Olen mukana Indiedaysin ja Alwaysin #LikeAGirl -kampanjassa, jonka myötä sain tehtäväkseni pohtia tyttöyden takia kohtaamiani ennakkoluuloja. Always jatkaa työtään tyttöjen itsetunnon vahvistamiseksi murrosiässä ja sen jälkeen rohkaisemalla tyttöjä uhmaamaan kaikkia ennalta-asetettuja rajoitteita ja olemaan lyömättömiä – #LikeAGirl.

Kahden pienen tytön äitinä tämä aihe erityisesti herättää mussa sekä tunteita, että ajatuksia suuntaan jos toiseenkin. Mä olen siitä onnellisessa asemassa, että kukaan ei ole koskaan sanonut mulle että en voisi tai saisi tehdä jotain koska olen tyttö. Tietenkin päiväkodissa on sanottu jotain poikaväreistä, minä kun tykkäsin dinosauruskuvioista, prätkähiiristä ja sinisestä vielä tarhaiässä, ja pukeuduin usein poikamaisina pidettyihin vaatteisiin. Se ei kuitenkaan koskaan suuresti vaikuttanut mun itsetuntoon, mä olin prätkähiirisukistani ylpeä, enkä välittänyt.

Vaikka mulle ei ole sanottu että en voisi tehdä jotain, musta on silti tehty oletuksia sukupuolen perusteella. On haukuttu sillä ikävällä h:lla alkavalla sanalla, koska tykkäsin juhlia ja pitää hauskaa.  On sanottu niin, vaikka ei ole tiedetty mitään mun elämästä oikeasti. Koska olen tyttö. Jos en olisi tyttö, se sana ei olisi ollut se sana vaan jotain ihan muuta.  Te tiedätte kyllä sen sanan mitä tarkoitan, ja se sana on ruma. Näettekö tässä kuvassa huoran, vai kahden lapsen naimisissa olevan äidin?

Ehkä vähän huijasinkin ensimmäisessä kappaleessa, vahingossa, on mulle sanottu että en saa tehdä jotain koska olen tyttö. En saanut juhlia, deittailla ja pitää hauskaa vapaasti nuorena, koska mut tuomittiin siksi, enkä todellakaan ollut ainoa. Koska olen tyttö, mun olisi pitänyt käyttäytyä teini-iässä kuin nunna välttääkseni saamasta mainetta, jollaista en ansainnut. Sen maineen nimittäin saa ihan helposti jos on tyttö, vaikka mitään syytä ei olisikaan. En ole koskaan kohdannut näitä ennakkoluuloja miesten taholta, nämä ovat tulleet naisilta, tytöiltä. Heiltä, joiden pitäisi yhdessä kaataa ennakkoluulot ja ymmärtää, että se että on tyttö voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, eikä ahdasta ja yhtenäistä muottia.

Mä toivon että siinä vaiheessa kun meidän tytöt ehtivät teini-ikään, kukaan ei enää käytä tuota hirvittävää sanaa vaan kaikki tytöt saavat elää elämäänsä juuri niinkuin itse haluavat, tulematta tuomituiksi kenenkään taholta. Ja jos joku sellaista sanaa käyttää, mä aion tehdä selväksi että kukaan muu ei voi heitä määritellä, ja sanat ovat vain sanoja.

Meidänkin lapsiin käsitykset tyttö-ja poikaväreistä ja tyttöjen ja poikien piirroshahmoista ovat jo iskostuneet. Eivät meidän toimesta, vaan päiväkodin ja uusien kavereiden myötä. Vaatekaupassa ei voi ostaa äidin mielestä kivoja mustia leijonakuvioisia leggingsejä, koska esillä olevassa myyntikuvassa legginssit ovat pojalla päällä. He eivät halua käyttää samoja vaatteita, joita pojat käyttävät.

