Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan toinen perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä.
Emilia, 23 & Minea, 9kk, Nokia
Seisoin jännittyneenä nokialaisen kerrostalon tokassa kerroksessa, matkalla haastattelemaan Emiliaa, 23, ja Mineaa, 9kk. En uskaltanut soittaa ovikelloa, etten vain herättäisi yhdeksän kuukauden ikäistä Minea-vauvaa. Oven avasi aurinkoisesti hymyilevä Emilia
– Minea just nukahti, eikä herää ovikellonkaan ääneen, kun hän on tottunut meidän koirien haukkumiseen.
Saatiin heti alkuun rupatella siinä kaikessa rauhassa ja Emilia keitti meille teetä ja tarjoili herkullista piirakkaa. Oletimme vauvan nukkuvan ainakin tavalliset puolentoista tunnin päiväunet, vaan vauvapa heräsikin vain 20 minuutin jälkeen. Perus, vauvat osaavat aina yllättää. Iloinen ja hymyilevä Minea-vauva oli ihana lisä meidän haastattelutuokioon, eikä häirinnyt ollenkaan.
Kaikki alkoi järkytyksestä
Emilian matka äidiksi ei ollut se kaikkein tavallisin tarina. Emilia sairastaa dystoniaa, eli aivojen liikesäätelyn häiriötä. Hän joutui jättämään lääkityksen tauolle vauvan yrityksen ajaksi, joten kynnys lähteä yrittämään vauvaa oli suuri.
Emilia ja hänen aviopuolisonsa ehtivät yrittää vauvaa 1,5 vuotta, mutta vauvaa ei alkanut kuulumaan. He päättivät laittaa vauvahaaveet hetkeksi tauolle, kun mies pääsi opiskelemaan. Pian sen jälkeen raskaustesti kuitenkin näytti positiivista.
Vain hetkeä sen jälkeen, raskausviikolla 6, Emilian mies yllättäen haki avioeroa, ja Emilia jäi aivan yksin uuteen tilanteeseen.
– Aluksi tuli hirveä tunneryöppy, viha suru, epätoivo, kaikki iski samaan aikaan. Mutta siskot ja äiti olivat suuressa roolissa ja mun isovanhemmat myös. He auttoivat tosi paljon arjessa ja pitivät pinnalla silloin kun tuntui, että mikään ei suju.
– Että vaikka jäin yksin, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä, koska ympärillä on niin mahtava tukiverkko.
Migreenit & raskausmyrkytys
Emilian raskausaika ei ollut se helpoin mahdollinen, sillä hän kärsi pahoista, jopa kuusi päivää putkeen kestäneistä migreeneistä ja oli usein tiputuksessa sairaalassa niiden vuoksi. Loppuraskaudesta Emilialle tuli raskausmyrkytys ja hänen synnytyksensä käynnistettiin viikolla 36+6 sen vuoksi.
– Olin ollut jo viikon sairaalassa ja aivan valmis synnyttämään. Synnytys itsessään oli helppo ja mukava kokemus, ei nyt välttämättä ratkiriemukasta, mutta meni tosi hyvin kuitenkin. Mun vanhempi pikkusisko oli synnytyksessä doulana mukana. Hänellä olisi ollut samana aamuna pääsykokeet Turussa, mutta hän ei mennytkään kokeeseen, vaan tuli mun luo sairaalaan Turusta. Minea syntyi vähän ennen seitsemää illalla.
Emilia ja Minea olivat vielä viikon sairaalassa synnytyksen jälkeen ja Emilia alkoi olla jo aivan kypsä sairaalassa makoilemiseen.
– Äiti toi välillä koirat sairaalalle, että pääsin käyttämään koiria ulkona, ja äiti oli Minean kanssa siellä osastolla sen aikaa.
Kotona kaikki tuntui alkuun hämmentävältä, olihan tilanne aivan uusi. — Soitin melkein joka päivä äidille, että mitä pitää tehdä ja käytiinkin siellä melkein joka päivä.
Emilian äiti ja siskot asuvat samassa talossa, joten apu oli onneksi aina lähellä. Emilialla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista, joten kaikki tuli ihan uutena.
– Mutta eihän Mineallakaan ollut aiempaa kokemusta mistään, että yhdessä me tässä ollaan kaikki opeteltu, Emilia naurahtaa.
