa vakuutukset erikseen, joka maksaa lisää, tai sitten pitää maksaa niitä erikseen aina silloin kun kuluja esim. määräaikaishuolloista tulee. Silloin tämä ei välttämättä olekaan se edullisin vaihtoehto, eikä rahasumma jakaudu tasaisesti joka kuukaudelle, vaan pitää varautua maksamaan rahoituksen lisäksi suurempia summia kerralla esim. kerran vuodessa.

Auton käyttäminen yksityisleasingilla

Leasing on auton pitkäaikaista vuokrausta. Siinä autosta ja sen kuluista maksetaan kiinteää kuukausierää, aivan kuten autorahoituksessakin. Siinä kuitenkaan auton arvon alenemasta ei tarvitse huolehtia, mutta voittoakaan ei voi tehdä. Autoa ei voi lunastaa itselleen ja mikäli haluaa palauttaa tuotteen kesken sopimuskauden, voi joutua maksamaan paljon ylimääräistä sopimuksen katkaisemisesta. Tätä tehdessä selasin eri autoaiheisilta nettisivuilta vertailuja, ja esim. neljän vuoden aikana leasing voi tulla tuhansia euroja kalliimmaksi kuin autorahoitus. Tästä löytyy lisää infoa kun googlaa esim. yksityisleasing vertailu.

Auton rahoittaminen Santander All in Onella

All in One on osamaksurahoitustuote, mikä tarkoittaa sitä, että auton lainaa lyhennetään joka kuukausi. Lisäksi auton voi lunastaa milloin vain itselleen, myydä eteenpäin tai All in Onen tapauksessa palauttaa myös Santanderille sopimuksen loputtua. Tällöin autosta saa vähintään taatun hyvityshinnan (rahoituksen jäljellä oleva summa), tai mahdollisesti jopa enemmän, mikäli myy auton jonnekin muualle ja autolla on esim. ajettu huomattavasti vähemmän kuin sopimukseen oon määritelty enimmäiskilometrimääräksi (joka on yksi taattuun hyvityshintaan vaikuttavista tekijöistä).

Autoa vaihtaessa voikin Santanderin rahoituksella otetusta autosta saada eteenpäin myydessä hyvin esim. muutaman tuhannen euron käsirahan seuraavaan autoon, mikä taas pienentää seuraavan auton rahoituksen kuukausierää mukavasti, mutta tämä toki vain jos auton arvo on silloin olennaisesti suurempi kuin jäljellä olevan rahoituksen määrä. Autorahoituksen lisäksi All in One -sopimukseen kuuluu muitakin palveluita omien toiveiden mukaan. Sopimuksen voi tehdä kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi.

Palvelutasoja on kolme: Perus, Helppo ja Mukava. Perustasoon kuuluu se taattu hyvityshinta sekä halutessa liikenne- ja kaskovakuutus. Helppoon tasoon kuuluvat edellä mainittujen lisäksi määräaikaishuollot ja korjaukset. Mukavalla tasolla saa niiden päälle vielä renkaiden vaihdot ja rengashotellin, sijaisauton huoltojen ajaksi sekä sisä- ja ulkopesut huoltojen yhteydessä.

Vaikka uusilla autoilla on takuu, eikä rikkoutumisiin tarvitse varautua taloudellisesti, on määräaikaishuollot tehtävä kaikille autoille. Määräaikaishuoltojen hinnat vaihtelevat reilusti automerkistä riippuen esim. 150-900€ (lähde: autojerry.fi). Meille on helpompi vaihtoehto, että maksamme All in One -sopimuksessa kuukausittain tätä(kin) osuutta, jolloin ei tule yllätyksiä, eikä isompia kulueriä, joihin pitäisi erikseen varautua.

Yllätyksettömyys ja tasaisuus ovat ne asiat, jotka Santander All in Onessa vetoavat meihin, ja siksi aiomme ottaa sen myös uudelleen. Se ei välttämättä ole aina edullisin vaihtoehto, riippuu toki autosta, käyttäjästä ja tilanteesta. Mutta se on meidän perheelle kaikkein mieluisin ja turvallisimman tuntuinen. Meidän jälkeen myös useampi meidän kaveri tai tuttu on päätynyt tähän vaihtoehtoon, ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä.

