Lähestyvä Halloween sai mut miettimään meidän parisuhdetta. Ei siksi että oltaisiin tavattu Halloweenina, vaan siksi että me melkein tavattiin Halloweeninä 2010. Oltiin menossa samoihin Halloween-kotibileisiin, mun silloisen ystävän luokse. Tai mentiinkin, molemmat, mutta eri aikaan. Mä jäin odottelemaan hidastellutta kaveria Kamppiin, ja sillä aikaa Otto oli jo ehtinyt käydä niissä juhlissa ja lähteä pois ennenkuin itse saavuin paikalle. Oli varmaan vartista kiinni etteikö tavattu silloin.

Jos me oltaisiin tavattu silloin, olisikohan kaikki mennyt eri tavalla? Oltaisiinkohan me ihastuttu toisiimme, alettu seurustelemaan ja perustettu perhe? Sitä ei voi tietää. Ja jossittelu on ihan turhaa. Saan vaan olla onnellinen siitä että kaikki sitä seuraavat Halloweenit olen saanut viettää Oton kanssa yhdessä. Tänä vuonna me vietetään jo viidettä yhteistä kauhujuhlaa. Joka vuosi ei olla Halloweenia juhlittu, mutta yhdessä ollaan oltu aina.

Me ollaan Oton kanssa aika yhteenhitsautuneita. Alusta asti ollaan yritetty löytää ne parhaat tavat toimia yhdessä, ja se on ollutkin meidän kantava voima. Ollaan aina ajateltu että tehdään elämästä mieluummin mukavaa kummallekin yhteisesti, eikä niin että ajettaisiin molemmat omaa etua suhteessa. En tiedä miten me ollaan tämä asia hiffattu jo silloin vuosia sitten, koska kuitenkin ihmisinä ollaan kasvettu niin paljon näiden vuosien aikana, ja ollaan oltu melko lapsia molemmat silloin kun ollaan tutustuttu. Kun kaikki muu naurattaa siinä, millainen viisi vuotta sitten on ollut, niin tuosta asiasta voi olla ylpeä ja onnellinen.

Kun alusta asti on rakentanut suhdetta oikealle pohjalle, ei tarvitse alkaa nyt toivomaan että voi kun toi ja toi asia muuttuisi tai katumaan sitä ettei viisi vuotta sitten sanonut mitään ja vieläkin ärsyttää samat asiat. Ei ärsytä. Kaikesta voi puhua, ja jos joku asia ärsyttää niin se ärsytys kestää vuosien sijaan pikemminkin minuutin, sen hetken että siitä asiasta saa sanottua.

Ennen me oltiin tosi erilaisia luonteelta, kiinnostuksenkohteilta ja oikeastaan melkein kaikessa. Vaikka ei koskaan tietoisesti olla pyritty muuttumaan toistemme kaltaisiksi, mä huomaan että todella monissa asioissa me ollaan ikäänkuin sulauduttu yhteen. En tiedä mitä ihmettä mulle on tapahtunut, mutta mä nykyään innostun itse Anime-sarjoista. Siis joita ennen pidin maailman turhimpina, tylsimpinä ja ärsyttävimpinä katsottavina ja hihittelin Oton innostukselle. Mä olen katsonut jo useamman sarjan loppuun, ja saatan jopa itse ehdottaa Animen katsomista. Nykyään mä nautin siitä kun katson piirrettyä lentopalloa, enpä olisi ikinä voinut kuvitella. Oton ansiosta olen päässyt yli omista rajoittuneista näkemyksistäni ja saanut jotain uutta ja siistiä tilalle. En usko että yksin olisin osannut kiinnostua esimerkiksi Animesta ikinä.

Vaikka olen Oton kautta löytänyt paljon uusia kiinnostuksenkohteita, en silti koe että minä, tai kumpikaan meistä, olisi kuitenkaan luopunut niistä omista jutuista. Otto pelaa edelleen, siihen mä en ainakaan vielä ole hurahtanut. Ja mä edelleen luen kirjoja ja lehtiä, bloggaan ja seuraan kaikkea muotiin liittyvää. Mun kautta Otto on taas innostunut vaatteista ja asusteista, kun hän ennen käytti pelkkiä bändipaitoja ja samoja pillifarkkuja. Ehkä avainsana on se että kumpikaan ei ole koskaan väkisin tuputtanut omia juttujaan toiselle, vaan kun on vuosien aikana huomannut toiselle tärkeät asiat, on itsekin vaan kiinnostunut niistä.

Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole sellaisia harrastuksia, jotka veisivät säännöllisesti pois kotoa. Mulla on toki työn kautta jonkin verran tapahtumia ja iltamenoja, mutta muuten me pyritään viettämään mahdollisimman paljon aikaa kotona, koska nautitaan siitä. Ja vaikka ollaankin molemmat paljon kotona, me tehdään niitä omia juttuja eikä kyhjötetä kylki kyljessä kokoajan, vaikka se ihanaa olisikin. Kesällä jotkut pitivät mua naurettavana, kun kirjoitin että mulle tulee ikävä Ottoa kun hän lähtee kahden päivän mökkireissulle. En vaan ymmärrä että miksi? Mitä väliä sillä on jos ikävöi ja kaipaa toista ihmistä vierelleen, kunhan sitä ei tee toista syyllistäen tai rajoittaen? Meillä ikävä on molemminpuolista, eikä niin että toinen olisi vaan toisesta riippuvainen.

Meidän kahden suurin yhdistävä tekijä on kyllä varmasti kollektiivinen urpous. Yksi ilta me naurettiin varmaan viisi minuuttia sille kuinka ärsyttävää oli kun telkkarin valo heijastui meidän molempien nenästä. Siis maailman hölmöin juttu, mutta yhdessä siitä irtosi huumoria. Joku varmaan muistaa vielä kuinka viime vuonna(?) kerroin että me puhuttiin toisillemme laulamalla kaikki Frozenin ”Do u wanna build a snowman”in sävelellä. No, me tehdään sitä vieläkin aina välillä. Ihan parasta, ja lapsia naurattaa.

Parin viikon takainen Lontoon reissu oli kyllä ehdottomasti yksi kivoimpia juttuja mitä ollaan yhdessä tehty. Se oli pisin aika mitä ollaan vietetty kahdestaan sitten syyskuun 2011. Vaikka samaan aikaan oli ihan huikeaa olla kahdestaan ja vaan höpöttää rauhassa, me kyllä yhdessä mietittiin aina välillä (:usein) miten ikävä on lapsia ja miten kiva lasten kanssa olisi käydä siellä ja täällä.

Parisuhteen toimivuus on tärkeää, mutta tärkeää on myös se että kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä ja ollaan samoilla linjoilla. Jos meillä olisi ihan erilaiset toimintaperiaatteet, eihän vanhemmuudesta tulisi mitään. Joitakin näkemyseroja meillä joskus on, mutta niistäkin selviää keskustelemalla. Joskus kyse on vaan siitä että tarkoitetaan samaa asiaa, mutta ilmaistaan se eri tavalla. Sitten nauretaan lopuksi että ”No sitähän mäkin kokoajan yritin sanoa”. Vaikka kuinka hyvin tuntee toisen, niin ei silti aina vaan osaa lukea ajatuksia ja siksi se asioista puhuminen on niin tärkeää.

Otossa on ihanaa se että hän ei koskaan säästele kehuja tai rakkaudenosoituksia, eikä pelkää näyttää tunteitaan. Hän uskaltaa kertoa mulle kuinka onnellinen on siitä mitä meillä on yhdessä, ja kuinka paljon rakastaa mua. Sama tietysti toisinkin päin. Hän huomioi mua kaikessa, ja vaikka Otolla olisi kuinka rankka viikko töissä, niin jos mä tulen kipeäksi ottaa hän kaiken mahdollisen hoitaakseen, ruoanlaitosta tanssiin kuskaamiseen, kauppareissusta lasten iltasatuun ja mulle teen keittämiseen ja yllärisuklaan ostamiseen. Juuri niinkuin tällä viikolla.

