Kun nyt on tartuttu vähän syvemmin aiheisiin ja kaiveltu historiaakin läpi, on hyvä hetki hypätä takaisin tähän päivään ja suoraan arkeen kiinni. Me valmistellaan töissä isoa uutta juttua, ja ensi viikolla on Slush-tapahtumakin jossa ollaan myös Jevelon kanssa, eli puuhaa on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lasten tarhaviikko on onneksi tältä viikolta jo pulkassa, ja huomenna lähdetään tyttöjen kanssa kaupungille ja piipahdetaan ainakin yhdessä pressissä, ja vietetään muutenkin vähän tyttöjen aikaa. Nyt kuitenkin sitä arkea, nimittäin kuvia meidän tavallisista arkipäivän hetkistä. Mä rakastan tehdä näitä arkikuvapostauksia, koska mulle kertyy aina iso satsi kuvia jotka eivät välttämättä sovi mihinkään postaukseen, mutta jotka ovat vaan kuvina hassuja, tai niihin liittyy jokin hauska tilanne tai tarina.

Paita väärinpäin päällä, sängyllä seisoen. Mä makasin verkkareissa vastaheränneenä sängyllä, ja hän halusi jo kovasti leikkimään <3

”Pappa flyga mig ännu lite, snällaaaa!”

Tässä on isi, Zeldan itse valitsema ja nimeämä haisunäätä Ikeasta<3

Prinsessavilkutus teille!

Tanssitreenien, hippaleikin ja kuurupiilon jälkeen he pistivät lattialle pötköttelemään ja nauraa rätkättivät vaikka kuinka kauan. Mä liityin seuraksi<3′

”Mikä on tämä kummawwinen tontiwwavene? Pitääkö mun työdä tätä”

Ihana iloinen hymy ja koko tyttö, meidän päivänpaiste <3

Prinsessat nukahtavat joskus lattialle kesken prinsessakiireiden, prinsessahameiden ja  minionkorujen kanssa.

Tää viimeinen on kyllä ihan paras! Tyyppi tepasteli mun villahattu päässä varmaan pari tuntia eikä halunnut riisua. Ja kuten huomaatte, meidän kuopuksella on melkein aina prinsessahame päällään kotona, ei ole muita vaihtoehtoja jos hän itse saa päättää.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, huomenna uudet kujeet! <3

Aloitin bloggaamisen toukokuussa, vuonna 2011. Olin silloin 19-vuotias, tuntenut Oton neljä kuukautta, seurustellut kolme kuukautta ja lähentelin raskauden puoliväliä. En tiennyt bloggaamisesta mitään. Tiesin että pitää olla kuvia, ja että niitä pitää olla paljon ja isoja. En tiennyt että kuvien pitäisi olla saman levyisiä, en tiennyt että kuvat eivät saisi olla rakeisia tai keltaisia. Silloin se ei ollut mulle niin tarkkaa. Ei se ollut silloin niin tarkkaa muillekaan, edes suurimmat bloggaajat eivät silloin käyttäneet valokuvaajia asukuviin tai assistentteja sähköpostin hallintaan. En saanut koskaan sähköpostia, paitsi pari kertaa, lukijalta. Ne piristivät mun päivää ihan älyttömästi, vastasinkin pitkästi ja bloggaaminen tuntui tärkeältä ja mielekkäältä.

Yksi suuri syy siihen että hurahdin bloggaamiseen samantien olitte te lukijat. Sain teistä mielettömästi voimaa. Kotona yksin raskaanaollessa, Oton tehdessä vielä vuorotöitä, teidän kanssa juttelu oli kullanarvoista. Blogista ei tullut koskaan stressiä, en osannut stressata siitä. Olin silloin vapaa tekemään mitä lystäsin 24/7, ja vietin usein pitkiä iltoja yksin kotona Oton ollessa töissä. Silloin mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Vaikka tiedän että osa lukijoista alkoi alunperin seuraamaan mun blogia koska uskoi meidän epäonnistuvan kaikessa, mä en ole katkera. Päin vastoin, mikään ei tunnu paremmalta kuin se että joku tulee kertomaan, vieläkin, kuinka olen onnistunut teksteilläni murtamaan ennakkoluuloja ja opettamaan katsomaan pintaa syvemmälle.