Tällä viikolla mä luin jotain, mikä sai mun leuan lähes tippumaan lattiaan. Se joku, oli sysmäläisen koulun rehtorin haastattelu YLEllä. On uskomatonta, että uutta sukupolvea kasvattaa korkeassa asemassa oleva ihminen, joka toteaa mm. näin:

”– Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion.” (lähde: yle.fi)

Tässä lausunnossa on kaikki niin pielessä, että en edes tiedä mistä voisin aloittaa. Rehtori tässä implikoi, että erikoinen pukeutuminen ja seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä kohdella ihmisiä eriarvoisesti. Hän myös lausunnossaan väittää, että eriarvoinen kohtelu on vain kiusatun kokemus eikä totuus, ja että kiusattu itse on syyllinen kiusaamiseen olemalla erilainen kuin muut. Haastattelu jatkuu siten, että hän kertoo naureskellen joidenkin lasten näyttävän ihan huoralta, ja toteaa, että, ”Sehän (sen ääneen sanominen) on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä”. Rehtorin mielestä aikuisten pitäisi ymmärtää, että jokainen saa olla erilainen ja oma itsensä, ”Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti.” (lähde: yle.fi)

Eli siis käytännössä ei saa olla oma itsensä, eikä varsinkaan erilainen.

Miten voi olla mahdollista, että tällaisia virheellisiä käsityksiä on sallittua jakaa eteenpäin _koulun rehtorina_? Ja kun tätä lähtee miettimään pidemmälle: kuinka yleistä on se, että vanhemmilla on tällaisia ajatuksia, jos jopa rehtorillakin on? Ja kuinka usein he sanovat niitä ääneen lasten kuullen? Me ei koskaan tulla saamaan tästä(kään) sukupolvesta tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhtenäisesti kannattavaa, mikäli lapset kuuntelevat aikuisten suusta tällaisia lausuntoja.

Kuva: Canva

Vaikka ihminen näyttäisi miltä tahansa tai olisi millainen tahansa, syy kiusaamiseen on aina kiusaajan puolella. Ei koskaan kiusatun. Syy voi olla kiusaajan kotitilanteessa, vaikeissa elämän kokemuksissa, pahassa olossa, jonkun toisen esimerkissä tai ihan vaan ilkeässä luonteessa, mutta se syy löytyy aina kiusaajan puolelta, ei koskaan kiusatun. Kiusaaja tekee sen päätöksen sanoa ne ilkeät sanat tai tehdä ne hirveät teot, ei kiusattu. Kiusaaja on se, joka satuttaa, ei kiusattu. 

Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja toteuttaa omaa itseään juuri siten kun itse haluaa, kunhan ei sillä omalla olemassaolollaan satuta toisia. Kenelläkään ei ole oikeutta mennä kouluun esimerkiksi paljastelemaan itseään alasti, vaikka kuinka se tuntuisi omalta jutulta, koska se on nimenomaan toisia satuttavaa. Mutta jokaisella meillä on oikeus laittaa juuri sellaiset vaatteet tai meikit tai hiukset, tai tykätä mistä sukupuolesta huvittaa, puhua sellaisella äänellä kuin haluaa, tykätä mistä väristä haluaa ja kuunnella sellaista musiikkia kuin haluaa.

Vaikka valinnat olisivat valtavirran mieltymyksistä poikkeavia, ne eivät ole ”provosoimista” tai syy kiusaamiseen. Syy ei myöskään voi olla kiusatun vanhemmissa, tai siinä, millaiset vaatteet he pukevat lapselleen tai minkä nimen antavat lapselleen. Syy ei voi olla kiusatun sisaruksissa, harrastuksissa tai kengissä. Päätös kiusata lähtee AINA kiusaajan puolelta.

Syrjivä kiusaaminen eli kiusaaminen, joka liittyy ulkonäköön, sukupuoleen, ihonväriin tai kieleen, vammaisuuteen, perheeseen tai uskontoon, on kiusaamista, jonka lapset oppivat joltain toiselta. He oppivat sen vanhemmiltaan, toisilta lapsilta tai vaikka sitten rehtorilta. Kukaan lapsi ei syrji toisia sisäsyntyisesti. Kukaan lapsi ei opi kiinnittämään negatiivista huomiota erilaisuuteen sisäsyntyisesti, vaan se tulee joltain toiselta.

