Ihanat erilaiset perheet: Jonna, Hannu, Bea, Edvin, Oula, Ava, Valde & Thelma

13.09.2020

On vierähtänyt aivan liian pitkä tovi edellisestä Ihanat erilaiset perheet -sarjan postauksesta. Tämä haastattelu oli alunperin sovittu maaliskuulle, mutta siirsimme sitä viikolla sairastelun takia. Viikon kuluttua siitä olikin hallituksen tiedotustilaisuus ja Suomi siirtyi poikkeusaikaan koronaviruksen vuoksi. Haastattelu siirtyi määrittelemättömäksi ajaksi. Tällä viikolla tavattiin yhdessä Tuusulan Jokelassa ihanalla laavulla nuotion äärellä, turvavälien päästä tietenkin. Ja mulle tuli niin hyvä fiilis, kun sain tavata niin upean perheen. Sen pidemmittä puheitta: tässä tulee seuraava ihana erilainen perhe!

Ihanat erilaiset perheet:  Jonna, 30, Hannu, 33, Bea, 9, Edvin, 8, Oula, 7, Ava, 5, Valde, 3, ja Thelma, 10kk.

Etäsuhteesta suurperheeksi

Hannu ja Jonna tapasivat yhteisten kavereiden kautta uudenvuoden juhlissa 2007/2008 Leppävirralla. 

– Tuli viestiteltyä, että kyllä kummatkin oli pistänyt toisensa silmään, se taisi olla sitä rakkautta ensisilmäyksellä, Hannu muistelee.

Hannu asui silloin Varkaudessa ja Jonna taas asui ja opiskeli Helsingissä. Rakkaus roihahti heti parin välillä, eivätkä he säikähtäneet etäsuhdetta, vaan laittoivat sen toimimaan. Hannu muutti pian Kajaaniin opiskelemaan ja he seurustelivat etänä parin vuoden ajan. Vuonna 2010 Jonna ja Hannu menivät naimisiin ja muuttivat yhteiseen kotiin Kajaaniin Jonnan valmistuttua.

Pari kuukautta häiden jälkeen elokuussa 2010 parin esikoinen, Bea, ilmoitti tulostaan. Raskaus sujui helposti.

– En ole ikinä voinut pahoin raskausaikana, olen päässyt tosi helpolla. Kaikki raskaudet on mennyt tosi hyvin. Lopussa ei ole voinut oikein kauheasti liikkua ja onhan se loppu tosi tympeää, kun vaan odottaa, että millon tästä pääsee eroon, Jonna kertoo. 

Jonna on sitä mieltä, että jos raskauksien lopusta voisi vähentää ne pari kuukautta, niin hän voisi synnyttää vaikka parikin kertaa per raskaus. 

Bea syntyi hieman etuajassa huhtikuussa 2011 ja synnytys sujui helposti. Ennenaikaisuuden vuoksi sairaalassa vierähti melkein viikko, mutta kotiin päästyä kaikki sujui hyvin tyytyväisen vauvan kanssa. 

Vauva sujahti osaksi elämää

– Me elettiin silloin vielä ihan opiskelijaelämää ja oltiin melkein joka ilta menossa, Bea oli helppo vauva joka kulki joka paikassa mukana.  Esikoisen syntymä on tietysti iso juttu ja joskus tuntui, että kyllä se vauva muutti ja hankaloitti joitain asioita. Jälkeenpäin on ajatellut, että yhden kanssa oli niin helppoa, Hannu nauraa.

Pian esikoisen syntymän jälkeen Jonna alkoi odottaa parin toista lasta Edviniä. Edvin syntyi viikoilla 36+5 ja hän huusi elämänsä ensimmäiset puoli vuotta.

Vuonna 2013 Jonna ja Hannu etsivät kotia radan varresta lähempää Espoota, mistä Jonna on kotoisin. Hannun Tuusulassa asuva isosisko vinkkasi, että Jokelassa olisi ehkä Hannulle opettajan töitä ja perheelle sopiva asunto. Jonna ja Hannu kävivät katsomassa asuntoa ja päättivät muuttaa Jokelaan. Hannu sai työpaikan. 

Leppästen perhe asettui Jokelaan ja alkoi rakentaa elämää sinne. Ensin he asuivat vuokralla muutaman vuoden ja sitten ostivat oman talon.  Hannu teki opettajan töitä ja parille syntyivät lapset Oula, Ava ja Valde, sekä viime vuonna perheen kuopus Thelma. 

Kolmannen lapsen jälkeen Jonna on mennyt aina nopeasti töihin. 

– Olen ajatellut, että jaksan itse olla parempi äiti, kun en ole koko ajan vain lasten kanssa vaan teen myös jotain omaa, Jonna sanoo.

Tekeekö lasten lukumäärä arjesta rankempaa

Kysyn Jonnalta ja Hannulta, onko perheen arki tuntunut joskus rankalta, kun on paljon lapsia, tai onko jonkun lapsen syntymä muuttanut arkea olennaisesti rankemmaksi. Useinhan sanotaan esimerkiksi, että kaksi menee siinä missä yksikin, mutta kolmas lapsi muuttaa perheen dynamiikkaa. 

– Kun neljäs lapsi syntyi, niin saattoi olla hetki, että oli vähän enemmän kädet täynnä kun kolmella oli vaipat yhtä aikaa ja kaikki olivat kotona. Nyt kun vanhimpia lapsia on lähtenyt kouluun, niin se on auttanut siihen arjen soljumiseen todella paljon, Hannu vastaa.

Jonna ja Hannu ovat molemmat kotoisin isoista perheistä ja kummallekin oli selvää alusta asti, että he haluavat itsekin ison perheen. Kumpikaan ei koe, että lasten lukumäärän kasvaminen olennaisesti muuttaisi arkea rankemmaksi. 

– Mä ajattelen silleen, että se lapsilukumäärä ei muuta elämää hirveästi, mutta pieni vauva muuttaa hetkellisesti. Jos kaikki syö ja kävelee itse, niin niiden kanssa pystyy tekemään vaikka ja mitä, mutta vauvalla on aina oma rytmi, Jonna kertoo.

Kumpikin kokee, että ne rajoitteet ovat enemmän ihmisten omassa päässä. Lasten lukumäärä ei rajoita arkea. 

– Monet, jotka eivät ole ikinä eläneet lasten kanssa ollenkaan kauhistelevat, että miten jaksetaan niin monen lapsen kanssa. Ja sellaiset ihmiset usein kauhistelee eniten, joilla on itsellä yksi tai kaksi pientä lasta ja ne kuvittelee, että työmäärä vähintään triplaantuu kun tulee paljon lapsia. Kun ne kai ajattelee, että yhdessä on jo hirveästi tekemistä, niin miten voi olla kuusi.

– Minä ainaki ite oon semmonen nykyään, että mieluummin vähän rehentelen, että tässä on vasta hyvä alku, kun joku hämmästelee lapsilukua. Ei kannata ottaa liian vakavasti ja tietoisestikin olen vähän halunnut näyttää niille jotka hämmästelee, että elämäähän tää on vaan, ei tässä ole mitään ihmeellistä, Hannu nauraa. 