Tiaran synnyttyä jatkoin bloggaamista edelleen yhtä suurella, tai ehkä vielä suuremmalla innolla. Musta tuntui että olin löytänyt sen aiheen mistä tykkään kirjoittaa, perheen ja arjen, ja ne arjen pienet ilot joista niin kovasti nautin. Eihän meidän elämässä mitään ihmeellistä edes tapahtunut, tavallista nuoren perheen vauva-arkea perhekerhoineen, muskareineen ja neuvolakuulumisineen. Silloin mä opettelin olemaan sellainen vanhempi kuin halusin olla, ja koin blogin suurena apuna siinä. Kun kirjoitin ylös millainen äiti halusin olla ja miten halusin kasvattaa, ajatukset selkiytyivät.

Usein sain neuvoja ja myös kritiikkiä, sekä asiallista ja rakentavaa, että vähättelevää. Oikeassa monet olivat siinä, että nuorena yhden lapsen äitinä mulla oli vain vähän kokemusta, ja sitä kautta myös aika mustavalkoisia mielipiteitä joistain asioista. Myöhemmin, tullessani toisen kerran äidiksi, huomasin että aina asiat eivät ole niin että on vain oikea tai väärä tapa, vaan on monta tapaa jotka toimivat eri tavalla erilaisissa tilanteissa, erilaisissa perheissä. Uskon että bloggaaminen ja vuorovaikutus tuhansien äitien kanssa on auttanut kehittymään sellaiseksi vanhemmaksi jollainen haluan olla.

Vuoden 2012 syksyllä olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin toista kertaa elämässäni. Olin maailman onnellisin, mutta myös ihan hurjan väsynyt. Samaan aikaan blogini joutui tahtomattani osaksi isoa, ja naurettavaa draamaa. Nykyään sille voi jo nauraa, mutta silloin raskauspahoinvoinnin, hormonien heittelyiden ja migreenien kanssa se tuntui maailmanlopulta. Olin vähällä lopettaa koko blogin siihen paikkaan, ja pidin aika pitkän tauon, ainakin jos nykytahtiin vertaa. Onneksi tulin järkiini ja tajusin että pöly laskeutuu, eikä mun kannata lannistua jostain sellaisesta. Samaan aikaan me muutettiin tänne kotiin jossa ollaan asuttu jo kolme vuotta, ja käytiin ultrassa jonka jälkeen uskalsin paljastaa raskauden blogissakin.

Sen draaman jälkeen tulin varovaiseksi. Ensimmäisten kahden blogivuoden aikana opin, että blogissa kaikki kannattaa vääntää rautalangasta, ja että itse ei koskaan kannata provosoitua, mistään. Joskus näitä periaatteita on edelleenkin vaikea noudattaa, vaikka tietää että se kannattaa.

Kevään 2013 alusta mä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan blogiportaaliin, Kideblogeihin. Sain siitä uutta intoa bloggaamiseen jota olin vasta pari kuukautta aiemmin ollut lopettamassa. Portaaliin pääseminen toi aivan uusia ulottuvuuksia siihen asti rentona harrastuksena pitämääni bloggaamiseen. Ensimmäiset pr-tilaisuudet, yhteistyöt, se että kirjoittamisesta sai palkkiota ja kävijämäärien kasvaminen tuntuivat ihan huikealta. Mä astuin kokonaan uuteen maailmaan josta olin siihen asti vain haaveillut villeimmissä unelmissani.

Kirjoitin Zeldan syntymästä ja ensimmäisistä hetkistä, ja samaan aikaan perustin hääblogin portaalin katon alle myös. Välillä otin stressiä ja väsyin, valvotut yöt ja arki kahden alle kaksivuotiaan kanssa ei ollut aina helppoa. Otin liikaa paineita bloggaamisesta siinä samalla, vaikka kukaan muu mua ei painostanutkaan olemaan tuottelias, kuin minä itse. Kova työ toi kuitenkin kiitosta, ja vuoden 2013 syksyllä sain ensimmäisen ehdokkuuteni uusissa Indiedays Inspiration Awardseissa. Vaikka tiesin, että blogimaailman megatähtiä vastaan kotikutoisella keskisuurella blogillani ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia, pelkkä ehdokkuus toi jo uskoa siihen että tämä on se mitä haluan tehdä. Tämä on se missä haluan olla hyvä, mitä haluan tehdä lisää, mistä en saa tarpeekseni.