Siksi on ihan äärettömän tärkeää, että me vanhemmat mietitään erittäin tarkkaan, miten itse puhutaan toisista ja miten itse kohdellaan toisia. Ne aikuisten harmittomaltakin tuntuvat heitot autossa toisista autokuskeista, tai julkkisten toilailuiden päivitteleminen kovaan ääneen, muokkaavat lasten ajatusmaailmaa. Jokainen vanhempien toisten sukupuolesta, ulkonäöstä, seksuaalisesta suuntautumisesta, kansallisuudesta, vammaisuudesta, uskonnosta tai perheestä sanottu ikävä asia muokkaa lasten ajatuksia ja käsitystä siitä, miten muita ihmisiä on ok kohdella. Mä en ainakaan ikimaailmassa halua siirtää yhtäkään turhaa ennakkoluuloa omille lapsilleni.

Siksi ei ole ok sanoa, että joku tosi tv-julkkis näyttää ihan huoralta. Siksi ei ole ok sanoa, että onpas tuolla lapsella ihan helvetin ruma nimi. Siksi ei ole ok sanoa, että taas surkea naiskuski liikenteessä. Siksi ei ole ok sanoa, että homot on ärsyttäviä. Siksi ei ole ok sanoa, että suomenruotsalaiset ovat snobeja. Siksi ei ole ok haukkua jonkun hiustenväriä tai päivitellä kovaan ääneen, miksi johonkin perheeseen on tulossa jo viides lapsi. Siksi ei ole ok sanoa näitä asioita, ei päin naamaa eikä selän takana. (huom. ks. lauseet usein esim. somesta lukemiani stereotyyppisiä esimerkkejä, eivät todellakaan omia ajatuksiani)

Monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että meillä kaikilla on joku syntymäoikeus ilmaista sitä, miten erilaisuus on väärin. Että oman mielipiteen ilmaiseminen on sama asia, kuin muiden haukkuminen tai arvosteleminen. Newsflash: näin ei ole. Oma mielipide on esim. että ei haluaisi itsellensä oranssia tukkaa. Haukkumista on sanoa jonkun toisen oranssia tukkaa hirveäksi. Siitä ei mitenkään saa tehtyä tarpeellista mielipiteen ilmaisemista, että haukkuu toisen ulkonäköä. Se, että ei tykkää jonkun tukasta, ei ole sen tukan omistajan syy millään tavalla, vaan se on ihan vaan sen syy joka ei siitä tykkää.

Ne omat pienet kommentit eivät ole harmittomia, vaan ne ovat synty sille ajatukselle lapsen mielessä, että on ok arvostella ja haukkua toisia. Ja se taas on pohja kiusaamiselle. Sitä pohjaa mä en halua koskaan luoda, ja toivottavasti ei kukaan muukaan. Jos kotona kuulee usein muiden ihmisten arvostelua, on helpompi ajautua mukaan siihen kiusaamiseen, tai ainakin olla hiljainen hyväksyjä. Jos taas kotoa saa sellaisen mallin, että toisten haukkuminen ei ole ok ja kaikki me ollaan yhtä arvokkaita, on todennäköisempää, että ei hyväksy inhottavaa kohtelua, eikä ainakaan lähde siihen mukaan.

Meidän taapero täyttää alle kuukauden kuluttua kaksi vuotta, mä en kestä! Olen kauhuissani ajankulusta, mutta innoissani siitä, miten ihana tyyppi hänestä on kasvanut. Innoissani olen myös siitä, miten omatoiminen ja taitava hän jo on, ja miten monet asiat hän on osaa jo kertoa ja kysyä ja pyytää. Helpottaa elämää ja kommunikointia, kun tietää mitä toinen haluaa tai mikä mieltä painaa. Mä edelleen mietin vauvavuotta (kaikkia niitä) haikeudella, se oli vaan niin ainutlaatuisen ihanaa aikaa. Mutta samalla olen vaan niin fiiliksissä tästä hetkestä, tästä tilanteesta, joka meillä on juuri nyt:

Kolme mieletöntä persoonaa, jotka rakastavat toisiaan ehdoitta ja näyttävät sen. Kolme upeaa tyyppiä, jotka osaavat ja tietävät jo niin paljon. Ja ne on meidän! 