Yksinhuoltaja on kaikesta yksin vastuussa
Vaikka vauva oli avioparin yhteinen haave, Emiliasta tuli Minean yksinhuoltaja. Minea tapaa isäänsä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, joten Emilia on täysin yksin vastuussa vauva-arjen pyörittämisestä.
– Siitä tulee paineita, että osaa hoitaa kaikki asiat niin kuin pitää, kun ei voi tukeutua siihen toiseen aikuiseen.
Omat haasteensa pikkuvauva-arkeen toivat Emilian sairastamat seitsemän rintatulehdusta. Onneksi äiti ja siskot olivat lähellä, ja auttoivat silloin, kun Emilia oli todella kipeänä. Viiden kuukauden ikäisenä Minea lopetti yhtäkkiä syömisen kokonaan, ja Emilia ja Minea joutuivat osastohoitoon useampaankin kertaan. Painon laskun kanssa taisteltiin kaksi kuukautta, mutta vihdoin alun vaikeudet ovat alkaneet väistymään ja elämä on ollut tasaisempaa.
Ensimmäisten kuukausien vaikeuksien jälkeen arkeen vaikuttaa kuitenkin edelleen myös Emilian päivittäin oireileva dystonia. Emilian olkapäät ja lavat menevät pois sijoiltaan ja lavat myös liukuvat virheasentoihin.
– Silloin kun ne on pahasti pois paikoiltaan niin mulla on tosi pienet liikeradat. En saa nostettua lautasta kaapista tai pestyä tukkaa tai välttämättä edes nostettua Mineaa sängystä. Pahana päivänä ihan kaikki on tosi vaikeaa, ja kun Mineakin alkaa olla iso ja painaa, niin se tuntuu käsissä. Välillä ne saattavat muljahtaa jopa kymmenen kertaa päivän aikana.
Arjesta oppii selviämään
Oma vahva tahto ja Emilian periksiantamaton luonne on kuitenkin auttanut selviämään hankalistakin hetkistä. Asiat on saatava hoidettua arjessa dystoniasta huolimatta ja suurin tsemppari on tietenkin Minea, jonka kanssa ei vaan voi jäädä itse makaamaan sänkyyn. Emilia on löytänyt keinoja pärjätä Minean kanssa silloinkin, kun kädet ovat kipeät.
– Jos Minea makaa pinnasängyssä, annan hänelle kädet ja hän vetää itsensä istumaan, Emilia kertoo.
Hän saa Minean nostettua helpommin pystyasennosta ja he opettelivat tekniikan jo silloin, kun Minea oli tosi pieni.
– Jos dystonia on tosi pahana, niin joudun ottamaan särkylääkettä, jonka kanssa en saa imettää. Siitä tulee välillä meille erimielisyyksiä Minean kanssa, että imetänkö vai en. Onneksi äiti, sisko ja isovanhemmat auttavat myös tarvittaessa.
Emilia on kokenut saaneensa paljon apua ja tukea myös neuvolasta. Perhetyön ohjaaja on käynyt neuvomassa ja auttamassa arjessa silloin kun on ollut hankalaa.
– Silloin syömisongelmien aikaan, kun se oli henkisesti itselle niin raskasta, niin oli ihanaa, että sai apua ja tukea enemmän. Olen kokenut, että perhetyö on aina ollut meidän puolella helpottamassa meidän elämää ja tukemassa.
Vauva-arki on palkitsevaa
Vaikka vauvavuoteen on mahtunut monia hankaluuksia, Emilia kokee vauva-arjen olevan ihanaa ja palkitsevaa. Minea on ollut helppo ja perustyytyväinen vauva, jonka kanssa tavallisen arjen pyörittäminen ei ole yhtään hankalaa. Parasta on se, että arki on omannäköistä:
– Me päätetään itse Minean kanssa mitä me halutaan tehdä. Mennään paljon ja tehdään paljon ja kyläillään paljon. Ja jos joskus tuntuu että ei huvita mennä niin sitten ei mennä.
Yksinhuoltajana tukiverkko on kultaakin kalliimpi voimavara arjessa ja sitä Emilia osaa kyllä arvostaa. Kun saa välillä omaa aikaa, jaksaa paremmin pyörittää arkea. Emilialla on myös uusi parisuhde ja välillä hän pääsee käymään treffeilläkin.