Enemmän muuttujia ja suunnittelua

Jonna ja Hannu myöntävät, että suurperheellisen arjessa on toki enemmän muuttujia ja se vaatii joskus hieman enemmän suunnittelua, kuin elämä vain yhden tai kahden lapsen kanssa. Kumpikin kuitenkin kokee, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä ja arjen saa kyllä toimimaan niin, että kaikilla on riittävästi omaa ja yhteistä aikaa, sekä huomiota.

–  Me olemme oppineet hyödyntämään kaikkia sellaisia hetkiä, että kun vie tytöt harrastukseen niin käy itse vaikka samaan aikaan lenkillä. Harrastetaan paljon asioiden yhdistelemistä ja tehokkaampaa ajattelua arjessa, niin saadaan kaikki tehtyä ja pysyy oma pää virkeänä. 

Perheen kaikki lapset ovat pääosin hyviä nukkumaan, mikä auttaa jaksamaan arjessa. Jonna ja Hannu myös kuuntelevat toisiaan herkällä korvalla ja paikkaavat toisen panosta aina tarvittaessa.

– Joskus on ollut yksittäisiä päiviä, että kumpaakin väsyttää, mutta yleensä on vaan yksittäisiä hetkiä, että toisella on rankkaa. Ja jos tietää, että toisella huono päivä, niin toinen voi ottaa sen vetovastuun ja toinen saa vaikka makoilla sohvalla, Hannu kertoo.

– Oikeastaan ainoa mieleen tuleva oikeasti rankka juttu on se, jos on joku (vaikka maha)tauti, mitä kaikki sairastaa vuorotellen, niin se voi kestää pitkään ja silloin arki on vaikea järjestellä, kaikkia väsyttää ja on hermo kireällä. Mutta sekin on sellainen erityistilanne, ei perusarkea, Jonna jatkaa. 

Tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus

Kumpikin kokee, että tasa-arvoisesti jaettu vanhemmuus on avain hyvään ja toimivaan arkeen. 

– Se on ihan ehdoton, että hoidetaan kaikki tasapuolisesti. Meillä ei kaikki vain kaadu mun niskaan ja mies juoksee jossain, Jonna sanoo.

Yleensä Jonna ja Hannu käyvät edellisenä iltana yhdessä läpi kalenterista seuraavan päivän muistettavat asiat ja sopivat, kumpi hoitaa minkäkin. Osa lasten harrastuksista on myös sellaisia, että he voivat kulkea niihin itsenäisesti.

– Ne menot, jotka vaativat autolla kuskaamista luovitaan vähän tapauskohtaisesti, että kumman tarvitsee päästä vähän ajelemaan, jos ei jaksa jäädä kotiin laittamaan ruokaa. 

Hannun opettajan työ on melko joustavaa ja työpäivät lyhyempiä. Pitkät 10 viikon kesälomat ovat myös iso voimavara. Hannun ollessa kesän kotona, Jonna on voinut mennä aina kesäksi töihin ja päässyt kotiympyröistä hetkeksi muualle. Hannu taas on nauttinut siitä, että kotona lasten kanssa ollessa ei tarvitse olla jatkuvasti kello kaulassa.

Tänä kesänä perhe vietti ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen yhteisen kymmenen viikon kesäloman ja matkusteli asuntovaunulla Suomessa. Kesäloman jälkeen Jonna aloitti toimintaterapeutin opinnot monimuotona ammattikorkeassa ja kuopus Thelma meni päiväkotiin.

Kahdenkeskistä aikaa järjestyy tarvittaessa

Hyvä ja laaja tukiverkko, sekä lähellä asuvat perheelliset ystävät auttavat jaksamaan arjessa ja tarjoavat arvokasta vertaistukea. Hannu ja Jonna ovat myös pitäneet alusta asti huolen siitä, että kumpikin saa säännöllisesti riittävästi omaa aikaa arjessa. 

– Meillä molemmilla on säännölliset harrastukset ja kerran viikkoon oma vapaailta kummallakin. 

Myös kahdenkeskistä aikaa järjestyy aina tarvittaessa, mutta aina sitä ei muisteta ottaa.

– Meillä ei ole mitään säännöllistä, että käytäisiin kerran viikossa treffeillä, mutta aina saadaan lastenvahti jos pyydetään, pienellä varoitusajalla. Molempien sisarukset auttavat mielellään. Se välillä tuppaa vaan unohtumaan, joskus hoksaa, että nyt kyllä oikeasti tarvitsee kahdenkeskistä aikaa ja sitten sitä otetaan. Joskus taas arki rullaa pitkiäkin aikoja niin hyvin, ettei edes muista kahdenkeskistä aikaa, Hannu kertoo. 

– Meillä on parisuhde aina ollut tasapainoinen. Ei kauheasti riidellä tai jos riidellään, niin nopeasti sovitaan ja välit on tosi läheiset, Jonna kertoo.

 – Ollaan arkena kotona semmosia, että halataan ja pussataan. Lapset joskus sanoikin, että “sit ku me mennään nukkumaan nii te vaan istutte sohvalla ja syötte karkkia ja pussailette”, kyllä sitä varmaan tulee jonkun verran harrastettua, ne on ihan hauskoja hetkiä ne ja aika tärkeitä loppupeleissä, Hannu lisää hymyillen.

Keskinäinen kommunikaatio vanhempien välillä on toimivan perheen ja parisuhteen perusta. 

– Kaikessa auttaa, oli pieni tai iso perhe, aikuisten avoimuus ja se että ollaan omia itsejämme ja sanotaan jos joku ahdistaa. Meillä ei ole mitään estettä sanoa jos joku ahdistaa tai ärsyttää ja ollaan myös onnistuttu siinä, että silti tykätään siitä toisesta vaikka joskus joku ärsyttää.

– Me ei olla tehty niistä mitään ylitsepääsemättömiä esteitä. Toisella jää maitopurkit pesemättä ja toisella pyyhe lattialle märkänä, mutta ne on loppupeleissä isossa kuvassa niin pieniä juttuja joihin ei tarvitse takertua. Niin se toimii isonkin lapsikatraan kanssa se homma. Varmaa meilläkin olisi rankempaa, jos olisi keskinäistä nokittelua ja toisen pärstä tai tekemiset tai tekemättä jättämiset ärsyttäisi liikaa. 

Miten kaikille lapsille riittää huomiota isossa perheessä

Joskus ihmisiä askarruttaa suurperheen arjessa se, että miten kaikille lapsille riittää tarpeeksi jakamatonta huomiota.

Kuten moni muukin asia, lasten huomioiminen arjessa on Leppästen kokemuksella pääosin vain järjestelykysymys, jota lasten kasvaminen helpottaa ja rytmittää luontevasti.