Mä en missään nimessä toivo että Otto tulee kipeäksi, mutta haluan päästä antamaan vähän hellyyttä ja huolenpitoa takaisinkin. Heti kun paranen, on mun vuoro hemmotella Ottoa. Kelpaisikohan herralle peli-ilta, chilihodarit ja hänen valitsema leffa? Toivottavasti <3

Mä yritän parannella itseäni tästä ekasta syysflunssasta, jotta olen lauantaina sitten toimintakunnossa kun on Indiedaysin Inspiration Day ja Blog awardsit! Onneksi kirjoitin tämän postauksen loppua lukuunottamatta jo ennen sairastumista valmiiksi, sillä juuri nyt kuume sahaa ylös alas ja on ihan kökkö olo. Onneksi Blog Awardsit on naamiaiset niin saa maskeerata flunssan jäljet ronskilla kädellä piiloon jos on tarvetta, terveisin mustat silmäjätesäkit polvissa asti ja kirkkaanpunainen nenä.

Postauksen kuvitus by esikoinen.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille!

Vaikka meidän lapset ovat aika hyviä syömään, ja reippaita maistajia, tulee meilläkin joskus tilanteita että he eivät haluaisi syödä jotain. Yksi heidän makuhermojaan ärsyttävä ruoka-aine tällä hetkellä on kesäkurpitsa, josta taas itse tykkään kovasti. Mä en halua pakottaa lapsia syömään jotain sellaista josta he eivät oikeasti tykkää yhtään, varsinkaan kun sellaisia ruoka-aineita ei ole kovin montaa. Mutta olen yrittänyt kokeilla tapoja, joilla heidätkin saisi tykkäämään vaikka nyt siitä kesäkurpitsasta.

Meidän kaikkien lemppariruokaa on ihan perus jauhelihakastike ja pasta. Jauhelihakastiketta saa helposti tehtyä ison satsin josta riittää useammallekin päivälle, kun lisää vihanneksia sekaan. Aikaisemmin ollaan aina raastettu porkkanat, ja pilkottu kesäkurpitsat sekaan, mutta viimeksi raastoin myös kesäkurpitsan. Hienojakoinen raaste toi makua, rakennetta ja määrää lisää, mutta upposi helposti myös lapsille. Tuskinpa he edes huomasivat sitä kastikkeen seasta, kun oli niin pientä. Eli jos teillä on joskus sellaisia ongelmia ettei vihannekset uppoa, niin etenkin jauheliharuokien kanssa suosittelen kokeilemaan raastamista. Raaste sekoittuu jauhelihaan niin hyvin että sitä ei huomaa ellei sitten ole tosi tarkka.

Jauhelihakastike 

400g naudan jauhelihaa

3-4 isoa porkkanaa

1 keskikokoinen kesäkurpitsa

1-2 sipulia

2 valkosipulinkynttä

1 prk tomaattipyreetä

1 prk tomaattimurskaa (Lidl tai Mutti)

75g Grana Padanoa tai Parmiggiano Reggianoa

1 tl paprikamaustetta

 Reilusti välimeren yrttisekoitusta

Reilusti mustapippuria

Suolaa oman maun mukaan

300g pastaa

Laita pastavesi kiehumaan. Pilko sipulit ja valkosipulinkynnet pieneksi. Pese ja kuori porkkanat, ja pese kesäkurpitsa. Raasta porkkanat ja kesäkurpitsat hienojakoiseksi raasteeksi. Ruskista jauheliha pannulla, lisää sekaan sipulit. Kuullota hetki, ja lisää porkkana-kesäkurpitsaraaste sekaan, sekoita hyvin. Keitä pasta ohjeen mukaan. Lisää jauheliha-vihannespannulle tomaattipyre ja tomaattimurska, sekä pieni loraus vettä. Sekoita hyvin. Raasta sekaan juusto, ja lisää mausteet. Säästä vähän juustoa tarjoiltavaksi pöydästä annoksen kanssa. Keittele kastiketta hetki ja tarjoile pastan ja juuston kanssa. Nam!

Vihdoin meidänkin lapsilla on talvivaatteet muutaman viikon jahkailun jälkeen. En siis osannut päättää, että minkälaiset me valitaan. Lopulta mä annoin lapsille itselleen pari vaihtoehtoa, joista he saivat valita mieleisensä ihan itse. Mulle oli tärkeää valita sellaiset ulkovaatteet, jotka sen lisäksi että pitävät kuivana ja lämpimänä, ovat myös turvalliset. Molempien ulkovaatteiden vedenpitävyys on saavutettu ilman haitallisia  perfluorattuja yhdisteitä, joita niin monissa vedenpitäviksi käsitellyissä vaatteissa esiintyy.