Emilia ja Minea käyvät yhdessä vauvakahvilassa, uimassa ja muskarissa joka viikko. Etukäteen Emilia oli ajatellut vaunuttelevansa enemmänkin, mutta Minea ei ole aivan samaa mieltä rattaissa istumisesta. Onneksi on löytynyt muuta mielekästä yhteistä tekemistä. Se, että lähtee rohkeasti erilaisiin vauvaharrastuksiin tai muskareihin on hyvä keino löytää paljon niitä ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa ja joista saa vertaistukea ja kavereita.
– Me tehdään kaikki yhdessä Minean kanssa ja meillä on ihan meidän omat jutut. Se on ihanaa, että me ollaan niin tiivis porukka yhdessä Minean ja mun siskojen ja äidin kanssa. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä. Siskot on mua nuorempia ja Minea on eka lapsenlapsi äidille niin hän saa hirveästi huomiota.
Paluu työelämään
Loppukeväästä Emilia on palaamassa takaisin työelämään, mikä tarkoittaa suurta muutosta rauhalliseen vauva-arkeen. Vaikka muutos jännittää, Emilia on myös luottavaisella mielellä tulevasta hoitopaikasta, jossa Emilia siskoineen on myös ollut hoidossa pienenä.
– Siellä on edelleen semmosia ihmisiä töissä jotka on hoitaneet mua ja mun siskoa.
Tulevaisuudelta Emilia toivoo tasaista arkea ilman sen suurempia sairastumisia tai hankaluuksia kummallekaan. Toiveissa siintää myös pikkusisarus Minealle.
– Kun on itse kasvanut siskojen kanssa, niin sitten haluaisi, että omillakin lapsilla olisi sisaruksia.
Vaikka alkutaival äitinä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kaikki on ollut sen arvoista.
– Tekisin vaikka heti uudestaan, Emilia sanoo hymyillen.
Emilian terveiset tuleville vanhemmille:
– Pitää kuunnella itseään ja antaa itselleen luvan välillä ottaa senkin päivän, että sairastaa. Silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen, pitää muistaa olla armollinen. Kannattaa rohkeasti pyytää ja hakea apua jos tarvitsee. Terveetkin ihmiset tarvitsevat joskus apua, ja varsinkin jos joku sairaus hankaloittaa arkea niin on tärkeää, että osaa ja muistaa pyytää apua.
Ei se yksinhuoltajuuskaan ole niin kamalan raskasta, mitä kaikki aina pelottelee. Mäkin sain koko ajan kuulla että ikinä ei nukuta ja kaikki kaatuu päälle. Mä haluaisin ennemmin sanoa ihmiselle jolla muutenkin on koko elämä muuttumassa, että kyllä sä pärjäät ja kyllä kaikki menee ihan hyvin ja asiat järjestyy.
Mä haluan kiittää ihan mielettömän paljon huikeaa Emiliaa siitä, että hän lähti mukaan tähän sarjaan! Tuollaista rohkeutta, elämän iloa ja niin loistavaa asennetta ei voi kuin ihailla. Emilia ja Minea olivat aivan ihana perhe, jonka luona oli niin iloinen ja lämmin tunnelma. Vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa, vaan välillä myös ihan älyttömän haastavaa ja raskasta, siitä arjesta voi löytää sen onnen ja ilon. Kiitos Emilia ja Minea, oli suuri kunnia saada käydä teidän luona Nokialla.
Haluan myös kiittää hurjasti teitä palautteesta, jota laitoitte ensimmäisen sarjan postauksen jälkeen! Niiden pohjalta mä muokkasin kirjoitustyyliä siitä ensimmäisestä tekstistä vähän haastattelumaisempaan suuntaan. Tämä postaussarja on mulle ihan uusi juttu, enkä ole törmännyt ihan samantyyliseen postaussarjaan koskaan itse missään blogissa (varmasti niitä on, mutta en vaan ole itse nähyt), joten oli aikamoista opettelua mullekin, että miten lähden tämän toteuttamaan. Mähän en ole mikään ammattikirjoittaja, vaan itse opetellut kaiken mitä teen. Siksi kaikki ei aina ole mulle ihan itsestäänselvyyttä, eikä joku 1500 sanan haastattelun tekeminen ihan vielä lähde suoraan ulkomuistista. Mutta opetellaan, opetellaan. Teidän palaute ja neuvot on kultaakin kalliimpaa <3
Siis aivan ihana teksti taas <3
Totaaliyhnä yhden tytön jo teiniksi kasvattaneena tästä tuli niin mieleen oman esikoisen vauva-aika. Hyvin mekin kahdestaan pärjättiin ja kasvettiin yhdessä. Mä olin 18 tytön syntyessä eli vähän nuorempi kuin tämän jutun äiti. Heistä kasvaa varmasti vielä tiivis kaksikko <3
Voi kiitos Susanna, ihanaa, että tykkäsit ja teksti herätti tunteita <3 Sä oot kyllä ollut tosi nuori, mutta pärjännyt upeasti! 🙂
Kiitos kivasta haastattelusta ja tekstistä!