– Se on kiva kun isot lapset tulee koulusta ennen kun pienet tulee kotiin, niin silloin ehtii tehdä isojen kanssa jotain yhdessä ja pelata vaikka Unoa. Pienet kyllä saavat huomiota luontaisesti, isompien kanssa pitää vähän enemmän järjestää. Joskus esikoinen jää vielä hetkeksi valvomaan kun muut ovat menneet nukkumaan, ja sitten rauhassa jutustellaan.

Kahdenkeskisen ajan lapsen kanssa ei aina tarvitse olla mitään super hienoa ja spesiaalia, pienet yhteiset hetket arjessa riittävät hyvin.

– Koulun jälkeen jutellaan aina lasten kanssa ja kysellään, miten päivä on mennyt. Matkoilla tulee myös juteltua paljon, kun viedään lapsia kavereille tai harrastuksiin. Sillon tällöin otetaan myös omiin harrastuksiin mukaan, tai otetaan vaikka joku lapsista kauppaan mukaan kahdestaan.

Kummankin oma kokemus ison perheen kasvattina on se, että sitä vanhempien jakamatonta huomiota on aina saanut ihan riittävästi.

–  Se on musta myös kiva, miten lapset huomioivat toisiaan. Isommat esimerkiksi tykkää vauvasta ihan hirveenä ja aina kysyvät, että saanks mä ottaa sen syliin, Jonna lisää.

Antoisinta on hyvä arki

Jonna ja Hannu ajattelevat, että se tavallinen perus arki lasten kanssa on kaikkein mukavinta.  Kun on levännyt riittävästi ja kaikki ovat hyväntuulisia, ja se, kun lapsi osoittaa rakkautta arjessa. Heistä on myös ihanaa seurata, kuinka lapset ovat niin erilaisia keskenään ja jokaisella on ihan omanlaisensa persoona.

– Lapsilla on ihan sika hyviä juttuja. Isommissa on ihanaa se, kun huomaa, että he kasvaa ja kehittyy ja ajattelee jo omilla aivoilla. Lapset ylipäätään on ihania, he ovat niin vilpittömiä, ja 2-3 vuotiaiden juttuja voisi kuunnella loputtomiin, Jonna kertoo.

– Monella on se mielikuva, että suurperheessä on hillitöntä härdelliä koko elämä, mutta ei se pääsääntöisesti kyllä ole sitä. On niitäkin iltoja, että kaikki juoksee alusvaatteissa pitkin kämppää ja sohvatyynyt lentelee ja jos joku silloin astuu sisälle, niin saattaa saada väärän kuvan. Mutta pääosin kaikki soljuu mukavasti, ihan ilman härdelliä, Hannu lisää.

Toki ison perheen elämään mahtuu epäjärjestelmällisyyttä ja lelusotkujen siivousta, mutta ei niihin kannata takertua.

Leppäset tykkäävät retkeillä ja liikkua paljon yhdessä luonnossa. He myös viettävät paljon aikaa ystäväperheiden kanssa ja kyläilevät puolin ja toisin. 

Tulevaisuudelta he odottavat sitä, että Jonna valmistuu koulusta ja pääsee tekemään oman alan töitä. Haaveissa siintää joskus suurempi talo, ehkä jopa talon rakennuttaminen perheelle. 

Sitten kun lapset joskus kasvavat isoiksi ja lentävät pesästä, Jonna odottaa jo mahdollisia lastenlapsia.

– Tällä viikolla juttelin just yhden kaverin kanssa, jolla on myös pieniä lapsia, että kyllä sitä tavallaan vähän odottaa sitä ku on lapsenlapsia, että saa ottaa ne parhaat puolet, Jonna nauraa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että lapsilla olisi hyvä olla ja kaikki pärjäisivät aikuisena.

Leppästen terveiset suurperheestä haaveileville:

“Jos haaveilee, mutta ei uskalla, koska pelkää että se ois kauhean raskasta, eikä pystyisi tehdä enää mitään, niin mun mielestä ihan rohkeasti vaan. Asiat järjestyy aina ja siihen kasvaa itse siihen suurperheyteen. Ihminen muovautuu tilanteen mukaisesti ja ajatusmaailma myös. Jos elämäntapa on sellainen, että tehdään kaikkea niin kyllä ne lapsetkin siihen sopeutuu. Ei koko elämää tarvitse muuttaa sen takia että tulee lapsi. Elämään tulee enemmän suunnitelmallisuutta ehkä, mutta kyllä lastenkin kanssa pystyy tehdä asioita. Lapset on myös tosi armollisia. Aikuiset itse asettaa niitä suorituspaineita olla tietynlainen. Pitää laskea omaa rimaa, ei ne lapset tarvii kaikkea, lapsille riittää että pääsee retkelle metsään, ei tarvi lähteä aina kahdeksi viikoksi ulkomaille tai olla jotenkin oppikirjamaisia vanhempia. 

Rohkeasti vaan on oma itsensä, kyllä sitä lasten kans voi kaikenlaista tehdä. Ei mikään suhde tai minkään perheen elämä ole koskaan täydellistä, mutta pienillä jutuilla siitä voi saada todella hyvää. Ei tarvitse mitään hokkuspokkustemppuja tehdä, että siitä saa hyvää ja kaikki rullaa.”

Leppästen perheen kuulumisia voi myös seurata Jonnan blogista tai Instagramissa @jonnaltamoi!

Iina:

Mun mielestä oli ihan mahtavaa päästä tapaamaan Leppäsen perhe. Niin moni ajatus oli sellainen, johon itse pystyi samaistumaan. Oli ihana kuulla, että vaikka lapsia on tuplamäärä siitä, mitä meillä, arki voi edelleen olla juuri sellaista, millaisena itse koen hyvän arjen. Niitä pieniä hyviä asioita, yhteisiä hetkiä ja keskinäistä kommunikaatiota. Aivan mielettömän ihana perhe, joka antoi inspiraatiota ja sai hymyilemään. Kaikesta huomasi, miten kovasti kaikki perheenjäsenet välittävät toisistaan ja arvostavat toisiaan. Pussailu ja karkkien syönti iltaisin sohvalla kuulosti niin ihanalta ja myös tutulta. Luulen, että mitä enemmän vanhemmat harrastavat pussailua sohvalla iltaisin lasten mentyä nukkumaan, sitä paremmin koko perhe voi ja sitä helpommin jaksaa keskittyä niihin hyviin asioihin, ja olla välittämättä jostain pienistä hankalista hetkistä.


Ihanat erilaiset perheet: Anna, Lauri, Lilli, Sanni & Essi

23.02.2020

Ihanat erilaiset perheet on postaussarja, jossa esittelen lapsiperheitä Suomesta. Kaikki perheet lähtevät perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen.

Ihanat erilaiset perheet : Anna, 33, Lauri, 35, Lilli, 5, Sanni, 3 ja Essi 1v10kk

Masennustausta ja nettitreffit

Anna ja Lauri tutustuivat Suomi24 nettitreffeillä kesällä 2011. Laurilla oli siellä ilmoitus, johon Anna vastasi. Lauri asui silloin Kotkassa ja Anna Kouvolassa. 