Mua ei haittaa se niin kauan, kun kyseessä on heidän omat makumieltymyksensä, jotka vaikuttavat vain heihin itseensä (he eivät halua itselleen jotain koska ne ovat poikien juttuja). Mutta jos joskus tulee eteen tilanne, jossa he haluaisivat tehdä jotain, mutta eivät uskalla, ”koska se on poikien juttu”, silloin mä aion vaikuttaa. En myöskään halua, että he koskaan sanovat jollekin toiselle, tytölle tai pojalle, että he eivät voi tehdä jotain koska se on tyttöjen tai poikien juttu.

Linkkasin aiemmin Alwaysin #LikeAGirl –kampanjavideon ja kirjoitin aiheesta tekstin jonka voi lukea täältä. Joku kommentoikin minulle silloin, että ei tarvitse kampanjaa kertoakseen itselleen mitä voi tai ei voi tyttönä tehdä. Hienoa että joku on niin onnekkaassa asemassa, iso osa maailman naisista kun ei ole! Vaikka sitä ei jatkuvasti arjessa tajua  miten paljon naisia arvostellaan ja luokitellaan sukupuolen perusteella, se ei tarkoita etteikö sitä vieläkin tapahtuisi. Sitä ei tarvitse eikä saa hyväksyä.

Oletteko te kohdanneet ennakkoluuloja sukupuolenne takia? Millaisia?

Meidän koti on kokenut aikamoisen muutoksen tässä viikon sisään, ollaan laitettu koko järjestys uusiksi joka huoneesta, paitsi keittöstä ja uusittu huonekaluja. Makuuhuoneet eivät ole vielä valmiita, ja keittiökin vaatii vielä työskentelyä, mutta olkkari alkaa näyttää jo melko valmiilta. Me ollaan olkkarin kanssa kokeiltu kaikki mahdolliset paikat sohvalle, ja nyt vihdoinkin tuntuu että ollaan löydetty se the paikka jossa sohva näyttää hyvältä, ja jossa koko olkkari tuntuu hyvältä. Oikeastaan tämän järjestyksen keksittyämme kaikki ne edelliset tuntuu niin idioottimaisilta, mitähän me oikein ollaan ajateltu?

Meidän koti on ollut tosi täynnä, meillä on ollut paljon avohyllyjä, ja jotenkin niin rauhaton yleisilme, että tämä nykytilanne tuntuu ihan uskomattoman seesteiseltä vaikka vielä työstöä vaatiikin. Olohuoneesta puuttuu vielä kattovalaisin kokonaan, punaisen nojatuolin tilalle tulee pieni ja näppärä sohvapöytä, ja johonkin ehkä vielä joku vaaleampi nojatuoli. Mutta muutos on jo nyt tosi iso, ja ei voitaisi olla tyytyväisempiä.

Ostettiin olohuoneeseen Ikean Bestå-sarjaa valkoisena, ja yhdeksi oveksi valittiin kuviopintainen ovi, joka sekin on kyllä valkoinen. Se rikkoo mun mielestä kivasti tuota tasaista valkoisuutta ja tuo vähän särmää. Tuo meidän Bestå-kokonaisuus veti sisäänsä kahden Ikean Expeditin tavarat siististi, ja vielä jäi yhden kaapillisen verran ylimääräistä tilaa, eli voin kyllä tilan puolesta ainakin suositella. Telkkarillekin on nyt järkevä oma soppi, ja voi kuinka paljon valoa valkoiset verhot tuovatkaan! Meillä oli pitkään Vallilan kameraverhot olohuoneessa, ja vaikka edelleen rakastan niitä, niin kyllähän niihin kerkesi jo vähän kyllästyä. Kuvio oli hurjan voimakas ja hallitseva.