Viime vuonna me mentiin naimisiin, ja blogin kävijämäärät kokivat suorastaan räjähdysmäisen nousun. Samaan aikaan kävin ensimmäisillä blogimatkoillani ulkomailla asti. Voitin Vuoden Hääblogi -palkinnon hääblogillani, ja taulu komeilee meidän makuuhuoneen seinällä edelleen. Se oli ihan mieletöntä, mutta toisaalta olin samaan aikaan onnellinen että vihdoin sain lopettaa kahden blogin pyörityksen ja keskittyä vain olennaiseen. En tiedä mikä tarve mulla on aina kahmia turhan monta kakkupalaa kerrallaan, 2- vuotias ja vauva, häiden järjestely, kaksi blogia- ja sitten vielä aloin Kideblogien osakkaaksi ja osa-aikaiseksi mediamyyjäksi kun mua pyydettiin.

Vaikka samaan aikaan ihmettelen, miten olen edes selvinnyt kaikesta, mä olen maailman onnellisin että olen saanut tehdä ja kokea tuota kaikkea. Olen saanut niin paljon kokemusta ja taitoa selvitä erilaisista tilanteista. Oma-aloitteisuutta ja ongelmanratkaisukykyä ei voi koskaan olla liikaa, ja tuo aika oli myös arvokasta verkostoitumisen kannalta. Äitiysloma ei ollut mulle pudotus tyhjän päälle, sillä kolmen kotivuoden aikana mä sain enemmän eväitä työelämään kuin niitä edeltävinä 20:nä vuotena yhteensä. Sain myös tutustua ihan loistaviin tyyppeihin, joista moni on mulle läheisiä ja rakkaita ystäviä edelleen.

Olin jälleen ehdolla blogi awardseissa, sekä Aussie Blog Awardseissa että Indiedaysin Blog Awardseissa. Ensin mainituista pokkasin itselleni toisen sijan yleisön suosikki -äänestyksessä. Se tuntui suurelta tunnustukselta, jonka eteen olin tehnyt töitä kovasti. Kesän aikana sain kutsuja toisiin portaaleihin, mutta halusin kääntää kaikki kortit ja nähdä mihin pystyn Kideblogien taustatiimissä. Syksyn aikana tulimme kuitenkin yhdessä siihen tulokseen, että on aika suunnata kohti uusia haasteita, jokaisen meistä, ja niinpä mä sain kunnian liittyä Indiedaysin huikeaan portaaliin. Siihen portaaliin, jonne olin haaveillut pääseväni siitä asti kun bloggaamisen aloitin. Se tuntui kuin unelta, ja muistan vieläkin kun lähdin tapaamisesta sopimuspaperit kourassa ja hyppelin indiedaysin toimistolta PR-tapaamiseen kevein askelin ja vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Viimeiset kuukaudet ennen siirtymistä Indiedaysille olivat samaan aikaan hermoja raastavia ja kutkuttavan jännittäviä. En voinut hehkuttaa siirtoa, ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli kiljua koko maailmalle että arvatkaa missä mä aloitan kirjoittamisen tammikuussa!

Tammikuussa mä tosiaan tänne siirryin, ja nyt olen ollut täällä jo reilut kymmenen kuukautta. Siirto sujui loistavasti, te lukijat ette ainoastaan seuranneet perässä, vaan teitä on tullut jäätävän mahtava määrä lisää. Olin kuullut Indiedaysista paljon, sekä hyvää, että huhuja. Sinä aikana kun mä olen täällä ollut, olen saanut osakseni vain pelkkää hyvää. Täällä on mieletön yhteisö, ja maailman mukavimmat tyypit töissä. Indiedaysin luokkaretki elokuussa oli ihan super hauska, ja mä tiedän että mulla on aina tukea saatavilla jos mikä tahansa askarruttaa mieltä. Enempää en voisi toivoa.