– Laitoin Laurille viestiä, että täällä Pohjois-Kymenlaaksossa ois tämmönen nainen. Lauri vastasi. Sit mä laitoin vielä enemmän omannäköisen viestin, Anna muistelee hymyillen.

– Vastasin kieli poskella siihen ja siitä se sitten lähti. Tavattiin Kotkan meripäivillä. Ja viikko siitä kun ollaan toisemme tavattu fyysisesti me ruvettiin jo seurustelemaan, Lauri jatkaa.

Suhde eteni nopeasti, vaikka heti alkuun pari joutui olemaan kuukauden erossa toisistaan, kun Anna reissasi ystävän luokse Hollantiin ja vanhempiensa luokse Savoon. 

– Se oli vielä aikaa kun Facebookin messengeri lauloi, ei ollu vielä Whatsappia ja muita. Me ollaan vanhan kansan nettitreffailijoita, Lauri kertoo. 

Annaa ja Lauria yhdistivät alusta asti samanlaiset elämänkokemukset ja arvot. 

– Meillä on molemmilla masennustausta ja molemmilla jäi koulut kesken masennuksen takia parikymppisenä. Päädyttiin sitten parikymppisinä masennuksesta toipuvina opiskelemaan minä Kouvolaan ja Lauri Kotkaan. Syksy elettiin niin, että aina kun pääsin koulun ja töiden ohelta, matkustin Kotkaan Laurin luokse, Anna sanoo. 

Molemmat halusivat lapsia

Anna ja Lauri viettivät kaikki viikonloput yhdessä ja juttelivat kaikesta, myös yhteisestä tulevaisuudesta. 

– Heti oli aika selvää, että jonain päivänä meille tulee lapsia. Ajatuksena oli, että vasta koulun jälkeen,  eikä siihen elämäntilanteeseen jossa olimme, Anna kertoo. 

Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tammikuussa 2012 Anna teki plussatestin, joka oli hänelle alkuun iso shokki ja järkytys. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana vasta muutama kuukausi.  

– Onneksi oltiin kuitenkin puhuttu ennakkoon ja käyty läpi, että mitä sitten tehdään jos tapahtuu näin.  Me päätettiin, että yritetään ja pidetään lapsi, Anna kertoo. 

Pian plussatestin jälkeen Anna muutti Laurin luo Kotkaan ja pari alkoi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Raskaus eteni hyvin ja kaikki oli kuten pitääkin. 

– Anna eli käytännössä appelsiineilla ensimmäiset raskauskuukaudet, Lauri muistelee nauraen.

Normaali raskaus

Mikään ei raskausaikana vaikuttanut oudolta, kaikki oli myös neuvolan mukaan hyvin.  

– Kouvolassa neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että olin vanha ensiodottaja 25-vuotiaana sekä ylipainoinen, minkä vuoksi tehtiin tietysti sokerirasitus, mutta siinä ei näkynyt mitään. Minulla oli hyvin normaali raskaus kaikin puolin, Anna kertoo. 

Raskauden loppupuolella Annalla alkoi kova kutina päässä ja ylävartalossa, mutta Anna ei osannut yhdistää kutinaa raskauteen. 

 – Enhän mä ensisynnyttäjänä tiennyt mitään, että se voisi olla jotain hälyttävää, kukaan ei koskaan kysynyt mitään multa neuvolassa kutinasta. Olin ihan normaali synnyttäjä niin ei ollut myöskään äitipoli-käyntejä. Kävin neuvolalääkärin luona viimeisellä käynnillä 32 viikolla ja hänkin totesi vaan, että oonhan mä laihtunut, mutta toiset vaan laihtuu raskausaikana. Mitään hälyttävää ei ollut hänenkään mielestä, Anna kertoo. 

Raskausviikolla 39+0 Anna ja Lauri ajoivat sairaalaan illalla, kun Annasta tuntui, että synnytys on käynnissä. Synnytysosastolla lääkäri totesikin, että kaikki ei ole ok, kun sikiö vaikuttaa niin hitaalta. Anna jäi seurattavaksi tarkkailuhuoneeseen osastolle ja Lauri lähti yöksi kotiin, koska puoliso ei saanut jäädä tarkkailuhuoneeseen. 

Pahin mahdollinen tapahtuu

– Mä siinä sitten olin koko ajan käyrillä ja yhtäkkiä kuulin, kun laite rupesi hälyttämään, että vauvan sydänäänet romahti. Sieltä tuli porukkaa sanomaan, että sä lähdet nyt heti hätäsektioon. Kymmenessä minuutissa Anna saatiin leikkaussaliin ja vauva ulos. 

Kun Anna heräsi, hänen luonaan oli kaksi kätilöä, jotka kertoivat, että valitettavasti he eivät pystyneet pelastamaan vauvaa. Annan ja Laurin esikoistytär oli syntynyt kuolleena.

Laurille soitettiin heti yöllä ja kerrottiin tilanne. 

– Ne sanoi, että tuu sairaalaan mutta älä aja autolla, vaan tule taksilla. Lapsi on menehtynyt mutta Anna on kunnossa.

Anna ja Lauri saivat nähdä Aliisa-vauvan ja pidellä häntä. Kätilöt olivat ottaneet käden- ja jalanjäljet ja muutamia kuvia, sekä leikanneet vähän vauvan hiuksia talteen muistoksi. 

Anna ja Lauri saivat heti tukea surun käsittelyyn, Lauri mielenterveyshoitajalta, jonka luona hän kävi säännöllisesti masennuksen vuoksi, sekä Anna kriisipuolelta. Myös Annaa ja Aliisaa hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja käymässä tapahtunutta läpi. 

Epätietoisuus oli pahinta

– Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tiennyt, että mitä tapahtui. Ei ollut mitään tietoa, mistä vauvan kuolema johtui, eikä missään vaiheessa ollut näkynyt mitään outoa. Ruumiinavauksessa selvisi, että joku ahdinkotila vauvalla oli ja keuhkot eivät olleet kehittyneet normaalisti, mutta kukaan ei osannut vastata, että mistä se johtui. Ei saatu lopullista syytä, vaan se jäi avoimeksi mitä tapahtui. 

Anna ja Lauri eivät pystyneet pitämään Aliisa-vauvalle hautajaisia. Annalle hautajaisten ajattelukin toi vahvana ja kipeänä mieleen oman veljen hautajaiset lapsuudesta.

Aliisan kuoleman jälkeen Anna ja Lauri olivat pitkän aikaa syvissä syövereissä, mutta saivat voimaa läheisistä, lemmikkikoirastaan ja naapureista. Lauri yritti käydä koulussa vaihtelevalla menestyksellä ja Anna palasi noin yhdeksän kuukauden kuluttua synnytyksestä osa-aika työhönsä pesulaan.

Tyhjä syli ja keskenmeno

Kaipuu omaa lasta kohtaan oli valtava, etenkin Annalla.