Vanhoja huonekaluja me ollaan annettu eteenpäin. Laitoin meidän talon ilmoitustaululle ANNETAAN-ilmoituksen ja sen avulla ollaan päästy eroon vanhoista Expediteistä, lipastosta ja pinnasängystä. Ja onneksi myös meidän vanhat ruokapöydän tuolit saivat uuden hyvän kodin yhdeltä mun blogin lukijalta. Olen iloinen että hyväkuntoiset tavarat pääsivät hyötykäyttöön eivätkä jääneet turhina pyörimään varastoon tai menneet kaatopaikalle. Mä olen sen verran laiska että en jaksa noita FB-kirppiksiä tai mitään myyntisivustoja käyttää, nopeammin menee kun vaan suoraan antaa eteenpäin, eikä mulle ole tärkeintä saada rahaa käytetyistä tavaroista vaan se että ne saavat hyvän kodin ja menevät jollekin joka niitä tarvitsee.

Mitäs mieltä olette jälkeen-kuvista verrattuna noihin ylläolevassa kollaasissa näkyviin edellisiin olkkareihin? Mulla ainakin silmä lepää nyt vihdoinkin, pian tunne on samanlainen toivottavasti muissakin huoneissa. Tuntuu melkein kuin oltaisi muutettu uuteen kotiin, niin iso muutos tämä on. Nyt mä ainakin olen haudannut muuttohaaveet, hyvinhän me tänne mahdutaan. Lisää kotikuulumisia heti kun saadaan lisää huoneita valmiiksi, tai no edes valmiimmaksi!

Mä lähden käymään ulkona mun ystävän Jemmin kanssa ja nautin vähän aikuisesta seurasta tämän viikon kotona möllöttämisen jälkeen. Ihan huippua viikonloppua kaikille!<3

Mun tajuntaan jysähti tänään tuossa pihalla ollessamme, että meidän esikoinen täyttää kohta neljä! Ihan uskomatonta. Siihen on vähemmän aikaa että hän aloittaa koulun, kuin siitä on kun hän syntyi. Mä olen ollut äiti pian neljä vuotta, se on vaan jotenkin niin uskomaton ajatus. Neljä vuotta sitten mä olin raskaana ja kuvittelin että synnytykseen on vielä ainakin kolme kuukautta, laskettu aikani kun oli lokakuun 19. päivä. Enpä tiennyt silloin että neiti esikoinen päättäisi syntyä kuukauden etuajassa heti mun omien synttäreiden jälkeen.

Vaikka olen ollut äiti neljä vuotta, ja meillä on kaksi lasta, en silti koe olevani äitinä mikään konkari tai valmis paketti. Äitinä joutuu varmasti loppuelämänsä ajan uusien tilanteiden eteen harva se päivä. Lapset eivät aina toimi niinkuin oppikirjoissa, ja uudet vaiheet vaativat soveltamista ja sopeutumista, ihan koko perheeltä. Vaikka se synnytyssairaalassa uuden ihmisen ensimmäisinä elinhetkinä koettu epävarmuus on muuttunut jonkinlaiseksi varmuudeksi ja sellaiseksi pääpiirteiseksi fiilikseksi että tietää mitä tekee, ovat lapset mestareita vanhempiensa hämmentämisessä.

Kuinka monta kertaa sitä on, erityisesti vauva-aikoina, tuudittautunut siihen tunteeseen että nyt on hyvä vaihe ja oi ihanaa, ja seuraavana yönä onkin ollut 12 yöherätystä. Tai kuinka monta kertaa on ollut vaipumassa horrokseen, ja sitten yhtäkkiä vihdoinkin on saanut nukkua sen kokonaisen yön. Lapset yllättävät, päivittäin. Fiksuudellaan, höpsöydellään, kysymyksillään, hassuilla jutuillaan ja terävillä huomioillaan. He yllättävät uusilla taidoilla, ja he yllättävät yhtäkkisillä tunteenpurkauksilla, sekä positiivisilla että negatiivisilla. Lapsille pienetkin asiat voivat olla niin hurjan isoja, ja sitten taas jotkut isot asiat eivät ole heidän mielestään mitään.