Vaikka kuopus on taidoiltaan vielä kaukana koululaisesta, on ikäero tasoittunut huomattavasti siitä, mitä se oli vaikkapa vastasyntyneen ja viisivuotiaan välillä vajaat kaksi vuotta sitten. Silloin tuntui hyvin kaukaiselta, että esikoinen ja kuopus joskus leikkisivät vielä yhdessä jotain leikkiä, jossa on jopa juoni ja idea. Ja nyt se on jo totisinta totta ihan joka päivä. He leikkivät pitkiäkin aikoja yhdessä, joskus jompikumpi isoista tytöistä leikkii kahdestaan taaperon kanssa, usein kaikki kolme leikkivät yhdessä. Mä en tiedä olenko ikinä kuullut meidän lasten suusta, että ”äiti, mulla ei oo mitään tekemistä”, koska he rakastavat uppoutua leikkeihinsä ja aloittavat ne jo heti aamulla aikaisin. On suuri onni, että heillä on toisensa.

Toivon niin, että he tulevat olemaan isompanakin yhtä läheisiä kuin juuri nyt. Toivon, että he kannustavat toisiaan yhtä hienosti kuin nyt ja hurraavat toistensa onnistumisille samalla tavalla kuin nyt. Toivon myös, että he lohduttavat ja halaavat toisiaan aina samalla tavalla kuin nyt. On ihanaa, että he auttavat ja huomioivat toisiaan, ja isommat ovat näyttäneet loistavaa esimerkkiä pienimmälle, sillä hänkin tarjoutuu auttamaan aina enemmän kuin mielellään.

Muuten, mä en kestä sitäkään, että meidän taaperolle saa jo ponnarin, tai vaikka saparot!!! Tai siis saisi, jos hän antaisi laittaa. Yhden kerran olen saanut ponnarin laitettua (ks. kuva todisteena), mutta se kerta taisi jäädä ainoaksi. Hän ei nimittäin tykkää ponnareista tai pinneistä ollenkaan, ja juosta kipittää hillitöntä vauhtia karkuun jos edes lähestyn ponnarin kanssa. Mutta ehtiihän sitä laittaa tukkaa myöhemminkin ihan niin paljon kuin sielu sietää, ei meillä ole mikään kiire.

Tämä postaus kumpusi siitä, että meillä oli tänään niin kiva päivä. Oltiin suurin osa päivä Kauniaisissa Oton perheen luona. Ulkoiltiin ja käytiin pizzalla, ja lapset leikkivät majaleikkiä ja pelasivat. Illalla kun tultiin kotiin, lapset leikkivät vielä duploilla ja rakensivat ihan mahtavan ison leikin, jota he kaikki leikkivät yhdessä. Siinä heitä katsellessa ja heidän höpötyksiä kuunnellessa sellainen valtavan suuri onnen ja kiitollisuuden tunne läikähti taas sydämessä. On meillä vaan mahtavat minityypit!

Välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi vaan miettimään sitä, miten uskomattoman suurella onnella meitä on siunattu kun ollaan heidät saatu. <3

Vuoden eka arkiviikko alkaa olla pulkassa. Viikko on alkanut aikaisilla herätyksillä, mutta kuitenkin rennoilla päivillä. Tänään Otolla on ollut vapaapäivä, sillä hänellä on muutama arkivapaa, jotka ”pitää” vielä käyttää ennen opintovapaan alkua. En siis ollenkaan valita, kun saadaan jo tammikuussa nauttia hieman kevyemmistä viikoista, kun on ainakin yksi ylimääräinen vapaapäivä.

Tällä viikolla olen:

– Käynyt neurologilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni mun migreeniä tutkittiin kunnolla, ja sain siihen myös tehokkaampia lääkkeitä, joita voin tarvittaessa ottaa. Tämä huojensi mun mieltä tosi paljon, ja päänsärkykin on onneksi helpottanut, vaikka en edes vielä käynyt ostamassa lääkkeitä. Miten se helpottikin, kun arki taas alkoi? Taisin ottaa lomalla liian rennosti, heh.

– Katsonut uimahallin 360-näkymää tietokoneelta joka päivä. Taapero tykkää seikkailla virtuaalisesti lähiuimahallissa aina kun ei ole siellä uimassa. Joka päivä katsotaan lasten altaan delfiinit ja sammakot läpi. Voisi olla taas uintireissun paikka tälle viikolle, vai eskaloituukohan tämä vaan sen jälkeen? Hän on myös rakentanut oman ”uima-altaan” (bObleseista), täyttänyt sen ”uimaleluilla” (ryhmä hau- ja pipsa possu -leluilla) ja vedellä (torkkupeitolla) ja istunut siellä uikkarit päällä vaikka kuinka kauan leikkimässä.