– Minä kärsin tyhjästä sylistä ja halusin vauvan. Sitten 2013 tulinkin uudestaan raskaaksi, jolloin oli vasta vajaa vuosi hätäsektiosta. Minulle oli sanottu, että ainakin kaksi vuotta pitäisi odottaa hätäsektion jälkeen ennen uutta raskautta, mutta niin siinä kävi,  Anna kertoo.

Anna pääsi ensimmäiseen ultraan, missä todettiin, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. 

– Sikiön sijaan ultrassa näkyi keskeytynyt keskenmeno. Pari viikkoa aikaisemmin vauva oli kuollut ja raskaus oli keskeytynyt. Keskenmeno meni siinä samassa sumussa kuin Aliisankin kuolema, Anna muistelee.

Sipuliraskaus

Loppuvuodesta 2013 Anna huomasi olevansa kolmatta kertaa raskaana.

– Sitten olikin tämän neidin vuoro, Anna osoittaa vanhinta tytärtään hymyillen. 

– Oliko se se sun sipuliraskaus? Olin tehnyt tortilloja ja olin ruskistanut sipulia ja paprikaa ja sitten seuraavana päivänä Anna oli lähdössä töihin, ja haisteli huivia eteisessä, että se haisee vieläkin sipulilta, Lauri kertoo. 

– Lauri kysyi, että pitäisikö tehdä raskaustesti, kun nyt on sellaiset merkit ilmassa, Anna muistelee.

Kolmas raskaus oli Annalle älyttömän pelottava vauvan kuoleman ja keskenmenon jälkeen. Onneksi Anna oli kuitenkin tarkassa seurannassa äitipolilla aiempien kokemusten vuoksi, mikä toi mielenrauhaa. Raskaus eteni hyvin, mutta sokerirasituksessa Annalla todettiin raskausdiabetes. Se kuitenkin pysyi kurissa ruokavaliohoidolla. 

Diagnoosina raskaushepatoosi

Viimeisellä kolmanneksella Annalla alkoi jälleen sama kutina kuin ensimmäisessä raskaudessa ja nyt Anna osasi epäillä, että kutina ei ole normaalia ja liittyy raskauteen.

–  Soitin neuvolaan raskausviikolla 32, että haluan verikokeisiin, koska epäilin, että minulla on raskaushepatoosi. 

Raskaushepatoosi on tila, jossa maksa ei suodata raskaushormoneja, vaan luulee niitä myrkyiksi. Se on maksan toiminnan häiriö, jonka sairastaa n. 1% raskaana olevista, eli melko harvinainen. Raskaushepatoosin ainoa oire on terveen ihon kutina, joka yleensä alkaa käsistä ja jalkapohjista. Annalla kutisivat kuitenkin vain pää ja ylävartalo, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa. 

Terveydenhoitaja otti onneksi heti Annan huolen tosissaan ja hän sai heti ajan saman viikon perjantaille. Raskaushepatoosi-koe on paastokoe, jossa tutkitaan maksa- ja sappiarvot. Kokeen jälkeen viikonloppuna Annan olo huononi todella nopeasti.

– Mä tulin tosi kipeäksi. Musta tuntui koko ajan, että oksennan, mulla sattui selkään ja sisäelimet tuntui kivuliailta, kolme päivää vaan makasin tuskissani. 

Maanantai-aamuna terveydenhoitaja soitti Annalle ja varmisti Annan epäilyt todeksi. Annalla oli todettu raskaushepatoosi ja hänen piti lähteä heti KOKSin äitipolin päivystykseen.

– Olin ollut niin kipeä ja Laurilla oli vielä pääsykokeet samana päivänä, eikä hän ollut kotona, enkä tiennyt milloin hän tulee. Sanoin hädissäni hoitajalle, että en pääse mitenkään sairaalaan ilman Lauria. Hoitajakin oli kuumeisesti miettinyt, että miten me saadaan Anna sairaalaan. Hetken päästä hoitaja soitti, että mene Anna taksilla ja älysin vasta itsekin siinä, että voin tosiaan mennä taksilla, ei toiminut aivot yhtään, Anna nauraa. 

Anna pääsi sairaalaan, missä tehtiin heti lisää tutkimuksia, sekä tarkistettiin ultralla, ettei Annalla ole sappikiviä, jotka aiheuttaisivat kipuja. Mitään ei löytynyt järisyttävän korkeiden maksa-arvojen lisäksi. 

Ei toimivaa hoitokeinoa

Raskaushepatoosiin ei ole mitään pomminvarmaa hoitokeinoa. Arvoja voidaan yrittää hillitä maksalääkityksellä, mutta se ei aina auta. 

– Mulla ne maksa-arvot vaan kohosi ja kohosi. Arvojen noustessa riskinä on se, että istukka lakkaa toimimasta ja sen takia on tosi tiivis seuranta, Anna kertoo.

Anna päästettiin sairaalasta vielä kotiin, mutta hän kävi tiiviissä seurannassa äitiyspolilla. Alkuun Anna kävi kahden viikon välein, sitten viikon välein ja lopulta joka toinen päivä viimeisillä viikoilla istumassa käyrillä, jotta vauvan voinnista pysyttiin kärryillä. 

– Synnytystä ei haluttu käynnistää lääkkeellisesti, kun ne pelkäsi, että mun hätäsektio-arpi ei kestä, että se olisi liian raju, mutta kun paikat eivät ollu kypsyneet, niin he eivät voineet käyttää ballonkiakaan, Anna kertoo. 

Synnytys käynnistetään

Anna ravasi äitiyspolilla tarkistuksissa ja kun 40 viikkoa tuli täyteen, lääkäri päätti, että nyt käynnistetään. 

– Kun menin käynnistettäväksi, paikalla todettiinkin, että sairaala on täynnä äitejä, joista osa on tilan puutteen vuoksi pesuhuoneissa ja meiltä kysyttiin, että voidaanko tulla vasta seuraavana päivänä. Oli heinäkuun helteisin viikko ja ennätysmäärä synnyttäjiä KOKSissa.

Anna ja Lauri palasivat seuraavana päivänä paikalle ja pääsivät heti synnytyssaliin, missä Anna oli koko ajan käyrillä seurattavana. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Annasta tuntui turvalliselta, kun he olivat jatkuvasti tarkan valvonnan alaisena aiemman synnytyshistorian takia. 

Seuraavana päivänä tilanne edistyi sen verran, että Anna sai epiduraalin. Kätilö kehotti Annaa istumaan keinutuolissa, jos istuma-asento saisi vauvan tulemaan ulos nopeammin. Kun Anna nousi keinutuolista pois, hänellä pettivät jalat alta ja hän kaatui lattialle. Mitään pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut. 

– Lääkäri kävi siinä katsomassa, että ei vielä synny ja lähti pois huoneesta ja laittoi oven kiinni. Kätilökin sanoi mulle, että hän lähtee toiseen synnytykseen kun mitään ei tapahdu.