Sitä saattaa ajatella että ei hitto en jaksaisi tätä suihkutappelua taas, ja sitten lapsi yhtäkkiä antaakin pestä hiuksensa niin helposti ja perusteellisesti että tekee vaan mieli hihkua tyytyväisyydestä. Tai saattaa olla väsynyt ja ajatella menevänsä aikaisin nukkumaan ja nukkuvansa ihanat 10h yöunet. Ja sitten lapset heräävätkin vuorotellen tunnin välein koko yön, vaikka ovat nukkuneet 12h yöunia 1-vuotiaasta asti. Sitä jännittää isoja muutoksia kuten päivähoitoa, ja lapset ottavatkin ihan lunkisti ja ainoa muutosta pelännyt onkin äiti itse.

Vaikka omat lapsensa tuntee paremmin kuin kukaan muu, halu kuunnella ja oppia tuntemaan heidät paremmin joka päivä on mielestäni tärkeää vanhemmuudessa. Miten voisi toimia oman lapsensa parhaaksi, jos ei tuntisi häntä kunnolla? Vaikka lapsensa tuntee niin hyvin kuin mahdollista, he yllättävät silti. Heillä on oma tahto, oma luonne ja heidän toimiaan ei voi ennustaa. Vanhempana kaikkeen ei voi ikinä varautua, paitsi siihen ettei koskaan ajattele minkään olevan varmaa.

Paras oppi vanhemmuudessa mulle onkin ollut tajuta se, että lasten kanssa saa varautua kaikkeen, ja ei yhtään mihinkään, ja silti saa yllättyä. En stressaa äitiyttä, en stressaa lasten kanssa liikkumista tai kauheasti enää edes uusia tilanteita. Kyllä ne asiat aina järjestyy, vaikka eivät menisikään niinkuin on ensin ajatellut omassa pienessä päässään. Suurin virhe mitä voisin äitinä tehdä, olisi se että pettyisin lapsiini siksi että he eivät haluaisi elää sellaista elämää kuin minä äitinä toivon. Sitä en aio ikinä tehdä, minkä tien ikinä lapset valitsevatkaan, mä tuen ja autan heitä parhaani mukaan saavuttamaan unelmansa.

Kiitos mun rakkaille tytöille kaikesta mitä tämä melkein neljä vuotta on pitänyt sisällään, ja kiitos kaikesta siitä mitä tulevaisuudessa on vielä edessä. Äitiys on maailman siistein seikkailu <3

Kuvittele nukkuvasi sikeää unta, herätyskellokaan ei ole vielä soinut. Olet autuaan tietämätön kaikesta. Sitten kuulet heleän pienen unisen äänen. ”Äiti, minä katon sinua”. Avaat silmät, huomataksesi että tyttäresi naama on sentin päässä omastasi, ja hän todellakin katsoo sinua. Kaikessa absurdiudessaan varmaan paras herätys mitä olen koskaan saanut.

Kauankohan hän on tuijottanut mua siinä, ja miten hitsin hiljaa hän on siihen kömpinyt kun mä en ole huomannut mitään? Arki lasten kanssa on huvittavia tilanteita täynnä mutta tämä yltää kyllä ehdottomasti kärkikymmenikköön. Mitäpä siihen voi sanoa? ”Joo, katso vaan. Huomenta rakas!”. Kirkkaat siniset silmät lautasen kokoisina sentin päästä edelleen tujottaen hänkin vastasi että huomenta, ja antoi sen jälkeen pusun kainaloon. K-A-I-N-A-L-O-O-N. Lapselle kainalopusu voi olla kuulkaas vähintään yhtä hieno juttu kuin poskelle pussaaminen.

En vaihtaisi näitä hassuja hetkiä mihinkään, ne ovat yksi parhaita juttuja vanhemmuudessa. Lapset tuovat elämään niin paljon naurua, että jos nauru todella pidentää ikää, on mulla mahdollisuus nähdä vielä lapsenlapsenlapsenlapsetkin. Aina ei kehtaa nauraa päin naamaa, varsinkaan silloin kuin lapsi ihan tosissaan tekee jotain hassua ja on tekemisestään niin ylpeänä ja tärkeänä. Mutta ehkä se sisäinen naurukin pidentää ikää, ja se onnentunne minkä lapset elämään tuovat.