Indiedaysille muuttaminen teki bloggaamisesta mun päätyön, ja olen siitä hurjan onnellinen ja kiitollinen. Tämän vuoden alussa en tosin osannut mitenkään arvata, että päätoimisen bloggaajan ammatin lisäksi saisin vielä toisen työn itselleni. Blogin ansiosta senkin. Yhteistyökumppanuudesta se lähti, ja työsuhteeksi se kasvoi. Nyt olen viettänyt jo kahdeksan kuukautta Jevelon markkinointiassistentin tehtävissä.

Tämä vuosi on ollut ihan hullu, varmasti yksi hulluimpia vuosia ikinä. Mun suurimmat haaveet ovat toteutuneet, ja samaan aikaan olen välillä ollut niin loppu etten ole tiennyt miten päin olisin. En edes tiedä montako kymmentä tuntia viikossa mä käytän töihini yhteensä, tiedän vaan että en koskaan aikaisemmin ole tehnyt näin paljon töitä minkään asian eteen. Vaikka olen ollut väsynyt, olen ollut myös onnellinen. Kaikki se mitä mä saan tehdä, tuntuu niin hyvältä. Mä opin uutta kokoajan, ja saan tehdä töitä rakastamieni asioiden parissa. Olen myös kiitollinen ja onnellinen siitä, että suuresta työmäärästä huolimatta mä pystyn kuitenkin yöunista ja omasta ajasta nipistämällä antamaan suurimman osan viikosta lapsilleni.

Tämä vuosi on ollut hullu myös blogissa. Samaan aikaan kun olen kokenut bloggaamisen palkitsevampana kuin koskaan ennen, se on ollut myös rankempaa ja satuttavampaa kuin koskaan. Kohua toisensa perään, ja niin naurettavia syytöksiä että ei ole tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Paineita, suojelunhalua, turhautumista ja väsymystä. Rakkautta. Onnea onnen jakamisesta, iloa ilon tuottamisesta. Katkeruutta ja satuttamista, valheita ja syytöksiä. Kaikkea tätä ja paljon enemmän, ilon ja surun sekaisena soppana. Vaikka olen oppinut varovaiseksi kirjoittajaksi, olen joskus miettinyt olenko turhan varovainen. Keksitäänkö meistä pahaa siksi, koska ihmiset eivät tiedä meistä mitään oikeasti? Jos näyttäisin useammin likaisia sukkia lattialla, ehkä ihmiset eivät väittäisi valheellisesti että olen tehnyt abortin tai että mun Oulussa asuva äiti muka asuisi meillä, vain jäävuoren huipun mainitakseni.

En tiedä, en ehkä haluakaan tietää. Mä tiedän vain sen, että aion jatkaa tästä eteenpäinkin bloggaamista omalla tyylilläni. Täydellä sydämellä, kirjoittaen niistä aiheista joista eniten rakastan kirjoittaa. Hurjan kiitollisena kaikesta siitä mitä olen teiltä saanut. Häkeltyneenä edelleen voittamastani palkinnosta. Mä koen että mun tehtävä bloggaajana, omassa blogissani, on tuottaa iloa, sekä herättää ajatuksia ja keskustelua. Sitä haluan tehdä jatkossakin. Blogi on kulkenut pitkän matkan ensimmäisen päivän 16:sta rekisteröityneestä lukijasta nykyisiin, parhaimpina kuukausina yli 85 000:n uniikkiin vierailijaan, ja se matka ei ole päättymässä vielä pitkään aikaan.

Tapasin lauantaina gaalassa teitä lukijoita, ja muutaman kanssa kävin pidemmänkin keskustelun. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teidän sanoista ja palautteesta jota sain. Mä vain toivon, että voin jatkossakin olla kaiken sen hyvän arvoinen mitä mun blogin lukijat mulle antavat. Kiitos vielä kerran, kaikesta <3

Ja hei, jos sä luit loppuun asti niin peukku sulle! Mä en vaan saanut tiivistettyä neljää ja puolta vuotta yhtään lyhyemmäksi vaikka kovasti yritin.