Sitten mä yhtäkkiä tunsin semmosen PLOPS ja sanoin, että tää lapsi tulee nyt! Kätilö katsoi, että kyllä, oikeassa olet, vauva on nyt tulossa ja pää on tossa noin. 

Kätilö uskoi vauvan olevan viidessätoista minuutissa ulkona, mutta lopulta Annan ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia. 

– Olin aivan loppu, epiduraali vei kaikki supistukset. Mulle sanottiin, että ponnista kun tulee supistus, mutta ei tullut supistuksia ollenkaan. Ponnistelin aina kun oli semmonen olo, että pystyy ponnistamaan. Siinä kesti ja kesti. Meidän kätilö pyysi toisen kätilön avuksi. Tää toinen kätilö sitten kiipes mun sängylle ja alkoi työntämään mun vatsasta että saatiin neiti maailmaan. 

Terve vauva ja kipeä äiti

Lopulta Anna sai kuitenkin terveen Lilli-vauvan rinnalle. 

– Olihan se hauskaa ja olin epäuskoinen, että siinä vihdoin on oikeasti se meidän vauva ja kaikki se pelko ja stressi ja huoli purkautui. Yhtäkkiä meidän luona olikin ihan hyvävointinen tyyppi. 

Annaa hoitanut kätilö kertoi Lillin syntymän jälkeen olleensa mukana myös elvyttämässä Aliisaa leikkaussalissa ja oli onnellinen, että sai nähdä toisella kertaa onnellisen lopun.

Vaikka synnytys sai onnellisen lopun, Anna itse ei kuitenkaan voinut hyvin, sillä heti synnytyksen jälkeen hänelle nousi 39 asteen kuume ja hän tärisi aivan horkassa. Anna sai heti antibiootit ja Lilli pääsi ihokontaktiin Laurin paidan sisälle. 

– Mehän jouduttiin olemaan viisi päivää sairaalassa, koska mun vointi oli niin huono ja tulehdusarvot korkealla.

Vihdoinkin vauva-arkea

Annan sairastumista huolimatta kaikki lähti hyvin käyntiin Lillin kanssa. Maito ei kuitenkaan noussut Annalla kunnolla missään vaiheessa ja jälkikäteen hän epäileekin, ettei osannut juoda helteisenä kesänä riittävästi. Lillistä tuli pullovauva, kun imetys ei lähtenyt onnistumaan. 

– Jouduin hirveästi selittelemään neuvolassa, että miksi en imetä. Se oli tosi syyllistävää, eikä  ollut helppoa mennä mihinkään, kun aina sai selitellä, että miksi Lilli on pullovauva. Se oli iso tabu, ei noista nuoremmista lapsista ole ollut samanlaista. Varmaan just kun Lilli oli ensimmäinen lapsi ja olin muutenkin paniikissa, niin se tuntui tosi syyllistävältä, Anna kertoo. 

Vauva-arki itsessään ei yllättänyt Annaa, sillä viisilapsisen perheen esikoisena hän tiesi, millaista arki pienten lasten kanssa on. Laurilla ei hirveästi ollut pienistä lapsista kokemusta, mutta hänelle vauva-arki oli ainoastaan positiivinen muutos. 

– Kun olin pitkään yksin, niin elämänhallinta oli masennuksen myötä mennyttä. Sitten kun Anna tuli kuvioihin niin alkoi tulemaan aikataulutusta, ja Lillin syntymän jälkeen mulla alkoi vasta koulut luistamaan kunnolla. Mulle tekee selvästi hyvää, että on tarkoitus ja arki. Kun asiat pitää saada tehtyä, niin ne tulee tehtyä, Lauri kertoo. 

Äitienpäiväyllätys

 Lillin ollessa 1,5-vuotias äitienpäivänä 2016 Anna huomasi jälleen olevansa raskaana. 

– Aloin ihmettelemään äitienpäiväviikolla kun mulla tuli vuotoa, mutta mulla outo olo ja rinnat kipeät. Luulin että ne on kuukautiset, mutta ihmeellinen olo vaan jatkui ja kaikki haisi taas pahalle. Äitienpäivänä laitoin kassahihnalle raskaustestin ja pissasin tikkuun ja totesin, että tässä on äitienpäivälahja. Plussa oli minun ihana äitienpäivälahja. 

Odotusaikana Annalla oli insuliinihoitoinen raskausdiabetes. 

– Raskausdiabetes tuli mulle joka raskaudessa aiemmin ja pahempana. Sanoin ensimmäisellä lääkärikäynnillä äitipolilla, että varmaan tulee hepatoosikin taas. Lääkäri sanoi, että ei kaikilla uusiudu, mutta mulla oli voimakas olo, että mulla se uusiutuisi. Ja sieltä se sitten tuli taas. 

Raskausviikolla 30 Annalle aloitettiin insuliini ja hepatoosin lääkehoito. Kutina oli jälleen vain ylävartalossa, eikä käsissä tai jaloissa. 

– Raskausaikana keskustelin yhden lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että diagnosoimaton raskaushepatoosi oli myös Aliisan kuolemaan johtaneen ahdingon syy.  Ensimmäisen raskauden aikana en osannut kysyä kutinasta, eikä kukaan osannut epäillä mitään.  

Synnytys käynnistetään

Maksalääkitys ei alkanut auttamaan ja Annaa seurattiin tiiviisti äitiyspolilla. Synnytys päätettiin käynnistää ballongin avulla jo raskausviikolla 36+0, koska maksa-arvot olivat niin huonot. Anna lähti sairaalaan illalla kymmeneltä kun ballonki irtosi ja pääsi suoraan synnytyssaliin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä synnytys edennyt. Myös hoitavilla lääkäreillä oli erimielisyyksiä synnytyksen edistämisestä kalvojen puhkaisulla. Toinen halusi puhkaista ja toinen ei. Kalvoja ei puhkaistu, vaan Anna sai vaan oksitosiinia.

– Siellähän mä olin yksin sitten kolme päivää kun mitään ei tapahtunut, oksitosiinia sain ihan hirveesti, sattui ihan kamalasti, olin suurinpiirtein sidottu sänkyyn kun olin koko ajan käyrillä, enkä päässyt laitteesta kauemmas. Istuin sängyn laidalla ja toivoin, että lapsi rupeaisi tulemaan, Anna kertoo. 

Anna oli mennyt sairaalaan maanantaina ja keskiviikkona päivällä synnytys oli edennyt sen verran, että hänelle annettiin epiduraali. 

– Siitä ei mennyt pitkään kun sanoin kätilölle, että nyt minusta tuntuu, että lapsi on tulossa. Kätilö katsoi minua silmiin ja sanoi, että sinä just sait epiduraalin, että ei ole vielä mahdollista ja lähti huoneesta pois. Mä olin sitten, että okei ja soitin uudestaan kelloa. Huoneeseen tuli eri kätilö ja sanoin hänelle, että minusta tuntuu, että vauvan pää on tuossa. 

