Keväällä kysyin neuvoa sohvan sijoitteluun täällä blogissa, kun tuntui, että ei itse keksitty mikä olisi sille kaikkein paras paikka olohuoneessa. Ihan ekaksi se oli meillä olohuoneessa ikkunan edessä käsinojineen, mihin se mahtui tosi hyvin ja ei vienyt liikaa lattiatilaa. Silloin harmailla päällisillä sohva tuntui kuitenkin jotenkin mun mielestä imevän osan ikkunasta tulevasta valosta, ja mietin, että voisiko sille olla joku parempikin paikka.

Moni neuvoi ottamaan sohvan pois ikkunan edestä ja sijoittamaan sen mieluummin keskelle lattiaa, televisiota vastapäätä. Mulle jäi erityisesti mieleen jonkun sanat, että “nyt kun olet saanut sen korkean huonekorkeuden ja suuret ikkunat, niin miksi haluat piilottaa ne sohvan taakse”. Mietin, että niinpä, olisi kyllä ihanaa saada ne enemmän esiin.

Moni ehdotti maltillisempiakin muokkauksia, kuten käsinojien poistamista. Ja sitä kokeiltiinkin, se oli kieltämättä kiva ja freesi keino muokata sohvaa. Mulle tuli kuitenkin sellainen olo kommenttien määrästä päätellen, että hitsi, sohva olisi varmaan tosi paljon parempi tuossa keskilattialla, kun niin moni on sitä mieltä, että se kannattaa siirtää. Ja siihen me se käännettiin sitten, ilman käsinojia. Otto ei oikein lämmennyyt tälle ratkaisulle, mutta mä suostuttelin hänet kokeilemaan sitä ja pysymään siinä.

Otto sanoi varmaan sata kertaa, että laitetaan sohva takaisin ikkunan eteen, kun se oli siinä paljon parempi. Silloin ei ollut ylimääräisiä käytäviä täällä, eikä sohva vienyt kaikkea sitä avaruutta, johon myös tässä alakerrassa ihastuttiin. Mä olin vakuuttunut siitä, että kaikki ihmiset kuvien perusteella tiesivät paremmin mikä meidän kotiin sopii, kuin me käytännön kokemuksella, ja niin me pidettiinkin sohvaa tuossa ihan koko kesän ajan. Vaaleanpunaiset päälliset auttoivat, koska se harmaiden päällisten tummuus hävisi. Tilaa ne eivät kuitenkaan tuoneet lisää.

Vaaleanpunaisten päällisten myötä mä aloin kuitenkin itse miettimään, että voisiko sohva niiden kanssa olla ihan ok myös ikkunan edessä. Silloin se ei söisi kaikkea niistä tulevaa valoa, kuten harmaat päälliset hieman tekivät. Me tarvittiin tilaa olkkariin tanssia ja olla, mitä ei kertakaikkiaan vaan ollut sohvan ollessa siinä. Ja jokin aika sitten mä Oton iloksi sanoin, että kokeillaan nyt sitä sohvaa siinä ikkunan edessä vielä. Mun leuka melkein tippui lattiaan, kun alakerta avartui niin paljon. Olin ihan unohtanut miten paljon tilaa täällä oli silloin kun sohva ei ollut keskellä lattiaa. Otto oli ollut oikeassa koko ajan.

Mulle tuli jotenkin niin tyhmä olo, että purskahdin spontaanisti itkuun. Otto ihmetteli, että miten mulla meni sohvan siirtäminen niin tunteisiin. Mutta ei mulla mennyt se sohvan paikka tunteisiin vaan se, että mua ärsytti, että annoin muiden ihmisten mielipiteen vaikuttaa niin paljon omaani ja sen takia meillä oli täällä ihan turhaan ahdasta vaikka kuinka kauan. Tottakai me itse tiedettiin paremmin, kun me asutaan täällä ja nähdään tämä tila koko ajan. Silti uskoin, kun tarpeeksi moni sanoi kuvien perusteella saman asian. Ja olinhan tietysti itse kysynyt neuvoa – koska ajattelin, etten itse osaa niin hyvin.

Itku ei johtunut sohvasta, vaan siitä (että mulla oli silloin PMS), että samalla kyseenalaistin hetkeksi suunnilleen kaikki päätökset, joita olen viimeisten yhdeksän vuoden aikana tehnyt. Kaikki saamani neuvot, kaikki omat mielipiteeni. Hetken mietin, että ei hitto, kuinka moneen muuhun päätökseen jonkun tuntemattoman ihmisen mielipide on oikein vaikuttanut mun elämässä. Mutta asiaa perusteellisesti pohdittuani onneksi tajusin, että kyllä se taitaa jäädä tähän sohvan paikan tasolle ja se on onneksi aika pientä.

Olen kasvanut aikuiseksi niin, että kaikesta mitä teen tai en tee on aina jollain mielipide sekä puolesta että vastaan. Ihan sama mistä asiasta on kyse, se on jonkun mielestä aina väärin tai se pitäisi aina tehdä eri tavalla. Pääosin siihen on tottunut ja olen pyrkinyt aina kuuntelemaan sitä omaa ääntä ja omaa mielipidettä, sanoi muut mitä sanoi. Mutta toki silloin kun itse kysyy neuvoa, tuntuu jo valmiiksi siltä, että muut tietävät minua paremmin.

Silloin voi olla vaikeaa poimia sieltä ne neuvot, jotka oikeasti ovat kaikkein hyödyllisimpiä. Mielipiteiden lisäksi neuvojakin voi tulla aivan laidasta laitaan, kuten tulikin. Moni sanoi, että sohva on oikein hyvä siinä ikkunan edessä, jopa ”kuin siihen tehty”. Silti mulle jäi eniten mieleen se, että sohva on “kaikkien mielestä paljon parempi keskellä lattiaa.” 

Mutta hei, onneksi tässä oli kyse vain sohvasta. Mitään vahinkoa ei tapahtunut, nytpähän on ainakin erittäin perusteellisesti kokeiltu, että olisiko se sohva siinä hyvä. No ei ollut. Ja positiivisena puolena se, että olen tämän sohvan siirron myötä sekä tehnyt perusteellista itsetutkiskelua että ihastunut meidän kotiin, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Nyt tämän uuden järjestyksen kanssa myös meidän keittiö pääsee ihanasti esiin ja sen edessä on runsaasti tilaa. Ja me mahdutaan taas diskoilemaan lasten kanssa ja tekemään lankkuhaasteita Oton kanssa. Ihan parasta.

Tämä oli hyvä (ja onneksi aika pieni) muistutus itselleni, että pitää luottaa siihen omaan fiilikseen. Välillä on ihan hyvä kysyä neuvoakin, mutta lopulta se on se oma tunne, joka ratkaisee. Täällä on niin hyvä olla ja niin meidän näköistä juuri nyt, eikä enää ole yhtään sellainen fiilis, että tämä sohva ei sopisi tähän kotiin. Sehän on tosiaan kuin tehty juuri tuohon missä se on.

Minä olen sisustusfiiliksissäni ihan tuuliviiri. Voi olla, että jonkun ajan kuluttua innostun taas kääntämään sohvan, tai mulle tulee joku ihan toinen idea mieleen. Mutta se on sitten sen ajan juttuja, nyt olen tyytyväinen tähän. Ja tiedättekö, on ihan ok olla tuuliviiri ja muuttaa mielipiteitä kun oppii ja oivaltaa uutta. Maailma olisi todella tylsä ja armoton paikka, jos pitäisi aina pysyä siinä päätöksessä, jonka on kerran tehnyt.