– Käynyt optikolla näöntarkastuksessa. Mä saan SILMÄLASIT! Tilasin jo ne, ja nyt vaan odottelen, että ne valmistuvat. Aika jännittävää!

– Käynyt kevään ekoissa pressitilaisuuksissa ja tavannut paljon kollegoita. Siitä saa aina niin paljon iloa ja inspiraatiota omaankin tekemiseen, kun juttelee muiden samaa työtä tekevien kanssa.

– Leikkinyt joka päivä kauppaleikkiä taaperon kanssa. Hänen lempileikkinsä tällä hetkellä on kauppaleikki, jossa hän on kassamyyjä ja minä (tai muut perheenjäsenet) olemme asiakkaita. Hän myy esimerkiksi hedelmiä ja leipää, jotka hän pilkkoo valmiiksi ja kaikki maksaa aina viisi euroa.

– Syönyt paremmin kuin pitkään aikaan. Tällä viikolla olen oikeasti syönyt ainakin sen suositellun puoli kiloa kasviksia päivässä, niinkun pitäisi aina. Nyt vaan yritän pitää tätä yllä taas, koska ei se oikeasti ole niin hankalaa pilkkoa sitä avokadoa ja tomaattia leivälle arki-aamuna itsellekin samalla kun pilkkoo lapsille.

– Leikkinyt joka päivä ulkona lasten kanssa. Ollaan saatu nauttia niin upeasta säästä ja lumesta! Ja ehkä eka kertaa mun elämässä meidän tekemän lumiukon päälle satoi joku 20cm lunta päälle, eikä se ole sulanut pois vaikka siitä on jo useita päiviä kun rakennettiin se.

– Katsonut ihan super hyvän sarjan nimeltä Ozark loppuun Oton kanssa. NIIIN koukuttava, ihan älyttömän koukuttava, suosittelen! Löytyy Netflixistä siis.

– Saanut  kutsuja Pariisin muotiviikoille muotinäytöksiin. Mutta en mä niihin voi mennä mihinkään, koska just nyt ei ole hyvä hetki lähteä. Olisin lähes kuollut onnesta teininä, jos olisin tiennyt, että joskus saan kutsuja tällaisiin tilaisuuksiin. Ja nyt vastaan vaan EI, koska ei onnistu kyllä tällaisella kahden viikon varoitusajalla tässä elämäntilanteessa alkaa organisoimaan mitään Pariisin reissua meidän perheeltä aikataulujen vuoksi. Harmittaako? Vähän! Mutta ehkä vielä joskus ehdin varautua ja pystyn lähtemään, se vasta olisi upeaa. Vaikka en olekaan enää teini, niin kyllä nämä kutsut aika paljon lämmittää mieltä edelleenkin.

– Tehnyt joka päivä seisten töitä koneella. En ole istunut kertaakaan koneen äärellä, vaan seissyt aina kun olen tehnyt hommia. TOIMII! Niskajumi on alkanut pikkuhiljaa hellittää.

– Saanut vihdoin edistettyä useampaakin projektia, joista olen tosi innoissani, mutta jotka vaan seisoivat loman ajan. Niin innostunut ja iloinen fiilis, kun viimein alkaa tapahtua!

Tämä on ollut aika kiva viikko, ja en voi sanoin kuvailla miten huojentavalta ja ihanalta tuntuu olla vihdoin ilman jatkuvaa päänsärkyä. Olen nauttinut täysin rinnoin jokaisesta päivästä tällä viikolla, kun olen saanut olla ilman kipua.  Onneksi se meni ohi. Nyt täytyy vaan pitää taas hyvää huolta niskasta ja hartioista, niin kyllä tämä taas tästä lähtee.

Että sellaista meille, ihana arkinen tavallinen tammikuinen viikko! Mitäs teille?

Tänä vuonna me panostettiin enemmän aineettomaan lahjapuoleen, mutta sain myös muutaman ihanan paketin. Tärkein ja ihanin vaate joka mun paketeista paljastui, oli suloiset keltaiset villasukat äidiltä. Sain silti Otoltakin pari ihanaa pehmeää pakettia: uudet verkkarit ja ihanan hupparin, jota olin ihastellut jo jonkin aikaa. Kotona olen aina verkkarit tai muut olohousut jalassa, ja tuollaiset vähän siistimmät olohousut tulivat tarpeeseen. Noilla kehtaa lähteä myös puistoon ja lähikauppaan, toisin kuin yökkäreillä tai kalsareilla, joissa myös viihdyn hyvin. No okei, lähdin mä näissä Ikeaan ja Itikseenkin.