Kätilö antoikin Annalle luvan ponnistaa ja kolmessa minuutissa Sanni oli syntynyt. 

– Se aiempi kätilö tuli myös paikalle ja ihmetteli, että oho, sehän syntyikin. Sitten kätilö vaan totesi paikalla myös olleelle opiskelijalle, että jos useammin synnyttänyt äiti sanoo, että vauva tulee, niin kannattaa uskoa, Anna muistelee nauraen. 

Sininen vauva

Anna pääsi Sannin kanssa osastolle ja kaikki oli alkuun hyvin. 

– Mä syötin vauvaa ja yhtäkkiä tajusin, että se lapsihan on sininen. Mä nousin Sannin kanssa ja soitin hätäkelloa. Mulla sattui olemaan sairaanhoitaja huonekaverina, joka oli just synnyttänyt oman lapsensa, hän ponkaisi omalta puolelta ovelle huutamaan, että täällä on sininen vauva! Hän vetäisi työmoodin päälle vastasynnyttäneenä ja Sanni lähti samantien elvytykseen.

Sanni saatiin onneksi elvytettyä, mutta kokemus oli dramaattinen ja pelottava.  

–  Se oli niin kauhea paikka,  kun ei taas yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Ensin oli vauva sylissä ja sitten hänet vietiin multa.

Sanni siirrettiin vauvojen teho-osastolle, joka oli toisella puolella sairaalaa. Sanni vietti vauvateholla viikon ja sai lisäksi valohoitoa bilirubiiniarvojen noustua. Toistuvien hengityskatkosten vuoksi Sannin aivot kuvattiin moneen kertaan ja tutkittiin kaikkea mahdollista, mutta lopullisena diagnoosina oli se, että Sanni ennenaikaisuutensa vuoksi vain unohti hengittää aina syödessä. 

Anna pääsi kotiin ilman vauvaa ja viikkoa myöhemmin, 21.12. Sannikin pääsi vihdoin kotiin viettämään elämänsä ensimmäistä joulua. Sannin olisi pitänyt syntyä vasta tammikuun puolella, joten perheellä meni joulusuunnitelmat aivan uusiksi. 

Anna joutuu sairaalaan

Sannin ollessa kuuden viikon ikäinen, Anna joutui sairaalaan runsaan verenvuodon takia. 

– Menin ensiapuun ja siellä todettiin, että mulla on joku hyytymä, kun kohdusta tuli niin hirveästi verta. He yrittivät ensin imurilla poistaa  sitä, mutta lopulta jouduin leikkaussaliin. Hyytymä saatiin onneksi poistettua ilman kaavintaa. 

Anna vietti yön naistentautien osastolla ja Lauri oli kotona yksin kuusiviikkoisen Sanni-vauvan ja Lillin kanssa. 

– Seuraavana aamuna tulin bussilla kotiin ja Lauri oli ihan väsynyt ja sanoi, että oli ollut ihan kamala yö. Sannilla oli niin vahva äidin ja sylin kaipuu, ehkä siksi, kun hän oli viettänyt elämänsä ensimmäisen viikon siellä vauvateholla ilman äitiä, Anna miettii.

Sannin ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, mutta onneksi kaikki alkoi sitten helpottaa ja perhe pääsi kiinni tavalliseen arkeen. 

Yllätysraskaus

Kahdeksan kuukauden kuluttua synnytyksestä Anna huomasi suureksi yllätyksekseen olevansa jälleen raskaana. 

– Ensimmäisen raskauden jälkeen tämä oli se suurin shokki, oltiin molemmat ajateltu, että kaksi tyttöä riittää ja Sanni oli vielä niin pieni ja mä olin jo laittanut kaikki vaatteetkin pois, kun ajateltiin, että Sanni on viimeinen. Yllättäen olinkin raskaana. Ei siinä mennyt kuitenkaan pitkään, kun tuli se onni, että onpa ihanaa. 

Raskausaika sujui Annalla taas samaan tapaan: hänelle tuli insuliinihoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi. 

Essi syntyi huhtikuun 19. päivä raskausviikolla 36+5, kuukautta ennen laskettua aikaa. 

– Kun Anna plussasi ja saatiin laskettu aika äitienpäivälle, nauroin Annalle, että kun mulla on huhtikuun 16. syntymäpäivä, että tähtää siihen niin mun on helppo muistaa se lapsen syntymäpäivä. Sitten se nauru loppui, kun ne alkoi oikeasti suunnittelemaan, että lapsi otetaan ulos mun syntymäpäivänä, Lauri muistelee nauraen. 

Anna ja Lauri olivat valmistautuneet siihen, että synnytys kestää ja ennenaikaisena syntyvä vauva menee taas vauvatehon kautta, kuten edellisellä kerralla, mutta Essi-vauva päättikin yllättää. 

Kirjaa lukeva synnyttäjä

– Essin synnytys on ollut kaikista yksinkertaisin näistä kaikista. Menin aamulla sairaalaan, he laittoivat ballongin mulle ja kysyivät, että jäätkö tänne vai menetkö kotiin? Sanoin, että mun ei kannata lähteä kotiin hämmentämään lapsia enää enempää. Jäin osastolle, odottelin että jotain tapahtuu ja ajattelin, että menee pitkään, Anna kertoo.

Illalla kuuden aikaan ballonki irtosi ja Anna siirrettiin synnytysosastolle, missä lääkäri heti puhkaisi kalvot. Yöhoitaja kävi sanomassa Annalle, että vauva syntyy saman yönä, mutta Anna ei uskonut, kun aiemmat kokemukset olivat niin erilaisia. Hän oli yksin sairaalassa, kun Lauri oli tyttöjen kanssa kotona. 

– Luin siinä kirjaa ja olin yksin ja istuin jumppapallolla ja nousin aina välillä seisomaan. Kolmen aikaan yöllä kirja oli luettu ja 04.01 syntyi Essi. Edellisistä kerroista olin oppinut, että mun pitää olla pystyssä, niin lapsi tulee paljon nopeammin alas. 

– Mun äitikin nauroi, että kukaan muu ei mene kirjan kanssa synnyttämään kuin hänen lapsensa. Kun Essi tuli maailmaan, hän päästi kaksi rääkäisyä ja sen jälkeen tuijotti kaksi tuntia vaan kiukkuisesti mua ja kätilöä, Anna kertoo. 

Anna pääsi Essin kanssa osastolle ja kaikki meni todella hyvin. Yllätyksekseen Anna sai kuulla jo kahden päivän kuluttua synnytyksestä, että he pääsevät Essin kanssa kotiin. 

– Se oli hyvä, kun vietiin ekaa kertaa lapset katsomaan Essiä. Sanni oli siihen asti ollut Annalle sylitakiainen jatkuvasti, mutta sairaalassa hän katsoi vaan Essiä, eikä suostunut menemään kolmeen päivään Annan syliin. Sanni oli niin vihainen, että ensin Anna on pari päivää pois ja sitten hänellä olikin uusi nyytti sylissä, Lauri kertoo.