Tiara valitsi itselleen Molon kauniin kukallisen Pearson-takin. Sen värit sopivat täydellisesti neidin synttärilahjaksi saamaan Gugguun merinovillaiseen pipoon, ja se on musta aivan ihana. Takissa on hyvin taskuja ja lumisuojat sekä hihoissa, että takin alaosassa jottei se nousisi ja jättäisi selkää paljaaksi. Takissa on myös kivasti säätövaraa ja se on todella lämmin. Lämpöä takkiin tuo Thinsulate-kerros.

Zelda taas valitsi sitten Mini Rodinin mintunvihreän Siberia Aop -takin, joka on myös ihana. Mä katselin itse vaaleanpunapilkullista versiota, mutta meidän prinsessa yllättikin valitsemalla vihreää. Mini Rodinin takit ovat vähän tönkömpiä kuin Molon, mutta hyvin hän tuossa näyttää liikkuvan. Takki on ihan superlämmin, ja sisällä on ihana satiinivuori. Hupun karva on irroitettavissa, kuten koko huppukin.

Molemmissa takeissa on myös hyvät heijastimet, ja vedenpitävyys 10 000mm, sekä hengittävyys 8000g/m2/24h. Sama vedenpitävyys löytyy myös housuista, mutta hengittävyysarvo on vähän pienempi. Housuiksi valitsin molemmille Molon Pollux Activet Almost Black -värissä, eli ne ovat tuollaiset tummanharmaat. Housuista löytyy ihanat Molon tunnusmerkit eli isot tähtiheijastimet takaa, ja ne ovat tosi mukavat. Mä otin esikoiselle housuista isomman koon kun takista, koska hänellä on niin pitkät jalat. Takki on koko 104 ja housut siis 110. Ne ovat vyötäröltä tosi löysät vielä, mutta pituus on juuri sopiva että menee toivottavasti kevääseen asti. Ja onneksi on kumpparit joilla saa kiristettyä.

Esikoisella on vielä sopivat viime talven Eccon lämpimät Gore-Texit, sekä Crocsin vaaleanpunaiset saappaat joita kuopus lainasi näihin kuviin. Nuoremmalle neidille pitäisi siis ostaa vielä talvikengät. Saatetaan ehkä kallistua noihin Eccoihin, kun ovat niin hyvät. Varmaankin samantyylisiä saa tänäkin vuonna Eccon liikkeistä. Lisäksi meillä on talvikumpparit molemmilla, jotka ovat tosin nyt päiväkodissa.

Me ollaan kyllä ainakin ensituntumalta tosi tyytyväisiä nyt näihin talvikamppeisiin. Käyttöön tulevat myös viimevuoden Mini Rodini-haalarit, mikäli varavaatteiden tarvetta tulee. Lisäksi meillä on joitakin sellaisia kaupunkitakkeja jotka eivät teknisiltä ominaisuuksiltaan päätä huimaa mutta menevät hyvin kauppareissuilla ja automatkoilla. En malta odottaa että vaatteet pääsevät oikeasti käyttöön ja päästäisiin vaikka pulkkamäkeen, ja eivät malta tytötkään.

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille <3

Selailin tänään aamulla tyttöjen kanssa Pinterestiä, kun etsin ideoita omaa Halloween-meikkiäni varten. Siinä samalla vilahteli sitten eläinhahmomaskeerauksien kuvia, eikä aikaakaan kun huomasin kaivavani kasvomaaleja ja siveltimiä kaapista. Molemmat halusivat että teen heistä kissoja, ja mä ryhdyin tuumasta toimeen. Mun salainen intohimo on ehdottomasti maskeeraus, vaikka en sitä koskaan ole opiskellut yhtä kasiluokan teatteriproduktion opetuskertaa lukuunottamatta. En ole siinä mitenkään erityisen hyvä tai innovatiivinen, mutta yleensä pystyn mallista matkimaan ihan hyvin, varsinkin jonkun toisen naamaan.