(Ja tämä toinen haastattelu oli paljon paremmin kirjoitettu, unohdin välillä jopa lukevani blogiasi enkä jotain lehteä).
Täysin samaa mieltä 🙂 tähän tekstiin uppoutui täysin!
Mahtavaa kuulla hei, kiitos todella paljon palautteesta <3 Ihanaa!
Oi miten ihana juttu ja ihana perhe! Ei voi kuin hattua nostaa perheestään huolehtivalle, sisukkaalle yksinhuoltajalle. Paljon tsemppiä Emilialle ja Minealle jatkoon!
Kiitos kivasta postaussarjasta nyt jo tässä vaiheessa. Viime aikoina on ollut paljon puhetta syntyvyyden laskusta ja sellaisesta tietystä negatiivisuudesta, mikä monesti liittyy keskusteluun perhe-elämästä ja lasten hankkimisesta. Mun mielestä tällaisia avauksia tarvitaan, missä tuodaan esille perhe-elämää positiivisessa valossa. Että vaikka elämässä on monenmoista hankaluutta, oli sitten lapsia tai ei, asioihin voi suhtautua positiivisesti eikä nähdä lapsiperheiden elämästä vaan niitä haasteellisia puolia. Nyt vasta oman lapsen myötä käsitän itsekin kuinka paljon iloa ja rakkautta lapsi tuo elämään.
Voi kiitos ihan hurjan paljon <3 Ihana, että tykkäsit! 🙂 Ja juuri siksi mä halusin aloittaa tämän postaussarjan, halusin näyttää sen, miten monenlaiset perheet voivat kaikki olla yhtä ihania, upeita ja onnellisia 🙂 Ihanaa kevättä sinne <3
Tää oli paljon paremmin toteutettu kun sarjan eka postaus! Tykkäsin huomattavasti enemmän haastattelumaisemmasta tyylistä kun vaan kerronnasta.
Kiitos paljon, kiva kuulla, että tykkäsit! 🙂
Tosi suloinen perhe<3 Voimia heidän arkeen ja varmasti paremmin pärjäävät nämä tehotytöt kahdestaan (+Minean mummu ja tädit ja isoisovanhemmst), kuin tuommoisen isän kanssa, joka jättää vaimonsa kun on raskaana.
No, enhän mä tiedä mitään asiasta ja syistä, mutta kyllä se aina laittaa pohtimaan, onko isä nyt ihan varma ollut, mitem ihanasta ja elämän parhaasta asiasta; omasta perheestä, luopuu.
Mutta nämä tytöt kyllä pärjäävät <3
He ovat kyllä aivan hurmaavia! 🙂 Eihän kukaan ulkopuolinen voi asiasta mitään tietää eikä olettaa, enkä itse halua ketään mustamaalata. Mutta Minea ja Emilia ovat ihana perhe yhdessä <3
Paljon paremmin ja selkeämmin kirjoitettu ku eka osa 😊
Kiitos paljon! 🙂
Terveisiä Emilialle, ei voi ku hattua nostaa!
Tämä oli tosiaan huomattava parannus sarjan ensimmäiseen osaan. Oli ilo lukea. Voisi olla kiva lisä nähdä myös perheiden päivärytmiä joka postauksessa tai yksi kulunut viikko. Haastattelun lisäksi sellainen ”viikko perheen elämästä” tms. Panostaisin myös kuviin. Tässä oli mielestäni liikaa samaa, kivat kuvat, mutta tähän olisi sopinut muutakin, esim. kuvat teidän teehetkestä tai kuvia leikkitilanteesta jne. Monipuolisuutta lisää.