Essin syntymän aikaan Sanni oli vasta vuoden ja neljä kuukautta ja pikkusiskon syntymä oli hänelle iso järkytys.

–  Lilli oli heti sitä mieltä, että tämä on hänen vauva ja pikkusisko ja auttoi vaipanvaihdossa. Sanni halusi, että me viedään Essi takaisin sinne mistä se on tullutkin, Anna kertoo. 

Muutto Kotkasta Tampereelle

Essin syntymän jälkeen Anna, Lauri ja lapset ovat viettäneet tasaista lapsiperheen arkea, vaikkakin perheen elämä muuttui suuresti viisi kuukautta sitten, kun he muuttivat Kotkasta Tampereelle Laurin päästyä opiskelemaan yliopiston maisteriohjelmaan.

Lauri valmistui vuonna 2018 XAMKista energiatekniikan amk insinööriksi, mutta ei löytänyt töitä työkokemuksen puutteen vuoksi.  Hän oli vuoden työttömänä ja kävi haastatteluissa ympäri Suomen Oulua myöten. Kun töitä ei löytynyt, Lauri päätti hakea yhteishaussa Tampereelle opiskelemaan ja yllätyksekseen pääsikin maisteriohjelmaan opiskelemaan automaatiotekniikan diplomi-insinööriksi. Kuin kohtalon ivana heti Tampereelle muuton jälkeen Laurille soitettiin ja tarjottiin insinöörin töitä Kotkasta. 

– Vastasin päivän mietittyäni, että jos he olisivat kaksi viikkoa aiemmin ilmoittaneet, niin olisi voinut vielä onnistua ja olisi vaan peruttu muutto, mutta nyt sitten jäätiin tänne. Otti niin päähän se ajoitus, kun vuoden oli vaan istunut kotona ja sitten kun viimein tekee ison muutoksen ja yrittää jotain muuta, niin sitten soitetaan perään, Lauri tuhahtaa.

Tukiverkkojen puute

Kaikkien rankkojen kokemusten ja isojen muutosten jälkeen koko perheen mielestä parasta on se ihan tavallinen arki nyt 5-, 3- ja 1v10kk ikäisten tyttöjen kanssa. 

– On hienoa saada seurata näiden kasvua ja sitä miten ne fiksuuntuu päivä päivältä, vaikka kolmevuotias välillä keksiikin kaikkea mahdollista ja kuusivuotias kyseenalaistaa kaiken. Mutta onhan nää aika huikeet tyypit nää meidän pikkuneidit, Anna hymyilee. 

Haasteita arkeen tuovat Laurin ja Annan erilaiset päivärytmit ja tukiverkkojen puute. 

– Lauri on iltaihminen ja minä olen todellakin enemmän aamuihminen. Aamut kaatuu meikäläisen niskaan.  Nyt tietysti kun Laurilla on opiskelun takia pakko herätä aamuisin niin se on vähän kääntynyt, mutta normaalisti ne meidän ihan erilaiset rytmit on ollut haasteita. 

Lauria rasittaa välillä myös lapsiperhe-elämän kaoottisuus.  

– Kova hälinä on välillä suurin rasite, aina kun joku sanoo ISÄ niin ajatus katkeaa. On kuin joku painaisi aina tietokoneen reset-nappulaa. 

Lasten syntymän jälkeen Lauri ja Anna ovat vain käyneet kaksi kertaa ilman lapsia ulkona.  

– Ollaan käyty kerran elokuvissa ja kerran riitelemässä Ideaparkin parkkipaikalla ilman lapsia.  Olen joutunut synnyttämäänkin yksin, kun Lauri on ollut lasten kanssa kotona. Tukiverkko puuttuu kokonaan, Anna kertoo. 

– Kun seuraa muita, joilla on tukiverkko siinä lähellä, niin näkee sen ja osaa arvostaa sitä miten suuri hyöty siitä on, että isovanhemmat voivat katsoa päivän lasten perään. Sitten voisi käydä vaikka riitelemässä Ikean parkkipaikalla. Vaikka kyllähän se tietty niin on, että lapset on hommattu nii itse pitää hoitaa, Lauri jatkaa. 

Tampereelle muuton myötä Laurin Pirkanmaalla asuva äiti puolisoineen on onneksi edes hieman lähempänä ja he käyttävät kuusivuotiasta Lillia kerran viikossa liikuntakerhossa. Ensi syksynä eskarin aloittava Lilli käy myös kolme kertaa viikossa päivähoidossa, mutta nuoremmat ovat vielä Annan kanssa kotona. 

–  Lillille varmaan muutto oli vaikein paikka, kun aina oli bestis omassa pihassa Kotkassa kerrostalossa, oli älyttömän mukavat naapurit ja oltiin paljon tekemisissä. He kasvoivat toisiaan lapiolla hakkaavista kaksivuotiaista yhdessä viisivuotiaiksi, Anna kertoo. 

Tampereella on hyvä olla

Perhe kuitenkin nauttii siitä, että Tampereella on paljon tekemistä. Anna ja Lauri käyvät lasten kanssa kirjastoissa, museoissa, ulkoilevat ja tekevät retkiä.

 – Me tehdään kaikenlaista perheenä. Ollaan viety noita pienestä pitäen joka paikkaan, osittain myös siitä syystä kun on ollut pakkokin ottaa kaikkialle mukaan. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo tasaista arkea ja terveyttä. 

– Toivon, että pysytään hengissä ja pärjätään ja ollaan yhdessä. Onhan toi vähän sellanen vanillavastaus. Vähemmän ehkä dramatiikkaa, mitä meillä  on vuosien aikana ollut, Lauri sanoo. 

Annan ja Laurin terveiset muille perheille: 

Jos tuntuu, että joku raskausaikana on pielessä, niin kannattaa uskoa sitä omaa oloa. Pitää uskaltaa vaatia tutkimuksia itselle, vaikka tuntuisi, että kukaan ei usko. Äidin oma tunne on yllättävän vahva. Ja muistakaa nauttia siitä perhe-elämästä, ne lapset on vaan lyhyen aikaa pieniä, jonain päivänä ne ei enää kiipeä syliin ja huuda äitiä ja isiä samalla tavalla.

Mun sanat:

Oli tosi tunteikasta ja hienoa saada tavata Anna ja Lauri perheineen. Oman lapsen kuolema on asia, mitä jokainen vanhempi varmasti joskus pelkää tai ajattelee ja oli pysäyttävää ja surullista kuulla siitä ja kirjoittaa siitä kokemuksesta.  Mun mielestä on tosi hienoa, että Anna ja Lauri halusivat jakaa perheensä tarinan meille ja oli lohdullista nähdä, että vaikka he ovat kohdanneet valtavan suuren surun, he ovat sen jälkeen saaneet myös paljon ihanaa ja hyvää. Kiitos kun sain kertoa teidän tarinan ja toivottavasti jatkossa teillä on edessä paljon ihania asioita. Olette aivan hurmaava perhe <3