Hyvää yötä ihanat <3

Huomenta, tai no keskipäiväähän tässä jo lähennellään! Mä värjäsin eilen mun pidennykset, ja tänään tapahtumien välissä värjään vielä omatkin hiukset. Väri ei ollut kyllä yhtään sinnepäin mitä myyjänä toimineelta kampaajalta oikeanvärisen hiustupsun kanssa pyysin, mutta ainakin on erilainen kuin yleensä. Onneksi se on muutenkin vain sävytettä, joka lähtee pois parissa pesussa.

Naurattaa vaan tämä, mulla oli ihan selkeät visiot ja sitten menikin ihan eri tavalla. Mutta hyvä tästä tulee, ei olisi meidän tyyliä jos kaikki menisi ihan nappiin. Odotan kyllä innolla että näen Halloween-asuni kokonaisena ja saan näyttää sen teillekin, kun tähän asti olen sovittanut vain osasia siitä kerrallaan. Kauhea build-uppi kyllä, ei se mikään supererikoinen tai näyttävä ole mutta mua jännittää siis koska en ole vuosikausiin pukeutunut minkäänlaiseen naamiaisasuun.

Tytöt ovat siivonneet ja laulaneet koko aamun, kun Oton täti tulee heille lapsenvahdiksi tänään. He saavat tänne myös koirakaverin ja ovat siitä ihan innoissaan. Mun pitää vielä tosiaan siinä tapahtumien välissä värjätä tämä oma kuontalo ja sonnustautua mun asuun, taitaa tulla aika kiireiset pari tuntia! Jännittää myös oma meikki, miksi toisia on niin paljon helpompi meikata kuin itseään? Musta tuntuu että omista tulee aina liian tummat tai liian vaaleat, tai liian huonosti häivytetyt. Harjoittelin eilen kolme kertaa erilaisia meikkejä, ja yhteenkään en ollut tyytyväinen. Ehkä tänään parempi onni, kun aikaa on tehdä vain yksi nappisuoritus. Tai näin ainakin kovasti toivon. Onneksi Halloweenina sillä ei ole kyllä niin väliä, tärkeintä on että on hauskaa!

Apuaa, kynnetkin pitäisi vielä lakata, enkä ole meikannutkaan vielä mun päivämeikkiä. Ja kello on noin paljon! Nyt mun on kyllä pakko nousta tästä ja alkaa valmistautumaan. Mä toivotan kaikille aivan ihanaa Pyhäinpäivää ja Halloweenia, kumpaa ikinä sitten juhlittekaan. Toivottavasti teillä on ihana lauantai<3

Aamulla heräsin vihdoin ilman kuumetta, ja paremmalla fiiliksellä. Tätä on odotettu! Mä tiedän että olisi pitänyt tänäänkin vielä ottaa rennommin mutta ei ole vaan ehtinyt, kun piti valmistautua huomiseen ja tietenkin halusin myös touhuta tyttöjen kanssa kun en ollut pariin päivään oikein jaksanut. Me siis aloitettiin heti aamu päättämällä että tänään on prinsessaperjantai. Tytöt saivat pukea päälleen ihan mitä halusivat, päähän laitettiin Sanniletit, ja sen jälkeen alettiin värkkäämään kasvomaalauksia.

Sanniletit siis siksi, että molemmat neidit on ihan jäätäviä Vain Elämää – ja Sanni-faneja, ja siinä ohjelmassa Sannilla on usein letti päässä, niin tyttöjenkin pitää saada Sanniletit. Musta on aika söpöä kun kaikki letit on nykyään Sannilettejä, haha. Kasvoille tehtiin tällä kertaa vähän vähemmän huomiotaherättävät lumihiutalemaalaukset, Frozen-teemaan sopivasti tottakai.

Me lähdettiin ostamaan hiusväriä ja viimeisiä tarvikkeita mulle huomista varten, ja tytöt saivat lähteä Itikseen valitsemissaan vaatteissa ja kasvomaalauksissa. Itsellekin tuli jotenkin paljon pirteämpi fiilis kun meikkasin ekaa kertaa muutamaan päivään ja laitoin päälle muuta kuin verkkarit. Huijauksen ihmeellinen voima, haha. Kun olin ostamassa itselleni luomivärikynää, mä bongasin H&M:n kassalta Frozen-sukkia ja tytöt saivat sitten sellaiset itselleen. Voi niitä ilmeitä kun oli pastellivärejä ja Annaa ja Elsaa muille jakaa, he olivat niin innoissaan sukista että olisin voinut purkittaa sitä intoa itsellekin ja säästää talven väsyneiden aamujen varalle. Ihanat tytöt!