Ensin oli vuorossa Tiara, joka halusi olla musta kissa. Löysin makean inspiraatiokuvan (cat makeup), jossa tosin oli vielä todella vahvat silmämeikit mukana, mutta onneksi Tiara ei sellaisia olettanutkaan saavansa vaan tyytyi viiksiin ja kissan nenuun oikein hyvin. Hänestä tuli maailman söpöin pieni musta kissa! Nuorempi sitten halusi olla leopardi, esikuvana isosiskonsa Isla-leopardipehmolelu. Löysin mahtavia leopardi-inspiskuvia myös, samoilla hakusanoilla, ja en vieläkään käsitä että 2,5-vuotiaamme istui niin kauan paikoillaan että sain oikein pilkutkin tehtyä.

Neidit halusivat että otetaan kuvia ja oikein eläytyivät karjuen ja maukuen rooleihinsa, ihan huippuhauskaa! Muistan kun ekan kerran tein Tiaralle kissakasvomaalauksen, kun oltiin matkalla Halloween-juhliin hänen ollessa kaksivuotias. Tein vain ihan pienesti mustaa nenänpäähän ja sitten viikset, ja hän meni katsomaan peilistä ja säikähti omaa peilikuvaansa. Mentiin äkkiä pesulle ja tyydyttiin sitten pelkkiin korviin ja häntään. Nyt molemmat ovat jo niin isoja että jaksavat istua paikoillaan ja haluavat olla oikein kunnolla rooleissaan.

Kun Tiara oli nähnyt Zeldan monimutkaiset leopardiviritelmät, hän halusi kokeilla vielä itselleenkin jotain ”jännempää”. Löydettiin sitten peuramaskeeraus jota lähdettiin kokeilemaan. Myös siihen liittyi olennaisesti vahva silmämeikki, mutta kyllä me mun mielestä aika söpö pikku Bambi saatiin aikaiseksi vaikka jätettiinkin ne pois. Meillä ei vaan oikein ollut peuravaatteita, mutta Tiara löysi mun vanhat pinkit sarvet ja kiskaisi päälleen Lontoosta saamansa Primarkin neuleen ja oli kuulemma oikein hyvä peuran asu sitten.

Niin hassua katsoa näitä kuvia kun tietää että niissä on omat tytöt mutta näyttävät kuitenkin ihan eriltä. Meillä oli ihan törkeän hauskaa näitä tehdessä ja kuvia ottaessa, ja lopuksi tytöt saivat vielä maskeerata mutkin. Mun naamasta tuli vähintäänkin mielenkiintoinen, Snapchatissa on meidän maskeeraushetkistä videotakin (@iinalaura). Neidit saivat pitää maskejaan koko päivän ja puistossa aiheutettiin vähän hilpeyttä toisissa vanhemmissa, se oli hauskaa. Nyt illalla sitten lämmitettiin sauna niin saatiin hyvin putsattua kaikki pois, eikä aiheutunut pahaa mieltä vaikka pitikin luopua eläinkasvoista.

Tänä vuonna meillä ei taida ollakaan mitään lasten halloweenjuhlia, mikä on vähän harmi. Ehkä me pidetään jotkut omat etkot perjantaina, kun lauantai on varattu Indiedays Blog Awardseille, joiden äänestys päättyy huomenna. Blogibileiden teema on siis kauhusirkus ja mä voin kertoa etten ole varmaan ikinä odottanut mitään juhlia näin innolla, ihan huikeaa päästä ekaa kertaa elämässä ihan kunnon Halloween-juhliin joissa varmasti niin koristeisiin kuin asuihinkin on panostettu aivan täysillä. Jännitän vaan että ehtiikö mun asu saapua ajoissa perille!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille! <3

Tunsin tänään hetken aikaa itseni maailman surkeimmaksi äidiksi ikinä. En siksi että olisin tehnyt mitään väärin, vaan siksi että se varmasti jonkun mielestä vaikutti siltä. Olin menossa liukuportaisiin tyttöjen kanssa yksin, kuten niin monena muunakin kertana aiemmin. Pidin kumpaistakin käsistä kiinni, ja oltiin juuri astumassa portaille, minä varmistaen että molemmat osuvat kohdilleen eivätkä horjahtele. Kun toinen sitten riuhtaisikin itsensä irti ja ryntäsi, aivan täydellisen päin prinkkalaa portaille asettautuneena, sormuksensa perään.