On suuri onni, että saa jakaa elämänsä näiden pienten höpöjen kanssa.

Hyvää huomenta ja ihanaa päivää kaikille <3

PS: Tekevätkö teidänkin lapset niin, että jos heillä on jotain asiaa ja et kuule sitä kunnolla koska olet vaikka vessassa, ja pyydät toistamaan kovempaa, he karjuvat äitiiiiiii minkä keuhkoistaan pääsevät ja sen jälkeen sanovat sen varsinaisen asian ihan yhtä hiljaa kuin ekallakin kerralla. Meidän lapset tekee, se on huvittavaa.

Tuntuu hassulta, että kesä ei ole vielä edes alkanut mutta Oton loma on jo ohi ja heinäkuukin lähestyy loppuaan. Tänään sitten palattiin arkeen, saldona kaksi hellepäivää, kolme uintipäivää ja lukuisia säästä riippumattomia huippuja kesämuistoja. Kyllä tämä arkeenpaluu tuntuu, jysähtää oikein tajuntaan, mutta kai siihen taas tottuu kun vähän aikaa haparoi.

Mä teen seuraavat kaksi viikkoa töitä etänä, kun lasten päiväkoti on vielä kiinni ja Oton loma loppui jo. Töiden tekeminen lasten ollessa kotona ei ole kyllä mikään helppo yhtälö, mutta onneksi tämä on vain väliaikainen ratkaisu, joka vaatii vaan vähän soveltamista ja kiinnostavaa tekemistä lapsille.

Tänään avuksi otettiin mun vanhat legot, vesivärit ja netflix. Onneksi myös ”uusi” lastenhuone piti mielenkiintoa yllä, vaikka kyllä sitä sai silti pari kertaa hengitellä rauhallisesti että jaksoi yrittää olla johdonmukainen, kun neideillä on nyt  sellainen vaihe meneillään että kummankin pitäisi saada kaikki tavarat yhtäaikaa, ei sillä väliä kenen tavara oikeasti on tai kuka sillä ensiksi leikki. Onneksi mun työ ei ole kellonaikoihin sidottua, enkä lasten kanssa tee mitään täysiä kahdeksan tunnin työpäiviä, se ei olisi reilua heillekään. Kolme päivää menee kyllä näin, ja sitten tehdään loput neljä päivää viikosta kaikkea kivaa kun olen vapaalla.

Tänään saatiin illaksi kylään Jemmi ja tytöt jotka sopivasti ehtivät juuri meille sisään ennenkuin vettä alkoi tulla kuin tiedätte kyllä mistä. Tytöt saivat purkaa energiaa keskenään ja juoksivat ympyrää ja leikkivät ties mitä leikkejä useamman tunnin. Se on parasta että meillä on ystäviä joiden kanssa ei tarvitse miettiä onko lavuaarissa perunankuoria tai hammastahnaa, tai onko naamassa meikkiä. Tänään ei ollut, en ole itseasiassa meikannut sen jälkeen kun käytiin Ikeassa. Vihdoinkin toteutan tätä kesän bucketlistini kohtaa, ehkä huomennakin meikitön päivä? Tekee ainakin hyvää iholle.

Meidän sisustusvimmaan tuli tänään pieni stoppi, kun arki alkoi eikä ollut aikaa jynssätä nurkkia ja järjestellä tai lähteä huonekaluostoksille keskellä päivää, mutta kyllä tämä tästä! Kiitos hurjasti kaikille kommentoineille, tuli sellainen fiilis että tämä muutos taisi olla todella tarpeen!

Ihanaa alkanutta viikkoa ja tsemppiä kaikille muille arkeen palaajille! <3