Verkkarit olivat siis Adidaksen, ja tykkään niistä tosi paljon! Niissä on kapenevat lahkeet, mutta ne eivät kuitenkaan ole ihan super slimmit. Lahkeet on mulle ehkä aavistuksen lyhyet, mutta toisaalta se ei haittaa, koska tykkään muutenkin 7/8-mitasta housuissa. Nauratti vaan, kun luin housujen käyttäjäarviota joskus aiemmin kun pohdiskelin niiden ostamista, ja siinä arviossa luki ”koossa 36 vähän pitkät lahkeet 167cm pitkälle”. Ajattelin että ne on sitten mulle varmasti ihan hyvät, sillä olen itse myös 167cm pitkä, ja otin kokoa 36. Mutta eih, mulle ne ovat vajaamittaiset. Miten erilaisia jopa saman pituiset ja vaatekooltaan samat vartalot voi olla!

Mun uudessa hupparissa mä kehtaan lähteä ihan mihin vaan, se on nimittäin R-collectionin ihana musta Boxy Hoodie. Huppari on nimensä mukaisesti malliltaan vähän laatikkomainen. Mä rakastuin juuri tähän malliin, koska se on ihanan erilainen kuin perushupparit, ja menee ihanasti kaikkien farkkujen ja muidenkin housujen kanssa. R-collectionin huppari on Suomessa neulottua ja sisältä pehmeää puuvillacollegea, ja se on ommeltu Virossa ja Suomessa. Todellinen hyvän mielen vaate! Huppari on siis tuossa karvatakin alla, tajusin vasta näitä kuvia selaillessa, että eihän se niin paljoa edes näy. Mutta se on ihana, pitää joku kerta esitellä se ihan ilmankin takkia – näitä kuvia otettaessa ei voinut, sillä pakkasta oli lähemmäs 10 astetta ja olisin ollut ilman takkia aivan jäässä!

Mä olen ollut erittäin tyytyväinen Otolta vuosi sitten jouluna saamaani R-Collectionin Oulu-collegeen. Sen perusteella uskalsin lisätä tämän ihanan hupparin mun joululahjatoiveisiin tänä vuonna. Uskon, että tämäkin tulee kestämään hyvin runsasta käyttöä ja pesuja, kuten mun college-paita. Tämä kuvissa näkyvä asu oli lähes tulkoon mun joka päivän asu joululomalla, ellei jouluaattoa ja uudenvuoden aattoa lasketa. Mukava, rento, mun näköinen ja just perfect lomailuun, kun ei halunnut ahtautua farkkuihin.

Takki Second Hand (Zara) | Huppari R-Collection | Housut Adidas | Kengät Timberland | Laukku Gucci

Karvatakin löysin second handina, ja se on käännettävä hupullinen takki! Toiselta puolelta se on ihan perus bomber, ja toiselta puolelta tällainen karva-ihanuus. Olin haaveillut ihanasta pörröisestä takista jo pitkään, mutta en viitsinyt ostaa sellaista uutena, koska mulla kuitenkin mun ihana untsikka ja kiva kevyempi toppatakki. Mutta kun löysin tämän uuden veroisena kirppikseltä, en vaan voinut vastustaa. Käännettävyys lisää sen käytettävyyttä, sillä kun kääntää tuon liukkaan bomber-puolen päälle, tätä voi käyttää vaikka vesisateella (no ainakin kevyessä tihkussa). Kääntämällä saa myös muunneltua sitä takin ulkonäköä eri asuihin sopivaksi. Takki on tosi lämmin ja ihana.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että tämä ks. setti on ollut mun käytetyin asu vielä loman loputtuakin, tosin olen käyttänyt nämä sisävaatteet aina nopeasti pesussa ja heti kun ne ovat kuivat niin takaisin päälle. Ovat siis todellakin osoittaneet jo tarpeellisuutensa, vai mitä!

Missä vaatteissa te viihdytte kotona vapaalla? Löytyykö paljon mun kaltaisia verkkarityyppejä, jotka haluavat heti päälle löysät housut kun tulevat kotiin? Saako mukavissa kotivaatteissa lähteä muuallekin kuin sinne kotiin?