Säikähdin ihan hulluna, ja rupesin kiskomaan häntä takaisin ylös ennenkuin hän tippuu, samalla kun yritin pitää kuopuksen pois portaista. Molemmat karjuivat kuin syötävä, kuopus siksi ettei päässyt liukuportaisiin ja esikoinen siksi että hukkasi rakkaan Frozen-sormuksensa joka tippui portaita pitkin alas. Yritin pysyä rauhallisena, vaikka säikähdin suoraan sanottuna aivan helvetisti. Joku mukava nainen tuli kysymään tarvitsenko apua, juuri kun sain neidistä kiinni ja mä en muista edes mitä sanoin. Toivottavasti muistin kiittää.

Mitä kaikkea olisi voinut sattua! Talutin molemmat neidit kohti hissejä, ettei oltaisi tiellä liukuportaissa ja voisin jutella kummankin kanssa hetken siitä mitä tapahtui että rauhoituttaisiin kaikki. Molemmat huusivat edelleen. Jopa liukuportaiden alhaalla ollut mummo joka tuli ylös, kiersi meidän kauttamme kysymään onko kaikki varmasti kunnossa kun kuului niin kova meteli. ”Joo, nelivuotias vaan hukkasi sormuksensa.”

Onneksi ketään ei sattunut ja kaikki päättyi hyvin sitä hukkunutta sormusta lukuunottamatta. Tytötkin sitten rauhoittuivat, kun sanoin toiselle että mennään liukuportaisiin joku toinen kerta, ja toiselle että kyllä niitä sormuksia saa kaupasta lisää. Tottakai myös painotin että ikinä ei saa syöksyä yksin liukuportaisiin ajattelematta, vaikka mikä tippuisi. Se on tärkeintä että selvittiin säikähdyksellä, mutta musta tuntui että tärisin koko kauppareissun ajan. Onneksi oli nopeat refleksit ja sain kiinni ja kaikki meni lopulta hyvin.

Mä rakastan äitiyttä, rakastan jokaista sekuntia jonka saan viettää noiden kahden naperon kanssa, jokaista sekuntia jonka saan viettää tietäen että mulla on kaksi ihanaa rakasta tytärtä. Mutta vihaan sitä pelkoa. Jatkuvaa raastavaa pelkoa siitä, että joskus jotain sattuu. Tiedän että teen itse aina kaikkeni ettei kummallekaan koskaan satu mitään, mutta mitä sitten kun he joskus ovat isoja? Koululaisia, aikuisia. Niin isoja että menevät ja tekevät itse, eivätkä otakaan aina äitiä mukaan.

Toivottavasti eivät ainakaan syöksy sitten enää liukuportaisiin parin euron muovisormuksen perään. Mä uskon ja toivon että yhdessä Oton kanssa saamme taottua heille tarpeeksi järkeä päähän että he osaavat tehdä fiksuja valintoja. Niinhän kaikki vanhemmat toivovat, ei sitä oikein muuta voi. Muuten tulisi hulluksi. Kun jälkeenpäin miettii omaa teini-ikää, miten paljon huolta ja pelkoa on omalle äidilleen varmasti aiheuttanut, voi vain toivoa että ei koskaan joutuisi itse kokemaan sellaista. Mutta toisaalta, selvisinhän mäkin. Tässä mä olen aikuisena, kahden lapsen äitinä ja ihan hyvinvoivana, siitä huolimatta että joskus äidille unettomia öitä aiheutinkin, anteeksi äiti niistä.

En mä edes tiedä mitä yritän sanoa, muuta kuin että jos joku toinen äiti siellä ruutujen takana tuntee samoja tuntemuksia juuri nyt, niin saa kertoa. Terveisin äiti joka ei millään olisi halunnut edes laittaa lapsia nukkumaan, vaan olisin voinut halia ja pitää heitä sylissä vaikka koko yön, tai sinne asti että ovat aikuisia.