Tehtiin samalla viikonlopun ruokaostokset kun ne kaupat on kerran huomenna kiinni ja muutenkin menoa, ja ostettiin sitten vielä niitä Kellogg’sin uusia Frozen-muroja. Yleensä ostan aina sellaisia joissa ei ole yhtään lisättyä sokeria tai mitään muutakaan, mutta tuskin se yksi paketillinen nyt maailmaa kaataa. Meillä oli tänään prinsessapäivä ja prinsessat saa ostaa myös Frozen-muroja.

Illalla vielä maalattiin tyttöjen aikaisemmin muovailumassasta tekemiä hahmoja ja klönttejä ja siroteltiin glitteriä päälle. Ihan lopuksi meillä oli pyjamabileet. Tytöt saivat tehdä  olkkariin tyynykasan ja laittaa Frozenyökkärit päälle ja sitten tanssittiin tyynyjen päällä Antti Tuiskun Sata Salamaa -biisin tahdissa yhdessä. Meillä oli aivan ihana päivä, ja prinsessat menivät onnellinen hymy kasvoillaan nukkumaan ja nukahtivat aivan samantien. Ennen nukahtamistaan tytöt höpöttivät kuinka heillä on ollut ihan tosi Frozen päivä ja kaikki on ollut ihan Frozenia.

Mullakin oli aika kiva Frozenpäivä, mutta nyt on kyllä hullu uupumus kun on kuitenkin vielä vähän puolikuntoinen olo. Vielä pitäisi värjätä vähän tukkaa, ennenkuin alan nukkumaan. Huomisesta tulee varmasti myös ihan huippu päivä! Ihanaa alkanutta viikonloppua kaikille <3

”Äiti, tule katsomaan: Minä siivosin koko meidän huoneen ihan yksin enkä kertonut teille että minä aion siivota!”

”Äiti, minä hoidan tinua. Noin! Nyt tinä pawannuit!”

”Äiti, on tosi kurjaa kun sinä olet kipeänä. Minä haluaisin leikkiä sinun kanssa barbien ostoskeskusta!”

”Äiti tinä owet minun vauva, minä nyt annan tinuwwe tämän tutin tuuhun ja titten minä hypin tättä ja titten tinua nauwattaa, eikö niin?”

”Äiti minä voin olla lääkäri, ja tuoda sinulle kuumemittarin ja keksiä.”

On nuo muruset kyllä maailman ihanimpia, kun haluavat hoitaa flunssaista äitiä. Vaikka nykyään kun on itse vanhempi velvollisuuksineen on flunssien sairastaminen rankempaa, niin sitä sairastamista on silti helpompi sietää. Ihan vaan siksi kun on noin mahtavia pieniä piristäjiä jotka lukevat mulle kirjoja ja haluavat hoitaa. Harmittaa kun ei jaksa ihan samalla intensiteetillä leikkiä sitä barbien ostoskeskusta kuin yleensä, mutta saa kyllä olla onnellinen että on nuo maailman parhaimmat naperot täällä seurana. Ei ole läheskään niin tylsää kuin joskus lapsena yksin keskellä päivää kotona, kun telkkarissa pyörivät vuorotellen Aromipesä, Passeli Professional ja Ring-A-Ling, haha.

Toivottavasti tämä flunssa nyt edes helpottaisi huomenna, kun ei tuota viikonlopun ohjelmaa voi poiskaan pyyhkiä, syksyn tärkeimmät blogitapahtumat kuitenkin tulossa. Ei mulla oikeastaan ollut edes mitään muuta asiaa, piti vaan tulla tänne ihmettelemään että muistaako kukaan muu noita mainitsemiani huippumielenkiintoisia mainoksia lapsuudestaan. Mulle ne tulevat aina mieleen kun olen kipeänä, onneksi nykyään on Netflix ja telkkaristakin voi tallentaa ohjelmia.

Hauskaa torstai-iltaa kaikille <3