Hienoa kuulla, että tykkäsit tästä enemmän! 🙂 Sen verran täytyy sanoa, että nuo ideat on oikein kivoja, mutta täytyy myös ymmärtää se, että perheiltä voi vaatia vain niin ja niin paljon. Tähän osallistumisen pitää olla mahdollisimman kevyttä ja helppoa mukana oleville perheille, mitä sitten taas päivärytmin tai muun päiväkirjan pitäminen viikon ajan tämän haastattelun lisäksi ei mun mielestä enää ole. Mutta ehkä voisin tehdä tulevaisuudessa sarjan erikseen perheiden viikkorytmeistä, se olisi tosi hauskaa ja mielenkiintoista! Tässäkin tekstissä kuitenkin on se n. 1500 sanaa, että ei hirveästi pidempääkään voi tehdä. 🙂 Mä haluan pitää jutussa perheet pääosassa, joten siksi näissä kuvissa ei ole mun naamaa, enhän itse liity mitenkään heidän tarinaan, vaan olen vain sen kertoja. Mutta esim. leikkihetkestä voisi hyvin ottaa kuvia, mikäli sellainen osuisi vierailun ajalle. 🙂
Tykkäsin tämän postauksen kuvista ihan todella paljon! ei ollut ihan niin ”pönötyskuvia”. tää sarja on kyllä huippu! 🙂
Voi kiitos, aivan ihana kuulla, että tykkäsit <3 ihanaa kevättä sinne!
Aivan ihana kirjoitus ja täytyy käydä lukemassa myös se edellinen postaus. Yksinhuoltajana on varmasti aivan älyttömästi erilaisia paineita, joita ei osaa edes miettiäkään näin perheellisenä ja lisäksi sairaus tuo vielä omat hankaluutensa arkeen. Ihana kuulla Emilian puolesta, että on noin upea tukiverkko olemassa. Kaikilla kun sellaista ei ole eikä sitä voi pitää itsestäänselvyytenä.
Seuraavaa osaa odotellessa <3
Voi kiitos hurjasti, mahtavaa, että teksti oli mieleinen! 🙂 Tukiverkko on kyllä todella tärkeä voimavara <3 Kiva kun kommentoit!
Kiitos näistä muiden perheiden kertomuksista. Tämä on kyllä yksi parhaimmista postaussarjoista, joita olen koskaan seurannut ja lukenut. Ihanaa, että olet tämän keksinyt ja jaat meille muille myös. Nämä tarinat ovat todellisia aarteita. Kiitos myös perheille, jotka ovat lähteneet mukaan. 🙂 Seuraavaa odotellessa!
Samaa sanon kuin aiemmat että tosi hyvin kirjoitettu, jotenkin selkeämpi kokonaisuus. Tsemppiä tälle aurinkoiselle perheelle! 🙂
Hei,
Musta on aivan ihanaa, että oot lähteny tekemään tämmöistä juttusarjaa! Todella rohkeasti olet ottanut harppauksen kohti tuntematonta ja hienosti onnistunut tähän mennessä. Mukava myös nähdä, että tässä kirjoituksessa muutit tyyliäkin selkeästi enemmän haastattelevampaan suuntaan.
Seuraavaksi yksi ehdotus, joka voisi auttaa myös tulevissa haastatteluissa. Jos teet jo näin niin huippua! Eli haastatteluthan yleensä nauhoitetaab, jolloin voi keskittyä 110% tilanteeseen, eikä tarvitse yrittää kirjoittaa kaikkea salamannopeasti muistiin. Tähän on olemassa ihan erillisiä nauhureita, joiden avulla voi sitten kotona kuunnella uudestaan ja jopa saada haastattelusta vielä enemmän irti! Voisi hyödyttää kans sua 😊
Mukavaa kevättä ♥️
Ihana perhe ja ihailtava asenne! 🙂
Voi aivan ihana tarina ja ihana perhe! <3 Mäkin tykkäsin tän postauksen kirjotustavasta enemmän kun sen ekan 🙂 Tuli mieleen että ihan kuin lehtijuttua ois lukenut. Tosi mielenkiintoinen postaussarja! Kuvia voisi tosiaan olla vähän monipuolisemmin eri tilanteista, eikä niinkään poseerausta vaan kuvia perheen hetkistä 🙂